Naiset perivät maan

(perustuu Helsingin Sanomissa 29.5.2012 julkaistuun yleisönosastokirjoitukseeni)

Kaupungilla liikkuessa ei voi välttyä huomaamasta, miten nuoret naiset ovat kauniimpia, terveempiä, pidempiä ja fiksumpia kuin koskaan ennen. He ovat hyötyneet täysimääräisesti elintason noususta,  parantuneesta terveydenhuollosta ja pidemmästä koulutuksesta. Naiset täyttävät kuntosalit, harrastuspiirit ja yliopistot.

Mutta missä ovat samanikäiset pojat? Heitä ei näy missään. Osa pojista on ehkä treeneissä, mutta liian moni on juuttunut kotisohvalle tai lähtenyt kaljalle. Loput ovat kotona pelaamassa tietokonepelejä tai roikkuvat netissä. Viime vuosien kehitys ei ole hyödyttänyt lainkaan miehiä, pikemminkin päinvastoin.

Miehet ovat hallinneet yhteiskunnan kehitystä tuhansien vuosien ajan. Fyysistä voimaa, aggressiivisuutta, spatiaalista hahmottamista ja työkaluja vaativissa tehtävissä miehillä oli luonnollinen etulyöntiasema. Siitä oli hyötyä, kun elintaso perustui metsästykselle, kalastukselle, maanviljelylle -- ja sotimiselle.

Tietotekniikka on muuttanut ympäristöä miehelle epäedulliseen suuntaan. Työkalujen tekijät ovat edelleen miehiä, mutta niiden käyttäjät naisia. Voiman sijaan nyt arvostetaan kärsivällisyyttä, täsmällisyyttä, viestintätaitoja, itsensä kehittämistä, kielitaitoa ja verkostoitumista. Näissä lajeissa naiset ovat usein miehiä parempia. Evoluutiosta tiedämme, että parhaiten menestyy se, joka ensimmäisenä sopeutuu uusiin olosuhteisiin.

Tietoyhteiskunnasta on tulossa naisten maailma.

Fyysisesti raskaat ja ikävät tehtävät on korvattu koneilla tai siirretty halvemman työn maihin. Vähän koulutetuille miehille ei enää ole kysyntää, mikä saa monet miehet syrjäytymään heti koulun päättyessä. Naisille tyypilliset hoiva-, asiakapalvelu- ja viestintätehtävät sen sijaan työllistävät jatkossakin. Nuorten naisten on helpompi päästä kiinni työelämään ja sitä kautta yhteiskuntaan.

Tietokone-, peli- ja nettiriippuvuus ei ainakaan paranna nuorten miesten tilannetta. Yksipuolinen uppoutuminen mihin tahansa asiaan saattoi ennen olla etu, mutta nyt yhteiskunta tarvitsee moniosaajia. Viestintä, neuvottelu ja verkostoituminen ovat tärkeitä taitoja jokaisessa ammatissa. Syvällinen osaaminen ei yksin riitä. Elämä on kokonaisuus, joka pitäisi hallita.

Sosiaalisen median käyttäjistä enemmistö on naisia. Sitä olisi ollut vaikea uskoa vielä 10 vuotta sitten, kun internet vaati teknistä osaamista ja bittien kanssa puuhastelua. Ratkaisevaa oli se, että tekniikasta tuli riittävän helppokäyttöistä ja että sovellukset veivät huomion itse tekniikalta.

Tämän päivän naiset ovat opiskelijoita ja asiantuntijoita. Huomenna he ovat johtajia ja päättäjiä. Perinteiset valtarakenteet ja ajatusmallit murentuvat. Jokainen voi miettiä, mitä se merkitsee yhteiskunnalliselle kehitykselle ja Suomelle.

Poikia syntyy enemmän kuin tyttöjä, mutta määrä tasoittuu nopeasti poikien vaarallisemman elämän vuoksi. Onnettomuudet, epäterveelliset elämäntavat ja yleinen syrjäytyminen harventavat aikuisten miesten joukkoa jo ennen keski-ikää. [korjaus: naisten määrä ohittaa miesten määrän vasta 55-vuotiaana, mutta toisaalta miehiä on mm. vankiloissa, hoitolaitoksissa ja muista syistä poissa "markkinoilta"]

Jatkossa monet fiksut, koulutetut ja pätevät naiset tulevat jäämään ilman puolisoa, tai ainakaan mies ei ole sosioekonomisesti samaa tasoa. Perinteisesti olemme tottuneet siihen, että mies ansaitsee enemmän ja elättää perheen. On ollut sosiaalisesti hyväksyttävää, että nainen jää hoitamaan lapsia ja kotia miehen tehdessä uraa.

Jatkossa osat vaihtuvat. Yhä useammassa perheessä nainen on se, joka ansaitsee enemmän ja on paremmin koulutettu. Mies ei kuitenkaan voi synnyttää ja se kodinhoitokin on useimmille vaikeaa. Mies joutuu hakemaan itselleen uudenlaista roolia yhteiskunnassa. Yhteisön ja oman arvostuksen on tultava jostain muualta.

Toisaalta ne pojat, jotka selviävät koulutusjärjestelmän läpi ja löytävät paikkansa yhteiskunnassa, tulevat olemaan erittäin haluttuja niin naisten kuin työnantajienkin silmissä. Vähän kärjistäen voi sanoa, että miehen paras pariutumisstrategia on hankkia koulutus, työ, pysyä selvänä -- ja hengissä.

Nuorten naisten tilanne on sekin vaativa. Pitäisi hankkia koulutus, löytää kunnollinen mies, perustaa perhe, harrastaa ja näyttää koko ajan parikymppiseltä. Ei ihme, että naisten elämään tulee miehiltä tuttuja elementtejä: tupakointia, alkoholinkäyttöä, väkivaltaa, mielenterveysongelmia. Menestyksellä on hintansa.

Siksi tasapuolinen kehitys on niin miesten, naisten kuin koko yhteiskunnankin etu.

Vanhemmat: pitää huolta pojistanne!

Hyvitysmaksu YLEn kylkeen?

Markus Leikolan ehdotus hyvitysmaksun uudistamiseksi on kohdannut yllättävän kovaa vastustusta (omia kommenttejani). Kun Arne Wessbergin ratkaisuehdotus julkaisiin vuosi sitten, yleismediat tuskin noteerasivat sitä. Nyt jopa Hesari käsittelee hyvitysmaksun ongelmaa pääkirjoitussivullaan. Enpä olisi uskonut!

Taisteltuani 14 vuotta hyvitysmaksun epäoikeudenmukaisuutta vastaan olen ilahtunut kehityksestä. Asia on fiskaalisesti pieni, mutta periaatteessa merkittävä. Oikeus rahastaa yleisellä median kulutuksella on tulevaisuuden kannalta keskeinen kysymys. Niin ikään on aika saada tekijänoikeusjärjestöjen kulisseissa suorittama ministeriön ja kansanedustajien lobbaus terveemmälle pohjalle. Hyvitysmaksuista ei voi enää sopia yksin ministeriön ja edunsaajien kesken.

Jos Leikolan ehdotus hylätään, jäljelle jää vain yksi vaihtoehto: maksun siirtäminen verotukseen. YLE-maksun muuttuessa veroksi olisi oikea hetki tehdä vastaava muutos myös hyvitysmaksuun. Kyse on vain noin kahden prosentin osuudesta.

YLE-vero merkitsee käytännössä sitä, että valtiollinen tv- ja radiotoiminta nostetaan Suomen tärkeimmäksi toimialaksi. Se ajaa mm. terveydenhuollon, koulutuksen, sosiaalitoimen ja maanpuolustuksen ohi. Toisin kuin näiden vähemmän tärkeiden alojen, YLEn ei tarvitse pelätä leikkauksia jatkossakaan. Ellei maailma täysin romahda, YLEn rahoitus on turvattu nousujohteisesti hamaan tulevaisuuteen. Kansanedustajat pitävät huolta omastaan.

Erikoiselta tuntuu se, että YLE-veroa aiotaan periä myös yrityksiltä. Kilpailevat mediayritykset joutuvat siis tukemaan YLEä tahtomattaan.

Tätä taustaa vasten hyvitysmaksun siirtäminen YLE-veron yhteyteen ei kuulosta mitenkään kohtuuttomalta. Se olisi parempi tapa kuin yrittää seurata eri tallennus- ja jakelutekniikoiden kehitystä ja pyrkiä asettamaan niille oikeudenmukaisia lisämaksuja, jotka käytännössä ovat nekin veroja. Samalla Suomi tulisi näyttäneeksi mallia muillekin EU-maille, jotka pähkäilevät samojen kysymysten parissa: miten rahoittaa valtion tv-toiminta ja miten kerätä hyvitysmaksut?

On takuulla ensimmäinen kerta, kun sekä tekijänoikeusjärjestöt, Nokia että Sanoma ovat yhtä mieltä asiasta! Tällä kokoonpanolla on paljon laajempi tuki kuin Leikolan ehdotuksella, joten eiköhän pian ala tapahtua. 

Antimainos väittää: tämä mainos ei toimi

Ulkomainostilaa myyvä JCDecaux (jonka nimen oikea ääntäminen riittänee lyhyen ranskan loppututkintoon :-)  on ryhtynyt mainostamaan mainostamista -- mutta keino on perin erikoinen. JCDecaux'n antimainos kysyy provosoivasti Joisitko vähemmän alkoholia jos tämä mainos kiellettäisiin?

JCDecauxin antimainos?

Voisi kuvitella, että mainoksen takana olisi panimoliitto, tilaviinituottaja tai joku muu alkoholin myynnillä bisnestä tekevä taho. Mutta kun mainostaja itse myy mainostilaa herää kysymys, eikö mainostaminen todellakaan lisää kysyntää? Silloinhan koko mainostaminen on turhaa.

Melkein kuin Paulig mainostaisi, että kahvi on pahaa ja epäterveellistä kirjoittaa Pär Österlund osuvasti blogissaan. Aihe on innoittanut muitakin bloggaajia. Näihin osuviin postauksiin ei ole paljon lisättävää, mutta jotain kuitenkin.

Yritykset mainostavat siksi, että ne pyrkivät lisäämään tuotteidensa myyntiä. Piste. Kaupallisella yrityksellä ei voi olla mitään muuta tarkoitusta. Jos alkoholia on tähän asti mainostettu sen täytyy johtua siitä, että mainostaminen kannattaa ts. myynti lisääntyy.

Yrittääkö JCDecaux siis sanoa, että vain mainostajan oman juoman myynti lisääntyy, mutta kokonaismarkkina ei kasva? Että alkoholimarkkina on nollasummapeliä, jossa mainonnalla voidaan ainoastaan kaapata asiakkaita kilpailijoilta? Tällaisesta ei tietääkseni ole mitään näyttöä. Pikemminkin näyttöä on päinvastaisesta.

Aikoinaan ykkösolutta mainostettiin runsaasti televisiossa, vaikka sen markkinointikulut hädin tuskin ylittivät ykkösoluen myyntiä. Mainoksella haluttiin selvästi myydä jotain muuta kuin siinä esiintyvää tuotetta, muutenhan tällaisessa markkinoinnissa ei olisi ollut mitään järkeä.

Pitäisikö nyt todella uskoa, että ihminen tekee ensin päätöksen ostaa tietyn määrän alkoholia, ja sitten mainoksella vaikutetaan vain siihen, mihin tuotteeseen valinta kohdistuu?

Läheisen K-marketin ulkopuolella, sopivasti ajoradan vieressä, on kolme isoa JCDecauxin mainospaikkaa. Tietenkin niiden tarkoituksena on muistuttaa ohi ajavaa tai parkkipaikalle jo kääntyvää autoilijaa siitä, että muista ostaa viiniä ja kuohujuomaa -- täältä niitä saa! 

Ensimmäinen mainos.

Alkon lähelle sijoitettujen ulkomainosten kiistaton tarkoitus on lisätä kysyntää. Jos kyse olisi vain tuotteen valinnasta, mainokset olisivat Alkon sisäpuolella.

Mainos tien toisella puolella.

Lopullisen niitin JCDecauxin väitteelle antaa sen oma mainospaikka Alkon ulkopuolella, joka houkuttelee ostamaan pihviä ja punkkua.

Kolmas mainos on kaikkein ilmeisin: osta viiniä ja pihviä. 

Nyt kyse ei ole edes tietyn merkin mainostamisesta vaan siitä elämyksestä, jonka pihvi ja punaviini yhdessä muodostavat. Voiko edes JCDecauxin edustaja vakavalla naamalla väittää, ettei tämä mainos pyri lisäämään kysyntää?

Aseen omistajalle ankara vastuu?

Suomalaisten suhtautuminen aseisiin on vanhaa perua, eikä esi-isiltä periytyvää metsästyskulttuuria saisi rajoittaa. Jos aseet keksittäisiin nyt, ne kiellettäisiin. Tutkanpaljastimetkin on kielletty, vaikka ovat paljon vähemmän vaarallisia.

Asekeskustelu on täynnä huonoja argumentteja, kuten "Jos ihminen haluaa tappaa, hän tekee sen vaikka puukolla". Hyvinkään surmaaja ei olisi pystynyt tekoonsa ilman aseita. Lisäksi teko ei ollut kovin suunnitelmallinen. Ampuma-aseen erikoispiirre on juuri siinä, että se tekee tappamisen aivan liian helpoksi. Hetken päähänpisto tai mielenkuohunta riittää.

"Aseen saa aina jostain, laillisen tai laittoman, joten aselain kiristykset ovat turhia." Jos aselaeilla ei olisi vaikutusta, ne voisi kumota. Olisiko Suomi turvallisempi, jos aseita saisi tavarataloista? Ei varmasti.

"Jos aseet kielletään, pitäisi kieltää myös autot ja veitset, koska niilläkin voi tappaa". Tämä on kaikkein hölmöin argumentti. Autoja ja veitsiä käytetään moneen muuhunkin tehtävään. Aseilla voi ainoastaan tappaa tai harjoitella sitä. Harjoitteluun riittäisi vaaraton ilma-ase, mutta harrastajat vaativat ruutia.

"Yhteiskunnan pitää tunnistaa mielenterveysongelmaiset ja laittaa heidät hoitoon". Yhteiskunnan tulisi tunnistaa sairaat ja tarjota hoitoa joka tapauksessa, ei siksi että heidän pelätään tarttuvan aseisiin. Vaikka jälkiviisaus on helppoa, ongelmatapauksia ei ole helppo tunnistaa etukäteen. Lähipiiri on uutisissa aina yhtä yllättynyt tapahtumista. Miten yhteiskunta voisi tunnistaa vaaralliset ihmiset, elleivät edes ystävät ja sukulaiset pysty siihen? Hyvinkään tapauksessa mikään ei viitannut vakaviin ongelmiin.

Omat argumenttini eivät ole välttämättä sen parempia kuin edellä luettelemani huonot argumentit. Jokainen joukkosurma -- joita on totisesti ollut liian monta viimeisten viiden vuoden aikana -- on erilainen. Mikään yksittäinen muutos ei olisi estänyt niitä kaikkia.

Aseiden saatavuuskaan ei yksinään selitä viimeaikaisia tapahtumia. Aiemmin aseita oli vielä enemmän, eikä niillä silti tehty järjettömiä sivullisten joukkosurmia. Jokin ympäristössä on muuttunut. Elokuvat, väkivaltakulttuuri ja tietokonepelit tulevat ensimmäisenä mieleen. Ajan henkeen kuuluu, ettei niistä mitään saa syyttää eikä ketään syyllistää. Ei ihme, ettei ongelmiin ikinä löydy ratkaisuja.

Kansainväliseen väkivaltaviihteeseen on vaikea puuttua, mutta aseille voisimme yhä tehdä jotain. Miksi esimerkiksi aseen omistamisella ei ole yläikärajaa? Iäkkäiden autoilijoiden ajokunto testataan säännöllisesti, mutta tarvetta kerran hankittuun haulikkoon ei ymmärtääkseni kyseenalaisteta koskaan. Tai miksi nuori saa tappaa aiemmin kuin sekstata? Onko tällainen muinaista perua oleva ikäjärjestys perusteltu 2010-luvulla?

Ainoa itselleni mieleen tuleva toimi on lisätä aseen omistajan vastuuta. Ei riitä, että aseet ovat lukitussa kaapissa jos muut tietävät, mistä avain löytyy. Aseen omistajalla pitäisi viime kädessä olla vastuu sen käytöstä, vaikka varsinainen ampuja olisi joku toinen. Autoista tutun haltijavastuun ulottaminen rikosoikeuteen olisi iso muutos nykyisiin oikeusperiaatteisiin, mutta ei ehkä ihan mahdoton ajatus.

Ns. ankaran vastuun periaate tarkoittaa sitä, että vastuu toteutuu olipa kyse sitten tahallisuudesta, huolimattomuudesta tai puhtaasta vahingosta. Esimerkiksi tietosuojalaki velvoittaa rekisterinpitäjää suojaamaan keräämänsä henkilötiedot niin hyvin, etteivät ne päädy vääriin käsiin huolimattomuuden tai edes tietomurron seurauksena. Jos joku murtautuu tiedostoihin, suojaus on ollut riittämätön ja rekisterinpitäjä voi itse joutua syytteeseen vaikka on samalla myös uhri.

Näin tiukka tulkinta panisi monen miettimään, hankkiako asetta lainkaan siitä seuraavan vastuun vuoksi. Luultavasti syntyisi myös palveluita, jotka myisivät aseiden turvallisia säilytystä kuten erilaiset kotivarastot nyt.

Tämä keino olisi auttanut Hyvinkään ja Oriveden tapauksiin, mutta ei tietenkään kaikkiin. Fakta on, että niin kauan kuin Suomi suhtautuu sallivasti aseisiin ja metsästykseen, tällaisia tapauksia tulee riittämään.

Netti tietää sen, mitä poliisi ei kerro

Suomen poliisi tiedottaa niukasti onnettomuuksista ja niiden uhreista. Nimet jätetään kertomatta yksityisyydensuojaan tai "tutkinnallisiin syihin" vedoten.

Periaate on sinänsä hyvä, mutta toimiiko se enää internet-aikakaudella? Nettietsivät tietävät joskus jopa enemmän kuin poliisi (esim. Hillomies, Wincapita). Kun poliisi kertoo uhrin tai tekijän sukupuolen ja iän, loppu on kenen tahansa googlattavissa. Kaikki henkilötiedot ovat jo netissä, usein vieläpä tekijän itsensä laittamina.

Tähän kevääseen on mahtunut runsaasti traagisia tapahtumia. Pääsiäisenä vanha mies ampui nelikymppisen naisen, jonka kerrottiin toimineen YLEn sotakuvaajana kriisialueilla. Ei ollut vaikea googlata, kenestä oli kyse. Nimi varmistui myöhemmin Hesarin muistokirjoituksesta.

Pian sen jälkeen tapahtunut Bulevardin perhesurma hämmästytti niin viranomaisia kuin kansalaisia. Muutamassa päivässä nettietsivät selvittivät perheen nimen, isän työuran ja bisnekset. Nettikeskusteluissa spekuloitiin laajasti teon motiiveilla, kesken olleella muutolla, raha-asioilla ja isän henkisellä tilalla, eikä kaikki keskustelu ollut kovin asiallista.

Bulevardin tapauksessa nettietsivillä oli helppo tehtävä, sillä äidin isä esiintyi julkisuudessa. Poliisi oli ilmeisesti hämmentynyt tapauksesta, koska sen oma tiedottaminen oli tavallistakin sekavampaa. Alussa mm. kerrottiin, että "uhrit menehtyivät eri aikaan" -- sepä olikin relevantti tieto.

Viime viikolla tuli uutinen "kokeneen 36-vuotiaan suomalaislaskijan" menehtymisestä Alaskan McKinley-vuorella. Amerikkalaiset nettilehdet kertoivat tapauksesta yksityiskohtaisesti nimen kera. Tietoturvakonsultti, valokuvaaja ja vuoristokiipeilijä, jonka nimellä tehty Google-haku näyttää ensimmäiseksi hienon kuvagallerian seikkailuista ja omasta vauvasta. Tirkistely ei ole sopivaa eikä hienotunteista, mutta se on tietoyhteiskunnan väistämätön seuraus.

Perjantai-illan ammuskelussa vakavasti haavoittunut nuori naispoliisi oli nettietsivien tiedossa jo seuraavana päivänä. Nimi ja kuva löytyvät netistä. Samoin ampujan henkilöllisyys ja Facebook-sivu, jonka sisällöstä Ilta-Sanomat kertoo nimiä mainitsematta.

Kun omaisille on ilmoitettu, onko perustetta salata uhrien henkilöllisyyttä? Tieto löytyy kuitenkin netistä.

Yleensä nettietsivien johtolangat ovat oikeita, mutta joskus ne voivat kohdistua myös vääriin henkilöihin tai nimikaimoihin. Tilanne on hankala myös lehdistölle, koska se ei voi julkaista samaa tietoa, mikä on kaikkien saatavilla.

Kysymystä sivuaa toinen viime viikon uutinen. Monet poliisit olivat rikkoneet henkilötietolakia ja käyneet urkkimassa tietoja Mika Myllylän kuolinsyystä.

Kuolinsyy on jokaisen yksityisasia eikä kuulu julkisuuteen. Mutta kun kyse on julkkiksesta toteutuu periaate, jonka nimiin piraatit vannovat: "tieto haluaa olla vapaata". On kovin vaikeaa estää sellaisen tiedon leviämistä, josta riittävän monet ovat kiinnostuneita. Tavallisen kansalaisen paras tae yksityisyydestä on se, etteivät hänen asiansa kiinnosta ketään. Julkkiksilla tilanne on toinen.

Piratismia perusteltiin aikoinaan sillä, että drm-suojatun musiikin ostaminen oli hankalaa ja hinnat liian korkeita. Ikään kuin se, että laillinen vaihtoehto olisi hankala tai kallis oikeuttaisi rikkomaan lakia. Niin ei tietenkään ole, mutta moni hyväksyi ajatuksen periaatteellisella tasolla ja vaati levy-yhtiöitä reagoimaan muuttuneeseen maailmaan.

Oikein tai ei, julkkisten henkilötiedoissa monen ajatus kulkee samoja latuja.

Tämä karu yllätys netissä raivostutti bloggaajat -- katso kuvat

Toivottavasti et pettynyt, jos klikkasit tämän kirjoituksen auki pelkän otsikon perusteella. Keräsin otsikkoon joukon avainsanoja, joilla nettilukijoita houkutellaan uutissivustolle. Kun sisältö pitää jakaa ilmaiseksi, siitä yritetään rahastaa sivulatauksia -- ja sitä kautta mainosnäyttöjä -- kasvattamalla. Kilpailussa lukijoiden huomiosta otsikko on ainoa työväline.

Yleisiä koukkuja ovat tämä ja näin. Näillä sanoilla alkava otsikko on naamioitu kysymys, johon saa vastauksen otsikkoa klikkaamalla. Tosin vastaus ei aina ole se, jota lukija odotti.

Jostain syystä tietyt sanat ovat toimitusten erityisessä suosiossa. Seksi, väkivalta ja kuolema ovat saaneet antaa tilaa tämän hetken suosikeille, joita ovat mm. karu ja raivostuivat. Raivon vielä ymmärtää, mutta miksi aiemmin harvinainen karu-sana?

Ja sitten on aina ikisuosikki: katso kuvat! tai jopa katso kuvalinkki!, joka kertoo ettei medialla ole edes kuvia vaan ainoastaan linkki jonkin toisen median sivulle. Kaksinkertainen otsikko rahastaa sivulatauksilla kahdesti.

Nettilukijoita ei voi huijata loputtomiin. Omalla kohdallani vastareaktio on jo tullut: en enää klikkaa otsikoita, joista ei selvästi ilmene mistä on kyse. Karut raivostujat saavat jäädä omaan arvoonsa. Lukijoiden aliarviointi ei koskaan voi olla hyvää bisnestä, ei edes verkossa.

Voisiko otsikoissa palata jälleen asialinjalle? Vai vieläkö löytyy entistä tehokkaampia taikasanoja lukijoiden pyydystämiseen? Entä sitten, kun koko Suomen adjektiivivarasto on tuhlattu mitättömyyksiin, ja tapahtuu oikeasti merkittäviä asioita -- mistä sitten kaivetaan vahvat adjektiivit niitä kuvaamaan?

Viherpesun jälkeen yksityisyyspesu - Do Not Track

Yritykset kehuvat mielellään, miten hyvin ne ottavat huomioon ympäristöarvot omassa toiminnassaan. Joskus toimet ovat kovin keinotekoisia ja pikemminkin PR:ää kuin oikeaa ympäristötietoisuutta. Silloin yrityksiä arvostellaan viherpesusta. Toimintaa "pestään" vihreäksi, jotta se näyttäisi paremmalta.

Viherpesu on leviämässä myös tietosuoja-asioihin, jossa sopiva termi lienee tietosuojapesu tai yksityisyyspesu. Yrityksen luvataan suojaavan käyttäjien yksityisyyttä silloinkin, kun liiketoiminta liittyy läheisesti tietojen keräämiseen.

Twitterin tuore ilmoitus tukea Do Not Track -asetusta on oiva esimerkki yksityisyyspesusta. Kuten aiemman kirjoitukseni kommenteissa todettiin, samalla kun Twitterin toinen käsi ilmoittaa suojaavansa yksityisyyttä, sen toinen käsi hamuaa tietoa kaikesta nettisurffailusta. Viime syksynä Facebookin vastaava seuranta nostatti melkoisen äläkän -- mutta se ei väitäkään suojaavansa käyttäjien yksityisyyttä.

Ilmeisesti Twitterin seurannasta voi helposti kieltäytyä, eikä se ole vielä käytössä Suomessa. Näin voisi ainakin päätellä tästä Twitterin www-käyttöliittymän asetuksesta:

Personalization-kohta ei vielä näytä olevan käytössä suomalaisilla käyttäjillä.

Yritykselle tietosuojan toteuttaminen on kaksiteräinen miekka. Microsoft suunnitteli selaimensa 8-versioon tehokasta seurantaevästeiden leikkuria, mutta ominaisuus vesitettiin yhtiön sisältä tulleen vastustuksen vuoksi. Microsoftin omat johtajat eivät halunneet, että seurantaevästeiden esto olisi liian tehokas. Googlen Chrome ei edes yritä estää mitään seurantaa, pikemminkin päinvastoin. Eikä tämä linja näytä käyttäjiä pelottavan -- Chromesta on tullut huippusuosittu.

Do Not Track -asetus on vakiona Internet Explorerissa, se pitää vain kytkeä päälle:

Myös Firefoxin uusissa versioissa tuki on vakiona, Chrome sen sijaan lupaa tukea estoa "vuoden loppuun mennessä" (saapa nähdä!). Nyt Chromen tilanne on tämä:

Ohjeet Do Not Trackin käyttöönotosta löytyvät sivulta http://www.donottrack.us. Kyse on siis (pian) virallisesta W3C-standardista, jolla selain kertoo www-palvelulle, ettei käyttäjä halua itseään seurattavan (kukapa haluaisi?). Periaate muistuttaa P3P-standardia, jota Microsoft on tukenut vuodesta 2001 lähtien, mutta jolla ei juuri ole ollut vaikutusta.

Do Not Track on mainio idea, mutta sen toimivuus käytännössä jää nähtäväksi. Perimmäinen ongelma on siinä, ettei standardi velvoita yritystä mihinkään. Vaikka palvelu Twitterin tavoin ilmoittaa liittyneensä  standardin tukijoihin, se voi samalla laajentaa omaa tiedonkeruutaan. Eikä yritys, jonka bisnes perustuu käyttäjistä kerättyihin tietoihin, juuri muuta voikaan.

Ilman julkisuuden tuomaa painetta Do Not Track uhkaa jäädä yksityisyyspesun työvälineeksi.

PS. Jos huomaatte, että asetuksella on oikeasti vaikutusta jossain palvelussa, ilmoittakaa asiasta.