Netti tietää sen, mitä poliisi ei kerro

Suomen poliisi tiedottaa niukasti onnettomuuksista ja niiden uhreista. Nimet jätetään kertomatta yksityisyydensuojaan tai "tutkinnallisiin syihin" vedoten.

Periaate on sinänsä hyvä, mutta toimiiko se enää internet-aikakaudella? Nettietsivät tietävät joskus jopa enemmän kuin poliisi (esim. Hillomies, Wincapita). Kun poliisi kertoo uhrin tai tekijän sukupuolen ja iän, loppu on kenen tahansa googlattavissa. Kaikki henkilötiedot ovat jo netissä, usein vieläpä tekijän itsensä laittamina.

Tähän kevääseen on mahtunut runsaasti traagisia tapahtumia. Pääsiäisenä vanha mies ampui nelikymppisen naisen, jonka kerrottiin toimineen YLEn sotakuvaajana kriisialueilla. Ei ollut vaikea googlata, kenestä oli kyse. Nimi varmistui myöhemmin Hesarin muistokirjoituksesta.

Pian sen jälkeen tapahtunut Bulevardin perhesurma hämmästytti niin viranomaisia kuin kansalaisia. Muutamassa päivässä nettietsivät selvittivät perheen nimen, isän työuran ja bisnekset. Nettikeskusteluissa spekuloitiin laajasti teon motiiveilla, kesken olleella muutolla, raha-asioilla ja isän henkisellä tilalla, eikä kaikki keskustelu ollut kovin asiallista.

Bulevardin tapauksessa nettietsivillä oli helppo tehtävä, sillä äidin isä esiintyi julkisuudessa. Poliisi oli ilmeisesti hämmentynyt tapauksesta, koska sen oma tiedottaminen oli tavallistakin sekavampaa. Alussa mm. kerrottiin, että "uhrit menehtyivät eri aikaan" -- sepä olikin relevantti tieto.

Viime viikolla tuli uutinen "kokeneen 36-vuotiaan suomalaislaskijan" menehtymisestä Alaskan McKinley-vuorella. Amerikkalaiset nettilehdet kertoivat tapauksesta yksityiskohtaisesti nimen kera. Tietoturvakonsultti, valokuvaaja ja vuoristokiipeilijä, jonka nimellä tehty Google-haku näyttää ensimmäiseksi hienon kuvagallerian seikkailuista ja omasta vauvasta. Tirkistely ei ole sopivaa eikä hienotunteista, mutta se on tietoyhteiskunnan väistämätön seuraus.

Perjantai-illan ammuskelussa vakavasti haavoittunut nuori naispoliisi oli nettietsivien tiedossa jo seuraavana päivänä. Nimi ja kuva löytyvät netistä. Samoin ampujan henkilöllisyys ja Facebook-sivu, jonka sisällöstä Ilta-Sanomat kertoo nimiä mainitsematta.

Kun omaisille on ilmoitettu, onko perustetta salata uhrien henkilöllisyyttä? Tieto löytyy kuitenkin netistä.

Yleensä nettietsivien johtolangat ovat oikeita, mutta joskus ne voivat kohdistua myös vääriin henkilöihin tai nimikaimoihin. Tilanne on hankala myös lehdistölle, koska se ei voi julkaista samaa tietoa, mikä on kaikkien saatavilla.

Kysymystä sivuaa toinen viime viikon uutinen. Monet poliisit olivat rikkoneet henkilötietolakia ja käyneet urkkimassa tietoja Mika Myllylän kuolinsyystä.

Kuolinsyy on jokaisen yksityisasia eikä kuulu julkisuuteen. Mutta kun kyse on julkkiksesta toteutuu periaate, jonka nimiin piraatit vannovat: "tieto haluaa olla vapaata". On kovin vaikeaa estää sellaisen tiedon leviämistä, josta riittävän monet ovat kiinnostuneita. Tavallisen kansalaisen paras tae yksityisyydestä on se, etteivät hänen asiansa kiinnosta ketään. Julkkiksilla tilanne on toinen.

Piratismia perusteltiin aikoinaan sillä, että drm-suojatun musiikin ostaminen oli hankalaa ja hinnat liian korkeita. Ikään kuin se, että laillinen vaihtoehto olisi hankala tai kallis oikeuttaisi rikkomaan lakia. Niin ei tietenkään ole, mutta moni hyväksyi ajatuksen periaatteellisella tasolla ja vaati levy-yhtiöitä reagoimaan muuttuneeseen maailmaan.

Oikein tai ei, julkkisten henkilötiedoissa monen ajatus kulkee samoja latuja.