Valheellinen hyvitysmaksu

Varma merkki joulun lähestymisestä on tekijänoikeusjärjestöjen vaatimus hyvitysmaksun ulottamisesta matkapuhelimiin. Aiempina vuosina vaatimukset ovat kaikuneet kuuroille korville, joten tänä vuonna julkisuuteen on marssitettu joukko kulttuurin tekijöitä, muusikoita ja kirjailijoita. Viime mainittujen mukanaolo on jokseenkin yllättävää, sillä he eivät saa maksun tuottoja.

Hyvitysmaksua perustellaan korvauksena siitä, että teosten kopiointi yksityiseen käyttöön on sallittua. Järjestöjen mielestä musiikin tallentamisesta puhelimeen pitäisi maksaa korvausta, koska myös erillisten mp3-soitinten hinnassa on mukana lisämaksu. Tekijänoikeusjärjestöt pitävät tilannetta epäreiluna ja vaativat muutosta käytäntöön.

Vaatimuksiin on helppo yhtyä. Hyvitysmaksu on todellakin huono ja  puutteellinen järjestelmä, mutta sen ongelmia ei todellakaan korjata laajentamalla maksu koskemaan myös matkapuhelimia.

Korvaus luovan työn tekijöille, sanotaan hyvitysmaksun www-sivulla. Hyvitysmaksu on valheellinen perusteluistaan lähtien. Se esitellään jonkinlaisena oikeutettuna korvauksena tekijöille, vaikka todellisuudessa  kyse on veroluonteisesta tukijärjestelmästä.

Suora lainaus www-sivulta: Yksityisen kopioinnin hyvitysmaksu on säädetty, jotta tekijät, esittäjät ja tuottajat saisivat korvauksen siitä, että heidän teoksiaan on yksityisesti kopioitu. (Alleviivaus bloggaajan)

Tuki on epäilemättä tarpeellista, mutta kerättäköön se edes rehellisin ja oikeudenmukaisin perusteluin. Ei mikään muukaan ala pääse keräämään tukia itselleen tällaisen kikkailun ja sumutuksen varjolla.

Vaikka hyvitysmaksua peritään kaikesta käytöstä, rahat jäävät Suomeen. Ne tekijät, joiden teoksia kopioidaan todennäköisesti eniten (siis ulkomaiset henkilöt) eivät saa mitään, vaikka juuri heidän oikeuksiaan käytetään maksun perusteluna.

Vain noin puolet rahoista tilitetään ylipäätänsä tekijöille. Loput jäävät heidän etujaan ajaville järjestöille, kuten tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskukselle sekä AVEKille (audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus) ja kirjallisuuden edistämiskeskukselle.

Järjestöt kertovat, että hyvitysmaksun tuotto on oleellisesti laskenut. Toisaalta www-sivulla sanotaan, että vuonna 2009 tilitetty summa oli 13 miljoonaa euroa. Siten se ylittäisi aiemman huippuvuoden 2007 summan, joka oli noin 12 miljoonaa euroa.

Vuoden 2007 lukuja  selittää osaltaan tallentavien digiboksien suosio. Jostain ihmeen syystä, jota en ole koskaan ymmärtänyt, tv-ohjelman ajansiirto (tallentaminen ja katsominen myöhemmin) lasketaan kopioinniksi, josta voi periä lisämaksua. Television digitalisointi hyödytti paitsi laitekauppiaita myös muusikoita.

Pitkällä tähtäimellä hyvitysmaksun tuoton pitääkin laskea, sillä perinteinen kopiointi on vähenemässä. Televisio suoltaa sisältöä kohta 60 kanavan voimin, joten vanhanaikaisella tallentamisella ja kopioinnilla ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei ehdi ikinä katsella tallenteita.

Autoradiosta kuuluu 25 radiokanavaa, niistä valtaosa soittaa musiikkia. Tietokoneella yleistyvät Spotifyn kaltaiset online-palvelut, joista tulevaa musiikkia ei tallenneta missään vaiheessa.

Tallentamisen vähentyessä musiikin esityskorvaukset (radiosoitto, live-tilaisuudet ym) ovat koko ajan nousseet. Tekijät saavat korvauksen teostensa lisääntyneestä kaupallisesta käytöstä sen kautta, mikä oikein onkin.

Lisää kohtuuttomuuksia: maksua peritään mm. tyhjistä dvd-levyistä, vaikka niille poltetaan omia digikuvia ja omia tiedostoja. Myös valtaosa yrityksistä maksaa levyissään hyvitysmaksua, vaikka yksityisen kopioinnin käsite ei edes koske työkäyttöä. Vain harva yritys on hakenut vapautusta maksusta, vaikka olisi siihen oikeutettu.

Jos hyvitysmaksua halutaan muuttaa oikeudenmukaisemmaksi, tässä on hyviä kohteita mistä aloittaa. Valitettavasti ne kaikki tietäisivät maksutulon supistumista, ei kasvua.

Valtioneuvosto päättää ensi vuoden maksuista joulun alla. Nyt on hyvä tilaisuus lähettää terveisiä omalle kansanedustajalle asiasta ja muistaa kysymys myös ensi kevään vaaleissa.

Ensi vuonna 60 tv-kanavaa antenniverkossa

Television digitalisointi toteutti ainakin yhden lupauksen: kanavia tuli rutkasti lisää. Kun uudet muksit ja hd-lähetykset pääsevät ensi vuonna käyntiin, antenniverkossa saattaa näkyä jopa 60 tv-kanavaa.

Siis kuusikymmentä! Osa niistä on maksullisia, mutta silti muutos 10 vuoden takaiseen tilanteeseen on häkellyttävä. Ellei ollut kaapeliverkossa, piti tyytyä neljään tv-kanavaan.

Mutta kenen etua suuri kanavamäärä palvelee? Tuskin katsojan, sillä pienessä maassa tv-yhtiöiden on pakko keskittyä isoihin kohderyhmiin. Pienten erikoisryhmien kanavat eivät yksinkertaisesti ole kannattavia -- ei varsinkaan antenniverkossa, jossa signaalin jakelu on kallista. Kanavamäärän kasvu ei liioin monipuolista tarjontaa, kuten kesällä tekemäni havainto lääkärisarjoista osoitti. Ok -- se oli ääriesimerkki, mutta kuvaava sellainen.


Ihmisten ajankäytöstä kilpaillaan yhä kovemmin, eikä television kokonaiskatseluaika kasva. Tv-kanavien aseina ovatkin halvat tuotantokustannukset, eli sisältöä on ostettava aiempaa halvemmalla. Jopa rikkaan sedän tuella aloittanut Suomi TV on joutunut säästölinjalle ja alkanut nauhoittaa uutiset etukäteen.

Ministeriön mielestä tv-kanavien määrän kasvu on hyvä asia, sillä se kertoo digitalisoinnin onnistumisesta. En ymmärrä, miksi ministeriö haluaa kansan katsovan telkkaria aiempaa enemmän. Tavoitteen pitäisi olla päinvastainen: sulkea mahdollisimman monta kanavaa, jotta ihmiset saataisiin liikkumaan ulkona ja olemaan aktiivisia.

Ellei sitten ihmisten passivointi ja tyhmistäminen tv:n ääreen ole päättäjien omien etujen mukaista.

Englanti ei ole ensimmäinen vieras, vaan toinen kotimainen

Eilisen Hesarin mielipidepalstalla oli oiva havainto: englanti ei ole enää vieras kieli vaan pikemminkin toinen kotimainen (jälkimmäinen johtopäätös omani, alkuosasta vastasivat mielipidekirjoituksellaan Anne Kankaanranta ja Leena Louhiala-Salminen).

Saksaa, venäjää, espanjaa ja jopa ruotsia käytetään yleensä näitä kieliä äidinkielinään puhuvien henkilöiden kanssa. Englanti on sen sijaan yleiskieli, jota kaikki muut syntyperäisiä jenkkejä ja brittejä lukuunottamatta joutuvat opiskelemaan. Maapallon asukkaita yhdistää huonosti puhuttu keinotekoinen englanti eli ELF (English Lingua Franca).

Voi jopa kysyä, onko ELF kieli lainkaan. Pitäisikö se mieluummin luokitella yleiseksi viestinnäksi siinä missä kuvaamataito, musiikki tai jopa matematiikka? Miten ELF:n poisto kielten luettelosta vaikuttaisi kieltenopetukseen?

Jos ELF on kieli, se on valtaosalle suomalaisista toinen kotimainen. Kieli, jota kaikki osaavat ja tarvitsevat. Tämän logiikan mukaan ruotsi, ranska, saksa, venäjä ja muut maailmankielet tulisi asettaa samalle viivalle ja sen jälkeen pohtia, mitä niistä lapsen kannattaa koulussa opiskella.

Operaatio Ullakko -kirja

Operaatio Ullakon lukemisen jälkeen on pakko ihmetellä, miksi Niklas Herlin pyrki estämään kirjan julkaisun, ja miksi hän vielä hävittyäänkin pyysi blogissa ihmisiä olemaan ostamatta kirjaa.

Erityisen kummallista se on Herlinin toimittajataustan vuoksi. Toimittajien, entistenkin, odottaisi arvostavan julkaisun ja sanomisen vapautta. Lehdet kertovat välillä ahdistavan tarkasti ja sosiaalipornoon sortuen yksityiskohdat lukijoita kiinnostavista rikoksista. Se ei aina ole kaunista, mutta kyse on hinnasta, jonka maksamme vapaasta lehdistöstä.

Kaikki muuttuu tietysti aivan toiseksi, kun kyse on omasta sukulaisesta. Silloin toimittajakin haluaa, että asiasta vaiettaisiin. Mutta eihän se niin mene. Ei, vaikka olisi varaa ostaa kirjoittaja hiljaiseksi.

Rikoksen uhrin näkökulmasta kirja on hienotunteinen, sillä edes hänen nimeään ei mainita. Ahdistavat hetket ahtaassa vankikopissa on kuitattu muutamalla kappaleella eikä mukana ole mitään sellaista, mitä ei olisi jo käsitelty lehdistössä moneen kertaan kuvien kera. Kirjassa on vain tekstiä.

Ainoa, mitä Herlin sai kommenteillaan aikaiseksi, oli kirjan markkinointi. Montakohan kirjaa Suomessa ilmestyisi, jos kaikilla olisi varaa ostaa itselleen epämieluisa tekijä hiljaiseksi?

Ihmettelen myös sitä nettinyökyttelijöiden määrää, jotka olivat samaa mieltä Herlinin kanssa ja kiirehtivät tuomitsemaan kirjan jo ennen sen ilmestymistä. Ovatko nämä samoja ihmisiä, jotka ostavat iltapäivälehtiä rikosuutisista kertovien lööppien vuoksi? Jos eivät, niin ketkä niitä sitten ostavat?

Turusen suorittama teko oli monin tavoin poikkeuksellinen Suomen rikoshistoriassa. Paitsi, että se oli maamme ensimmäinen korkean profiilin kaappaus- ja kiristysjuttu, se oli myös tekotavaltaan ällistyttävä. Poliisi uskoi loppuun asti, että sillä oli vastassaan kansainvälinen rikollisjoukkio. Operaatio oli niin monimutkainen, ettei yhden miehen uskottu mitenkään selviävän siitä -- ei varsinkaan juristin, jolla ei ollut aiempaa rikostaustaa.

On sitä vähemmästäkin kirjoja tehty. Varsinkin kun tämä tarina on tosi.

Toimittaja Mika Mölsä on joutunut hankalan tehtävän eteen: miten kirjoittaa vetävä kirja tapahtumista, joita ei itse ei ole ollut näkemässä, mutta kertomatta liikaa poliisityön salaisuuksista? Lievästä ylidramatisoinnista huolimatta kirja pitää otteessaan ja teknisestä valvonnasta kiinnostuneelle tapahtumat ovat paikoin kiehtovaa luettavaa.

Tekniset keinot nousivat jutussa väistämättä ratkaisevaan rooliin, sillä varsinaisella kaappauksella ei ollut silminnäkijöitä ja kaappaaja asioi omaisten kanssa sähköpostilla ja tekstiviestein. Näiden jäljittäminen oli poliisin kannalta ainoa toimiva tutkintalinja.

Mielenkiintoinen on esimerkiksi tieto, että poliisin pyynnöstä Google selvitti kiristysviestin lähettäjän ip-osoitteen kahdeksassa tunnissa. Apuun pyydettiin myös Ruotsin FRA-urkintaa, vaikkei sitä lopulta tarvittu, koska tapaukseen ei liittynyt ulkomaisia osapuolia. Suomi olisi siis voinut itse hyötyä FRA:n salakuuntelusta. Tällaisissa asioissa kirjalla voi nähdä jopa yhteiskunnallista merkitystä.

Liki huvittava yksityiskohta on poliisin huoli tiedon vuotamisesta, koska jo alkumetreillä tutkijoiden ylityökiintiöt pamahtivat täyteen ja poliisin piti anoa heille hätätyölupaa Uudenmaan työsuojelupiiriltä. Vaikka vastassa olisi kansainvälinen gangsterijoukko, poliisin on pidettävä kiinni työlainsäädännöstä.

Kirjassa kerrotaan, miten poliisi löysi raisiolaisen kioskin, josta Turunen oli ostanut pre-paid-liittymät, ja pystyi selvittämään niiden numerot. Tämä on jokseenkin yllättävää.

Kirja olisi vielä kiinnostavampi, jos se piirtäisi kunnon henkilökuvat tapausta tutkineista poliiseista ja heidän toiminnastaan, mutta se on ymmärrettävistä syistä mahdotonta.

Herlinin sijaan kirjan julkaiseminen saattaa harmittaa poliisia. Teknisen valvonnan keinot ja sen rajoitukset halutaan tietoisesti pitää piilossa, jotta rikolliset eivät osaa vältellä niitä. Asioita ympäröi vaikenemisen piiri, johon törmäsin talvella itsekin, kun tein selvitystyötä Yksityisyys - turvaa digitaalinen kotirauhasi -kirjaa varten. Toisaalta Mölsä ei paljasta mitään sellaista, mitä rosvot eivät jo tietäisi. Tavalliselle lukijalle tiedot voivat olla uusia ja antaa ajattelemisen aihetta, mikä on jälleen yksi syy puoltaa kirjan julkaisemista.

Kirjaa lukiessaan romaaneihin ja elokuviin tottunut maallikko hämmästyy, miten paljon sattumia rikokseen ja toisaalta myös oikeaan poliisityöhön sisältyy. Vaikka Turunen suunnitteli kaiken huolella, hän teki kiireessä pari aloittelijamaista virhettä. Ilman niitä hän olisi ehkä ehtinyt paeta maasta tai ainakin piilottaa rahat paremmin. "Järjestelmä voittaa aina", kuten kirjassa korostetaan. Kunpa Biotien osakkeen kurssi vain ei olisi romahtanut...

Kirjassa on 202 pientä sivua ja se on painettu halvalle, huonolaatuiselle paperille. Tulos on kuin malliesimerkki paperille painetusta e-kirjasta. Tämän kirjan ostajaa kiinnostaa sisältö, ei kirja fyysisenä esineenä. Siksi sen voisi hyvin myydä sähköisenä versiona. Kirjakirjan hintaa ei totisesti ole hinnalla pilattu: Akateemisessa 13,90 euroa, muualta voi saada halvemmallakin.

Vaikka CrimeTime-kustannus toimii osuuskuntaperiaatteella ja tilittää siksi leijonanosan tuloista tekijöille, tällä hinnalla kirjasta ei ikinä tule rahasampoa. Herlin väittää tarjonneensa Mölsälle 10 000 euroa, jotta tämä jättäisi kirjan julkaisematta. Puhtaasti taloudelliselta kannalta katsottuna Mölsän olisi kannattanut hyväksyä tarjous. Tiedonvälitys ja sananvapaus ovat kuitenkin asioita, joita ei mitata rahassa.

Pokkari on mekaaninen e-kirja

Helsingin Sanomat julkaisi 12.11.2010 mielipidesivullaan lyhennetyn version vastauksestani Antti Nylénin kirjoitukseen. Tässä  lyhentämätön versio e-kirjojen eduista ja kirja-alan muuttumisesta. 

Antti Nylén piti pahana ajatusta kirjastosta, joka mahtuisi ihmisen taskuun. Hänen mielestään kirjaston ei pidä antautua ihmiselle, vaan sinne pitää mennä ”hattu kädessä ja selkä kumarassa” (HS Mielipide 4.11.).

Jos Nylén olisi elänyt muutama sata vuotta sitten, hän olisi luultavasti vastustanut kirjapainotaitoa – toihan se kirjallisen viestinnän ensi kertaa kaikkien ulottuville. Sivistys ei enää vaatinut nöyryyttä eikä ollut kenenkään etuoikeus.

Epäilen myös, että Nylén on itsekin antautunut tekniikan viettelyksille. Todennäköisesti hän oli kirjoittanut mielipiteensä tietokoneella ja – kauhistus sentään – lähettänyt sen sähköpostilla oikeaoppisen paperikirjeen sijaan.

Olen suuri kirjastojen ystävä. Koululaisena Pispalan sivukirjasto Tampereella oli toinen kotini. Luettuani kaiken kiinnostavan nuorten osastolta sain virkailijalta poikkeusluvan siirtyä aikuisten osastolle.

Valitettavasti Pispalan kirjasto suljettiin kustannussyistä 1990-luvulla ja nyt sama kohtalo uhkaa muitakin pienehköjä kirjastoja. Kustannusten noustessa ja lainausmäärien laskiessa kirjastolaitoksen on pakko etsiä uusia palvelumuotoja. Kirjojen ”lainaaminen” sähköisiin lukulaitteisiin voi olla yksi tapa.

Nylén kritisoi voimakkaasti elektroniikkateollisuutta, joka tuottaa lyhytkestoisia vempeleitä pitkäkestoisten kirjakirjojen sijaan. Tämäkään asia ei ole mustavalkoinen.

Paljon kirjoja painetaan jo nyt kustannussyistä Kiinassa, mistä ne rahdataan Suomeen myytäväksi. Lomalaiset täyttävät matkalaukkunsa kirjoilla, kun eivät voi ennakolta tietää, miten paljon ehtivät lukea. Painavien kirjojen lennättäminen edestakaisin maasta toiseen se vasta hölmöä onkin.

Myös kirjakirjan käyttömukavuus jättää paljon toivomisen varaa: lukeminen tuulisella rannalla on epäkäytännöllistä, oikea sivu hukkuu helposti eikä omia muistiinpanoja tai lainauksia kaverille ole helppo tehdä.

Ennen kaikkea Nyléniltä on jäänyt huomaamatta sisältöteollisuuden syntyminen. Kirja ei ole enää samanlainen arvoesine kuin Baudelairen aikoihin. Nimikkeitä julkaistaan niin paljon, että kirjallisuudesta on tulossa musiikin tavoin kulutustavaraa. Teoskappaleiden myynnistä siirrytään Spotifyn kaltaisiin palveluihin, joista ostetaan kiinteää kuukausihintaa vastaan sisältö mutta ei lainkaan materiaa.

Sama trendi vaikuttaa kirjallisuuteen ilman tekniikkaakin. Lukijat suosivat halpoja pokkareita, jotka kestävät yhden lukukerran, mutta tuskin säilyvät jälkipolville. Niiden suosio osoittaa, että lukijat ovat ensi sijassa kiinnostuneita sisällöstä, ei esineestä. Tähän tarpeeseen sähkökirja vastaa mainiosti ja sen kokonaisvaikutus saattaa olla jopa ympäristöä säästävä.

Lukuharrastuksen ja sivistyksen levittäminen näinä aivottoman tv-viihteen ja nettiroskan aikana on tärkeämpää kuin koskaan. Jos sähkökirjoista on apua, olen ilolla mukana kehityksessä.

Vähemmän tunteja samalla palkalla?

Radiossa osui aamulla korviin kuuntelijan lähettämä viesti. Henkilö, jolla oli vielä 10 vuotta eläkeikään toivoi, että voisi jo tehdä lyhyempää kuin kahdeksantuntista työpäivää. Palkan pitäisi kuitenkin pysyä samana.

Niinpä. Olisi kohtuullista, että iän karttuessa voisi hieman hellittää, ja jättää töitä nuoremmille. Mutta kuka olisi valmis tinkimään elintasostaan?

Moni työntekijä kokee palkkansa olevan jonkinlainen työantajan hyväntahdon ele, jolla ei ole suoraa yhteyttä työsuoritteeseen. Ajatellaan, että jos palkka on liian pieni, se johtuu vain työnantajan ilkeydestä. Työnantaja ei vain halua maksaa niin paljoa, että raha riittäisi kaikkeen tarpeelliseen.

Eihän se tietenkään näin ole. Palkka ei ole työnantajan hyväntekeväisyyttä vaan osa siitä lisäarvosta, jota työntekijä onnistuu päivän aikana tuottamaan. Jokainen voi kysyä itseltään, olenko tässä kuukaudessa tuottanut lisäarvoa tai laskutusta kaksi kertaa bruttopalkkani edestä. Se on minimitaso, kun huomioidaan loma-ajat, työvälineet, vakuutusmaksut ja kaikki muut kulut, joista työnantajan on huolehdittava.

Jos palkkasi on vaikkapa 3000 euroa kuukaudessa, oletko tuottanut 6000 euron arvosta sellaista, mistä joku toinen on valmis maksamaan?

Tällainen ajattelu on itsestään selvää jokaiselle yrittäjälle, mutta ilmeisesti täysin vierasta valtaosalle palkansaajista. Palkka nähdään jonkinlaisena saavutettuna etuna, joka ilmestyy tilille itsestään. Palkan pitää myös nousta joka vuosi vähintään yleistä tulokehitystä vastaavasti, "koska se nyt vaan kuuluu asiaan ja kaikki hinnatkin nousevat".

Ajattelua hämärtää se, että liian suuri osa suomalaisista tekee työtä, jonka tuottamaa lisäarvoa on vaikea nähdä. Mikä on virastossa ahertavan työntekijän tuottama lisäarvo? Paljonko hän luo palvelua, josta joku toinen on puolestaan valmis maksamaan?

Monissa tehtävissä lisäarvoa ei varsinaisesti edes ole, kuten vaikkapa poliisin tai opettajan työssä. Tehtävät on vain hoidettava, ja palkka niihin saadaan verovaroista.

Mutta mistä ne verorahat tulevat? Toisten työntekijöiden tuottamasta lisäarvosta tietenkin. Viime kädessä jonkun on tuotettava se lisäarvo ja laskutus, jonka hedelmiä sitten jaetaan ketjussa alaspäin. Jos et tuota sitä itse, jonkun toisen on tuotettava sitä kaksinverroin.

24 on sisältötuotannon huippuosaamista

Suosittu tv-sarja "24" on edennyt viimeiseen kauteen, joka pyörii parhaillaan Maikkarilla. Sitä katsellessa voi vain ihailla amerikkalaisten ammattitaitoa. Heidän taloutensa voi huonosti, työttömyys on korkealla ja työpaikat valuvat Aasiaan, mutta sisältötuotannon he totisesti osaavat.

Pohjimmiltaan 24 on vastenmielistä väkivaltaviihdettä. Sen väkivalta ei ole tavallista mätkimistä ja ampumista, vaan jotain paljon pahempaa; sellaista, joka sattuu ja jää vaivaamaan aikuisenkin katsojan mieltä. Itse olen välttänyt sarjan seuraamista ja nähnyt vain yksittäisiä jaksoja.

Oli sarjan tapahtumista mitä mieltä tahansa, tekijöiden ammattitaitoa voi vain ihailla. Yhteen vuorokauteen sijoittuva formaatti on tavattoman haastava. Perusjuoni on aina sama ja tarinoihin jää väkisin ladonoven kokoisia aukkoja, mutta silti voi vain ihailla, miten käsikirjoittajat ovat pystyneet luomaan jo kahdeksan lähes uskottavaa 24 tunnin kautta. Logiikan pettäminen hukkuu tapahtumien alle.

Nyt pyörivä 8. kausi on vihdoin viimeinen. Jostain syystä Maikkari teki yllättävän tempun: aiemmin se on referoinut kunkin jakson tapahtumat www-sivullaan jälkikäteen. Tällä kertaa se julkaisi tiivistelmät koko kaudesta jo etukäteen. Aluksi luulin, että kyse oli vahingosta, etenkin kun loppupään jaksot olivat epätäydellisiä ja osa niistä on vieläkin kahteen kertaan.

Mutta ehkä teko olikin suunniteltu? Nettikeskusteluista päätellen moni jo seurannut kauden jaksoja jo keväällä tapahtuneen USA-esityksen aikana netin välityksellä. Siksi tulevat tapahtumat ovat ainakin sarjan fanien tiedossa.

Omaa kieltään tekijöiden ammattitaidosta kertoo se, etteivät edes juonipaljastukset pilaa jännitystä. Jo kauden alkaessa sivulta sai lukea, miten Hassanin pelastusoperaatio epäonnistuu viime viikon jaksossa. Vaikka lopputulos oli tiedossa, sen katsominen oli tavattoman jännittävää ja pettymys lopussa käsin kosketeltava.

Valtaosa kotimaisista tuotannoista on kankeita ja dialogi teennäistä, joskin poikkeuksiakin löytyy. Osaamista pitää kehittää kaikilla osa-alueilla, jotta pystyisimme nykyistä paremmin kilpailemaan kotimaisista katsojista. Heille kaikki tekijät ovat samalla viivalla.