Onecoin-kirja PDF-versiona nyt vapaasti luettavissa

Tänään 7.2.2025 tulee kuluneeksi 10 vuotta Helsingin Katajanokan Marina Congress Centerissä järjestetystä Onecoin-esittelytilaisuudesta, jota voi kutsua huijauksen Suomen avajaisiksi. Paikalla oli Ruja Ignatova, jota Ylen tv-uutiset haastatteli iltalähetykseen. Tilaisuuden juonsi Tommi Vuorinen. 

Tommi Vuorinen juontamassa (kameran vieressä) 7.2.2015 tilaisuudessa.

Tuosta lauantaista 7.2.2015 alkoi oma työni Onecoinin valheiden paljastamiseksi. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut! Tommi Vuorinen on ainoa alkuperäisen joukon jäsenistä, joka yhä jatkaa. Muut ovat joko kuolleet (Juha Parhiala 11.5.2021, Kari Wahlroos 24.11.2024) tai telkien takana (Sebastian Greenwood,  Frank Ricketts, Mark Scott, Martin Breidenbach, Irina Dilkinska).

Ruja Ignatova kertoo olevansa toista kertaa Suomessa (ensimmäinen oli syyskuu 2014).

Vain Ruja Ignatova itse on teillä tietymättömillä, eikä edes FBI:n lupaama palkkio ole tuonut varmaa selvyyttä Rujan kohtaloon. Huhujen mukaan hänet surmattiin jahdilla ja ruumis heitettiin mereen, tuoreimpien tietojen mukaan hänen epäillään asuvan joko Arabiemiraateissa tai Etelä-Afrikassa. 

Vuosien ajan Vuorinen vetosi siihen, että väitteistä ja syytteistä huolimatta ketään avainhenkilöä ei ole tuomittu rikoksista. Nyt on. Vuorisen puheet tai toiminta eivät ole siitä muuttuneet. Hän jatkaa aluejohtajana One Ecosystemsissä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vuonna 2023 hänet nostettiin organisaation Global Councilin jäseneksi.

Miehemme maailmalla: Tommi Vuorinen

Organisaatiokaavion jälkeen ainakin King Jayms on lähtenyt ja vetovastuun ottanut vietnamilainen Mai Loan. Suomalaista sisua paikan tuulisuus ei tunnu pelottavan. Vuorinen ei ole koskaan joutunut vastaamaan valheistaan oikeudessa.

Kymmenvuotispäivän kunniaksi laitan vapaaseen jakoon Onecoin-kirjani, joka julkaistiin juuri koronaepidemian puhjetessa 26.2.2020. Toivottavasti lisääntyvä tietoisuus kryptovaluutoista ja verkostohuijauksista auttaa torjumaan vastaavia temppuja jatkossa.

Lataa kirjan PDF-versio tästä. 

Kirjojen kansikuvat ja niistä rahastaminen

Tekijänoikeusjärjestöt ovat luovan alan ammattiliittoja, jotka yrittävät hankkia jäsenilleen mahdollisimman paljon rahaa. Se on ihan OK, mutta toisin kuin ay-puolella, tekijänoikeudesta puuttuu vastavoima. Jonkun pitäisi sanoa, että nyt riittää - oikeus ja kohtuus on ylitetty. Tehtävä kuuluisi eduskunnalle, mutta ahkeran lobbauksen seurauksena eduskunta on yleensä "pienen taiteilijan" asialla.

Äskettäin Kirjastolehti nosti esiin merkillisen kiistan kirjan kansikuvien käytöstä. Kopiosto on alkanut tarjota kunnille maksullista lupaa, joka antaisi kirjastoille oikeuden nykyistä laajempaan kirjojen käyttämiseen. Lupa on kuitenkin kallis ja siinä myydään oikeuksia, joista kirjastojen ei ole tähänkään mennessä tarvinnut maksaa. Toiminta on härskiä rahastusta, joka ei palvele edes luovan työn etuja. 

Tulee mieleen Kopioston 2011 lanseeraama digilupa, joka "oikeutti" koulut kopioimaan netistä aineistoa, jonka alkuperäisiä tekijöitä suomalainen järjestö ei edes edustanut. 

Kirjailijoiden intressissä on saada kirjalleen mahdollisimman paljon näkyvyyttä. Kansikuva on tuotteen paketti, vähän kuin suklaapatukan kääre tai muropaketin kylki. Pitäisikö näiden kuvien näkymisestä lähikaupan mainoksessa tai verkkokaupan sivulla maksaa erikseen? Ei tietenkään. 

Kopiosto sotkee ilmeisen tahallisesti kaksi eri asiaa: kannen ja sisällön. Kansi on tuotteen julkisesti näkyvä osa. Sisältö on se, josta maksetaan. Siitä huolimatta sisältöä saa sitaattioikeuden nojalla lainata asiayhteyteen sopivan määrän, laajemmasta käytöstä tai esimerkiksi kirjan lukemisesta ääneen yleisön edessä pitää maksaa erikseen.

Kopiosto yritti selventää asiaa lakiasiainjohtajan kirjoituksella. Hänen mukaansa "...on myös tilanteita, joissa kirjan kansikuvan käyttöön tarvitaan lupa ja kuvan tekijä on oikeutettu korvaukseen. Näihin tilanteisiin Kopioston tarjoama kuvituksen verkkolupa kirjastoille tuo apua." 

Minun on vaikea keksiä tilannetta, jossa kansikuvan käytöstä pitäisi maksaa erikseen, eikä johtajakaan sellaisia mainitse. Hän viittaa vain kirjan sisällön ja kuvituksen esittelemiseen, mikä on aivan eri asia. 

Kuvittajien oma tiedote hämmentää sekin asiaa. 

Alkuperäinen tiedote.

Nyt otsikkoon on lisätty viittaus kannen ja sisällön sitaattioikeuden ulkopuoliseen käyttöön. Luulisi, että alan oma järjestö olisi ottanut asian huomioon. Uudenkin version kohdat herättävät ihmetystä.

Kuvittajien uudistettu tiedote.

Tämän mukaan kirjastojen blogi- tai Instagram-postaukset vaatisivat luvan, samoin kirjailijavierailujen markkinointi ja jopa verkkosivulla näkyvä lista kirjojenkansista. Jälleen kerran kansi rinnastetaan virheellisesti sisältöön. Myös kirjailijoiden etujärjestöllä on oma tiedote asiasta, vaikka kiista liittyy kansiin. 

Kopiosto on lähestynyt kirjastoja, mikä on tuhoisaa koko luovalle alalle. Nuoria pitäisi rohkaista lukemaan ja kirjallisuutta esitellä entistä enemmän rahastuksen sijaan. Miksi tekijänoikeus kirjastoille olisi erilainen kuin muille käyttäjille?

Elisan e- ja äänikirjojen kaupassa on paljon kansia.

Pitäisikö myös kirjakaupoilta ja antikvariaateilta vaatia maksua siitä, että ne esittelevät myytäviä tuotteita? Ovatko seuraavana vuorossa äänilevyjen kannet, joita käytetään kaikissa musiikkipalveluissa?

Ylen eilisessä uutisessa asiaa kommentoinut varatuomari näki "sopimuksen ja epätietoisuuden taustalla tekijänoikeusjärjestöjen alati kasvaneen vallan". Toivottavasti uusi eduskunta asettaa vihdoin rajoja tekijänoikeuksilla rahastamiselle. Tekijöiden oma etu on saada tuotteilleen näkyvyyttä. Mikä etujärjestö se sellainen on, joka ei aja jäsentensä etua?

Tekstiä täydennetty 3.5.2023

Kesälukemiseksi e-kirjoja

E-kirjoista puhuttiin paljon viisi vuotta sitten ja mm. Akateeminen kirjakauppa kokeili e-kirjojen myyntiä asiakkaiden lukulaitteisiin. Ei kannattanut. Vaikka aihe on pudonnut pois parrasvaloista, e-kirjabisnes on kehittynyt kaikessa hiljaisuudessa tuntuvasti.

Olen ostanut useita kirjoja Elisan e-kirjakaupasta. Valikoima on laaja ja kaunokirjalliset uutuudet ovat saatavissa myös e-versioina. Bestsellereillä e-hinta on lähes paperikirjan tasoa, mutta joskus voi tehdä löytöjä, kuten tämä Kristina Ohlssonin keväällä ilmestynyt Lotus blues alle kympillä:

Juhannustarjouksia e-kirjoista.

Paperiversion hinta Adlibris-verkkokaupassa on 21,90 euroa. Harmi vain, että itse ehdin lataamaan tämän viime viikolla normaalihinnalla.

Sofi Oksanen ja Ilkka Remes eivät anna julkaista kirjojaan e-versioina. Oksasen kirjoja löytyy tosin viron- ja englanninkielisinä versioina:

Sofi Oksanen e-kirjana.

Remestäkin löytyy, mutta kyse on Matti Remeksestä. Hänen dekkarinsa sijoittuvat kesäiseen Hankoon ja ovat mainiota kesälukemista.

Elisa Kirjassa ostoksen voi lisätä seuraavaan operaattorilaskuun, mikä tekee ostamisen Elisan asiakkaalle houkuttelevan helpoksi. Ehkä siksi kirjoja onkin tullut ostettua heräteostoksina.

E-kirjahypen aikoihin keskusteltiin paljon siitä, miten lukulaitteiden tulee kehittyä, jotta e-kirjat yleistyisivät. Taustalla on ajatus, että sähköisen kirjan pitäisi matkia mahdollisimman tarkoin perinteistä kirjaa. En tiedä, miksi pitäisi.

Kirjan lukemisen tavat ovat yksilöllisiä. Elisan kirjat ovat ePub-formaatissa ja niitä voi lukea Adobe Digital Editions -sovelluksella niin tietokoneella kuin tableteillakin. Itse luen mielelläni läppärin näytöltä, monestakin syystä. Jos kirjoja varten olisi oma lukulaite, sitä ei aina tulisi ottaneeksi mukaan, tekstipätkiä ei voisi kopioida omaan sovellukseen ja lukulaite pitäisi muistaa ladata.

Läppäri on aina mukana, joten kirjaa voi lukea junassa, lentokoneessa tai vaikka tylsän esityksen/palaverin aikana. Kukaan ei kiinnitä kiusallista huomiota henkilöön, joka tuijottaa tiukasti läppärinsä näyttöä. Läppärin näytöllä tekstin koon ja näytön valaisuuden voi asettaa halutulle tasolle.

Fifty Shades -kirjan viimeisen osan ostin e-versiona vain siksi, että pienen tekstin lukeminen pokkarin sivulta oli niin työlästä. Vähän aloitettu pokkari sai jäädä hyllyyn, kun hankin e-version tilalle.

Illalla sängyssä läppäri on mainio, sillä näyttö pysyy oikeassa asennossa ilman käsien apua. Paperikirjan lukeminen sängyssä on aina hankalaa.

Mitä paksumpi kirja, sen paremmin e-versio toimii. Siinä on sekin hyvä puoli, että ellei lunttaa, e-kirjasta ei voi koskaan tietää, paljonko sivuja on vielä jäljellä. Lukijan jännitystä lisää kun ei tiedä, onko tämä jo loppuhuipennus, vai mennäänkö vasta keskivaiheilla. Stephen Kingin järkälemäiset 22.11.63 ja Kuvun alla sopivat tästä syystä oikein hyvin läppäriltä luettaviksi (22.11.63 oli hyvä, Kuvun alla kaikkea muuta).

Parasta e-kirjoissa on niiden helppo saatavuus. Jos lukeminen loppuu jatkolentoa odottaessa tai mökillä sadepäivänä, uusi teos siirtyy koneelle napin painalluksella.

Vielä sananen Kristian Carlssonin kehutusta uutuudesta: minusta se ei ollut lainkaan hehkutuksen arvoinen. Lähtöasetelma on kylläkin kiinnostava (Elisan e-kaupassa on myös hyvät myyntitekstit kirjoista): asianajajan luo saapuu epätoivoinen mies, joka haluaa todistaa sisarensa syyttömyyden. Tämä tunnusti viisi murhaa ja tappoi sitten itsensä; samassa yhteydessä hänen nuori poikansa katosi. Asianajaja lähtee selvittämään asiaa eikä arvaakaan, millaiseen pyöritykseen hän joutuu.

Lähtökohta tuo mieleen Stieg Larssonin Miehet, jotka vihaavat naisia, mutta siihen ja päähenkilön seksiaddiktioon yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Asianajaja Martin Benner on Yhdysvalloista Ruotsiin muuttanut mustaihoinen, joka ajaa Porschella, iskee naisen kuin naisen, ja elää avoimessa suhteessa työparinsa Lucyn kanssa. Lisäksi hän on yksinhuoltajaisäpuoli, jolla on huollettavana onnettomuudessa kuolleen siskonsa pieni tytär. Kerrassaan erikoinen, eikä kovin uskottava henkilökuva.

Hesarin arvostelija kirjoitti että "varsin mielellään... dekkaria silti lukee. Kerronta on sujuvaa ja rakenne tehty taiten". Itse olen toista mieltä. Tekstissä on jotain kömpelöä, aivan kuin kyseessä olisi tekijänsä ensimmäinen dekkari, tai sitten vika on kääntäjässä.

Viittaukset tuleviin uhkaaviin tapahtumiin ovat mielestäni halpa tehokeino, johon Stieg Larsson ei koskaan sortunut. Juonen kuljetus onnistuu paremmin. Läppäriä on vaikea laskea käsistään ennen viimeistä sivua -- jolloin lukija huomaa, että tarina on vasta puolessa välissä ja loput kerrotaan seuraavassa kirjassa.

Ruotsin lisäksi tapahtumat keskittyvät Houstoniin, mikä on erikoinen valinta. Kaupungissa ei taida olla mitään, joka olisi aiemmin kiinnostanut elokuvien tai romaanien tekijöitä. Kerran siellä käyneenä ymmärrän kyllä miksi. Houstonissa on polttavan kuuma ja Tukholmassa tietenkin sataa koko ajan, kuten dekkareissa aina.

Sattumoisin asianajaja Benner on kotoisin juuri Houstonista, jonne hän joutuu tapauksen vuoksi lentämään. Ei kovin uskottava ratkaisu tämäkään, ellei sille löydy jotain perustelua kakkososassa.

Kaikesta huolimatta: kyllä Lotus bluen kympillä lukee, eikä kirja jää keräämään pölyä hyllyyn lukemisen jälkeen. Mitään muuta syytä palata kirjaan ei sitten olekaan.

22.11.63 -- ajatuksia kirjasta

En pidä kauhua tai yliluonnollisuutta käsittelevistä romaaneista, joten olen lähes ohittanut Stephen Kingin tuotannon. Luin tosin Carrien Christine-tappaja-auton kesällä 1985 ja pidin sen tavasta kuvata amerikkalaista arkea nuoren miehen näkökulmasta (Wikipedian mukaan kirja ilmestyi suomeksi vasta 1987, mutta se ei pidä paikkaansa).

Nimi 22.11.63 viittaa aikansa 9/11-tapahtumaan: Kennedyn salamurhaan Dallasissa. Kirjan lähtökohta on yksinkertainen: päähenkilö, kolmikymppinen kirjallisuuden opettaja Jake Epping, löytää pienen ravintolan ruokavarastosta portaat, joilla pystyy palaamaan 11.58 syyskuun 9. päivään vuonna 1958 -- ja tulemaan takaisin. "Jokainen matka on ensimmäinen", sanoo hänelle portin näyttävä ravintolanpitäjä. Aina, kun palaa takaisin menneisyyteen, kaikki edellisen käynnin aiheuttamat muutokset ovat nollaantuneet. Lukuunottamatta perhosefektiä, joka sotkee nykypäivän (tai oikeastaan kirjoitushetken eli vuoden 2011). Päähenkilö Epping ottaa tehtäväkseen estää Kennedyn salamurhan, jonka vuoksi hän jotuu viettämään menneisyydessä neljä vuotta, kunnes kohtalokas päivä viimein koittaa.

22.11.63 edustaa amerikkalaista monisanaisuutta parhaimmillaan, sillä sivuja on huimat 869. Kuka tahansa toinen kirjailija olisi vetänyt läpi samat kuviot puolessa sivumäärässä. King harrastaa pikkutarkkaa kuvausta, lisäten huomioita vielä sulkuihinkin, mutta silti kirja ei varsinaisesti tunnu pitkältä. Sen sijaan se vie lukijan maailmaan 50/60-lukujen vaihteessa, jolloin rotusyrjintä oli vielä arkipäivää ja uhka ydinsodasta todellinen. King maalaa menneisyyden yksityiskohtaisesti ja niin elävästi, että maut ja hajut syttyvät lukijan tajunnassa.

Muutamissa kohdissa King olisi kyllä saanut tiivistää tekstiä. Oliko tarpeen kuvata nyrkkeilyottelua monen sivun verran? Sen ainoa merkitys oli kartuttaa Eppingin käteisvaroja, onhan aikamatkaajalla helppo taito tehdä rahaa -- kunhan on ennen lähtöään googlannut internetistä urheilutuloksia.

Jokaisella lukijalla on oma käsitys siitä, mitä itse tekisi jos olisi Eppingin paikalla menneisyydessä. Joku menisi tapaamaan omia isovanhempiaan, joku vinkkaisi lottonumeroista omille vanhemmilleen. Itselle tuli mieleen, että miksei päähenkilö käy katsomassa muita tuon ajan legendaarisia tapahtumia -- vaikka Elviksen konserttia?

Kirja muuttuu hiljalleen rakkaustarinaksi, jonka loppu jää askarruttamaan lukijaa vielä sivujen päättymisen jälkeenkin.

Aikamatka on loppuunkaluttu aihe, eikä King ole mikään tieteiskirjailija. Kirjan lopussa perhosefektin vaikutukset menevät täysin epäuskottaviksi. Tieteisromaanina 22.11.63 ei ole kummoinen, eikä siitä oikein ole rakkaus- tai jännitysromaaniksikaan. Mutta silti siinä on jotain taianomaista: jollain erikoisella tavalla King vangitsee lukijan mielen, eikä päästä irti vielä silloinkaan, kun takakansi tulee vastaan.

Sitten ihan muita huomioita. Ostin kirjan e-versiona Elisasta, missä se maksoi vain 11,90 euroa. Paksut romaanit sopivat hyvin e-kirjoiksi. Paperisena en olisi jaksanut raahata kirjaa mukana junassa ja linja-autossa, mutta tietokoneen näytöltä lukeminen sujui hyvin.

Elisan kaupassa ja muuallakin kirjaa mainostetaan jonkinlaisena rinnakkaistodellisuutena eli "Millainen maailma olisi, jos John F. Kennedyä ei olisi murhattu?". Siitä kirjassa ei todellakaan ole kyse. Ratkaisevat hetket koetaan vasta aivan kirjan lopussa.

Kirjan käännös on huolellista työtä. Heti alussa esiintyy opettajan työtä kuvaava lause "ympyröimme tarmokkaasti yhydyssanavirheet kuten kesä mökki", mistä on vaikea päätellä, onko sana kirjoitettu väärin tarkoituksella. Sana "kiinteimistö" ja yksi unohtunut välilyönti olivat ainoat silmään osuneet bugit, mikä on poikkeuksellisen vähän näin paksussa teoksessa.

Meitä suomalaisia huvittaa poiminta "Kaivoin taskustani kolikoita, mutta ensin löysin jotain, mitä en olisi saanut ottaa mukaan: Nokia-puhelimeni. Se oli vuoden 2011 mittapuulla antiikkiesine - tarkoitukseni oli ollut vaihtaa se iPhoneen".

King on sijoittanut kaninkolon ja tarinan alkupisteen Lisbon Fallsiin Mainen osavaltioon, samaan kyläpahaseen, josta hän on itse kotoisin. Päähenkilön ammatti on sama kuin hänen omansa. Kokenutkin kirjailija valitsee tutut kohteet, joihin on helpompi samaistua.

Jälkisanoissa King kertoo tehneensä paljon tutkimustyötä Kennedyn salamurhasta. "Luettuani aiheesta kirjoja ja artikkeleita pinon, jolla oli korkeutta saman verran kuin minulla on pituutta, sanoisin todennäköisyydeksi 98 prosenttia, kenties peräti 99 prosenttia" [sille, että Oswald toimi yksin]. Hän ei usko salaliittoteorioihin: Oswaldia onnisti, koska hän sattui olemaan oikeassa paikassa. Todennäköisyys sille oli häviävän pieni, mutta niin on arpavoitollekin, ja silti voittajia löytyy päivittäin. Salaliittoteoreetikoilla oli "tarve löytää jotain järjestystä tapahtumasta, joka oli miltei mielivaltainen".

Usko Kennedyn murhan salaliittoon elää vahvana Suomessakin. Hesarin kirja-arvostelu vuodelta 2013 on saanut vain muutaman kommentin, mutta yksi niistä iskee kirjoittajaa salaliitolla. Nimetön kirjoittaja on tehnyt tuskin prosenttiakaan siitä työstä mitä King, mutta usko salaliittoon on silti vahva. Tai ehkä juuri siksi.

Lähes fanaattinen usko salaliittoihin valkeni itselleni vuonna 2011, kun kirjoitin eräästä aihetta käsittelevästä kirjasta, sekä jo aiemmin 9/11-pohdintojen yhteydessä.

Kyseinen Hesarin kirja-arvostelu on muuten yksi huonoimmista koskaan lukemistani. Arvostelija kuvaa lähinnä kirjan tapahtumat ja pilaa yllättävät käänteet, ottamatta juurikaan kantaa siihen, miltä kirja lukijasta tuntuu.

Arvostelun sijaan kirjan e-versio kannattaa ottaa mukaan vaikka talvilomalle, ja antaa ajan viedä. 

E-kirja ikävä yllätys lentokoneessa

Ennen USA:han lähtöä latasin iPadiin Elisan e-kirjapalvelun ja ostin siihen lukemista. Elisan palvelun siksi, ettei Applen omassa kaupassa ollut niitä suomalaisia kirjoja, joita etsin.

Kun sitten 35 000 jalan korkeudessa Atlantin yllä kaivoin iPadin esiin ja ajattelin syventyä romaaniin, tuli ilmoitus:

Hitto soikoon -- e-kirja ei ole valmis matkakäyttöön ennen kuin tällaisista ongelmista päästään eroon. Paperikirjassa on yhä puolensa. Ainakaan sitä ei tarvitse päivittää kesken lennon.

Huvittavaa kyllä, uuden Airbus 380 -superjumbon hieno infojärjestelmä ei sekään toiminut ihan moitteettomasti:

Liekö systeemi tehty Windowsin päälle?

Lisäys 17.1.2012: Elisan kirjapalvelusta otettiin yhteyttä ja pahoiteltiin tapahtunutta. Syynä oli suojauksessa käytetyn Adoben SDK-ympäristön versiomuutos, joka tapahtui harmillisesti juuri joulun alla. Päivitys itsessään meni kotiverkossa muutamassa sekunnissa (toisin kuin Adoben Reader-päivitykset Windowsissa, jotka jostain käsittämättömästä syystä vaativat aina Windowsin uudelleenkäynnistämisen). Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että kannattaa testata kirjojen toimivuus juuri ennen matkalle lähtöä.

Eniten kirjaa eurolla

Moni on pettynyt havaittuaan, etteivät tiedostoina myytävät e-kirjat olekaan puoli-ilmaisia. Yleisesti kuvitellaan, että paperi, painokulut, varastointi ja kuljetus muodostavat merkittävän kirjan hinnasta, ja kun ne digiversiossa jäävät pois, lopputuloksen pitäisi olla lähes ilmainen.

Pari viikkoa sitten MTV3:n aamu-uutisissa nuorilta kysyttiin mielipidettä maksullisista iPad-lehdistä. Nuori nainen kuvasi tuntemuksiaan ytimekkäästi:

- Siinä vaiheessa kun se on pelkkää jotain bittitiedostoa niin se tuntuu niinkun absurdilta maksaa siitä aitoa rahaa

Piraattien ajatus kulkee samoja latuja. Tiedostolla, jonka levittäminen on helppoa, ei voi olla arvoa, sillä arvon nähdään liittyvän nimenomaan lopulliseen tuotteeseen -- ei siihen työhön, jota tekeminen on vaatinut.

Niin ei tietenkään ole. Kirjanhinnasta valtaosa on muuta kuin materiaalista kustannusta. Tavallisen paperikirjan myyntihinnasta paino- ym. kustannusten osuus on noin 20 prosenttia. E-kirjan tulisi olla siis viidenneksen paperiversiota edullisempi. Toisaalta e-kirjan arvonlisävero on 23 prosenttia, kun paperikirjasta sitä peritään vain yhdeksän prosentin verran.

Loppu 80 prosenttia sisältää tekijänpalkkion, kirjan toimittamistyön, markkinoinnin, kaupan katteen jne -- kaikki kulueriä, jotka ovat samat paperi- ja digiversiolle. Alkuvaiheessa e-kirjan tuottaminen on jopa kalliimpaa, koska paperiversio tehdään joka tapauksessa, mutta e-kirja vaatii ylimääräistä työtä, ohjelmointia ja mahdollisia lisenssimaksuja.

Ostin syksyllä Akateemisesta kirjakaupasta kaksi paksua, A3-kokoista kovakantista kirjaa. Toinen on Geologica (576 sivua), toinen Opas anatomiaan (440 sivua). Molemmat on painettu hyvälaatuiselle paperille ja suomennettu, vieläpä hyvin. Kummankin kirjan hinta oli naurettavan alhainen: 29,90 euroa.

Tänään ostin Akateemisesta vielä isomman kirjan: Dinosaurs. Sillä on korkeutta 43 senttiä, leveyttä 36 senttiä ja painoa yli kolme kiloa. Sivuja on 225.Kannessa oleva tarra kertoo hinnaksi 25 puntaa, mutta Akateeminen myi kirjoja 19,90 eurolla. Dinosaurus-kirja on alkuperäiskielellä englanniksi. Tämän halvempaa kilohintaa kirjalle voi tuskin saada!

Mitään näistä kolmesta suurteoksesta (kirjaimellisesti!) ei kannata tilata netistä, sillä postikulut kotiin saattaisivat tuplata hinnan.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että paperi on yllättävän halpaa. Niin ikään painaminen, varastointi ja kuljetus voidaan puristaa isoissa erissä tehtynä ällistyttävän alas.

Jokaisen, joka odottaa e-kirjojen olevan ilmaisia koska niihin ei tarvita paperia, kannattaa tehdä tutkimusretki omaan kirjakauppaan. Työ ja sisältö maksavat, materia ei.

Pokkari on mekaaninen e-kirja

Helsingin Sanomat julkaisi 12.11.2010 mielipidesivullaan lyhennetyn version vastauksestani Antti Nylénin kirjoitukseen. Tässä  lyhentämätön versio e-kirjojen eduista ja kirja-alan muuttumisesta. 

Antti Nylén piti pahana ajatusta kirjastosta, joka mahtuisi ihmisen taskuun. Hänen mielestään kirjaston ei pidä antautua ihmiselle, vaan sinne pitää mennä ”hattu kädessä ja selkä kumarassa” (HS Mielipide 4.11.).

Jos Nylén olisi elänyt muutama sata vuotta sitten, hän olisi luultavasti vastustanut kirjapainotaitoa – toihan se kirjallisen viestinnän ensi kertaa kaikkien ulottuville. Sivistys ei enää vaatinut nöyryyttä eikä ollut kenenkään etuoikeus.

Epäilen myös, että Nylén on itsekin antautunut tekniikan viettelyksille. Todennäköisesti hän oli kirjoittanut mielipiteensä tietokoneella ja – kauhistus sentään – lähettänyt sen sähköpostilla oikeaoppisen paperikirjeen sijaan.

Olen suuri kirjastojen ystävä. Koululaisena Pispalan sivukirjasto Tampereella oli toinen kotini. Luettuani kaiken kiinnostavan nuorten osastolta sain virkailijalta poikkeusluvan siirtyä aikuisten osastolle.

Valitettavasti Pispalan kirjasto suljettiin kustannussyistä 1990-luvulla ja nyt sama kohtalo uhkaa muitakin pienehköjä kirjastoja. Kustannusten noustessa ja lainausmäärien laskiessa kirjastolaitoksen on pakko etsiä uusia palvelumuotoja. Kirjojen ”lainaaminen” sähköisiin lukulaitteisiin voi olla yksi tapa.

Nylén kritisoi voimakkaasti elektroniikkateollisuutta, joka tuottaa lyhytkestoisia vempeleitä pitkäkestoisten kirjakirjojen sijaan. Tämäkään asia ei ole mustavalkoinen.

Paljon kirjoja painetaan jo nyt kustannussyistä Kiinassa, mistä ne rahdataan Suomeen myytäväksi. Lomalaiset täyttävät matkalaukkunsa kirjoilla, kun eivät voi ennakolta tietää, miten paljon ehtivät lukea. Painavien kirjojen lennättäminen edestakaisin maasta toiseen se vasta hölmöä onkin.

Myös kirjakirjan käyttömukavuus jättää paljon toivomisen varaa: lukeminen tuulisella rannalla on epäkäytännöllistä, oikea sivu hukkuu helposti eikä omia muistiinpanoja tai lainauksia kaverille ole helppo tehdä.

Ennen kaikkea Nyléniltä on jäänyt huomaamatta sisältöteollisuuden syntyminen. Kirja ei ole enää samanlainen arvoesine kuin Baudelairen aikoihin. Nimikkeitä julkaistaan niin paljon, että kirjallisuudesta on tulossa musiikin tavoin kulutustavaraa. Teoskappaleiden myynnistä siirrytään Spotifyn kaltaisiin palveluihin, joista ostetaan kiinteää kuukausihintaa vastaan sisältö mutta ei lainkaan materiaa.

Sama trendi vaikuttaa kirjallisuuteen ilman tekniikkaakin. Lukijat suosivat halpoja pokkareita, jotka kestävät yhden lukukerran, mutta tuskin säilyvät jälkipolville. Niiden suosio osoittaa, että lukijat ovat ensi sijassa kiinnostuneita sisällöstä, ei esineestä. Tähän tarpeeseen sähkökirja vastaa mainiosti ja sen kokonaisvaikutus saattaa olla jopa ympäristöä säästävä.

Lukuharrastuksen ja sivistyksen levittäminen näinä aivottoman tv-viihteen ja nettiroskan aikana on tärkeämpää kuin koskaan. Jos sähkökirjoista on apua, olen ilolla mukana kehityksessä.

Sähköinen kirja on tulevaisuutta

Kylläpä tuntui hyvältä lukea HS-raadin kommentteja sähkökirjojen lukulaitteista. "Massakulutustuote, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa", sivalsi Saarikoski. "Kuin takkatulivideo", kommentoi toinen.

Perinteisen, kuolleisiin puihin perustuvan jakelutekniikan asema on tänään vahva, mitä osoittaa myös kirjamessujen ennätyksellinen kävijämäärä. Kirja-alalla menee hyvin, ja paperiteollisuutemme on siitä kiitollinen.

Samalla HS-raadin kommentit kuulostivat myös kovin tutuilta. Kiersin 1980-luvun lopussa kirjakauppojen iltatilaisuuksissa ja muistan, miten kirjailijat tyrmäsivät lähes samoin sanoin markkinoille juuri tulleet mikrotietokoneet.

Puhdas valkoinen paperi, uusi värinauha ja kirjainvarsien lyömisestä syntyvä rapina -- ne olivat ainoa oikea tapa tuottaa tekstiä. Teksti piti hahmottaa jo paperilla, ei näyttöpäätteellä. Ajatus tietokoneella kirjoittamisesta oli monelle kauhistus. "Ikinä en ryhdy sanojenkäsittelyohjelman käyttäjäksi, kirjoituskone sen olla pitää", he kertoivat.

Kirjoituskoneiden valmistus on lopetettu vuosia sitten ja normaalin muutosvastarinnan jälkeen kaikki kirjailijat ovat siirtyneet tietokoneisiin. On siinä saattanut tekstin laatukin parantua, tuottavuus nyt ainakin. Kukaan ei haluaisi enää palata kirjoituskoneaikaan, kynästä ja paperista puhumattakaan.

Lukulaitteiden vähättelyssä on kyse samasta ilmiöstä. Kirjan olemus ei ole kiveen hakattu, kuten ei ollut kirjoittamisen tapakaan. Sähköiset kirjat tulevat kaappaamaan merkittävän osan lukemisen markkinoista samalla kun kirjan merkitys fyysisenä esineenä vähenee.

Tiedon, uutisten, musiikin ja viihteen jakelu on jo siirtynyt sähköiseen muotoon. Ei ole mitään syytä, miksi juuri kirja olisi poikkeus. Kehitys alkaa tietokirjoista ja hakuteoksista, mutta ennen pitkää myös iso osa kaunokirjallisuudesta jaetaan bitteinä.


On melkoista kirjailijoiden aliarviointia kuvitella, että heidän työnsä olisi ikiajoiksi sidottu kuolleisiin puihin. Jos sisällön saa helpommin, nopeammin ja vähän halvemmallakin sähköisesti, se kelpaa oikein hyvin.

Lukijaa kiinnostaa ensi sijassa tarina, viihde ja jännitys. Sen luominen on kirjailijan ammattitaitoa. Suosituista kirjoista on vuosikymmenien ajan tehty elokuvia, eikä se ole tappanut kirjallisuutta. Hyvä tarina toimii missä mediassa ja millä tekniikalla tahansa.

Kirjakirjan ystävän ei tarvitse huolestua, sillä sähkökirjan markkinat ovat riittävän erilaiset, jotta molemmille jää tilaa.

Kirjakirja sopii iltalukemiseksi tai mökille, missä ei ole sähköä. Kirjakirja on myös mainio lahja ja esineenä sillä on aivan oma arvonsa. Kirjakirja hellii kaikki aisteja.

Toisaalta lukulaitteessa kokonainen kirjasto kulkee kätevästi mukana. Kirjoja voi ostaa ja ladata vaikka kesken matkan. Sähköisen kirjan ympärille voi myös kehittää aivan uudenlaisia tuotteita, joissa tekstisisältö yhdistyy muihin medioihin ja päivittyy jatkuvasti.

Siksi on tärkeää, että kirjailijat seuraavat aikaansa ja tarttuvat uusiin mahdollisuuksiin eivätkä turhaan yritä takertua kirjoituskoneisiinsa.

Paperiteollisuus on jo joutunut sopeutumaan kehitykseen. Seuraavaksi on kirjan itsensä vuoro.

(Kirjoituksen tiivistetty versio julkaistu Helsingin Sanomien mielipideosastolla 2.11.2010)