Iloa tekniikasta (Spotify + Chromecast)

Usein tulee kirjoitettua ongelmista, kun jokin ei toimi. Harvemmin muistaa mainita asioista, jotka toimivat loistavasti ja ilahduttavat arjessa kerta toisensa jälkeen.

Itselläni tällainen on ollut Spotify, jonka toimivuus jaksaa ilahduttaa vielä kahden vuoden käytön jälkeenkin. Oleellista on, että käyttää maksullista versiota ja yhdistää sen kunnon stereoihin. Itsellä oli aluksi käytössä Applen Airplay -yhteys, mutta se rajoitti käytön AV-vahvistimeen ja muutamaan kaiuttimeen.

Nyt tilanne on parantunut, sillä Spotify Connect ja Googlen Chromecast yhdistävät älylaitteet (älypuhelin, tablet-kone, pöytäkone, läppäri) ja toistolaitteet (AV-vahvistin, Sonos- ja Pioneer-älykaiuttimet sekä Google Home ja Amazon Alexa). Kaikki toimivat yhteen iOS-, Android-, Windows ja Mac-maailmassa.

Musiikin voi valita puhelimella ja ohjata kuulumaan Amazonin Echo -kaiuttimesta:

Kuuntelet Spotifytä Amazon Echolla.

Kaikki laitteet näkyvät samassa listassa:

Google Cast ja Spotify Connect -laitteet samassa listassa.

Googlen Chromecast on pieni ja edullinen palikka, joka HDMI-porttiin laitettuna ottaa vastaan ääntä ja videota kodin wlan-verkossa. Laitoin aluksi Chromecastin televisioon, mutta parempi paikka löytyi AV-vahvistimen HDMI-tulosta. Ääni kuuluu upeasti monikanavisista kaiuttimista ja subbarista, levyn kansi näkyy televisiossa.

Mikä parasta, Spotify-tiliä voi käyttää yhtäaikaa usealla eri laitteella. Voin käynnistää musiikin kuuntelun pöytäkoneella ja siirtyä toiseen huoneeseen, missä voin vaihtaa biisiä älypuhelimella.

Spotify Connect ohjaa musiikin suoraan kaiuttimeen, joten ohjelman voi vaikka sammuttaa ja musiikki jatkaa silti soimista. Tämä tuottaa helposti yllätyksiä. Musiikki pitää muistaa erikseen pysäyttää, mutta sen voi tehdä miltä laitteelta tahansa.

Toinen harmi liittyy Chromecastiin. Ensinnäkin se vaatii oman virtalähteen, koska HDMI-portissa ei ole virransyöttöä. Suurempi ongelma on se, ettei Chromecastia aina löydy. Joskus Freedomen sulkeminen auttaa.

Nämä ovat kuitenkin pieniä harmeja verrattuna siihen iloon, mikä löytyy rajattomasta musiikkivalikoimasta, joka on aina käden ulottuvilla. Usein kuulen radiosta jotain kiinnostavaa, minkä jälkeen haen sen Spotifystä uuteen kuunteluun. Eikä kyse ole pelkästä kevyestä musiikista, vaan myös klassisen valikoima on kattava. Esimerkiksi Bachin jouluoratorio on soinut tänä jouluna moneen kertaan:

Bachin jouluoratorio Spotifyssä.

Ihan toiseen äärilaitaan päädyin kuultuani Ylen kanavalla 23.12.2017 musiikkiaiheista tietokilpailua Jari Tervon ja Arto Nybergin välillä. Esille tuli mm. Juicen Siniristiloppumme (en ollut koskaan kuullutkaan) ja Mika M. A. Nummisen erilainen joululevy:

"Kohta paukkuu pakarat!"

Tältä raidalta on peräisin fraasi "jumalauta kakarat, kohta paukkuu pakarat!".

Spotifyn käyttöliittymään tottuminen kestää aikansa. Varsinkin klassisen musiikin haku on hankalaa, koska toiminnot on ajateltu kevyttä musikkia varten (levyn nimi, artistin nimi, biisin nimi) -- mutta opettelu maksaa vaivan.

Spotify pyrkii suosittelemaan uutta musiikkia, mutta tätä ominaisuutta en ole koskaan kokenut hyödylliseksi. Lukuisat valmiit soittolistat ovat täynnä myyviä nimiä ("viraalisimmat", "parhaat hitit" ym.) mutta jostain syystä itse saan parempia vinkkejä Ylen radiokanavilta. Toinen välillä ärsyttävä ominaisuus alkaa soittaa omiaan kun valittu kappale loppuu. Bachin jälkeen ääneen pääsi mm. teknobiisi, jossa vähän väliä matala ääni kähisi mikkiin "BACH!". Ei ihan sitä, mitä Matteuspassion jälkeen odottaisi kuulevansa. Voi toimia paremmin kevyessä musiikissa.

On oleellista maksaa palvelusta. Se on ensinnäkin reilua artisteja kohtaan, mutta myös paljon kätevämpää. Spotifyn jälkeen en ole ostanut ainuttakaan cd-levyä, koska kaikki musiikki on löytynyt palvelusta.

Jos autoradio on uudempaa Bluetooth-mallia, Spotify toimii langattomasti mobiilidatan varassa, ja biisejä voi vaihdella ratissa olevilla painikkeilla.

Kaiken kaikkiaan loistavaa, elämää rikastuttavaa tekniikkaa. Kaikkien it-harmien rinnalla olkaamme välillä kiitollisia siitä, mikä toimii. Spotify on yksi sellainen!

Kun paikalla on vain tekoäly

Tilasin hyvin aikaisin aamusta Into kustannukselta e-kirjan. Maksu onnistui ja sähköpostiin tuli latauslinkki, joka ei kuitenkaan toiminut.

Vaan eipä hätää, kustantajan web-sivulla oli chat-yhteys asiakaspalveluun, joka oli kaiken lisäksi paikalla (noin aikaisin aamusta!):

Chat-palvelu kysyy "kuinka voin auttaa?"

Kerroin ongelman ja chat-ikkuna kysyi puhelinnumeroani. Siinä kaikki.

Jaahas, taitaa olla kyse siitä, että moderni tekoäly on laitettu hoitamaan asiakaspalvelun tehtäviä. Hän on ainoa, joka on "paikalla" yrityksessä näin joulun välipäivinä -- ja osaa kysyä vain asiakkaan puhelinnumeron, ei muuta.

Jos tekoälyn tarkoituksena on parantaa asiakaspalvelua niin tällaisena vaikutus on pikemminkin päinvastainen. Reilumpaa olisi kertoa, että olemme joululomalla ja paikalla ensi vuoden puolella. Nyt asiakas tuntee itsensä huijatuksi kertoessaan asiastaan tekoälylle.

Kun kukaan ei soittanut, aloin kokeilla chat-asiakaspalvelijaa tarkemmin. Se ei todellakaan osaa muuta kuin kysyä asiakkaan puhelinnumeroa. Ihan yhtä hyvin tämän voisi hoitaa vanhaan tapaan web-lomakkeella. Mutta kun tekoäly on nyt niin hienoa.

Maksoin tekoälylle potut pottuina ja pyysin sitä treffeille:

Treffeille tekoälyn kanssa.

Ilmeisesti tekoäly oli imarreltu kehuistani, koska halusi heti tietää puhelinnumeroni.

Viestini oli sekstinen ja lähellä #metoo -häirintää. Mutta koskeeko se vain ihmisiä? Saako tekoälyä häiritä seksuaalisesti?

Vitsillä on vakava tausta. Alexan kaltaiset puheentunnistukset, tekoäly-chatit ja robotit hämärtävät ihmisten ja koneiden välistä rajaa. Alamme kohdella koneita inhimillisesti ja vastaamme kiitos, kun ne puhuvat meille vastauksen -- mutta toisaalta alamme kohdella myös ihmisiä yhä enemmän koneina.

JFK - avoin tapaus (kirja)

Jouluna on hyvä hetki omistautua kirjoille, joihin aika ei ole syksynä riittänyt -- aiheena vaikka John F. Kennedyn salamurha 22.11.1963.

Osui sopivasti silmiini tieto, että Lee Harvey Oswaldin vanhempi veli Robert Edward Lee Oswald kuoli muutama viikko sitten (27.11.2017) Teksasissa. Lee Harveyn elämä jäi lyhyeksi (24 vuotta), mutta häntä viisi vuotta vanhempi isoveli eli 83-vuotiaaksi. "There is no question in my mind that Lee was responsible", oli Robertin kanta pikkuveljensä syyllisyyteen. Myös ajatus siitä, että Lee Harvey olisi suorittanut Neuvostoliitossa jotain USA:n salaista tehtävää oli veljen mielestä mahdoton.

Lee Harveyn Marina-vaimo piti miestään syyllisenä, mutta vaihtoi kantaansa myöhemmin. Salamurhan aikaan hän osasi huonosti englantia ja pelkäsi viranomaisten salaliittoa, joten oli helpointa myöntyä viralliseen teoriaan yksittäisestä ampujasta.

Moni nuoremman polven suomalainen tuntee JFK:n salamurhan vain Oliver Stonen elokuvasta JFK - Avoin tapaus, joka ilmestyi juuri sopivasti murhan 30-vuotispäivän alla (1991). Elokuvaa on kehuttu kovasti, mitä en täysin ymmärrä. Elokuva sai monet uskomaan salaliittoteorioihin ja useisiin ampujiin -- näyttävä fiktio voittaa aina tylsät faktat.

Stonen elokuva on fiktiota, mutta perustuu todellisiin tapahtumiin. New Orleansin syyttäjä Jim Garrison pyrki oikeasti selvittämään salamurhan taustoja ja uskoi laajaan salaliittoon, jonka taustalla oli CIA ja sotateollisuus. Katsoin äskettäin elokuvan Director's Cut -version, mutta Garrisonin kirja (alkuperäisteos On the Trail of the Assassins 1988) on hitaan alun jälkeen paljon mielenkiintoisempi. Elokuvaan on poimittu vain osa tapahtumista ja niitäkin on vaikea ymmärtää ilman kirjan kertomia taustoja (miksi valokuvat kulkureista olivat niin tärkeitä, mitä oikein oli tapahtumassa lentokentän vessassa jne).

Joululukemisena Jim Garrison: JFK - Avoin tapaus

Kirja on ilmestynyt suomeksi Book Studio Oy:n kustantamana 1992. Kumma, ettei mikään isompi kustantaja napannut oikeuksia itselleen. Kirja on painettu halvalle paperille ja sivut tahtovat irtoilla vuosien jälkeen. Kääntäjä Tarmo Haarala on tehnyt huolellista työtä, en löytänyt yhtään kirjoitusvirhettä. Sana "alakaupungille" toistuu kuitenkin useasti, ilmeisesti kyse on kaupungin keskustasta (downtown).

Garrisonin tutkimukset ajoittuivat 1960-luvun jälkipuoliskolle. CIA tuki hämäräoperaatioilla Kuuban hallitusta vastaan taistelevia kapinallisia. Louisianassa syntynyt Lee Harvey Oswald joutui peliin mukaan ja lavastettiin syylliseksi presidentin murhaan. Kun Garrison alkoi tutkia JFK:n murhaan sekaantuneita paikallisia vaikuttajia, joista osa oli CIA:n peitehenkilöitä, FBI ryhtyi vakoilemaan syyttäjää, salakuuntelemaan toimistoa ja kampittamaan tutkimuksia. Kaikki toimia, joita voisi odottaa Neuvostoliitolta, mutta ei yhdeltäkään länsimaalta.

Elokuva loppuu oikeudenkäyntiin, jossa Garrison yrittää todistaa paikallista yrittäjää (jonka CIA-suhteista hän sai varmistuksen vasta 1970-luvulla) osalliseksi presidentin salamurhaan. Garrisonin mielestä juuri kyseinen Clay Shaw oli avainhenkilö, kun Oswaldista tehtiin syntipukki. Kirjassa syyttäjän avaintodistaja menettää uskottavuutensa kertoessaan, että ottaa opiskelemaan lähtevältä tyttäreltään sormenjäljet varmistaakseen, että sama tyttö tulee takaisin. "Näin mielessäni oikeusjuttumme liitävän siipiään hitaasti räpyttelevän jättiläislinnun laiilla avoimesta ikkunasta taivaan sineen", Garrison kirjoittaa todistajien kuulemisen jälkeen. Ja niinhän siinä kävi, että jury uskoi salaliittoon, mutta vapautti silti Shawin, koska hänen osuuttaan ei voitu todistaa.

Garrisonin mielestä USA:ssa tehtiin salamurhan yhteydessä valtiokaappaus, jossa salaliitto siirsi vallan Pentagonin suosikille Lyndon B. Johnsonille. Tämä perui Kennedyn jo antaman määräyksen 1000 sotilaan kotiuttamisesta Vietnamista ja upotti USA:n Vietnamiin vuosikymmenen ajaksi tunnetuin seurauksin. Garrison kertoo taistelustaan näkymätöntä koneistoa vastaan, joka esti häntä löytämästä totuutta ja teki sen varmistamiseksi jopa lainvastaisia päätöksiä.

Kirjassa Garrison kertoo joutuneensa myöhemmin itse syytetyksi lahjusoikeudenkäynnissä, jossa FBI väärensi salakuuntelunauhoja hänen vahingokseen, ja myöhemmin vielä toiseen yhtä tekaistuun juttuun. Elokuva ei käsittele näitä tapahtumia lainkaan, mutta kirjassa ne vahvistavat käsitystä valtion häikäilemättömästä pelistä. Ei ihme, ettei hallintoon luoteta ja salaliittoteoriat leviävät.

Lopussa Garrison vertaa tapahtunutta tuolloin tuoreeseen Iran-Contra-skandaaliin, jossa CIA kähmi samalla tavalla salaisissa operaatioissa siviilien kanssa ohjaten Iranin asekaupoista saatuja rahoja Nicaraguan hallitusta vastaan taistelleille oikeistokapinallisille.

Ellei Garrison olisi toiminut kolmea kautta New Orleansin korkeimpana syyttäjäviranomaisena, hänen tekstinsä voisi tyrmätä vainoharhaisina valheina. Nyt ne on pakko ottaa vakavasti, vaikka Garrisonin mielikuvitus lähtee laukalle ainakin itse salamurhan toteutuksessa. Ei ihme, että Oliver Stone osti kirjan elokuvaoikeudet. Elokuva vaikutti kotiyleisöön niin voimakkaasti, että USA:ssa säädettiin laki julkistaa kaikki asiakirjat 25 vuoden kuluessa (takaraja 26.10.2017 meni pari kuukautta sitten). Garrison ehti nähdä elokuvan aiheuttaman kohun, sillä hän kuoli lokakuussa 1992 ja vain pari päivää ennen kuin laki salaisten paperien julkaisemisesta hyväksyttiin.

Kirjassa on monia kiinnostavia yksityiskohtia, kuten liikemiehen vaimon (Julia Ann Mercer) silminnäkijähavainto Jack Rubystä antamassa autostaan aselaatikkoa Grassy Knoll -kukkulalla tuntia ennen murhaa. Myöhemmin Mercer kertoi Garrisonille, että poliisi oli vääristänyt hänen kuulustelukertomuksensa päinvastaiseksi kuin mitä hän kertoi (tähän ja muihinkin kiinnostavia linkkejä).

Elokuvasta on kulunut 26 ja murhasta 54 vuotta. Totuuden ja fiktion raja on ajat sitten hämärtynyt niin paljon, että kaikkia tyydyttäviä selityksiä tapahtumille ei koskaan saada. Indeed "it's a mystery wrapped in a riddle inside an enigma."

Lisäys 28.12.2017: Joululukemisena on ollut myös toinen JFK-aiheinen kirja: asiallinen Kennedyn murhan salattu historia (Philip Shenon, 2013).

Toinen joulukirja JFK salamurhasta.

Sivulla 479 (sivuja on kaikkiaan 700!) Shenon ei säästele kommenttejaan Garrisonista: "Garrison syytti sittemmin häntä [Dean Andrews] osallisuudesta Kennedyn murhaan. Paljon ennen Shaw'n vapauttamista syytteistä juttua pidettiin järkyttävänä esimerkkinä syyttäjän virkavirheestä. Tästä huolimatta näyttelijä Kevin Costnerin esittämä Garrison oli Oliver Stonen Kennedyn murhaa käsittelevän elokuvan JFK - avoin tapaus (1991) sankari."

Philip Shenon: Kennedyn murhan salattu historia, s. 479 kritisoi Garrisonin toimintaa.

Hyvä tarina kiinnostaa katsojia enemmän kuin oikeassa oleminen.

Koska kansallinen turvallisuus

Kuluneella viikolla on seurattu kohua, jollaista Suomessa ei uskottu ikinä syntyvän. Hesarin paljastukset Viestikoekeskuksesta saivat aikaan myrskyn, jossa kaikki meni sekaisin. Ne, jotka yleensä vaativat sananvapautta (oikeutta kirjoittaa vapaasti eri kansanryhmistä), vaativat nyt vastuuta ja vaikenemista, samalla kun ne, jotka yleensä vaativat vastuuta (kuten toimittajat), vaativat nyt sananvapautta.

Kun taistelukentän ruudinsavu on hälvennyt, lasketaan kaatuneet. Mopo karkasi molemmin puolin rintamaa, myös yleensä niin pidättyviltä sotilailta (kuten tämä harkitsematon vitsi osoittaa).

Primääriongelma ja koko homman ydin on salaisiksi merkittyjen asiakirjojen vuotaminen. Jos vanhat asiakirjat ovat niin salaisia kuin väitetään, miten ne ovat päässeet vuotamaan? Kuka työryhmän jäsenistä on kertonut kokousten kulusta? Olipa kyseessä roskisdyykkaus, social engineering, hakkerointi tai tahallinen vaikuttamisyritys, kaikki vaihtoehdot ovat puolustusvoimien kannalta huonoja.

Jos tiedot ovat vuotaneet toimittajille, kokonaiset asiakirjat -- uudetkin -- ovat voineet päätyä myös ulkomaille. Eikö PV:llä ole käsitystä, miten näin on päässyt käymään? Asiakirjojen sisällön siteeraaminen lehdessä, vaikka laitonta olisikin, on itse vuodon rinnalla sekundäärinen ongelma. Viestinviejän ampuminen ei auta.

Sitten yleisiä ajatuksia, jotka eivät suoraan liity kyseiseen tapaukseen.

Luin kaikki kesällä tiedustelulaista annetut lausunnot, joita oli 64 kappaletta (452 sivua). Yksi ongelmakohta nousi ylitse muiden: lakiehdotuksen termi "kansallinen turvallisuus" oli liian epämääräinen ja sitä voisi soveltaa mitä erilaisimmissa tapauksissa. Eduskunta onkin tarkentamassa määrittelyä lopulliseen lakiin.

Kuluneen viikon keskustelussa monet ovat vedonneet juuri kansalliseen turvallisuuteen. Radion Ykkösaamussa 19.12.2017 aiheesta keskustelivat mm. entinen sisäministeri Päivi Räsänen ja tiedustelulakia valmistelleen työryhmän puheenjohtaja keskustan Tapani Tölli. Jälkimmäinen heilutti ahkerasti "koska kansallinen turvallisuus" -korttia, millä voi lopettaa tehokkaasti kaiken keskustelun.

Päivi Räsänen kommentoi kahteen eri otteeseen, että kun armeija on dokumentit salaisiksi määrännyt, miten media voisi arvioida niiden salaisuuden astetta pätevämmin? Kyllä armeija tietää.

Tiedustelussa näin voi ollakin, mutta yleisenä ajattelutapana "viranomainen tietää paremmin, kansalaisten tai toimittajien ei tarvitse pohtia asiaa" on vaarallinen. Tuoreessa muistissa on esim. kiista eduskunnan vierailijalistoista, joita viranomainen ei halunnut antaa toimittajille. Oikeus totesi, että tässä tapauksessa viranomainen ei tiennyt paremmin ja määräsi luovuttamaan tiedot. Silloin viranomainen keksi vedota henkilötietolakiin (joka ei ole muuttunut lähes 20 vuoteen) ja päätti mieluummin tuhota ne. Omasta mielestään viranomaiset tiesivät sittenkin paremmin.

Toinen vastaava aihe on ns. Tiitisen lista, jonka tiedustelu sai Saksasta ja jonka Supo päätti salata, koska oli luvannut niin tiedon luovuttajalle. Tämän päätöksen oikeus on hyväksynyt, lista pysyy lukkojen takana vuoteen 2050 asti. Tässäkin viranomainen varmasti tietää paremmin, meidän ei tarvitse vaivata päätämme sen nimillä.

Ex-ministeri Räsäsen tiedot Viestikoekeskuksesta osoittautuivat huonoiksi. Hänen kommenteistaan päätellen puolustusvaliokunta ei tiedä edes Viestikoekeskuksen henkilöstömäärää tai budjettia. Pitäisi tietää jo viran puolesta, mutta pelkkä lehtienkin lukeminen riittäisi. Keskisuomalainen kertoi Tikkakoskesta ja Viestikoekeskuksesta huhtikuussa, eikä asiasta noussut mitään kohua. Henkilömäärä (125) on käsittääkseni kerrottu televisiossa jo vuonna 2004. Pitäisikö PV:n kertoa asioistaan päättäjille?

Salaiseksi väitetty lentokone on ollut mm. Malmin ilmailunäyttelyssä kaikkien nähtävillä (ilman tiedustelukonttia tietenkin). Hesari on kertonut lentokoneesta yksityiskohtaisia tietoja tammikuussa 2015 ja koneen valmistanut Lockheed Martin on kertonut Suomen tilauksesta lehdistötiedotteella ilmailunäyttelyn yhteydessä kesällä 2012. Viestikoelaitoksen sijainti kartalla on ollut uutisaihe muista syistä tammikuussa 2014 (jälkikäteen selvisi, että pimennys oli tekninen virhe eikä tahallinen teko).

Ilmeisesti itänaapuri tietää paljon kriittisempääkin tietoa kuin vain henkilömäärän ja budjetin: "Viestikoelaitoksella on useita kuunteluasemia eri puolilla Suomea. Monet niistä ovat naapurimaiden tiedossa. Pari vuotta sitten Venäjä teki Suomeen niin kutsutun Open sky -valvontalennon. Kuvauskoneen reitti noudatteli hämmästyttävän tarkasti Viestikoelaitoksen asemaverkostoa."

Näillä huomioilla en ota kantaa Hesarin paljastuksiin. Muistutan vain, että kansallinen turvallisuus- ja viranomainen tietää parhaiten -kortteja kannattaa käyttää säästeliäästi, jotta salailukulttuuri ei yleisty. 

Nettineutraliteetti republikaanien oikeistopolitiikkaa

Seuraan säännöllisesti Foxnewsin uutisointia. Yritän siten murtaa kuplani, johon CNN kuuluu itsestäänselvyytenä.

Vielä viime viikolla Foxnewsin uutisointikaan ei osannut kertoa, miten nettineutraliteetista luopuminen kääntyisi kuluttajien eduksi. Nyt he olivat löytäneet aiheesta kirjoittajan, jonka teksti löytyy Foxnewsin etusivulta ja on kuin suoraan FCC:n republikaanisen puheenjohtajan suusta:

Foxnews löysi vihdoin jonkun kehumaan neutraliteetin lopettamispäätöstä.

Jesse Hathawayn kirjoitus Ending net neutrality will save the internet, not destroy it toistaa kaikki Ajit Pain fraasit siitä, miten netin sääntely on tarpeetonta. "FCC made the right move when it undid an Obama-era power grab commonly referred to as 'net neutrality', ending he agency's micro-management of the internet", teksti alkaa.

FCC:n käyttämä mikromanagerointi-termi on tässä yhteydessä liki naurettava. Vaatimus ei ole mitään mikromanagerointia vaan yleinen periaate olla suosimatta maksua vastaan joitakin toimijoita toisten kustannuksella. Yleensä suosimista kutsutaan bisnekseksi, mutta kun on kyse infrastruktuuriin verrattavasta hyödykkeestä kuten sähkö ja vesi, puolueettomuuden vaatimus on perusteltu.

Lisää republikaanista retoriikkaa: "Under Obama administration, liberal activists took a concept everyone agreed on and warped its definition to satisfy their goal to expand government's power over internet" ja "Truth is that net neutrality was passed by the left-wing Obama administration to give more power over internet to the federal government".

Jessen mielestä Netflixin ja Youtuben kannattaa maksaa operaattorille hieman extraa, jotta heidän videonsa näkyy asiakkaille paremmin -- maksaahan rekkakin enemmän tietullia ruuhkaisilla moottoriteillä.

Jessen vertaus on harhaanjohtava. Netflix ja Youtube maksavat jo nyt yhteydestään enemmän kuin vaikkapa Foxnewsin uutissaitti, koska valtavat datamäärät vaativat nopeampia yhteyksiä eli paksumpia putkia. Samalla tavalla kotiasiakas maksaa vähemmän, jos hän tyytyy 10 megabitin valokuituun ja enemmän, jos haluaa 1000 megabittiä. Perushinta on tällöin 100 megabitissä.

Jessen mukaan asiakas voi aina vaihtaa operaattoria, jos palvelu ei miellytä. Tämäkään ei pidä paikkaansa: useimmilla (46 miljoonalla kotitaloudella) on vain yksi laajakaistaoperaattori, eikä vaihto muutenkaan auta, jos yksi suosii tiettyjä palveluita ja toinen toisia. Osa palveluista kärsii aina.

Jessen vahvin argumentti on sama, jota Pai toisteli ahkerasti: netti kehittyi hyvin ennen Obaman neutraliteettipäätöstä, joten mihin sitä tarvitaan nytkään?

Tämä on sama kuin kysyisi mihin kodeissa tarvitaan valokuitua, onhan sitä ennenkin pärjätty modeemiyhteyksillä? Videopalvelut ovat tehneet netistä kaapeli-tv:n kilpailijan, ja isot kaapelijätit haluavat palata vanhaan malliin, jossa ne pystyvät valitsemaan mitä kanavapaketteja asiakkaille tarjotaan ja millä hinnoilla.

Jessen taustalla on The Heartland Istitute, republikaaninen lobbausorganisaatio ja ajatuspaja, jonka missio on kehittää ja edistää markkinatalouden ratkaisuja sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin. Heartland Institute on aiemmin lobannut mm. tupakkayhtiöiden puolesta ja vastustaa ilmastonmuutosta.

Teksti on lobbaajan palkkatyö, mutta lukijoiden palautteet ovat aitoja ja siksi kiinnostavia. Yleensä Fox-uutisten kommenteissa kehutaan juttua ja pilkataan vasemmistolaisia, liberaaleja ja Obaman/Hillaryn kannattajia, mutta tällä kertaa on toisin: jopa kommentoijat pitävät tekstiä virheellisenä ja neutraliteetista luopumista kuluttajien kannalta vahingollisena.

Tämä kirjoitus jos mikä osoittaa, miten poliittiseksi USA:n viestintäviranomaisen toiminta on muuttunut. Päätöksen vaikutukset lankeavat tulevina vuosina tavallisten asiakkaiden maksettaviksi. Samalla se antaa kilpailuetua EU-maille ja etenkin Suomelle, jonka rajoittamaton mobiilidata kelpaisi (ongelmistaan huolimatta) maailmanlaajuiseksi esimerkiksi neutraliteetin varmistamisesta.

Turha salamyhkäisyys ei ole Suomen tiedustelun etu

Helsingin Sanomat kertoi tänään tietoja Suomen signaalitiedustelusta (Suomen salaisin paikka, 16.12.2017, tilaajille). Otsikko on osuva -- puolustusvoimien Tiedustelulaitos ja Viestikoekeskus ovat julkisia salaisuuksia, joista Suomessa ei saa puhua. Kannatamme avoimmuutta, mutta tiedustelua se ei koske. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan tiedustelulaitoksen ei tarvitse antaa itsestään mitään tietoja, ei edes henkilömäärää tai budjetin suuruusluokkaa. On erikoista, että länsimaisessa demokratiassa jokin toiminto on täysin pimeä.

Hesarin juttu on otsikoitu osuvasti: "Suomen salaisin paikka"

Nyt Hesari on valaissut tiedustelua tehokkaalla lampulla. En silti löytänyt jutusta mitään, mikä ei olisi yleisesti tiedossa tai ainakin helposti pääteltävissä. Viestikoelaitoksen salainen raportti vuodelta 2005 ei voi olla kovin kurantti tämän päivän tilanteessa. Raportilla "Tietoverkkosodankäynnin uhka-arvio" joulukuulta 2008 on korkeintaan historiallista arvoa. Muutkin jutussa mainitut selvitykset ovat noin 10 vuotta vanhoja.

Totta kai Suomi seuraa itänaapurin radioliikennettä ja vaihtaa saatuja tietoja ulkomaiden tiedustelupalvelujen kanssa. Henkilökunnan vahvuuden (jutun mukaan Tikkakosken tiedustelulaitoksessa työskenteli vuonna 2010 yhteensä 150 henkeä) olen kertonut NSA-kirjassani vuonna 2014. Tiedustelukoneen Casa C-295 tiedot on mainittu saman kirjan sivulla 150. Tiedot keräsin aikoinaan julkisista lähteistä. Tikkakosken yliviivaaminen pöytäkirjasta tuntuu huvittavalta, kun sijainti on kaikkien tiedossa.

Se, joka on luovuttanut salaisia pöytäkirjoja ja vuosiraportteja toimittajille, on syyllistynyt rikokseen. Vaikka julkaistuissa tiedoissa ei kovin salaista olekaan, tietojen julkistaminen Hesarissa juuri nyt, isänmaallisen hengen ollessa korkeimmillaan, herättää monissa ärtymystä. Jutun kirjoittaneista toimittajista Laura Halminen on erikoistunut kyberturvallisuuteen, Tuomo Pietiläinen talousrikoksiin ja tiedustelulain valmisteluun. Luultavasti Pietiläinen on halunnut taustoittaa sotilastiedustelulain merkitystä ja kuvata, miten ko. salainen yksikkö tulee jatkossa suorittamaan myös siviilitiedustelun teknisen toteutuksen. Asia on ajankohtainen, sillä kansanedustajat päättävät parhaillaan lain sisällöstä.

Tiedustelulain valmistelua on syytetty salamyhkäisyydestä. Sotilaiden halu salata kaikki mahdollinen lietsoo epäluottamusta. Viimeistään Snowdenin paljastusten jälkeen kansa on tiennyt, että kaikki maat vakoilevat minkä pystyvät -- eikä Suomella ole mitään syytä olla pekkaa pahempi tai muita kirkasotsaisempi.

Väitän, että avoimuus näissä asioissa olisi jopa PV:n omien etujen mukaista. Salamyhkäisyys nykyisen avoimuuden aikakaudella kääntyy itseään vastaan. Minkälaisia salaisia valvontaoikeuksia haluamme antaa organisaatiolle, josta emme tiedä edes henkilökunnan määrää?

Tuleva sotilastiedustelulaki antaa ensi kertaa (!) laillisen pohjan tiedustelulle. Samalla PV saa mm. oikeuden lähettää agentteja ulkomaille (James Bondin tyyliin) ja asentaa haittaohjelmia vieraiden valtioiden (tai heidän Suomessa olevien edustajiensa) koneisiin. Tällaisia oikeuksia ei voi antaa organisaatiolle, jonka toiminnasta ei tiedetä mitään. Rajoitettu julkisuus on lain hinta.

Kiinnostavin kohta Hesarin jutussa liittyy Nordstream-putken arviointiin. Näillä pohdinnoilla olisi julkista merkitystä. Nyt suomalaiset ovat ihmeissään, miksi eräät Itämeren maat kieltävät putken tuomisen aluevesiensä läpi kun taas Suomi ei näe asiassa mitään ongelmaa.

Puolustusvoimat tarvitsee salaisuutensa, mutta aivan kuten yritystenkin, PV:n kannattaa pohtia mikä oikeasti on nykyään salaista. Ruotsin FRA on valinnut avoimen linjan: sen henkilökunta, budjetti ja toiminnan periaatteet ovat julkisia. FRA:lla on oma web-sivusto, jossa kerrotaan verkkotiedustelun toteutuksesta ja tavoitteista. Jopa vuosikertomus on julkinen -- tai ainakin vuosikertomuksesta on julkinen versio. Luulen, että päättäjille jaetaan aivan toisenlainen kertomus vuodesta 2016.

Ote FRA:n vuosikertomuksesta 2016.

Aitoruotsalaiseen tapaan vuosikertomus esittelee yhden FRA:n palveluksessa olevan kryptologin. Anna, 42 vuotta, on matematiikan tohtori ja murtaa työnsä puolesta vihollisten koodeja. Tällaiseen avoimuuteen Viestikoekeskuksella on vielä matkaa.

KRP on alkanut tutkia Suomen tietovuotoa. Olemme saaneet oman snowdenin. Tutkittavien joukko ei liene kovin suuri, sillä sotilastiedustelulain työryhmän jäsenet on äkkiä käyty läpi.

Hesarin juttu on tarpeellinen, mutta salaisista raporteista kertomisen olisi voinut jättää vähemmälle. Niiden sisältö ei ollut oleellista jutun pointin kannalta. Mukana on myös pakollinen heitto kansalaisten sähköpostien lukemisesta, mikä on tarkoitushakuista ja faktisesti väärää (paperilehdessä se on vieläpä otsikkona: Salainen yksikkö saisi siepata sähköpostejasi). Tuleva laki ei anna tähän mahdollisuutta -- mikä ei silti tarkoita, etteikö sitä voisi tapahtua. Mitä salamyhkäisempää toiminta on, sitä enemmän harmaalla alueella voi toimia. Tässä suhteessa tiedustelulaki on tervetullut ja hyvä asia.

PS. Milloin Viestikoekeskus avaa omat web-sivunsa? Voisi olla tarpeen esim. tulevia signaalianalyytikkoja ja kryptologeja rekrytoitaessa. Ja milloin se vaihtaa vanhahtavan nimensä paremmin kuvaavaksi?

Tekstiä muokattu 17.12.2017

Nettineutraliteetti ja Jerusalem - voimapolitiikka puhuu

Mitä yhteistä on nettineutraliteetin kumoamisella ja Trumpin päätöksellä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi? Ainakin se, että molemmat avaavat oven tuntemattomaan.

Voi olla, että Jerusalem-kanta saa pitkään jumissa olleet rauhanneuvottelut liikkeelle, kun USA:n ja Israelin voimapolitiikka pakottaa osapuolet liikahtamaan poteroistaan. Pelättyä kansannousua ja taisteluita ei ainakaan vielä ole ilmennyt.

Nettineutraliteetin loppumisella voi olla yhtä arvaamattomia seurauksia. Operaattorien vallan lisääntyminen muuttaa nettihinnoittelua niin, että palveluita aletaan yhä useammin kytkeä liittymäpaketin hintaan.

Jenkkimarkkinoilla tämä on huono asia, sillä monilla ei ole mahdollisuutta operaattorin vaihtamiseen tai niiden kilpailuttamiseen. On pakko tyytyä oman operaattorin ehtoihin -- vaikka se sitten merkitsisi tuttujen palvelujen vaihtumista. Jenkkikuluttaja voi vain uneksia Suomen kaltaisesta järjestelmästä, jossa langallisen yhteyden lisäksi on saatavilla kolmen operaattorin rajoittamattomia mobiililiittymiä! Niillä kelpaa katsella videoitakin, koska datarajoitusta ei ole.

FCC:n toiminnasta jenkeissä nähty näytelmä oli joka tapauksessa ala-arvoinen. Trump nimitti Ajit Pain FCC:n puheenjohtajaksi heti virkakautensa alussa. Pai -- joka sattuu olemaan entinen Verizonin juristi -- kertoi jo keväällä, että nettineutraliteetin tarpeellisuus kyseenalaistetaan. Hän halusi "palauttaa internetin vapauden" ja lopettaa "hallinnon mikromanageroinnin", mikä on täydellistä puppua. Aivan kuten Trumpilla, sanat tarkoittavat päinvastaista. "Eliitin internet", kuten CNN päätöstä kutsui, sopii Trumpille hyvin.

Kesällä FCC "kuunteli" kansalaisten mielipiteitä aiheesta ja sai valtavan ryöpyn valheellisia kommentteja puolesta ja vastaan. Osa oli jätetty kuolleiden henkilöiden identiteeteillä, osa venäläisistä sähköpostiosoitteista (saatiinpas Venäjä kytkettyä tähänkin hankkeeseen!). Pain johdolla FCC on tehnyt monia muitakin suuria viestintäyhtiöitä päätöksiä sallien mm. saman yhtiön omistaa kaupungin paikallisen sanomalehden ja tv-aseman.

On vaikea käsittää, miksi Viestintävirastoa vastaava laitos on USA:ssa poliittisessa ohjauksessa. Päätöksiä tekee neljän jäsenen ja puheenjohtajan muodostama joukko. Lain mukaan enintään kaksi jäsentä saa olla samasta puolueesta. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että presidentin nimittämän puheenjohtajan ääni ratkaisee. Kiistanalaiset päätökset syntyvät aina äänin 3-2 ja noudattavat vallassa olevan presidentin tahtoa.

Ei teknologian ja tietoliikenteen kehitystä näin pidä ohjata! Ja sitten vielä väitetään, että Suomi on byroslavia ja jenkit vapaan kilpailun mallimaa.

Eilisestä FCC:n päätöksestä vedotaan tuomioistuimeen, joten se astuu voimaan ehkä joskus ensi vuonna. Vasta aika näyttää vaikutukset. Parhaassa tapauksessa juuri mikään ei muutu, ainakaan lähivuosina, ja seuraava presidentti ehtii taas omat linjauksensa.

Nettiasioissa Euroopalla on ollut tapana seurata jenkkien esimerkkiä, vaikka EU-asetus tällä hetkellä velvoittaakin neutraliteetin säilyttämiseen.

Kaikki bitit ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat silti muita tasa-arvoisempia. EU-maissa neutraliteettia kierretään mobiiliverkkojen ns. zero-rating-järjestelyillä, joissa operaattorin suosimaa palvelua ei lasketa mukaan datakiintiöön. Suomessa tätä vaaraa ei ole, koska meillä ei ole kiintiöitäkään.

Toissapäivänä Elisa kertoi testanneensa poliisin, Erillisverkot Oy:n ja Nokian kanssa tekniikkaa, jolla viranomaisten 4G-dataliikenne voidaan priorisoida kriisitilanteissa kuluttaja-asiakkaiden ohi. Tiukan tulkinnan mukaan tämä on neutraliteetin vastaista, vaikka tarkoitus onkin hyvä: ihmishenkien pelastaminen. Nettineutraliteetti on hyvä periaate, mutta mikään periaate ei voi olla absoluuttinen.

Sekä nettineutraliteetin että Jerusalemin kysymyksessä on nyt käytetty vahvemman oikeutta. Valtaa on siirretty niille, joilla voimaa on jo ennestään. Se saattaa vaikuttaa lyhyellä tähtäimellä myönteisesti, mutta kostautuu pitkällä tähtäimellä. Voimapolitiikka luo aina tulevaisuuteen uusia ongelmia.