Viherhömppää vai vakavaa huolta tulevasta?

Ympäristönsuojeluun liittyy ikäviä vaatimuksia. Pitäisi vähentää kulutusta, muuttaa käyttäytymistä, tinkiä elintasosta ja niin edelleen. Helpommalla pääsee, kun tuomitsee vaatimukset viherhömpäksi, jota ei tarvitse ottaa vakavasti.

Suomalainen haluaa olla huolissaan ja nähdä uhkia kaikkialla. Tämän huomaa jo mediasta -- lähes aina toimittajia kiinnostaa se, mitä vaaroja kehityksen liittyy. Uhkat kiinnostavat, mahdollisuudet eivät niinkään. Vain huonot uutiset ovat uutisia.

Oman viestin sovittaminen jälkikäteen faktoihin sopivaksi ei ainakaan paranna pelottelijoiden uskottavuutta. Kun takana oli muutama lauha talvi, syyllinen löytyi tietenkin ilmaston lämpenemisestä. Nyt takana on kaksi runsaan lumen ja kireän pakkasen talvea, joten viesti on pitänyt muotoilla uudelleen. Tutkimusten mukaan ilmaston lämpeneminen aiheuttaakin Suomessa talvien kylmenemistä ja lisää lumen määrää. Just, just.

Pelottelijat ovat hyvää tarkoittavia ihmisiä ja aidosti huolissaan tulevaisuudesta (ja ehkä vähän julkisuudenkipeitä myös). Nopea ja harkitsematon reagointi kääntyy kuitenkin tarkoitustaan vastaan.

Kaikki viherhömpät eivät ole varsinaisia vihreitä. Viime elokuussa Tuomas Enbusken keskusteluohjelmassa oli mukana demarinuorten puheenjohtaja. Hän kertoi, että suomalaisten täytyy vähentää päästöjä, koska Pekingin ilma on niin saastunutta, ettei sen läpi tahdo nähdä. Eivät meidän suomalaisten säästöt Pekingin ilmaan auta, vaan kiinalaisten täytyy itse vähentää omia päästöjään.

Määräämällä jo valmiiksi vähäpäästöisille tehtaille lisämaksuja pikemminkin joudutamme tehtaiden siirtymistä Kiinaan, missä rajoituksia ei ole ja missä saasteongelma on pahin.

Olin viikko sitten Arabiemiraateissa, missä bensa maksoi neljänneksen Suomen hinnoista. Isoilla V8-moottoreilla varustetut loistoautot ja maasturit kiisivät pitkin suoria moottoriteitä aavikolla välittämättä vähääkään mistään päästörajoituksista. Ja niin edelleen, esimerkkejä löytyy loputtomasti.

Se, että me suomalaiset kuristamme itseämme hengiltä yhä tiukemmilla rajoituksilla ja lisäämme kaikkeen 50 prosentin haittaveron, ei maapalloa pelasta. Meidän täytyy toki tehdä osuutemme, mutta sen jälkeen on muiden vuoro. Maapallo on yhteinen, siksi myös toimenpiteiden tulee olla. Elleivät muut tee osuuttaan, me emme voi tehdä sitä heidän puolestaan.

Kirjoitin jo puolitoista vuotta sitten uhkasta (sekä Helsingin Sanomissa 10.11.2009 "Entä jos emme halua uusia haittaveroja?"), jonka väärin perustein ajetut päästövähennykset aiheuttavat. Demokratiassa kansaa ei voi pakottaa, vaan muutoksen täytyy lähteä ihmisistä itsestään. Jos yritetään edetä väärässä järjestyksessä, muutosvastarinta kanavoituu protestiksi. Perussuomalaisten menestys on nyt osoittanut kehityksen todeksi.

Ilmastonmuutoksesta on tullut ympäristönsuojelun tärkeä ja lähes ainoa puheenaihe. Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt esimerkiksi muoviroskan kertyminen meriin, missä se uhkaa tukehduttaa eläimistön. Muovi on pahempi uhka kuin hiilidioksidi, mutta jostain syystä Suomessa kukaan ei puhu muovipussien haitoista. Kaikki huomio on varattu ilmastonmuutokselle.

Urheilukaan ei kuulu puolueille

Kirjoitus Perussuomalaisten puolueohjelmasta herätti sen verran keskustelua, että tuodaanpa mukaan vielä yksi näkökulma: urheilu. Jos puolue haluaa määritellä, millaista taidetta kannattaa tukea, eikö sama valinta pitäisi tehdä myös urheilussa?

Siis esimerkiksi näin: "Suomessa on perinteisiä urheilulajeja, jotka ovat tuoneet maallemme kultaa ja kunniaa, ja joissa menestyminen vahvistaa kansallista identiteettiä. Tällaisia ovat erityisesti 5000 ja 10000 metrin juoksut, keihäänheitto ja hiihto kaikilla eri matkoilla. Näiden lajien harjoittelua tulee tukea jatkossakin, jotta menestys kansainvälisillä areenoilla olisi turvattu. Sen sijaan tekourheilulliset, postmodernit lajit kuten lumilautailu, curling, melonta tai vaikkapa jousiammunta eivät kuulu valtion tuen piiriin. Näiden lajien urheilijat hankkikoon itse rahoituksensa. Pesäpallo on erikoistapaus - sitä pitää tukea sen vahvan kansallisen aseman perusteella, vaikkei laji ketään kiinnostakaan."

Mjoo... ei tuo oikein hyvältä kuulosta. Ehkä on parempi, että puolueet ottavat kantaa vain liikunnan ja urheilun rahoitukseen, eivät yksittäisiin lajeihin.

Perussuomalaisten ohjelma ei muuten mainitse sanaa urheilu lainkaan. Liikunta sen sijaan löytyy useammastakin kohdasta. Ohjelman mukaan liikunnalle voisi siirtää esimerkiksi pakkoruotsista vapautuvia tunteja. Itse en vähentäisi kielenopetuksen määrää, pikemminkin päinvastoin, mutta kielivalintoja tulisi vapauttaa.

Windows 7 -puhelin ei vielä vakuuta

Minulla oli tilaisuus kokeilla muutaman päivän ajan Samsungin uutta Windows 7 -puhelinta. Siis tällaista. Kiinnostavaksi puhelimen tekee se, että kyseessä on eräs ensimmäisistä Windows 7 -puhelimista. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, vuoden lopussa Nokian pitäisi julkistaa ensimmäinen oma Windows-mallinsa.

Samsungin puhelin on ohut ja ulkoisesti tyylikäs. Amoled-näyttö on kirkas ja terävä. Näytön alareunassa on kolme painiketta aivan kuten Android-luureissa: peruutus, koti ja haku. Windows-puhelimessa haku avaa tietenkin Bing-sivun, Android-malleissa Googlen. Windows-puhelin on yhdistetty Hotmail-sähköpostiin, Android Gmailiin. Molemmilla on omat kartta- ja sovelluskauppapalvelunsa. Windowsin Marketplace-kauppa on vielä vaatimaton ja toimii vain valitsemalla käyttömaaksi Iso-Britannian.

Kaikesta näkee, että Microsoftilla on vielä paljon kehitettävää, ennen kuin se tavoittaa Androidin - juuri siksi se ryhtyikin yhteistyöhön Nokian kanssa.

Puhelimen aloitusnäyttö koostuu neliöistä ja laatikoista, joissa sovellukset voivat näyttää tietojaan: puhelut, tekstiviestit, sähköpostit ja niin edelleen. Aloitusnäytöstä poistuttaessa laatikot "kääntyvät" animoituina, mikä näyttää pari kertaa hauskalta, mutta alkaa sen jälkeen kyllästyttää. Androidin useat räätälöitävät aloitussivut on selvästi parempi ratkaisu.

Hauska yksityiskohta on rullattavien valikkojen lievä painuminen kasaan kun niiden alku tai loppu saavutetaan. iPhonessa tätä vastaa listan pomppaaminen.

Ohjelmavalikon lista on yllättävän lyhyt. FM-radio löytyy vasta etsimisen jälkeen: se on piilotettu musiikki- ja videolistaan. Facebook- tai Twitter-sovelluksia ei ole valmiina, mutta kuvien jako-ohjelma tukee mm. Facebookia, Picasaa ja Flickeriä. Yhteystietoja ja sisältöä voi hakea sosiaalisen median palveluista.

Samsungin puhelimessa on viiden megapikselin kamera, mutta kuvat ovat suttuisia kaikissa valaistusolosuhteissa. Nokian kameraosaamiselle on todella kysyntää. Mutta miten kuvat saa pois kamerasta, sillä sd-muistikorttia ei ole? Ainoa tapa on ladata ja asentaa pc:lle 115 megatavun kokoinen Zune-ohjelmisto, joka synkronoi musiikit, kuvat ja muun sisällön puhelimesta kiintolevylle. Tässä suhteessa Android on paljon kätevämpi, koska sen muisti näkyy suoraan ulkoisena levyasemana.

Valitettavasti ainoa tapa ottaa ruutukuvia puhelimen näytöstä on asentaa ohjelmointiympäristö ja napata kuvat emulaattorista. Edes Marketplace-kaupasta ei löydy ainuttakaan kuvankaappausohjelmaa. Androidiin niitä saa useita erilaisia, samoin Symbianiin. Applen iPhonessa ei tarvita edes ohjelmaa, ruutukaappaus onnistuu suoraan painikkeilla.

Luonnollisesti puhelimessa on Office-sovellusten mobiiliversiot. Niistä on iloa lähinnä tiedostoja katseltaessa. Uuden dokumentin tai laskentamallin luomisen pienellä näytöllä ja softanäppäimistöllä saa unohtaa.

Windows 7 on huima parannus edelliseen 6.5-versioon. Käyttökokemusta on viety lähemmäksi Androidia, mutta lyhyen kokeilun perusteella Android on silti mukavampi. Johtopäätöstä ei pidä yleistää, sillä Windows 7 kehittyy koko ajan ja aikoinaan Nokian mukana toimitettava versio on varmasti parempi.

Lopuksi yksi ällistyttävä bugi, jollaista puhelimessa ei todellakaan saisi olla. Ihmettelin aluksi, mikseivät Photo sharing -toiminnolla jaetut ja nettiin lähetetyt valokuvat näkyneet Facebookissani. Selvisi, että ne menivät puhelimen ensimmäisen testaajan omalle sivulle, vaikka hän oli puhelinta luovuttaessaan tyhjentänyt sen muistin.

Kokeilin asiaa vielä uudelleen ja uskomatonta kyllä: tehdasasetusten palauttaminen saa puhelimen näyttämään siltä, kuin se olisi juuri paketista otettu. Se kysyy maan, käyttökielen, muut perustiedot ja näyttää aivan tyhjältä. Siitä huolimatta ensimmäisen käyttäjän Facebook-kirjautumisen tiedot ovat edelleen laitteen muistissa ja ainakin kuvien jakosovellus käyttää niitä mitään kyselemättä.

Ilmeisesti Photo Sharing on Samsungin oma sovellus eikä osa Windowsia, mutta silti sen salasanojen pitäisi tyhjentyä tehdasasetukset palauttamalla. Uh, mitähän muita tietoja puhelimen syövereihin jää?

Taide ja uskonto eivät kuulu puolueille

Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelma ottaa rohkeasti kantaa kulttuuriin: ensimmäistä kertaa puolueohjelmassa kerrotaan, minkälainen taide on hyvää ja tukemisen arvoista. Otsikko "Suomalaisen kulttuurin puolesta" löytyy keskeiseltä paikalta aivan ohjelman alusta.

Pysäyttävin lause on heti ensimmäisen kappaleen lopussa: "Kulttuuristamme on huolehdittava poliittisin keinoin". Ihanko oikeasti perussuomalaiset haluavat soveltaa entisen neuvostoliiton mallia, jossa valtio määräsi, millaista kulttuurin piti olla?

Perussuomalaisten mielestä hyvää on taide, joka "vahvistaa suomalaista identiteettiä". Neuvostoliitossa tätä vastasi sosialistinen realismi. Mutta millainen on suomalainen identiteetti? Kuten edellisessä, vaalikoneiden kysymyksiä käsittelevässä kirjoituksessa totesin, yhteistä suomalaista pohjaa on koko ajan vähemmän.

Vaaliohjelmassa kehutaan Kalevalan edustavan suomalaista kansanperinnettä parhaimmillaan. Kun tapaatte perussuomalaisia ehdokkaita, pyytäkää heitä lausumaan pari tärkeintä runoa. Puheenjohtaja Soini ei tähän Stillerin tv-haastattelussa pystynyt, mutta ehkä kannattajat ovat puhdasoppisempia kuin johtajansa?

Musiikista ohjelmassa mainitaan Sibeliuksen sinfoniat. Kysykää siis ehdokkailta, mikä on heidän oma suosikkinsa. Kysykää, mitä mieltä he ovat Sibeliuksen kahdeksannesta sinfoniasta tai kumpi viulukonserton versioista lopulta on se parempi.

Tunnustan aliarvioineeni perussuomalaisia, sillä ohjelmassa lukee näin: "Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut.. jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle." Itse en edes tiedä, millaista on tekotaiteellinen postmodernismi. En tuntisi, vaikka se tulisi kadulla vastaan.

Ehkä tässä onkin koko kulttuuripolitiikan juju: mitä tahansa saa tehdä, mutta valtion varoilla tuetaan vain Sibeliusta, Gallen-Kallelaa, Edelfeltiä ja muita heidän aikalaisiaan. Tulee ainakin halvaksi, koska kaikki ovat jo kuolleet.

Neuvostoliiton ohella myös Natsi-Saksalla oli vahva ote kulttuurista. Beethovenin ja Brucknerin sinfonioita suosittiin, koska ne edustivat perisaksalaisia arvoja. Hitlerin ja muiden johtajien suosiossa olivat erityisesti Wagnerin oopperat sekä niiden esittämiseen erikoistunut Bayreuthin musiikkijuhlat. Tuolloin moderneja kuvataiteen suuntauksia - kuten kubismi, impressionismi ja ekspressionismi - pidettiin "rappiotaiteena" ja niitä halveksuttiin. Kuulostaa pelottavan tutulta.

Siinä, että puolueet lähtevät arvottamaan taidetta, ei ole mitään järkeä. Taide ja uskonto ovat jokaisen yksityisasioita. Taiteen pitää saada kehittyä ja kukoistaa omalla tavallaan. Olen perussuomalaisten kanssa aivan samaa mieltä Sibeliuksen sinfonioiden erinomaisuudesta, mutta musiikin arvon määräävät kansalaiset, eivät puolueet. Peruskoulu tutustuttaa jokaisen Sibeliukseen ja kristinuskon perusteisiin (mistä voi tietenkin myös kieltäytyä), ja se riittää. Loppu on jokaisen itsensä varassa.

Vielä yksi kommentti toiseen asiaan: perussuomalaisten ohjelmassa ei oteta mitään kantaa tietoyhteiskunta-asioihin. Internet ja nettikirjoittelu mainitaan vain kerran viharikoskirjoittelun yhteydessä. Toinen kerta on itse asiassa negaatio: palvelujen "on oltava kaikkien saatavilla myös ilman internetiä".

Netin unohtaminen on sikäli erikoista, että perussuomalaisten suosiota on selitetty juuri tehokkaalla netin hyödyntämisellä. Ilmeisesti tietoyhteiskunta-asiat ovat perussuomalaisille yhtä vieraita kuin muillekin puolueille - eiväthän ne edes kuulu perinteiseen suomalaiseen identiteettiin.

Vaalikoneisiin tarvittaisiin vastauskone

Näinä aikoina yli 2000 ehdokasta hikoilee vastaillessaan lehtien ja järjestöjen vaalikoneisiin. Vastaaminen ei ole mikään läpihuutojuttu. Kysymykset ovat luonteeltaan sellaisia, että vastausten puristaminen asteikolle 1..5 tai kyllä/ei-muottiin on vaikeaa. Vastauksen jälkeen oleva vapaa kommentti -kenttä tulee tarpeeseen.

Vaalikoneisiin vastaaminen käy työstä. Sen huomaavat myös äänestäjät, kun käyttävät koneita sopivan ehdokkaan etsimiseen. Tarvittaisiin vastauskone, joka täyttäisi automaattisesti kaikki ne kentät, jotka eri kyselyissä ovat yhteisiä. Ja niitä on paljon, sillä jokaisessa kyselyssä toistuvat samat vakioaiheet: pitääkö eläkeikää nostaa, tuloveroa korottaa, pakkoruotsi poistaa, homoliitot sallia, ydinvoimaa rakentaa lisää ja maahanmuuttoa rajoittaa? Näiden kysymysten ympärillä Suomi pyörii keväällä 2011.

Otsikon sanaleikin lisäksi asiassa on vakavamman pohdinnan paikka. Puolueita arvostellaan usein siitä, että kaikkien ohjelmat muistuttavat toisiaan, ja ettei kukaan nosta keskusteluun uusia aiheita.

Ihmekös tuo, kun edes toimittajat eivät keksi vaalikoneisiinsa uusia kysymyksiä. Suomalainen yhteiskunta on niin vakiintunut, lähes pysähtynyt, että keskustelua syntyy vain eläkeiän, veroasteen ja maahanmuuton määristä. Ja niissäkin puolueiden erot ovat lopulta hyvin pienet. Vaalikeskustelu kiertää pientä kehää muutamien vakioaiheiden ympärillä.

Vaalikoneiden kysymykset pitää laatia niin, että ehdokkaat ja äänestäjät pystyvät muodostamaan kantansa niihin. Kysymyspiirin suppeus kertoo yhteiskunnan pirstaloitumisesta: kaikille yhteisiä kysymyksiä on koko ajan vähemmän. Se perinteinen suomalaisuus, yhteinen kokemus suomalaisena olemisesta jota perussuomalaiset julistavat vaalivansa, on kovaa vauhtia katoamassa.

Vaalikoneiden kysymyksistä erottuu muutamia pirteitä poikkeuksia. Hesari kysyy "Jos Suomi olisi Facebookissa, mitkä kolme tässä listatuista maista sen pitäisi ensimmäisenä pyytää ystävikseen?" - ihan hauskaa, mutta keinotekoista. Valtiot eivät ole ystäviä eivätkä Facebookissa. Ystäväpyyntöä kiinnostavampaa olisi tietää, miten valtiot suhtautuisivat Suomen pyyntöön.

YLEn vaalikone pyytää ottamaan kantaa väitteeseen "Uudellemaalle voidaan perustaa uraanikaivos, jos uraania alueelta löytyy". Aika kaukaa haettua? Vielä erikoisempi on toinen väite: "Uudellemaalle on saatava toinen kansainvälinen lentokenttä kuntien vastustuksesta huolimatta". Mistä ihmeestä YLE on keksinyt, että Uudellemaalle tarvittaisiin toinen kansainvälinen lentokenttä?? Myrskylä International Airport?

Yllättäen laaja-alaisin vaalikone löytyy Hommaforumilta. Pakollisten maahanmuuttokysymysten lisäksi se luotaa mielipiteitä monilta eri aloilta, jotka ulottuvat taksikilpailun vapauttamisesta lääkemyynnin sallimiseen ruokakaupassa. Kysymyksiä on ennätysmäärä, peräti 60 kappaletta. Hommaforum kysyy mielipidettä jopa netin tiedostovaihdon sallimisesta - ja on siten ainoa, joka millään tavalla edes sivuaa tietoyhteiskunnan asioita. Selvästikään nämä aiheet eivät kuulu yhteiseen suomalaisuuden kokemukseen.

Keskustellaan siis jatkossakin vain veroista, eläkeiästä, pakkoruotsista ja maahanmuutosta.

Armeija haluaa lukea työntekijöidensä sähköpostia

Aamun uutinen herättää hämmästystä: eikö armeijassa tunneta sähköisen viestinnän ja yksityisyydensuojan lainsäädäntöä? Vai pyritäänkö komentoketjulla ohittamaan lain asettamat esteet?

Uutisen mukaan puolustusvoimat kieltää "tiukasti" henkilökuntaansa käyttämästä sähköpostia yksityiseen viestintään. Lisäksi armeija haluaa jokaiselta työntekijältä luvan lukea viestejä työntekijän poissaollessa siltä varalta, että postilaatikkoon tulee organisaation kannalta tärkeitä viestejä.

Ensinmainittu ei tuota ongelmia, jälkimmäinen kylläkin. Ilmeisesti tieto sähköisen viestinnän laeista on yhä puutteellista, joten kerrataanpa perusasiat.

Perustuslaki suojaa henkilökohtaista viestintää riippumatta siitä, tapahtuuko se sähköpostilla vai kirjeitse. Yrityksellä ei siten ole oikeutta lukea viestejä ilman työntekijän lupaa, ei vaikka ne koskisivat työasioita ja vaikka viestintä tapahtuisi työnantajan laitteilla.

Työmatkat, sairastumiset, kuolemantapaukset ym. tuottavat hankalia tilanteita, joten vuonna 2004 lakia yksityisyyden suojasta työelämässä (ns. työelämän tietosuojalaki) muutettiin lisäämällä sen 18-20. pykäliin menettely viestien avaamiseksi ilman työntekijän lupaa tai hänen poissaollessaan.

Asia herätti jo tuolloin suuria tunteita. Monen kompromissin seurauksena pykälistä tuli niin monimutkaisia, ettei niitä tiettävästi ole koskaan sovellettu. Kohta on samanlainen kuollut kirjain kuin Lex Nokian 13. pykälä.

Koska laki ei täytä tehtäväänsä, työpaikoilla on hyödynnetty sopimusvapautta. Työntekijä voi antaa suostumuksen, jolla työnantaja saa oikeuden työviestien lukemiseen tarvittaessa. Oleellista kuitenkin on, että suostumuksen tulee olla vapaaehtoinen ja se on milloin tahansa peruttavissa.

Päivän uutisesta saa käsityksen, että puolustusvoimat on suorastaan painostanut henkilökuntaansa suostumuksen allekirjoittamiseen. "Harva sotilas uskaltaa kieltäytyä ... allekirjoittamisesta" sanotaan tekstissä. Ellei aitoa vapaata tahtoa ole, suostumus on pätemätön.

Jos puolustusvoimissa tunnetaan lakia näin huonosti, miten mahtaa olla pienemmissä organisaatioissa? Onko omalla työpaikallasi vaadittu epäasiallisesti oikeutta viestien lukemiseen?

Työ- ja yksityisviestien erottaminen on hankalaa. Käytännön ratkaisuna on hoitaa työpaikan osoitteella vain työasioita (silloinkin tarvitaan suostumus, mutta se on helppo antaa) ja hoitaa yksityinen viestintä Facebookin, Gmailin, Hotmailin tai muun vastaavan kautta, johon työnantajalla ei ole mitään pääsyä.

Hankalaksi asian tekee se, että em. ulkopuoliset palvelut on joissakin organisaatioissa kielletty ja niiden käyttö estetty palomuurissa.

Yrittäjä käy vaalikampanjaa joka päivä

Monissa tehtävissä vaaditaan opiskelun jälkeen pakollinen työharjoittelu, ennen kuin pääsee harjoittamaan varsinaista ammattia. Ehkä sellaista pitäisi vaatia myös poliitikoilta?

Yhteiskunnallinen näkemys jää kovin kapeaksi, jos siirtyy politiikkaan suoraan koulun penkiltä saamatta lainkaan kokemusta ns. oikeista töistä. Tähän joukkoon kuuluvat mm. Paavo Väyrynen, Ilkka Kanerva sekä Anni Sinnemäki, joista jälkimmäisen tilanne on varsin erikoinen: työministeri, joka ei itse ole ollut töissä.

Olisi hyvä, jos jokaisella päätöksiä tekevällä olisi omakohtaista kokemusta työelämästä ja siitä, millaista on toimia yrityksen työntekijänä. Kansanedustajan tointa ei voi pitää varsinaisena työnä, koska edustaja ei ole työsuhteessa, eikä hänellä ole pomoa tai esimiestä.

Täydellinen kokemuksen puute ei ole koskaan estänyt päätöksentekoa, ei edes ministeritasolla. Elisabeth Rehn oli maailman ensimmäinen naispuolinen puolustusministeri, vaikka ei tietenkään ollut käynyt armeijaa. Ja onhan meillä muodollisesti armeijan ylipäällikkö, jolla on sama aukko kokemuksessa.

Vielä terveellisempää olisi toimia hetken aikaa yrittäjänä. Työhön ja sen tuottavuuteen suhtautuu ihan eri tavalla kun huomaa, ettei palkka tulekaan tilille automaattisesti kuun lopussa. Rahaa tulee vain, jos on onnistunut myymään itseään tai tuotettaan kuukauden aikana. Liiketoiminnan muut riskit ovat vielä lisämauste keitoksessa.

Näin vaalien alla monet eduskuntaan pyrkivät vaativat "verovapaiden" osinkojen poistamista. Mielipide olisi varmaankin toinen, jos itsellä olisi kokemusta yrittämisestä ja tietäisi, miten vaikea tuollaisiin tuloihin on päästä. Jos "verovapaat osingot" saa helposti, mikseivät niitä kritisoivat poliitikot itse ryhdy yrittäjiksi? Sama pätee äänestäjiin: toisin kuin poliitikoksi, yrittäjäksi voi ryhtyä kuka tahansa.

Onneksi meillä on henkilökohtaiset vaalikampanjat! Niissä jokainen eduskuntaan pyrkivä joutuu edes hetkeksi maistamaan yrittäjän arkea: joutuu ottamaan sekä taloudellisen että henkisen riskin ja käyttämään ainakin jonkin verran omia rahojaan. Ellei tule valituksi, aika ja rahat valuvat hukkaan. Taattua palkkaa ei ole.

Mikä parasta, istuvien kansanedustajien yrittäjyyskoulutus toistuu neljän vuoden välein. Läpi päässeiden edustajien kannattaa muistaa siitä saamansa tuntemukset ja ajatella, että yrittäjän oma kampanja ei lopu vaaleihin vaan jatkuu 365 päivää vuodessa.