Jokaisella on varmasti oma käsitys siitä, missä on Suomen turhin liikenteen sakotuspaikka. Yleensä ehdotukseen liittyy syrjäinen seutu, alamäki ja juuri alempaan vaihtuva nopeusrajoitus.
Kerron nyt oman ehdotukseni, pistäkää paremmaksi jos pystytte.
Helsingin Stockmannille valmistui äskettäin uusi parkkihalli. Sinne pääsee mukavasti tunnelia pitkin, jonka toinen pää on lähellä Länsiväylän Helsinginpuoleista päätä. Tunneli on pitkä ja sen keskivaiheilla on liikenneympyrä, josta haarautuu tunneli toiseen parkkihalliin.
Sisään ajettaessa tunnelin alku on alamäkeä. Tunnelissa on 30 kilometrin nopeusrajoitus ja seinässä on nopeusvalvontakamera.
Luulin, ettei tästä oikeasti jaettaisi ylinopeussakkoja, mutta olin näköjään väärässä. Tuttava kertoi juuri saaneensa sakot, koska kamera oli välähtänyt hänen ajaessa 41 kilometrin tuntinopeutta. Ylitystä oli siis 11 kilometriä.
Kannatan liikennevalvontaa. Liikenteessä on monia vaarallisia paikkoja, joissa on huono näkyvyys ja yllättäviä kaistajärjestelyjä. Joissakin paikoissa ajetaan säännöllisesti ylinopeutta, vaikka lähistöllä on kouluja, päiväkoteja tai asuntoalueita. Osa kuljettajista on rattiraivon tai muun piittaamattomuuden vallassa. Suojatien eteen ei pysähdytä ja punaista päin ajetaan surutta.
Liikennevalvonta on tervetullutta, eikä sen pidä kohdistua pelkkiin nopeuksiin, vaan kaikkeen muita vaarantavaan liikennekäyttäytymiseen. Puhallutuksia unohtamatta.
Mutta mutta: Stockmannin tunneli lienee Suomen turvallisin tie. Siellä ei ole jalankulkijoita, aurinko ei häikäise eikä tie ole koskaan liukas. Tiellä ei ole liikennevaloja, ei suojateitä eikä risteyksiä - vain yksi kiertoliittymä. Rattiin nukahtamisen ohella ainoa riski lienee peräänajon vaara.
Voisiko joku poliisin edustaja perustella, miksi juuri tätä tunnelia kannattaa valvoa nopeuskameralla? Onko tunnelissa ikinä sattunut onnettomuuksia?
Lähellä on se ajatus, että kamera on laitettu tunneliin vain rahastuksen vuoksi. Tunnelissa sitä on helppo huoltaa ja hyvien olosuhteiden vuoksi kuvatkin ovat aina selviä. Ei kai kyse ole tästä, eihän?
Itse kytken tunnelissa vakionopeussäätimen päälle. Ilman sitä 30 km/h nopeuden säilyttäminen olisi vaikeaa. Uskon, että mahdollinen sakko nostaisi lähinnä ärtymystä kameravalvontaa kohtaan eikä vaikuttaisi liikenneturvallisuuden parantumiseen.
Ajatuksia ja havaintoja digitaalisesta maailmasta. Webissä Petteri Järvinen Oy. Seuraa myös X:ssä @petterij ja Instassa petterijj.
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
lauantai 29. tammikuuta 2011
Kotimaiset ja ulkomaiset raiskaajat
Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudetin vastaukset eilisessä TV2:n Pressiklubissa herättivät pientä ihmetystä. Ohjelman vetäjä Ruben Stiller esitteli tilaston, jonka mukaan 20 prosenttia raiskauksista on ulkomaalaisten tekemiä. Määrä on huomattava, koska ulkomaan kansalaisten osuus koko väestöstä on vain noin neljä prosenttia. Toisen tiedon (jota ohjelmassa ei esitetty) mukaan pääkaupunkiseudun raiskaustapauksissa peräti puolessa epäiltynä oli ulkomaalaistaustainen mies.
Vielä jokin aika sitten kukaan ei halunnut puhua näistä asioista julkisuudessa. Netistä alkaneen maahanmuuttokriittisen keskustelun seurauksena epäsuhta on noussut otsikoihin, kuten oikein onkin.
Kenties virkansa puolesta Biaudet vähätteli tilastojen merkitystä ja vetosi siihen, että tilasto vääristyy koska vain pieni osa kantasuomalaisten raiskauksista päätyy tilastoihin. Suurin osa raiskauksista on sellaisia, joissa tekijä ja uhri tuntevat toisensa. Silloin ilmoituskynnys voi olla korkea.
Toisaalta Turun Sanomat kirjoitti viime kesänä, että viidennes raiskausilmoituksista on kokonaan perättömiä. Perättömissä tapauksissa uhri ilmoittaa tekijäksi yleensä ulkomaalaisen, koska silloin häneltä ei odoteta yhtä tarkkoja tuntomerkkejä.
Lisäksi maahanmuuttajissa on suhteellisesti ottaen tuntuvasti enemmän nuoria miehiä kuin koko väestössä. Jotta luvut olisivat vertailukelpoisia, ne tulisi suhteuttaa vastaavaan kantaväestön profiiliin, eikä laskea koko väestöstä.
Oli totuus luvuista mikä tahansa, Biaudet puhui harkitsemattomasti. Aivan varmasti myöskään kaikista ulkomaalaisten tekemistä raiskauksista ei ilmoiteta, varsinkaan jos ne tapahtuvat tuttujen kesken tai perheen sisällä. Useimmissa muissa kulttuureissa vaimolla ei ole oikeutta kieltäytyä seksistä, joten mitään raiskausta ei edes voi tapahtua. Suomessa avioliiton sisäinen raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1994.
Biaudet teki virheen myös rinnastaessaan tuttujen ja tuntemattomien raiskaukset. Nainen voi jossain määrin valita seuransa ja vaikuttaa siihen, minkälaisen riskin oman puolison tai tuttujen suhteen ottaa. Sen sijaan tuntemattoman hyökkäys lenkkipolulla, työpaikalla tai bussipysäkiltä kotiin kävellessä on täysin ennakoimaton tilanne, johon ei voi itse vaikuttaa. Todennäköisesti se on myös tekona traumaattisempi ja ahdistavampi.
Pressiklubissa keskusteltiin lisäksi toisesta kiistanalaisesta aiheesta: saako rikosuutisessa kertoa, että tekijä on ulkomaalaistaustainen? Toimittajien mielestä saa ja suorastaan pitää, Biaudetin mielestä se on harvoin perusteltua. Jos tiedolla ei ole merkitystä itse teon kannalta, se leimaa helposti koko väestöryhmän.
Uutisoinnin yleinen periaate on, että kaikki oleellinen ja lukijoita kiinnostava tieto kerrotaan, ellei ole erityistä syytä pidättäytyä siitä (kuten tutkinnallinen seikka tai uhrin yksityisyys).
Oleellista ei ole se, oliko tekijällä pitkät hiukset vai oliko hän kalju, eikä se, oliko hän pitkä vai lyhyt. Näitä tietoja ei mainita uutisoinnissa. Tekijän tausta sen sijaan on kiinnostava tieto. Yhteiskunnan pitääkin olla kiinnostunut siitä, mikä on ulkomaalaistaustaisten osuus rikostilastoissa, sillä luvut kertovat epäsuorasti kotouttamisen onnistumisesta. Se on myös selvästi tieto, joka näinä aikoina kiinnostaa lukijoita.
Uutisoinnilla on toinenkin vaikutus: taustasta vaikeneminen aiheuttaa nettikeskusteluissa vääriä spekulaatioita. Siksi avoin oikea ja täsmällinen tieto sekä avoin uutisointi on parasta kaikkien osapuolten kannalta.
Vielä jokin aika sitten kukaan ei halunnut puhua näistä asioista julkisuudessa. Netistä alkaneen maahanmuuttokriittisen keskustelun seurauksena epäsuhta on noussut otsikoihin, kuten oikein onkin.
Kenties virkansa puolesta Biaudet vähätteli tilastojen merkitystä ja vetosi siihen, että tilasto vääristyy koska vain pieni osa kantasuomalaisten raiskauksista päätyy tilastoihin. Suurin osa raiskauksista on sellaisia, joissa tekijä ja uhri tuntevat toisensa. Silloin ilmoituskynnys voi olla korkea.
Toisaalta Turun Sanomat kirjoitti viime kesänä, että viidennes raiskausilmoituksista on kokonaan perättömiä. Perättömissä tapauksissa uhri ilmoittaa tekijäksi yleensä ulkomaalaisen, koska silloin häneltä ei odoteta yhtä tarkkoja tuntomerkkejä.
Lisäksi maahanmuuttajissa on suhteellisesti ottaen tuntuvasti enemmän nuoria miehiä kuin koko väestössä. Jotta luvut olisivat vertailukelpoisia, ne tulisi suhteuttaa vastaavaan kantaväestön profiiliin, eikä laskea koko väestöstä.
Oli totuus luvuista mikä tahansa, Biaudet puhui harkitsemattomasti. Aivan varmasti myöskään kaikista ulkomaalaisten tekemistä raiskauksista ei ilmoiteta, varsinkaan jos ne tapahtuvat tuttujen kesken tai perheen sisällä. Useimmissa muissa kulttuureissa vaimolla ei ole oikeutta kieltäytyä seksistä, joten mitään raiskausta ei edes voi tapahtua. Suomessa avioliiton sisäinen raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1994.
Biaudet teki virheen myös rinnastaessaan tuttujen ja tuntemattomien raiskaukset. Nainen voi jossain määrin valita seuransa ja vaikuttaa siihen, minkälaisen riskin oman puolison tai tuttujen suhteen ottaa. Sen sijaan tuntemattoman hyökkäys lenkkipolulla, työpaikalla tai bussipysäkiltä kotiin kävellessä on täysin ennakoimaton tilanne, johon ei voi itse vaikuttaa. Todennäköisesti se on myös tekona traumaattisempi ja ahdistavampi.
Pressiklubissa keskusteltiin lisäksi toisesta kiistanalaisesta aiheesta: saako rikosuutisessa kertoa, että tekijä on ulkomaalaistaustainen? Toimittajien mielestä saa ja suorastaan pitää, Biaudetin mielestä se on harvoin perusteltua. Jos tiedolla ei ole merkitystä itse teon kannalta, se leimaa helposti koko väestöryhmän.
Uutisoinnin yleinen periaate on, että kaikki oleellinen ja lukijoita kiinnostava tieto kerrotaan, ellei ole erityistä syytä pidättäytyä siitä (kuten tutkinnallinen seikka tai uhrin yksityisyys).
Oleellista ei ole se, oliko tekijällä pitkät hiukset vai oliko hän kalju, eikä se, oliko hän pitkä vai lyhyt. Näitä tietoja ei mainita uutisoinnissa. Tekijän tausta sen sijaan on kiinnostava tieto. Yhteiskunnan pitääkin olla kiinnostunut siitä, mikä on ulkomaalaistaustaisten osuus rikostilastoissa, sillä luvut kertovat epäsuorasti kotouttamisen onnistumisesta. Se on myös selvästi tieto, joka näinä aikoina kiinnostaa lukijoita.
Uutisoinnilla on toinenkin vaikutus: taustasta vaikeneminen aiheuttaa nettikeskusteluissa vääriä spekulaatioita. Siksi avoin oikea ja täsmällinen tieto sekä avoin uutisointi on parasta kaikkien osapuolten kannalta.
torstai 27. tammikuuta 2011
Miljoona ei ole pois mistään
Suomi on rähmällään Guggenheimin edessä. Nyt on varmistunut, että selvityksen Guggenheim-museon perustamismahdollisuuksista tekee Guggenheim itse. Helsinki vain maksaa sen. Guggenheimilla on käytännössä avoin, kahden miljoonan euron shekki, ja vapaat kädet.
Asiassa ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa, sillä kuten Helsinkiä hankkeessa edustava taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Siren tänään Hesarissa sanoo, "tämähän ei ole mistään pois".
Samalla, kun Helsinki säästää kaikessa mahdollisessa, kaupunki kirjoittaa 1,1 miljoonan euron avoimen shekin amerikkalaiselle säätiölle ilman mitään julkista keskustelua. Asian luulisi kiinnostavan kaupunginvaltuutettuja edes jälkikäteen.
Perustelu, jonka mukaan miljoonaa euroa ei ole mistään pois, on kuultu ennenkin. Tässä yhteydessä sillä kai tarkoitetaan, että kyseinen miljoona euroa otetaan kaupungin omiin selvityksiin budjetoiduista varoista, joten se ei vähennä esimerkiksi terveydenhuoltoon tarkoitettuja varoja. Meno ei vähennä edes taidehankintoja, vaikka kahdella miljoonalla voitaisiin maksaa kaikkien Suomen museoiden taideostot vuoden ajalta.
Vain julkishallinnossa voidaan ajatella, ettei kulutettu raha ole mistään pois. Ikään kuin budjetissa olisi lokerot, joihin setelit ilmestyvät tyhjästä. Jos lokeroa ei käytetä, raha jää käyttämättä ja pilaantuu.
Niin ei tietenkään ole. Jokainen käytetty euro on pois jostain -- ainakin veronmaksajien lompakosta. Jos miljoona ei ole pois mistään, miksei niitä sitten käytetä Helsingin ongelmien ratkaisemiseen? Käyttökohteita kyllä riittäisi. Vai onko raha alunperinkin laitettu väärään lokeroon?
On vaarallista, että poliitikot toistavat julkisuudessa virheellistä mantraa, koska silloin se alkaa ohjata heidän ajatteluaan. Seuraava poliitikko, joka julkisuudessa kehtaa sanoa "tämä meno ei ole mistään pois" joutaa nurkkaan häpeämään ja miettimään kuntatalouden yhteisten rahojen käyttöä.
Asiassa ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa, sillä kuten Helsinkiä hankkeessa edustava taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Siren tänään Hesarissa sanoo, "tämähän ei ole mistään pois".
Samalla, kun Helsinki säästää kaikessa mahdollisessa, kaupunki kirjoittaa 1,1 miljoonan euron avoimen shekin amerikkalaiselle säätiölle ilman mitään julkista keskustelua. Asian luulisi kiinnostavan kaupunginvaltuutettuja edes jälkikäteen.
Perustelu, jonka mukaan miljoonaa euroa ei ole mistään pois, on kuultu ennenkin. Tässä yhteydessä sillä kai tarkoitetaan, että kyseinen miljoona euroa otetaan kaupungin omiin selvityksiin budjetoiduista varoista, joten se ei vähennä esimerkiksi terveydenhuoltoon tarkoitettuja varoja. Meno ei vähennä edes taidehankintoja, vaikka kahdella miljoonalla voitaisiin maksaa kaikkien Suomen museoiden taideostot vuoden ajalta.
Vain julkishallinnossa voidaan ajatella, ettei kulutettu raha ole mistään pois. Ikään kuin budjetissa olisi lokerot, joihin setelit ilmestyvät tyhjästä. Jos lokeroa ei käytetä, raha jää käyttämättä ja pilaantuu.
Niin ei tietenkään ole. Jokainen käytetty euro on pois jostain -- ainakin veronmaksajien lompakosta. Jos miljoona ei ole pois mistään, miksei niitä sitten käytetä Helsingin ongelmien ratkaisemiseen? Käyttökohteita kyllä riittäisi. Vai onko raha alunperinkin laitettu väärään lokeroon?
On vaarallista, että poliitikot toistavat julkisuudessa virheellistä mantraa, koska silloin se alkaa ohjata heidän ajatteluaan. Seuraava poliitikko, joka julkisuudessa kehtaa sanoa "tämä meno ei ole mistään pois" joutaa nurkkaan häpeämään ja miettimään kuntatalouden yhteisten rahojen käyttöä.
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Iloiset, mutta vähäiset veronmaksajat
Ajankohtaisessa kakkosessa haastateltiin eilen iloisten veronmaksajien puheenjohtajaa. Ohjelma on katsottavissa kuukauden ajan Ylen Areenassa. Haastattelu alkaa 23 minuutin kohdalta.
Verojen maksaminen on useimmille vastenmielistä. Ajatus iloisista veronmaksajista on niin hauska, että yhdistys pääsee usein julkisuuteen, vaikka sillä on vain runsaat 500 jäsentä. Pääsisikö vastaavankokoinen Verot valtion maksettaviksi -yhdistys samaan?
Tv-haastattelussa puheenjohtaja myönsi, että valtaosa yhdistyksen jäsenistä on vasemmistopuolueiden ja vihreiden aktiiveja. He maksavat tyypillisesti vähän veroja -- esimerkiksi puheenjohtajan oma veroprosentti oli 23. Moni muukin olisi iloinen veronmaksaja, jos selviäisi samalla tasolla. Iloiset veronmaksat voisi muuttaa nimensä muotoon vähäiset veronmaksajat.
Kuvaavaa on, että tästä huolimatta puheenjohtaja katsoi maksavansa "ansiotuloista aika paljon veroja". Oli oma tulotaso tai veroprosentti mikä tahansa, jokainen katsoo maksavansa paljon.
Pääomatuloja puheenjohtajalla ei ollut lainkaan, tuskin muillakaan yhdistyksen jäsenillä. Siksi heidän on helppo vaatia pääomatuloille progressiivista veronkorotusta.
Haastattelussa puheenjohtaja korosti, että veroja tarvitaan julkisten palvelujen rahoittamiseen. Oletettavasti yhdistyksen jäsenet ovat itse aktiivisia julkisten palveluiden käyttäjiä. Heidän ilonsa maksaa veroja onkin siis halua turvata omien palveluiden rahoitus. Mainostetun ilon takana on pohjimmiltaan yhtä itsekäs ajattelu kuin niillä vähemmän iloisilla hyvätuloisilla, jotka samasta syystä vaativat omien verojensa alentamista.
Verojen maksaminen on iloinen asia -- kunhan joku muu tekee sen. Vastaavaa ajattelua löytyy muualtakin. Esimerkiksi monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa puolustavat aktiivisimmin ne, jotka itse asuvat Kauniaisissa tai Töölössä, mahdollisimman kaukana monikulttuurisuudesta ja maahanmuutosta.
On helppoa kertoa muille, mikä on oikein ja hyvää, ja varsinkin tehdä se mediassa. Siellä monikulttuuristen lähiöiden asukkaat pääsevät harvoin itse esille.
Lisäys 26.1.2011: Yhdistyksellä on www-sivut osoitteessa iloisetveronmaksajat.wordpress.com. Uusimmasta tiedotteesta päätelleen yhdistys haluaa myös poistaa asuntolainojen verovähennysoikeuden (ei suinkaan siksi, että se liittyisi verotukseen, vaan koska se suosii omistusasumista) ja puolittaa kotitalousvähennyksen (ei taaskaan siksi, että se vaikuttaisi veroihin vaan siksi, että se tukee hyvin toimeentulevan väestönosan palvelujen ostamista).
Yhdistyksen tavoitteena ei siis olekaan pelkkä iloinen verojenmaksu vaan sillä on myös toinen, taloudelliseen tasaamiseen pyrkivä agenda: ei omistusasuntoja, koska kaikilla ei ole niihin varaa; ei kotiapua, koska kaikilla ei ole siihen varaa. Tavoitteet ovat sinällään ihan OK, mutta niiden piilottaminen iloisen veronmaksun julkisivun taakse on vähintäänkin arveluttavaa.
Verojen maksaminen on useimmille vastenmielistä. Ajatus iloisista veronmaksajista on niin hauska, että yhdistys pääsee usein julkisuuteen, vaikka sillä on vain runsaat 500 jäsentä. Pääsisikö vastaavankokoinen Verot valtion maksettaviksi -yhdistys samaan?
Tv-haastattelussa puheenjohtaja myönsi, että valtaosa yhdistyksen jäsenistä on vasemmistopuolueiden ja vihreiden aktiiveja. He maksavat tyypillisesti vähän veroja -- esimerkiksi puheenjohtajan oma veroprosentti oli 23. Moni muukin olisi iloinen veronmaksaja, jos selviäisi samalla tasolla. Iloiset veronmaksat voisi muuttaa nimensä muotoon vähäiset veronmaksajat.
Kuvaavaa on, että tästä huolimatta puheenjohtaja katsoi maksavansa "ansiotuloista aika paljon veroja". Oli oma tulotaso tai veroprosentti mikä tahansa, jokainen katsoo maksavansa paljon.
Pääomatuloja puheenjohtajalla ei ollut lainkaan, tuskin muillakaan yhdistyksen jäsenillä. Siksi heidän on helppo vaatia pääomatuloille progressiivista veronkorotusta.
Haastattelussa puheenjohtaja korosti, että veroja tarvitaan julkisten palvelujen rahoittamiseen. Oletettavasti yhdistyksen jäsenet ovat itse aktiivisia julkisten palveluiden käyttäjiä. Heidän ilonsa maksaa veroja onkin siis halua turvata omien palveluiden rahoitus. Mainostetun ilon takana on pohjimmiltaan yhtä itsekäs ajattelu kuin niillä vähemmän iloisilla hyvätuloisilla, jotka samasta syystä vaativat omien verojensa alentamista.
Verojen maksaminen on iloinen asia -- kunhan joku muu tekee sen. Vastaavaa ajattelua löytyy muualtakin. Esimerkiksi monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa puolustavat aktiivisimmin ne, jotka itse asuvat Kauniaisissa tai Töölössä, mahdollisimman kaukana monikulttuurisuudesta ja maahanmuutosta.
On helppoa kertoa muille, mikä on oikein ja hyvää, ja varsinkin tehdä se mediassa. Siellä monikulttuuristen lähiöiden asukkaat pääsevät harvoin itse esille.
Lisäys 26.1.2011: Yhdistyksellä on www-sivut osoitteessa iloisetveronmaksajat.wordpress.com. Uusimmasta tiedotteesta päätelleen yhdistys haluaa myös poistaa asuntolainojen verovähennysoikeuden (ei suinkaan siksi, että se liittyisi verotukseen, vaan koska se suosii omistusasumista) ja puolittaa kotitalousvähennyksen (ei taaskaan siksi, että se vaikuttaisi veroihin vaan siksi, että se tukee hyvin toimeentulevan väestönosan palvelujen ostamista).
Yhdistyksen tavoitteena ei siis olekaan pelkkä iloinen verojenmaksu vaan sillä on myös toinen, taloudelliseen tasaamiseen pyrkivä agenda: ei omistusasuntoja, koska kaikilla ei ole niihin varaa; ei kotiapua, koska kaikilla ei ole siihen varaa. Tavoitteet ovat sinällään ihan OK, mutta niiden piilottaminen iloisen veronmaksun julkisivun taakse on vähintäänkin arveluttavaa.
maanantai 24. tammikuuta 2011
Edustaja saa arkkunsa halvemmalla
Viime kesänä lehdissä hämmästeltiin, miten monet kuntapäättäjät ja kansanedustajat ovat mukana osuuskauppojen hallinnossa. Helsingin kaupunginhallituksen 15 jäsenestä vain kolmella ei ollut yhteyksiä HOK-Elantoon ja kansanedustajista peräti 39 istui jonkun osuuskaupan edustajistossa tai hallituksessa.
Asia on kiusallinen, sillä samat kuntapäättäjät käsittelevät myös paikallisia kaavoitus-, tontti- ja kilpailutusasioita. Kuntapäättäjien on tietenkin jäävättävä itsensä tällaisten asioiden käsittelyn ajaksi, mutta tapahtuuko niin todella? Miten paljon jäsenyys vaikuttaa päättämiseen alitajunnassa? Eikö olisi hygieenisempää ja kuntalaisen edun kannalta parempi pitää erillään kaupan osuustoiminta ja kuntapäättäminen?
En ymmärrä, mikä saa kansanedustajan istumaan osuuskaupan hallintoneuvostossa. Onko taustalla todella aito kiinnostus osuuskauppa-aatteeseen (mitä se muuten on nykyään?) -- vai pikemminkin kokouspalkkiot?
Sitten on vielä ne alennukset. Kesällä nousseen kohun myötä Helsingin HOK-Elanto poisti edustajiston jäseniltä oikeuden ostaa tuotteita henkilökuntahintaan. Etu kuitenkin säilyi hallintoneuvoston jäsenillä. On jotain perin epäoikeudenmukaista siinä, että ne, joilla on hyvä palkka, saavat järjestettyä itselleen alennuksia ja etuja. Vähävaraiset joutuvat maksamaan kaikesta täyden hinnan.
Kansanedustajat vähättelevät alennusten suuruutta sanoen, että "eihän se ole kuin muutama satanen vuodessa". Hyväpalkkaisen mielestä kyse on pikku summasta, mutta ehkä bonukset ja alennukset houkuttelevat silti periaatteellisella tasolla? Ei ihme, että kauppojen bonusjärjestelmät ovat olleet niin tehokkaita. Mitä päättäjät edellä, sitä asiakkaat perässä.
Helsingin Sanomat listasi hallintoneuvostojen jäsenten ostoetuja: ruoka ja päivittäistavarat -3 %, ravintola-ateriat S-ryhmän ravintolassa -15 %, autonpesu ABC-asemalla -50 %, hotelliyö 50 euroa/huone Sokos-hotelleissa... niin, ja arkuista -15 % HOK-Elannon hautauspalvelussa. Mutta tällä ei ole mitään vaikutusta mihinkään, eihän?
Asia on kiusallinen, sillä samat kuntapäättäjät käsittelevät myös paikallisia kaavoitus-, tontti- ja kilpailutusasioita. Kuntapäättäjien on tietenkin jäävättävä itsensä tällaisten asioiden käsittelyn ajaksi, mutta tapahtuuko niin todella? Miten paljon jäsenyys vaikuttaa päättämiseen alitajunnassa? Eikö olisi hygieenisempää ja kuntalaisen edun kannalta parempi pitää erillään kaupan osuustoiminta ja kuntapäättäminen?
En ymmärrä, mikä saa kansanedustajan istumaan osuuskaupan hallintoneuvostossa. Onko taustalla todella aito kiinnostus osuuskauppa-aatteeseen (mitä se muuten on nykyään?) -- vai pikemminkin kokouspalkkiot?
Sitten on vielä ne alennukset. Kesällä nousseen kohun myötä Helsingin HOK-Elanto poisti edustajiston jäseniltä oikeuden ostaa tuotteita henkilökuntahintaan. Etu kuitenkin säilyi hallintoneuvoston jäsenillä. On jotain perin epäoikeudenmukaista siinä, että ne, joilla on hyvä palkka, saavat järjestettyä itselleen alennuksia ja etuja. Vähävaraiset joutuvat maksamaan kaikesta täyden hinnan.
Kansanedustajat vähättelevät alennusten suuruutta sanoen, että "eihän se ole kuin muutama satanen vuodessa". Hyväpalkkaisen mielestä kyse on pikku summasta, mutta ehkä bonukset ja alennukset houkuttelevat silti periaatteellisella tasolla? Ei ihme, että kauppojen bonusjärjestelmät ovat olleet niin tehokkaita. Mitä päättäjät edellä, sitä asiakkaat perässä.
Helsingin Sanomat listasi hallintoneuvostojen jäsenten ostoetuja: ruoka ja päivittäistavarat -3 %, ravintola-ateriat S-ryhmän ravintolassa -15 %, autonpesu ABC-asemalla -50 %, hotelliyö 50 euroa/huone Sokos-hotelleissa... niin, ja arkuista -15 % HOK-Elannon hautauspalvelussa. Mutta tällä ei ole mitään vaikutusta mihinkään, eihän?
lauantai 22. tammikuuta 2011
Linux vai Windows - pilvi ei piittaa
Pitäisikö kotikoneessa olla Windows vai Linux? Pitäisikö tekstinkäsittelyä varten hankkia maksullinen Office vai ilmainen, avoimen lähdekoodin OpenOffice?
Kiitos pilviajattelun, kummallakaan kysymyksellä ei ole jatkossa merkitystä. Käyttöjärjestelmän merkitys laskee koko ajan, sillä tietojenkäsittely muuttuu ohjelmien käyttämisestä palvelujen käyttämiseksi. Käyttöjärjestelmää tarvitaan vain koneen käynnistämiseen, paikallisten tiedostojen hallintaan ja oheislaitteiden ohjaamiseen.
Tekstinkäsittelyä varten ei tarvitse ostaa Microsoftin Wordiä eikä ladata edes ilmaista OpenOfficea. Pilvipalvelut kuten Google Docs ja Microsoftin Live Office tarjoavat kaikki peruskäyttäjän tarvitsemat toiminnot. Ja mikä parasta: ohjelmia ei tarvitse asentaa eikä päivittää, koska ne latautuvat suoraan selaimeen. Tiedostot ja sovellukset ovat käytettävissä kaikkialla, missä vain on nettiyhteys. Edes omaa konetta ei tarvita, sillä tiedostoihin pääsee nettikahvilasta, työpaikalta ja koulusta.
Jatkossa tietokoneen sijaan riittää älypuhelin tai sormitietokone. Tietojenkäsittely irtaantuu lopullisesti pc-maailmasta. Samalla pääsemme eroon monista tietoturva- ja ylläpito-ongelmilta.
Tämä kaikki on hienoa, tervetullutta kehitystä. Voimme unohtaa väittelyt käyttöjärjestelmien ja sovellusten paremmuudesta sekä avoimen lähdekoodin eduista. Vain omat työt ja dokumentit ovat tärkeitä.
Pilvipalvelut ovat mainioita myös siksi, että jatkossa julkishallinto voi tuottaa dokumentteja ja sähköisiä palveluita pelkäämättä niiden aiheuttavan kansalaisille it-ongelmia. Samat tiedostomuodot on tuettuna kaikkialla, eikä ohjelmien ostaminen tai edes lataaminen ole enää edellytys tietoyhteiskuntaan pääsemiseksi.
Toki pilvipalveluissa on omat, sekä tietoturvaan että tietosuojaan liittyvät ongelmansa. Tekniikka on vielä niin uutta, että voimme vain arvailla mitkä niistä tulevat aiheuttamaan todellista haittaa.
Joka tapauksessa meneillään oleva muutos on tervetullutta ja tarpeellista. Pc-maailma on säilynyt lähes muuttumattomana 30 vuoden ajan. On jo korkea aika siirtyä kehityksessä eteenpäin.
Kiitos pilviajattelun, kummallakaan kysymyksellä ei ole jatkossa merkitystä. Käyttöjärjestelmän merkitys laskee koko ajan, sillä tietojenkäsittely muuttuu ohjelmien käyttämisestä palvelujen käyttämiseksi. Käyttöjärjestelmää tarvitaan vain koneen käynnistämiseen, paikallisten tiedostojen hallintaan ja oheislaitteiden ohjaamiseen.
Tekstinkäsittelyä varten ei tarvitse ostaa Microsoftin Wordiä eikä ladata edes ilmaista OpenOfficea. Pilvipalvelut kuten Google Docs ja Microsoftin Live Office tarjoavat kaikki peruskäyttäjän tarvitsemat toiminnot. Ja mikä parasta: ohjelmia ei tarvitse asentaa eikä päivittää, koska ne latautuvat suoraan selaimeen. Tiedostot ja sovellukset ovat käytettävissä kaikkialla, missä vain on nettiyhteys. Edes omaa konetta ei tarvita, sillä tiedostoihin pääsee nettikahvilasta, työpaikalta ja koulusta.
Jatkossa tietokoneen sijaan riittää älypuhelin tai sormitietokone. Tietojenkäsittely irtaantuu lopullisesti pc-maailmasta. Samalla pääsemme eroon monista tietoturva- ja ylläpito-ongelmilta.
Tämä kaikki on hienoa, tervetullutta kehitystä. Voimme unohtaa väittelyt käyttöjärjestelmien ja sovellusten paremmuudesta sekä avoimen lähdekoodin eduista. Vain omat työt ja dokumentit ovat tärkeitä.
Pilvipalvelut ovat mainioita myös siksi, että jatkossa julkishallinto voi tuottaa dokumentteja ja sähköisiä palveluita pelkäämättä niiden aiheuttavan kansalaisille it-ongelmia. Samat tiedostomuodot on tuettuna kaikkialla, eikä ohjelmien ostaminen tai edes lataaminen ole enää edellytys tietoyhteiskuntaan pääsemiseksi.
Toki pilvipalveluissa on omat, sekä tietoturvaan että tietosuojaan liittyvät ongelmansa. Tekniikka on vielä niin uutta, että voimme vain arvailla mitkä niistä tulevat aiheuttamaan todellista haittaa.
Joka tapauksessa meneillään oleva muutos on tervetullutta ja tarpeellista. Pc-maailma on säilynyt lähes muuttumattomana 30 vuoden ajan. On jo korkea aika siirtyä kehityksessä eteenpäin.
perjantai 21. tammikuuta 2011
Yksityisyydestä varakkaiden etuoikeus
Kävin eilen Helsingin Stockmannilla ja ostin kolme paitaa. Ne olivat kanta-asiakas"tarjouksessa": kaupan omalla kortilla jokaisesta paidasta sai 10 euron alennuksen. Laitoin sanan tarjous lainausmerkkeihin siksi, että todellisuudessa tarjouksia ei ole. Normaalihintaisissa tuotteissa vain on lisähintaa, joka poistetaan kanta-asiakkailta bonuksen, ostohyvityksen tai suoran alennuksen nimissä. Asiakas maksaa itse omat bonuksensa.
Kanta-asiakaskortit ovat nerokasta psykologiaa. Olen kirjoittanut aiheesta useasti enkä voi olla ihailematta sen takana olevaa kieroa logiikkaa: alennusta lupaamalla henkilöltä saadaan suostumus sellaisen tiedon keräämiseen, joka henkilötietolain nojalla olisi muutoin kiellettyä, ja jonka selvittäminen olisi kaupalle mahdotonta. Kyse ei todellakaan ole kanta-asiakkuuden tavoittelusta -- ja molemmat osapuolet tietävät sen.
Itselläni ei ole yhtään kanta-asiakaskorttia, joten jouduin maksamaan paidoista 30 euroa ylihintaa. Tietenkin se harmitti. Yleensä vältän asiointia kaupoissa, joiden kanta-asiakasohjelmat ovat näin näkyviä (iso maininta alennuksesta tavaran vieressä), mutta tässä tapauksessa tarve oli olemassa ja kauppa osui sopivasti työmatkan varrelle. Sääli turisteja, jotka joutuvat niin ikään maksamaan kalliimpaa hintaa.
En kuitenkaan murehdi menetettyä 30 euroa, sillä se oli eilisen kurssin mukainen hinta yksityisyydestä. Jonkun mielestä yksityisyyden sai halvalla, jonkun mielestä se oli poskettoman kallista. Useimpien mielestä on tyhmää maksaa liikaa ja olla ottamatta alennuksia kotiin.
Asialla on myös laajempi ulottuvuus, sillä yksityisyydestä on tulossa varakkaiden etuoikeus. Kansalaisten enemmistö ottaa kiltisti kaikki bonuskortit ja muut "edut", joiden yhtenä tarkoituksena on rapauttaa yksityisyyttä ja tehostaa kaupan markkinointia. Enemmistö maksaa ostokset maksuaikakorteilla ja jättää muutenkin itsestään joka paikkaan sähköisiä jälkiä. Enemmistön elämää voi lukea kuin avointa kirjaa, eivätkä he välttämättä pidä sitä edes pahana.
Varakkaiden ei tarvitse juosta bonusten perässä (olkoonkin, että osa heistä on varakkaita juuri siksi, että on aina tehnyt niin). Heidän kuvansa ei tallennu keskustan valvontakameroihin, koska he liikkuvat omilla autoilla eivätkä julkisilla tai kävellen. He voivat maksaa ostoksensa käteisellä, josta ei jää jälkiä mihinkään.
Näin ei tietenkään pitäisi olla. Mutta minkäs teet? Niin kauan kuin jokainen ajattelee vain bonustaan, kauppias määrää pelin säännöt.
Kanta-asiakaskortit ovat nerokasta psykologiaa. Olen kirjoittanut aiheesta useasti enkä voi olla ihailematta sen takana olevaa kieroa logiikkaa: alennusta lupaamalla henkilöltä saadaan suostumus sellaisen tiedon keräämiseen, joka henkilötietolain nojalla olisi muutoin kiellettyä, ja jonka selvittäminen olisi kaupalle mahdotonta. Kyse ei todellakaan ole kanta-asiakkuuden tavoittelusta -- ja molemmat osapuolet tietävät sen.
Itselläni ei ole yhtään kanta-asiakaskorttia, joten jouduin maksamaan paidoista 30 euroa ylihintaa. Tietenkin se harmitti. Yleensä vältän asiointia kaupoissa, joiden kanta-asiakasohjelmat ovat näin näkyviä (iso maininta alennuksesta tavaran vieressä), mutta tässä tapauksessa tarve oli olemassa ja kauppa osui sopivasti työmatkan varrelle. Sääli turisteja, jotka joutuvat niin ikään maksamaan kalliimpaa hintaa.
En kuitenkaan murehdi menetettyä 30 euroa, sillä se oli eilisen kurssin mukainen hinta yksityisyydestä. Jonkun mielestä yksityisyyden sai halvalla, jonkun mielestä se oli poskettoman kallista. Useimpien mielestä on tyhmää maksaa liikaa ja olla ottamatta alennuksia kotiin.
Asialla on myös laajempi ulottuvuus, sillä yksityisyydestä on tulossa varakkaiden etuoikeus. Kansalaisten enemmistö ottaa kiltisti kaikki bonuskortit ja muut "edut", joiden yhtenä tarkoituksena on rapauttaa yksityisyyttä ja tehostaa kaupan markkinointia. Enemmistö maksaa ostokset maksuaikakorteilla ja jättää muutenkin itsestään joka paikkaan sähköisiä jälkiä. Enemmistön elämää voi lukea kuin avointa kirjaa, eivätkä he välttämättä pidä sitä edes pahana.
Varakkaiden ei tarvitse juosta bonusten perässä (olkoonkin, että osa heistä on varakkaita juuri siksi, että on aina tehnyt niin). Heidän kuvansa ei tallennu keskustan valvontakameroihin, koska he liikkuvat omilla autoilla eivätkä julkisilla tai kävellen. He voivat maksaa ostoksensa käteisellä, josta ei jää jälkiä mihinkään.
Näin ei tietenkään pitäisi olla. Mutta minkäs teet? Niin kauan kuin jokainen ajattelee vain bonustaan, kauppias määrää pelin säännöt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)