Loch Nessin hirviötä ei ole

Tuskin mikään uutinen kenellekään: Loch Nessin hirviötä ei ole. Tarina on pelkkää legendaa.

Päivän Iltalehti väittää kylläkin toista: George Edwards, joka on käyttänyt 26 vuotta hirviön etsimiseen, on vihdoin saanut napattua siitä valokuvan. Kuinka ollakaan, kuva on sen verran epätarkka, ettei sitä kannata suurentaa (miksei kaikilla voi olla kunnon järjestelmäkameroita Samsungin pokkarin sijaan?).

Mutta uskaltaako kuvan aitoutta epäillä, onhan kuvan "...independently verified by a team of US military monster experts"? En tiennytkään, että USA:n armeijalla on myös hirviöasiantuntijoita. Iltalehden toimitus on viisaasti jättänyt tämän kohdan kääntämättä :-)

Kuinka ollakaan, Edwards järjestää turisteille Nessien etsintäretkiä. Valokuva hirviöstä on hyvää PR:ää.

Oma uskoni hirviön olemassaoloon rapisi kauan sitten, kun kävin kyseisellä järvellä. Se on pitkä, mutta yllättävän kapea. Levein kohta on vain runsas kaksi kilometriä. On mahdoton kuvitella, että syvissä vesissä voisi asustaa lisko (kaiketi useampia, koska sen pitää myös lisääntyä), joka vain äärimmäisen harvoin nousisi pintaan.

Hirviölegendat pysyivät hengissä satoja vuosia, kun kameroita ei oltu keksitty tai ne olivat harvinaisia. Nyt, kun jokaisella on kamera vähintään puhelimessa, hirviöt ovat joutuneet ahtaalle. Nessiestä pitäisi kertyä läjäpäin kuvia. Uskovaisia kuvien puute ei lannista. Iltalehden jutun yhteydessä on kysely, jossa 50 % yli 5000 vastaajasta ilmoittaa uskovansa hirviöön.

Sama pätee ufoihin. Missä ovat kaikki kuvat ufoista ja humanoideista? Lähtivätkö ufot takaisin kotiplaneetalleen huomattuaan, että ihmiset olivat keksineet digikamerat?

Ikävä kyllä, digikuvaus on tehnyt maailmasta paljon aiempaa tylsemmän paikan.

JK. Sattumoisin ostin eilen marketista Blu-ray-version vuoden 1977 elokuvasta Kolmannen asteen yhteys. Sen keskikohdassa on tähän sopiva tiedonjyvä, jossa armeijan edustaja pilkkaa yleisöä: "edellisenä vuonna" (ilmeisesti siis 1976) amerikkalaiset ottivat yli seitsemän miljardia valokuvaa -- mutta missä ovat luotettavat kuvat ufoista? Yleisössä oleva uutistoimittaja vastaa hänelle: ei todista mitään, sillä ei meillä liioin ole kuvia lento- tai auto-onnettomuuksista niiden tapahtuessa.

Nyt on. Youtubesta löytyy satoja videoita lento-onnettomuuksista ja tuhansia videoita autokolareista. Digiaikana kuvia otetaan luultavasti sata kertaa enemmän kuin 1970-luvulla. Mutta niitä uskottavia ufo-kuvia meillä ei ole vieläkään.

Olympiasensuuria YLEssä

Käynnissä olevat olympialaiset teettävät ylimääräistä työtä Yleisradion uutisväelle. Tv-uutisia ei voi siirtää sellaisenaan Areena-nettipalveluun, vaan niistä on ensin poistettava Lontoon olympialaisiin liittyvä materiaali. Kotimaisille katsojille uutiset voidaan näyttää leikkaamattomina.

Kuulostaako hölmöltä? No totisesti. Uutistoimitus joutuu tekemään tv-uutisista kaksi eri versiota Areenaa varten. Sananpari leikattu versio tuo mieleen Pohjois-Korean tai vanhan Neuvostoliiton.

TV-uutisten sensuroitu versio voidaan näyttää myös Suomen ulkopuolelle.

Syy on yksinkertainen: olympiakomitea on myynyt tv-lähetysoikeudet eri maihin kansallisesti. Bisnes romahtaisi, jos jokin kanava lähettäisi kisat ilmaiseksi nettiin koko maailmalle.

Yle olisi päässyt helpommalla, jos se olisi lopettanut tv-uutisten nettiversion kokonaan kisojen ajaksi, mutta se olisi suututtanut ulkosuomalaiset. On siis päädytty tekemään jokaisesta lähetyksestä kaksi versiota ja kisojen ajaksi urheilulähetysten (sekä Urheiluruudun) katsojakunta on rajattu vain Suomeen (rajoitusta voi tietenkin kiertää, kuten toukokuun kiekkokisojen aikana saatiin havaita). Uutisten sensuroitu versio näyttää ilmestyvän Areenalle tuntia myöhemmin, mikä harmittaa ulkomailla asuvaa.

Koekatsoin pari lähetystä rinnakkaisissa ikkunoissa nähdäkseni, miten sensuuri oli toiminut. Eilisen 1.8. pääuutislähetyksen pituudet olivat 24:40 (sensuroitu) ja 25:02 (sensuroimaton), edellisen illan vastaavasti 21:47 ja 24:58. Uutisten sisältö oli kuitenkin ihan sama, erot aiheutuivat siitä että sensuroitu versio oli katkaistu aiemmin kuin sensuroimaton. Erilaisen lopetuskohdan ei luulisi aiheuttavan julkaisuprosessiin tunnin viivettä.

Lähetysoikeudet eivät ole varsinaista tekijänoikeutta. Olympialaiset ovat monopoli ja signaalin tuottajalla on oikeus sopia sen jakelun ehdoista haluamallaan tavalla. 

Olympiakomitealla on laillinen oikeus rahastukseen, mutta olympialaisten tapauksessa se näyttää erityisen rumalta. Olympialaisten aatteeseen kuuluu eräänlainen puhtaus. Kisat ovat ainoat, joissa suorituspaikkojen ympärillä tai stadionin reunoilla ei ole esimerkiksi mainoksia.

Helsingin Sanomat kirjoitti 29.7. pääkirjoituksessaan siitä, miten "olympia-aate on mennyttä maailmaa". Urheilun sijaan on tullut viihteellisyys ja kaupallisuus. Alkuperäinen De Coubertinin ajatus oli idealistinen jo sata vuotta sitten, nyt se tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä.

Sen sijaan hyvältä vitsiltä tuntui avajaisissa nähty Mr. Bean -videopätkä, jossa Rowan Atkinson huijasi muita juoksijoita päästäkseen ensimmäisenä maaliin. Mitä se kertoo tämän päivän urheiluhengestä? Sen, että tärkeintä on voitto, ei jalo kilpa.

Lisäys 7.8.2012 Eilisen pääuutislähetyksen aiheissa oli mukana raportti vaatimattomasta kisamenestyksestä. Siinä haastateltiin puhelimitse Suomen olympiakomitean puheenjohtaja Talermoa jäsentä sekä Kari Ormoa, entistä uinnin päävalmentajaa. Kuvituskuvana oli käytetty pätkää trap-ammunnasta ja purjehduksesta. Koko jutun ajan kansainvälisessä versiossa näkyi vain sensuurin teksti:

Olympiasensuuri toiminnassa: tv-uutisista kuuluu vain ääni kisamenestystä käsittelevän jutun ajan.

Kotimaassa näkyvällä täysversiolla oli 3170 katsojaa, ulkomailla näkyvällä sensuroidulla versiolla 218.

Teosto istuu katsomossa kanssasi

Päivän Hesari erittelee, kenelle menevät elokuvalipun myyntitulot. Valtio ottaa 9 % veroa, noin 45 % jää elokuvateatterille ja noin 45 % menee filmin vuokraan. Siitä levittäjän osuus on 15-30 % ja loput elokuvan tuottajalle, joka maksaa mm. levitys- ja markkinointikulut.

Vaan mihin hävisi yksi prosentti? Hesarin jutun mukaan Te­ki­jän­oi­keuk­sia val­vo­val­le Teos­tol­le puo­les­taan me­nee 1,1 pro­sen­tin kor­vaus. Mielenkiintoista. Vanha kampanja muistutti, että "myymälävaras syö sinunkin pöydässäsi". Istuuko Teosto nyt katsomossa sinunkin vieressäsi?

Toisin kuin lehden tekstissä sanotaan, Teosto ei "valvo tekijänoikeuksia". Teosto on säveltäjien, sanoittajien, sovittajien ja musiikin kustantajien etujärjestö, joka ajaa jäsentensä asiaa. Eikä siinä ole mitään pahaa. Teoston asema on vahva, että järjestöä luullaan joskus suorastaan valvovaksi viranomaiseksi.

Jätin asiasta soittopyynnön Teostoon ja toimitusjohtaja Katri Sipilä soittikin takaisin. Selvisi, että 1,1 prosenttia (joka lasketaan muuten liikevaihtoverottomasta hinnasta, eli valtio lisää päälle oman 9 % osuutensa) on kollektiivinen maksu elokuvan sisältämästä musiikista.

Hollywood-jättiläinen voi käyttää satoja miljoonia dollareita elokuvan tekemiseen, mutta se ei omista oikeuksia musiikkiin. Kuulemma vanhan kansainvälisen sopimuksen perusteella musiikista maksetaan aina erikseen ja riippumatta siitä, onko kyseessä Tarkovskin taide-elokuva vai musikaali.

Muusikot ovat korvauksensa ansainneet, mutta nykymaailmassa tuntuu todella kömpelöltä, ettei elokuvaa voida myydä yhtenä pakettina. Musiikista maksaminen kuuluu elokuvan tekijälle, ei sen suomalaisille katsojille.

Ei ihme, että sisältöteollisuudella on vaikeuksia sopeutua digiaikaan. Tällaisten maksujärjestelmien ylläpitäminen on taistelua aikaa ja tuulimyllyjä vastaan.

Luetaanpa Teoston kopiointitutkimusta

Teoston hyvitysmaksuyksikkö julkaisi tänään vuosittaisen tutkimuksen yksityisen kopioinnin laajuudesta. Luovan työn tekijöiden yhdistys on ensimmäisenä kommentoimassa sisarjärjestönsä tutkimusta: "Tutkimustulos osoittaa, että laillisen yksityisen kopioinnin arvo on suunnattoman suuri" (projektijohtaja Lauri Kaira omassa tiedotteessaan).

Jokainen voi lukea tulokset hyvitysmaksuyksikön sivulta. Se on suositeltavaa, sillä Teoston tiedote meni mediassa läpi kritiikittä. Ilmeisesti yksikään toimittaja ei edes yrittänyt avata varsinaisia tuloksia, koska sivun linkit eivät toimineet. Yhteyshenkilönä mainittu Teoston tutkija oli kesälomalla ja palaa vasta ensi viikolla. Sijainen väitti, että vika on omassa koneessani, koska hänellä sivut aukesivat (ilmeisesti sisäverkosta).

Tarkkaan ottaen kyse ei ole Teoston tutkimuksesta, vaikka se vastaakin tutkimuksen käytännön suorittamisesta ja tulosten julkaisusta. Nokia, Elinkeinoelämän keskusliitto ja ETK mainitaan taustaryhmässä, joka on osallistunut kysymysten suunnitteluun.

Kun hyvitysmaksuyksikkö saa itse tutkia asiaa, jonka perusteella sillä on lainvoimainen oikeus rahastaa kuluttajia, toimittajilta toivoisi erityistä kriittisyyttä. Harrastan sitä nyt itse.

Ensinnäkin tutkimus on vinkeä, koska siinä kysytään joka vuosi eri asioita. Tästä syystä mitään trendejä ei voi päätellä. Ei voi tietää, onko kopiointi tai sen haitallisuus kasvanut vai vähentynyt, koska luvut eivät ole vertailukelpoisia eri vuosien välillä. Tämä on joko tahallista hämäystä tai yksinkertaista osaamattomuutta.

Tänä vuonna uutta on arvio laittoman kopioinnin määrästä. Ennen sen vaikutusta lukuihin ei ole mitattu lainkaan. Nyt tuloksena on yhteensä 1,7 miljardia kopioitua tiedostoa, joista laillista kopiointia olisi 548-678 miljoonaa kappaletta.

Laittoman kopioinnin määrää ei voi mitata puhelinhaastatteluilla. "Kuinka monta kertaa olet rikkonut lakia viimeisen kuukauden aikana?" on sama kuin "Oletko jo lakannut hakkaamasta puolisoasi?". "Suunnattoman suuren" luvun voi siten jättää omaan arvoonsa.

Kiintoisaa on, että "yksittäisten tallennustapahtumien määrä vuositasolla on n. 180 miljoonaa, josta 80 % on videotallennuksia". Kyse on siis tv-nauhoituksista eli ajansiirrosta. Siinä ei synny edes teoreettista tulonmenetystä, joten sen ei pitäisi myöskään oikeuttaa hyvitysmaksun keräämiseen. Yleisin videotallennuksen lähde on (tietenkin) TV-lähetys (69 %).

Käytännössä hyvitysmaksu perustuu lähes kokonaan tv-ohjelmien tallentamiseen digiboksille. Musiikin osuus kopionnista on vähäistä. Se onkin luonnollista, koska yleisin musiikkitallennuksen lähde on cd-levy (33 %), ja niiden myynti on ymmärrettävistä syistä ollut koko ajan laskussa.

Tämä asettaa vähintäänkin outoon valoon musiikintekijöiden väitteet siitä, miten matkapuhelimet pitäisi saada hyvitysmaksun piiriin, koska niille kopioitu musiikki syö tekijöiden leipää.

Tutkimuksessa on paljon lukuja, joita voi tulkita miten päin haluaa. Oleellista on, että mahdollisimman moni lukisi ne itse eikä tyytyisi pelkkään edunsaajien itsensä kirjoittamaan tiedotteeseen asiasta.

Tässä vielä linkki aiemman tutkimuksen kritiikkiin.

2.8.2012: Lisätty Hesarin "uutinen" aiheesta. Kopiointitutkimus on puhdasta PR:ää, jolla saa hyvin julkisuutta.  Hesarikin julkaisi edunsaajien tiedotteen aiheesta sellaisenaan. Hyvitysmaksun suuruuteen kopioinnin määrällä ei ole vaikutusta.

Kopiointitutkimus on PR:ää, jonka isoilla numeroilla vaikutetaan yleiseen mielipiteeseen ja poliitikkoihin.

3.8.2012: Koska kirjoitus on saanut odotettua enemmän huomiota, poimin vielä muutaman havainnon (koska kaikissa kalvoissa ei ole sivunumeroita, viittaan niihin otsikoilla):

- "Tallentanut musiikkia johonkin 2011 ja 2012" osoittaa, että vaikka tallentaminen on yleistynyt edellisestä vuodesta kahdella prosenttiyksiköllä, se johtuu yli 50-vuotiaista. Tätä nuorempien musiikin tallentaminen on pysynyt tutkimuksen mukaan täsmälleen ennallaan.

- "Mille laitteelle on tallentanut musiikkia viimeisen 12 kuukauden aikana" osoittaa, että matkapuhelimeen tallentaminen on vähentynyt yhdellä prosenttiyksiköllä. Tablet-koneelle tallentaminen on vähentynyt peräti 7 prosenttiyksiköllä. Suurin lisäys on ryhmässä "Internetin tiedostontallennuspalvelu".

- "Mille laitteelle on tallentanut videoita viimeisen 12 kuukauden aikana" osoittaa dramaattista laskevaa trendiä useimpien laitteiden kohdalla. Vain iptv-palveluihin ja netin tiedostontallennuspalveluun tehtyjen tallennusten määrä on noussut; esimerkiksi digiboksille tallentaminen on laskenut neljällä prosenttiyksiköllä ja tietokoneelle peräti 14 prosenttiyksiköllä. Koska valtaosa hyvitysmaksusta koostuu videon tallentamisesta, maksua tulisi jatkossa pikemminkin alentaa kuin nostaa.

- "Kuinka usein tallentaa videoita" osoittaa selvää kasvua päivittäin-vaihtoehdossa (15:stä 29:ään prosenttiin). Selittyykö ristiriita edelliseen kohtaan sillä, että tallennuksia tehdään niiden helppouden vuoksi varsinkin iptv-palveluihin (Elisa viihde ym.), samalla kun digiboksin käyttö on selvässä laskussa?

- Tutkimuksen perusteella operaattorit voivat lopettaa Pirate Bay -estonsa, eihän niitä kukaan käytä. Vain kahdeksan prosenttia musiikista ja neljä prosenttia videosisällöstä oli peräisin piraattiverkosta :-).

- Ulkoisia kovalevyjä arviolta 2,65 miljoonaa, musiikkia niille kopioineita 200 000 ja videota 140 000. Jos suhdeluku on tosiaan näin pieni, hyvitysmaksun periminen ulkoisilta levyiltä on perusteetonta. Pieni käyttäjämäärä aiheuttaa myös tilastollista virhettä: esimerkiksi päivittäin musiikkia ulkoiselle levylle tallentavien naisten lukumäärä on kahden vastaajan perusteella saatu luku (ja miehiä vain yksi!).

- Saman tilaston mukaan ylivoimaisesti suurin ryhmä vastaajista ei ole tallentanut yhtään videotiedostoa ulkoiselle levylleen (69 %) -- kaiken lisäksi tämän ryhmän koko on kasvanut edellisvuodesta peräti 11 prosenttiyksiköllä!

On helppo yhtyä Hesarin uutisen ingressiin: vaadimme nopeaa korjausta hyvitysmaksutuloon. Nykyinen taso on aivan liian korkea.

Outo rajoitus iPadin kuvakatselussa

iPadin kuvien katselutoiminnassa on erikoinen rajoitus, johon törmäsin siihen valmistellessani automatkaa Eurooppaan.

Ajattelin tehdä tarpeelliset kartat kuvatiedostoiksi Google Mapsin näytöltä ja tutkia niitä ilman nettiyhteyttä. iPadissäni on myös Navigonin karttaohjelma, joka ajaa lähes saman asian, mutta Googlen kartta on havainnollisempi ja sille on helppo merkitä kiinnostavat kohteet sähköisinä nuppineuloina. Näyttöresoluutio 2560 x 1440 olisi tuottanut mukavankokoisia karttakuvia (puhumattakaan kahden rinnakkaisen näytön 3328 pikselin leveydestä!).

Yllätyin huomatessani, ettei idea toimi, sillä jostain syystä iPad ei anna katsella isoja kuvatiedostoja niiden alkuperäisellä resoluutiolla. Jos kuva on tarkempi kuin mitä näytölle kerralla mahtuu, yksityiskohdat häviävät kuvaa suurennettaessa. En keksi mitään teknistä syytä tälle rajoitukselle -- ilmeisesti Jobs vain päätti ettei sitä tarvita.

Esimerkiksi tällainen 500x500 pikselin png-kuvatiedosto Strasbourgin keskustasta näkyy vielä terävänä:

500x500 pikselin png-karttakuva ei vielä tuota ongelmia iPadille.

Näin kuva näkyy iPadissä:

500x500 karttakuva iPadissä.

Mutta jo 1000x1000 pikselin kuva sumentuu suurennettaessa, joten karttakuvan yksityiskohdat eivät lisäänny, vaikka kuvan koko kasvaisi:

1000x1000 karttakuva on sumea, eikä kuvaa saa  mitenkään teräväksi.

Karttaongelma ratkeaisi tietenkin online-karttoja käyttämällä, mutta datasiirto ulkomailla on edelleen kallista eikä kaikilla ole iPadin 3G-versiota.

Jos kuvien katselu toimisi kunnolla, sillä olisi muutakin käyttöä. Esimerkiksi kirjan sivut voisi valokuvata etukäteen ja lukea niitä matkalla iPadistä. Hyllyssäni on Rune Lagerqvistin mainio Euroopan tiekirja, Automatkailijan opas (WSOY 1987), joka esittelee Euroopan kiinnostavat kohdat maittain ja teittäin. Kirja on niin vanha, että Länsi- ja Itä-Saksa (anteeksi, Saksan liittotasavalta ja Saksan demokraattinen tasavalta -- kumpi olikaan kumpi?) on käsitelty erikseen. Euroopan nähtävyydet eivät ole juurikaan muuttuneet 25 vuodessa (jos joku tuntee uudemman kirjan samasta aiheesta niin antakaa vinkkiä).

Kirja painaa 1,15 kiloa, joten ajattelin valokuvata vain matkareitille osuvat sivut ja tutkia niitä tarpeen mukaan tien päällä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä myöskään jpeg-kuvaa ei voi zoomata niin että tekstiä pystyisi lukemaan. Pah!

Yksi kiertotie sentään löytyy. Png- ja jpeg-kuvat voi tallentaa pdf-tiedostoiksi. Niitä iPad antaa suurentaa ja vierittää tarpeen mukaan, joskin alkuperäisellä iPadillä vieritys ja kuvanpäivitys on todella hidasta. Ei prosessoritehoa peleihin tarvita vaan näytön päivittämiseen.

Oletan, että uusissa retina-näyttöä käyttävissä iPadeissä tarkasti näkyvän kuvatiedoston koko on kasvanut 2048x1536 pikseliin. Se olisi tuntuva parannus, mutta miksei kuvaa voi suurentaa pikselitasolle asti kuten kaikissa tietokoneissa voi?

Lisäys 3.8.2012: Kommenttien perusteella ongelman syyksi paljastui Dropboxin jpeg/png-katseluohjelma, joka ei näytä tiedostoja riittävällä tarkkuudella. iPadin oma valokuvasovellus aiheuttaa saman ilmiön, mutta syynä on iTunes, joka laskee jpeg-kuvien tarkkuutta niitä laitteeseen siirrettäessä. Ilmeisesti on niin, että jokainen sovelluksen tekijä joutuu koodaamaan itse jpeg-, png- ja pdf-katseluohjelmat, eikä niitä ole tarjolla käyttöjärjestelmän puolesta kuten Windowsissa ja Macissä?

Ehdotetuista sovelluksista ainakin Goodreader ratkaisee ongelman. Ohjelma maksaa muutaman euron ja on kaikkein teknisimmän (lue: hankalimman) näköinen iPad-sovellus, mitä olen koskaan tavannut:

Goodreader osaa näyttää lukuisia tiedostoformaatteja, mutta iPadin arkkitehtuuri tekee sen toteuttamisen hankalaksi.

iPad-sovellukset voivat lukea vain omia työtiedostojaan, mikä tekee yleisen katseluohjelman toteuttamisen hankalaksi. Goodreaderin käyttöliittymä muistuttaa enemmän dos-aikaa kuin iPad-sovellusta. Mutta se toimii -- esimerkiksi alla olevan Pariisin kartan (2556x1211 pikseliä) voi lukea tarkasti.

Google Mapsista otettu kuva, joka toimii Pariisin karttana (iso!).

Karttojen tapauksessa parempi vaihtoehto on offline-karttojen käyttö, joita löytyy myös ilmaisina. Ne ovat vektoripohjaisia ja portaattomasti suurennettavissa. Googlen pikselikartat ovat nopeita ja yksinkertaisia, niihin voi etukäteen merkitä nuppineuloja kiinnostaviin kohteisiin ja ne näkyvät samalla tavalla kaikissa päätelaitteissa läppäreistä älypuhelimiin.

Lisäksi joskus on tarve digitoida muitakin kuvia, kuten kirjan sivuja, rakennuspiirustuksia, kaavioita jne.

Free Will -ooppera Savonlinnassa

Ensimmäinen nettikäyttäjien yhteistyönä syntynyt ooppera Free Will kantaesitettiin Savonlinnan oopperajuhlilla viime lauantaina 21.7.2012. Esitys oli paitsi ensimmäinen myös viimeinen. Muita esityskertoja ei ole suunnitteilla, eikä tätäkään esitystä tallennettu. Se tosin striimattiin nettiin, joten on toiveita saada se  Youtubeen kaikkien katsottavaksi.

Ajatus nettiyhteisön luomasta oopperasta on hurja, sillä tätä taiteenlajia pidetään erityisen vaativana -- yhdistyyhän siinä näyttämötaide, musiikki ja teksti. Oopperalla on vahvasti elitistinen leima, mikä näkyy myös Savonlinnan oopperajuhlien kävijöissä. Varttuneempaa väkeä ei pidetä erityisen nettiaktiivisina.

Olen seurannut projektia alusta lähtien ja epäilyistäni huolimatta temppu onnistui. Tosin kaikki ei mennyt kuten elokuvissa. Joukkoistaminen (crowdsourcing) on upeaa silloin kun se toimii, mutta mikään taikasana se ei ole.

Olavinlinnassa kuultiin 21.7.2012 ensimmäinen yhteisöllinen ooppera.

Kun projekti alkoi, neljäsataa innokasta vapaaehtoista rekisteröityi WreckaMovie-alustan käyttäjäksi ja alkoi tarjota ideoitaan. Nörttien elokuvaa varten kehitetty järjestelmä osoittautui kuitenkin vaikeakäyttöiseksi ja hankalaksi. Toivottavasti joku kehittää alustaa eteenpäin ennen seuraavaa isoa projektia.

Joukkovoima osoitti parhaat puolensa ideoiden määrässä. Oopperan juonta varten tuli nopeasti 60 ehdotusta, jotka vaihtelivat Islannin tulivuorenpurkauksesta pankkikriisiin. Yhteisö äänesti voittajaksi Free Will -nimisen tarinan, jossa Jumala lähettää maan päälle kolme historian neroa ratkaisemaan ihmiskunnan ongelmat.

Taide on kovaa työtä, eikä tekemisen arki jaksanut kiinnostaa montakaan vapaaehtoista. Lopulta aktiivisten joukko kutistui noin tusinaan ihmiseen. Sävellyksiä lähetettiin paljon yli tarpeen, mutta lavastus, puvustus ja ohjaus jäivät pitkälti Savonlinnan tekijöiden varaan. Toisaalta projektin jäsenet ottivat asian vakavasti, eikä avoimilta foorumeilta tuttua häiriköintiä tai alatyylisiä ilmauksia nähty.

Mediassa Free Williä on kutsuttu nettiyhteisön tekemäksi. Totuus on arkisempi: nettiyhteisö tarjosi ideoita ja tuotti materiaalia, josta alan ammattilaiset loivat lopullisen teoksen. Nettiyhteisön varassa ooppera olisi jäänyt virtuaaliseksi. Sen esityskuntoon saattaminen vaati usean viikon harjoitukset (jotka välitettiin tietenkin UStream-sovelluksella nettiin katsottavaksi, yleisöä oli 2-6 henkeä kerrallaan). Orkesteri ja laulajat olivat ammattilaisia. Ilman Sitran, Nokian ja Helsingin Sanomien tukea oopperaa ei olisi syntynyt. Budjetti ei ole julkinen, mutta ylittänee sata tuhatta euroa. Ooppera on vaativa ja kallis taidemuoto -- myös nettiaikana.

Free Will osoitti joukkoprojektien hyvät ja huonot puolet: innostusta on paljon, sitoutumista vähän. Ja kuitenkin ison projektin valmistuminen vaatii nimenomaan sitoutumista. Wikipedia tai jokin nettisovellus voi olla ikuisesti beeta-vaiheessa, ja silti sitä voi käyttää, mutta elokuvan tai oopperan on tultava valmiiksi jotta sen voisi esittää.

Ennen esitystä Savonlinnassa järjestettiin tilaisuus, jossa tekijät kertoivat kokemuksistaan projektin parissa. Paneelissa pohdittiin mm. amatöörin ja ammattilaisen eroa tämän päivän maailmassa. Urheilussa ero on jo pitkään ollut näennäinen, nyt sama on tapahtumassa luovilla aloilla.

Nokian crowdsourcing-johtaja Pia Erkinheimo (vasemmalla) toimi paneelikeskustelujen vetäjänä.

Paikalla oli puolisen tusinaa yhteisön jäsentä, joille mahdollisuus osallistua amatööreinä tai alan opiskelijoina ammattimaiseen produktioon oli kerran elämässä -tyyppinen kokemus.

Rovion Peter Vesterbacka totesi, ettei ammattilainen välttämättä tuota parempaa jälkeä kuin asialleen omistautunut amatööri. Myös toinen ero kävi ilmi: jos tilaa teoksen ammattilaiselta, se tuskin valmistuu ajallaan. Free Will -yhteisön saamat tehtävät sen sijaan valmistuivat jopa etuajassa.

Yhteisön aktiivijäseniä paneelissa: Graziano Gallo (Milano), Enrico de Zottis (Venetsia), Antti Wiio (Espoo), Nancy Somerville (Seattle). Gallo sai työstään 2000 euron arvoisen Jorma Ollila Innovation Award -palkinnon.

Timo Vuorensolan mielestä amatöörin ja ammattilaisen rajan hämärtyminen on hyväksi niin elokuvalle kuin oopperallekin.

Varsinkin ooppera tarvitsee jotain uutta tavoittaakseen nuorison. Tavanomainen, suoraviivainen esitys, jota pitää tulla katsomaan kello 19, ei vastaa sosiaaliseen mediaan ja vuorovaikutukseen tottuneen nuorison odotuksia.

Entä sitten lopputulos? Helsingin Sanomien arvostelussa kiteytyy hyvin se, mikä yhteisömallissa toimii ja mikä ei.

Nettiäänestyksen voittanut idea kolmen neron paluusta maan päälle kuulostaa hienolta, mutta sen muuttaminen jänteväksi tarinaksi olisi vaativa tehtävä kokeneellekin libretistille. Yhteisön työnä syntynyt seitsemän kohtauksen kokoelma on sekava ja paikoin lapsellinen. Jeanne d'Arcin, Mozartin ja Oscar Wilden valinta maailman pelastajiksi tuntuu melkeinpä vitsiltä (no jaa, ketkä kolme sitten olisivat parempia?).

Perimmäinen ongelma on siinä, ettei taidetta voi tehdä paloissa tai enemmistöpäätöksin äänestämällä. Taiteilijan on oltava diktaattori. Hän tekee yksin päätökset ja kantaa niistä seuraavan vastuun, onpa se sitten täystyrmäys tai historiaan jäävä mestariteos.

Oopperan musiikki on yllättävän melodista ja siinä on korvaan tarttuvia sävelkulkuja. Samaa ei voinut sanoa oopperajuhlien toisesta kanta-esityksestä, suomalaisesta La Fenice -oopperasta, jonka tosin kuulin vain radion välityksellä. Free Willin virallisena säveltäjänä toimi Markus Fagerudd, joka parsi avustajien lähettämistä paloista kasaan oikean oopperan, ja jonka ansiota oli myös värikäs orkesterointi.

Free Will valmiina alkamaan Savonlinnassa. Yksinkertaisessa lavastuksessa vasemmalla taivas, oikealla helvetti.

Lavastus oli pelkistetty, vasemmalla luki isoin kirjaimin Heaven ja oikealla Hell. Keskelle jäi tila kuorona toimivia väkijoukkoja varten. Yhteisöltä ei tullut tämän enempää ideoita. Hauska yksityiskohta oli enkelien ja Luciferin tablet-koneet, joista jälkimmäinen räjähti (liekö koneessa ollut tarvikeakku?).

Pankkikriiseistä ja ihmisoikeuksista kertova ooppera tuskin voisi olla ajankohtaisempi. Kankaalla vilahti joulukuulle 2012 osoittava päiväys ja pörssikursseja näyttävän tikkerin arvo Nokian osakkeelle oli 29 euroa. Olisiko se ennuste vai kaunis muisto menneisyydestä? Vai ainoastaan muistutus siitä, että Nokia oli yksi hankkeen rahoittajista?

Hesarin arvostelija kiitteli erityisesti ohjausta: "Parhaiten joukkoäly oli onnistunut ohjauksen laatimisessa, sillä siinä oli hauskoja jippoja, joilla toimintaa levitettiin Olavinlinnan lavalta katsomoon päin". Ironista kyllä, yhteisöllä oli hyvin vähän annettavaa ohjaukseen. Ideat olivat Savonlinnan ammattilaisten omia. Niihin kuului myös katsomon alla sydämenlyöntejä tuottanut subbari, joka tuskin kuului nettilähetykseen asti, mutta teki vaikutuksen paikalla olleisiin katsojiin.

Ooppera on varsin lyhyt. Esitys alkoi klo 19 ja päättyi hieman yli yhdeksän -- ja siinä oli mukana yli puolituntiseksi venähtänyt väliaika.

Libreton välissä jaettu lehtinen listaa tekijät ja esiintyjät, mutta siihen on jäänyt huvittava virhe: "Esityskieli englanti. | Free will will be sung in Italian." Vanhan pohjan käytössä on vaaransa.

Yleisö osoittaa suosiotaan esityksen jälkeen. Keskellä sopraano Jennifer Rowley (Lucifer).

Jostain syystä YLE nukkui täysin projektin ohi, vaikka tekikin aiheesta pätkän TV-uutisiin. YLEn olisi pitänyt taltioida ooppera ja jakaa se maailmalle. YLE ei myöskään tehnyt dokumenttia oopperan synnystä, vaikka projektin seuraaminen ja dokumentointi olisi taatusti ollut mielenkiintoista. Vai oliko niin, että Helsingin Sanomien toiminta yhtenä rahoittajista esti YLEä toteuttamasta julkisen palvelun tehtäväänsä?

Todellista ja näennäistä liikenneturvallisuutta

Ajoin viime viikolla Savonlinnaan ja takaisin. Menomatkalla auto oli ajanut keskikaiteeseen Lahdenväylällä:

Yhden auton kolari Lahdenväylällä.

Paluumatkalla oli kahden auton kolari Juvan kohdalla viitostiellä:

Kahden auton kolari Juvalla.

Ensimmäinen tapahtui moottoritiellä ja siinä selvittiin ilman henkilövahinkoja. Jälkimmäisessä ei oltu yhtä onnekkaita: autojen törmäyksessä loukkaantui useita henkilöitä, ainakin yksi heistä vakavasti. Törmäyspaikan kohdalla oli sulkuviiva ja viitostien tämä pätkä on nopeuskameroiden valvonnassa. Ne eivät estäneet onnettomuutta.

Kun nopeuskamerat alkoivat yleistyä, niiden vaikutusta tutkittiin vertaamalla onnettomuuksien määrää ennen ja jälkeen kameroiden. Ilmeisesti kamerat ovat nykyään niin yleisiä, ettei kameravalvonnan tehokkuutta tarvitse enää perustella saati tutkia. En ole nähnyt tuoreita selvityksiä automaattisen nopeusvalvonnan vaikutuksista, vaikka mittaaminen on kaiken kehittämisen perusta.

Liikennekuolemien laskeva trendi kertoo myönteisestä kehityksestä. Mutta johtuuko se kameravalvonnan nopeasta yleistymisestä vai esimerkiksi autojen parantuneesta turvallisuudesta? Trendi on sama kaikissa pohjoismaissa.

Itse asiassa liikennekuolemien määrä kääntyi viime vuonna nousuun kameroista huolimatta. Kuolonuhrien määrä (292) oli 20 korkeampi kuin vuotta aikaisemmin. Turvallisuuden yhtälössä on selvästikin paljon enemmän muuttujia kuin pelkkä kameravalvonta.

Uutisoinnin perusteella syntyy vaikutelma, että itsemurhien osuus turmatilastoissa on kasvamaan päin. Miten paljon ne vääristävät kuvaa todellisesta liikenneturvallisuudesta? Ruotsissa on vuodesta 2010 lähtien siivottu selvät itsemurhatapaukset pois tilastoista. Suomen olisi syytä tehdä samoin.

Yksi keskeinen muuttuja on alkoholi. Tänä vuonna on ollut jo kaksi traagista tapausta, joissa rattijuoppo on tappanut lapsen. Ja mitä saimmekaan lukea viikonlopun Iltalehdestä: poliisin kustannussäästöjen vuoksi autoilijoita puhallutetaan entistä harvemmin. Toisin kuin nopeusvalvontaa, puhallutuksia ei voi automatisoida.

Tässä ei ole mitään järkeä. Valvontaa lisätään siellä, missä se tulee halvimmaksi -- ei siellä, missä se oikeasti parantaisi turvallisuutta.

Lisäys klo 15:14: kun kameravalvonta koko ajan lisääntyy, mikä selittää tällaisen: http://www.kauppalehti.fi/auto/eu+julkaisi+synkat+tieluvut+suomesta/201207218503