Hymy-lehden kannet tuottivat jäähyn Facebookista

Legendaarinen Hymy-lehti ravisteli suomalaisia 1970-luvulla. Pari divarista löytynyttä (a-hinta 3,50 euroa) kantta kertoo nuorille, millaista aikaa tuolloin elettiin:

Hymy-lehden kansia 1970 ja 1973.

Enempää ajattelematta laitoin tämän kännykällä ottamani kuvan Facebookiin. Muutamassa minuutissa tuli ilmoitus, että olin rikkonut Facebookin käyttäjäsopimusta vastaan julkaisemalla alastonkuvia:

"Olet rikkonut Facebookin yhteisönormeja"

Postaukseni oli poistettu ja seuraavassa ikkunassa minut velvoitettiin käymään läpi myös vanhoja kuviani ja poistamaan niissä mahdollisesti oleva sopimaton sisältö (ei ollut). Lopuksi määrättiin vielä jäähyrangaistus:

Rangaistus: 24 tunnin jäähy.

Facebookilla on toki oikeus päättää, mitä palvelussa saa julkaista. Meillä käyttäjillä ei ole oikeuksia, emmehän me liioin maksa mistään. Silti tuntuu tylyltä, että palvelu sanelee säännöt ja määrää seuraukset käyttäjää kuulematta -- etenkin, kun kyse on tahattomasta teosta. Ei tullut mieleen, että lähes 50 vuotta vanhat lehden kannet loukkaisivat amerikkalaisyrityksen moraalia.

Nettipalvelut väittävät, etteivät ne pysty seuraamaan käyttäjien julkaisemaa laitonta sisältöä ja kitkemään sitä pois kunkin maan lakien mukaisesti, mutta kun kyse on palvelun omista säännöistä, sensuuri iskee välittömästi.

No, nyt siis uusi yritys. Jotta Google ei poistaisi tätä tekstiä, olen mustannut palan kansista.

Rohkeat kansikuvat kertovat 1970-luvun vapaista vuosista, jolloin hippikulttuuri oli voimissaan ja ehkäisy ensi kertaa helposti saatavissa. Lehden kansikuva saattaa kertoa ajan seksismistä, mutta vuonna 1972 Suomessa kohautti alastomuudellaan Oh Calcutta -musikaali ja Irwin Goodmanin miesviuhahtajasta kertonut iskelmä oli hitti vuonna 1974.

Hymy ei ollut mikään miestenlehti, vaan sisältö rinnastuu nykyiseen 7 Päivää -lehteen (jonka selaan aina parturissa jotten unohtaisi, mitä noin miljoona suomalaista lukee). Hymy paljasti yhteiskunnan epäkohtia, rötösherroja, esitteli rankkoja elämänkohtaloita ja kertoi julkkisjuoruja.

Vanhemmassa lehdessä on vain yksi erikoinen juttu: siinä nuori nainen ("Liisa") riisuu itsensä alasti ja kävelee kaikessa rauhassa pitkin Helsinginkatua. Kamera on taltioinut ohikulkijoiden reaktioita. Sensuurin pelossa en uskalla laittaa tähän edes kuvaa jutusta.

Kun nyt valitetaan, että seksi ja porno tunkevat esiin joka puolelta herää epäily, etteivät asiat ole juuri muuttuneet 1970-luvusta. Vuoden 1973 Hymy-lehti voisi muutoinkin olla tätä päivää. Vain valokuvat ja taitto paljastavat ajan kulumisen. Katsotaanpa sisälle.

Julkkisjuorut eivät ole muuttuneet miksikään.

Sammy Babitzin oli kuollut auto-onnettomuudessa 29.4.1973; autosta pelastunut liftarityttö kertoo ettei edes tunnistanut kuuluisaa pop-tähteä.

Pelastunut liftarityttö.

Aikansa Varusteleka.

Lehdestä löytyy myös Jörn Donner, joka juuri pohti Hesarissa, mitä hyötyä hänestä on enää 83-vuotiaana. Tällaista hyötyä oli 43 vuotta sitten:

40-vuotiaan Jörn Donnerin kirjoitus.

Lehden yllättävin juttu kertoo Lappajärvestä, jonka on ilmeisesti pelätty olevan entinen tulivuori ja voivan purkautua uudelleen. Ei huolta!

Lappajärvi ei olekaan tulivuori (!).

Neuvostoliiton vakoilu oli puheenaihe silloinkin.

"Seppo Kovaleff (25) ja Anna Simberg (27) ovat nykyaikainen pari: nainen on vanhempi, omistaa kaiken ja tienaa enemmän - eikä halua virallisesti vihille"

Nykyaikainen pari vm. 1973.

Pääkirjoitus pohtii yksityisyyden suojaa. Hymy-lehti oli eräs syy, jonka vuoksi säädettiin pykälä yksityisyyttä loukkaavasta tiedon levittämisestä ("Lex Hymy"). Se tuli voimaan vuoden 1975 alusta. Huvittavaa muuten lukea, että silloinkin kevään sää oli "poikkeuksellinen" -- mutta kumpaan suuntaan? Ainakaan kasvihuoneilmiöstä ei vielä puhuttu.

Pääkirjoitus pohtii mm. yksityisyyden suojaa.

Päätoimittaja lupaa lehden pysyvän jatkossakin vallan vahtikoirana, joka ei kesyynny vaan puree tarvittaessa. "Vahtikoiran koko on usein ratkaiseva tekijä. Pikkupiskin haukku ei kaus kuulu eikä isoja pelota. Siksi Hymy pysyy suurena", lupaa päätoimittaja Veikko Koski.

Hymy ilmestyy edelleen, mutta on vain varjo entisestään. Somesta on tullut kollektiivinen hymy. Kiinnostavinta parturintuolissa on lukea ulkoministeriksi edenneen Timo Soinin kolumni. Soini lienee maailman ainoa ministeri, jolla on vakiopaikka juorulehdessä. Siitä on hyvä levittää omia ja puolueen arvoja äänestäjille.

Sellaiseksi netti kesytti aikoinaan terävähampaisen vahtikoiran.

Suomettumista, komisario Palmu!

Olipa hauska katsoa eilen Ylen Teemalta elokuvaklassikko Vodkaa, komisario Palmu! Olin nähnyt elokuvan joskus nuoruudessa mustavalkoisesta televisiosta, joten nyt paljon myöhemmin sitä katseli ihan uusin silmin.

Ilman väritelevisiotakin näki, että elokuvan väri oli punainen. Todella punainen. Neuvostoliitto oli Suomen suuri ystävä, YYA-sopimus mainittiin ja lopun sankarina oli neuvostoliittolainen naisagentti, vähän kuin Triple-X kahdeksan vuotta myöhemmin James Bondissa.

Elokuvassa Ylen studioilla esitetään sosialistisia lauluja.

Punatähti tekee läpimurron?

Tässä kohdassa putosin melkein sohvalta, vaikka 60-luku olikin kosmonauttien kulta-aikaa.

Vuonna 1969 kaikki tupakoivat kaikkialla, autosta soitettu puhelu oli suuri ihme, keskusteltiin tehtaan ottamisesta valtion haltuun (sosialisointi) ja monta jännittävää hetkeä saatiin aikaan sillä, että henkilöt etsivät lähintä puhelinta (se autopuhelin oli vain Ylen Palmulle antamassa autossa, jota ohjasi oikein autonkuljettaja!).

Oli valaisevaa katsoa elokuvaa 18-vuotiaan seurassa. Hän ihmetteli, miksi uutisia näyttävssä televisiossa oli mustavalkoinen kuva, vaikka elokuvassa oli värit. Tiedoksi muillekin nuorille: säännölliset värilähetykset alkoivat vasta 1970-luvun puolivälissä ja ensimmäiset väri-uutiset nähtiin 1.5.1977, jolloin ruutu täyttyi punalipuista (mistä nousikin kohu). "Mikä on magnetofoni?", oli toinen kysymys. Itse yhdistin sanan kelanauhuriin, mutta elokuvassa se oli Philipsin C-kasettinauhuri, jollaiset yleistyivät vasta 70-luvulla.

"Miksi telkkarin kuva on mustavalkoinen, vaikka elokuvassa on värit?"

Sofi Oksanen on kritisoinut toistuvasti suomettumista. Kumma, ettei hän ole käyttänyt tätä elokuvaa esimerkkinä. Ainakin se toimisi paremmin kuin väite siitä, että suomalaiset oppikirjat hyväksyttiin Moskovassa. Väite ei pidä paikkaansa, ainakaan kirjaimellisesti. Silti Oksanen ei ole oikaissut virhettään. Eikö väärien väitteiden esittäminen faktana ole juuri sitä informaatiosotaa, josta Oksanen syyttää Venäjää?

Muistan 70-luvun vuodet lapsuudestani. Olisi helppo syyttää tuon ajan päättäjiä ja mediaa rähmällään olosta, tietojen pimittämisestä ja suoranaisesta propagandasta. On kuitenkin epäreilua arvioida 1970-lukua tämän päivän arvoilla ja tiedoilla. Maailma oli tyystin toisenlainen ja tuon ajan poliitikot tekivät sen, minkä oikeaksi ja parhaaksi katsoivat. Lopputulos ainakin onnistui: Suomi säilytti itsenäisyytensä ja vaurastui kaupankäynnillä. Sotilaallista kriisiä ei tullut.

Toivoisi kuitenkin, että tuon ajan tapahtumat perattaisiin lopullisesti auki ja vielä elossa olevat aktiivit ottaisivat rohkeasti kantaa tekoihinsa. Samalla voi miettiä, kuin moni tämän päivän vaikuttajista katuu toimintaansa 30 vuoden päästä. Tällä kertaa meillä on netti, eikä se unohda.

Suomettumisen kritisointi on helppoa, toisin kuin sitä edeltävän jatkosodan. Olemme kaikki kuulleet tapahtumista historiantunneilla, mutta silti on vaikea selittää ulkomaalaisille, miksi Suomi liittoutui natsien kanssa, hävisi ja juhlii silti kuin voittaja.

Aihe on edelleen arka. Melkein jokaisella on oma teoria ja varmat tiedot siitä, miksi Suomella ei ollut vaihtoehtoja. Hinta oli kuitenkin hirvittävä: 63 000 kaatunutta suomalaista ja isot aluemenetykset. Itse yllätyin huomatessani ilmatorjuntamuseossa, että jatkosodassa Helsinkiä pommittivat myös amerikkalaisvalmisteiset koneet. Se havahdutti, meitähän pidettiin pahiksina.

Tässäkin jälkiviisaus on helppoa. Sodanaikaiset poliitikot tekivät päätöksiä parhaan kykynsä ja sen aikaisen tiedon mukaan. Se, että Suomi hyökkäyksestään huolimatta säästyi miehitykseltä ja rakensi suhteet itänaapuriin, on hatunnoston arvoinen saavutus -- vaikka se elokuvassa nyt camp-huumorilta näyttääkin.

Vielä elokuvasta: on hauska pohtia, olivatko tekijät aidosti rähmällään, vai onko elokuvassa piilotettuja piikkejä Neuvostoliittoa vastaan. Esimerkiksi lopun kohtaus, jossa Jaguar ajaa Suomen hiekkateitä hurjaa vauhtia ja taustalla kuuluu laulu "isoveli näkee sen, siis aja sinä poloinen vain harkiten" -- oliko se viittaus kaikkialle ulottuvaan valvontaan vai harmiton poliisin liikennevalistuskampanja? Emme voi tietää, ja juuri siksi tuon ajan tapahtumien arvostelu jälkikäteen on hyödytöntä.

Mutta se on ainakin faktaa, että tuohon aikaan ei ollut nopeusrajoituksia, joten Jaggella sai ajaa niin lujaa kuin autosta lähti! Suomi on totisesti muuttunut... muuallakin kuin politiikassa.

170 lasissa - ei ongelmaa vuonna 1969!

PS. Eikö komisario Palmu näytäkin aivan Josef Stalinilta? Sattumaa sekin... vai?

Komisario S... Palmu.