Junalla Porvooseen?

Kuvatessani Porvoossa dronella huomasin, että tähän kauniiseen turistien suosimaan kohteeseen kulkee juna. Tai no, juna kulkee muutaman kerran kesässä, koska se on museojuna. Aiemmin ainakin Ukko-Pekka höyryveturi on tehnyt muutamia ajoja Porvooseen, nyt Porvoon museorautatie ajelee sinne lättähatulla (viralliselta nimeltään moottorivaunu Dm7).

Porvoo on ennen ollut junakaupunki. Vanhan asemarakennuksen seinässä on edelleen kyltti, joka kertoo sotalapsien lähteneen siitä Ruotsiin ja kohti turvallisempaa tulevaisuutta. Aseman lisäksi Porvoossa on pieni veturitalli, vanha kääntöraide ja puinen lastauslaituri sekä yllättäen myös ratapiha, jossa seisoo (ruostuu) vanhoja vaunuja. Ilmasta tämän kaiken hahmottaa paremmin.

Porvoon vanha ratapiha. Seisovat vaunut jäävät kuvassa vasemman reunan taakse.

Moni porvoolainen käy töissä pääkaupunkiseudulla ja ajaa siksi 52 kilometriä (ruuhkattomana aikana 41 minuuttia) suuntaansa joka arkipäivä. Siis sata kilometriä ja melkein puolitoista tuntia joka päivä, vähintään.

Porvoon vanha kaupunki on suosittu turistikohde, niitä harvoja vanhoja kaupunginosia mitä Suomessa ylipäätään on. Ainaisen Suomenlinnan lauttareissun lisäksi moni turisti tekisi junalla päiväretken Porvooseen, jos sinne pääsisi helposti junalla.

Raiteet päättyvät parkkipaikalle, josta on lyhyt kävely Vanhaan kaupunkiin.

Miksei asemalle siis ole liikennettä? Juna on kokenut uuden renessanssin lisääntyneen etätyön (junassa voi tehdä töitä) ja ympäristösyiden vuoksi. Juuri nyt junaliikenteen kehittäminen on EU:ssa suosiossa, meillä Suomessa kiistellään Turkuun vievän länsiradan rakentamisesta.

Kyselin asiasta sosiaalisessa mediassa ja sain asiantuntevia vastauksia. Paholainen on tässäkin yksityiskohdissa.

Porvoon rata lähtee Keravalta, joten pk-seudulle matkaavalle tulisi mutka tai jopa junan vaihto. Rataa ei ole pidetty kunnossa, joten sen liikennöintikuntoon saattaminen vaatisi investointeja. Rata on sähköistetty vain Nesteen öljynjalostamoon asti, mikä tosin on jo melko lähellä Porvoota. Porvoon asemarakennus on säilytetty, mutta myyty yksityisasunnoksi.

Viime kädessä kyse on asiakasmääristä. Haluaisiko riittävän moni porvoolainen tehdä työmatkansa junassa autossa istumisen sijaan? Aamu- ja iltaruuhkat Helsingin sisääntuloväylillä, etenkin 7- ja 4-tien yhtymäkohdassa sekä kehäteillä, nostavat efektiivisen matka-ajan tuntiin per suunta. Ajansäästöä tulisi, mutta onko sitä riittävästi, ja miten yksityisautoiluun tottuneet kuntalaiset saataisiin muuttamaan tottumuksiaan?

Lisäksi on asia, joka itselleni radan ja metron lähellä asuvana tulee aina yllätyksenä: kaikki eivät halua kuntaan joukkoliikennettä, koska sen pelätään tuovan ei-toivottuja asukkaita ja epämääräisiä kävijöitä. Oman auton käyttöpakko suojelee oman kylän idylliä.

Ja tietenkin Porvooseen pääsee jo nyt bussilla. Itse pidän niitä kuitenkin hankalina ja epävarmoina raideliikenteeseen verrattuna.

Liikennepolitiikassa näkyy ajan henki. Raiteet jäivät kasvamaan heinää, kun Suomi autoistui ja kuviteltiin, että jatkossa kaikki ajavat omalla autolla (tietääkö joku, milloin henkilöliikenne Porvooseen loppui?). Porvooseen rakennettiin 1970-luvulla moottoritie, jotta autoilu olisi mahdollisimman sujuvaa. Tie valmistui 1979.

Nyt samainen henki suosii etätyötä ja raideliikennettä. Kuka tietää, mikä on henki 50 vuoden päästä, lennetäänkö silloin ehkä työmatkat henkilökohtaisilla droneilla?

Aikamatkalle kesäiseen Porvooseen.

Droneja odotellessa raideliikenteen renessanssi olisi syytä huomioida ja Porvoon-rata päivittää nykyaikaan. Ainakin kesällä junamatka vanhallakin kalustolla idylliseen Porvooseen olisi turisteille elämys, todellinen aikamatka menneisyyteen.

Samalla voisi uudistaa Loviisan ja Rauman raideyhteyksiä. On hölmöä, että näihin kaupunkeihin menee toimivat raiteet, joita käytetään vain tavara- ja huoltoliikenteeseen. Tänä kesänä (2024) Raumaan liikennöitiin poikkeuksellisesti muutamalla festarijunalla, jotka osoittivat radan olevan käyttökelpoinen. Vain vuorot ja matkustajat puuttuvat.

Lisää englantia Suomen kaupunkeihin

Ylen kolumnistipaikalla kirjoittava Janne Saarikivi kritisoi englanninkielen näkyvää roolia Helsingin opasteissa ja muissa julkisissa teksteissä. Olen toista mieltä: englantia pitäisi olla nykyistä enemmän.

Kävin kesällä sekä Bulgariassa että Ukrainassa. Molemmissa käytetään kyrillisiä kirjaimia, joista länsimaalaisen on vaikea saada selvää. Tututkin sanat näyttävät oudoilta. Onneksi EU:n vaikutuksesta Bulgariassa tekstit olivat lähes kaikkialla myös englanniksi, Ukrainassa tuskin lainkaan. Ero vieraan näkökulmasta oli valtava.

Kokemuksen jälkeen aloin katsella Helsinkiä uusin silmin. Suomen kielen sanat ovat usein eri vartalosta kuin valtakielien sanat, joten länsimaisen turistin on vaikea tunnistaa niitä (kuten yliopisto, joka melkein kaikissa muissa kielissä on jotain sellaista kuin university tai universitetet).

Historiallisista syistä osa Helsingin teksteistä on myös ruotsiksi, mutta se hyödyttää vain harvoja turisteja. Miksi pitää kiinni ruotsista, kun lähes kaikki turistit (ja ruotsinkieliset) osaavat englantia? Miksei kaikkia tekstejä ilmoiteta käytännön syistä suomeksi ja englanniksi?

Janne Saarikivi vertaa Helsinkiä Pariisiin, Moskovaan ja Berliiniin. Ei sielläkään käytetä englantia, vaan ihan omalla kielellä tekstitetään. Mutta ranska, venäjä ja saksa ovatkin maailmankieliä, joita opiskellaan muuallakin maailmassa. Eivätkä nämä maat ole kaksikielisiä kuten Suomi.

Saarikiven mukaan Suomeen on tullut paljon maahanmuuttajia, jotka ovat eivät osaa englantia eivätkä suomea. Voi olla, mutta länsimaiset aakkoset on opittava joka tapauksessa ja oletan, että motiivi englannin opiskeluun saattaa olla jopa suurempi kuin suomen opiskeluun.

Lisäksi englantia tukee vielä yksi seikka: sanakirjat ja konekäännökset toimivat parhaiten englannin ja oman kielen välillä. Googlen älypuhelinkääntäjä on optimoitu kääntämään englantia, sen suomen taidot ovat kovin vaatimattomat.

Englanti on yleiskieli, lingua franca, jonka käyttöä varsinkin pääkaupunkiseudulla pitäisi lisätä, ei vähentää. On meidän suomalaisten oma tehtävä pitää huolta suomen kielen elinvoimasta, sen käytöstä kirjallisuudessa ja verkossa. Mutta turistin, konferenssivieraan tai pakolaisen kannalta englanti on oikea valinta.

Katseltuani aikani Helsinkiä turistin silmin aloin ottaa kuvia teksteistä. Englanti on huomioitu monissa paikoissa, vain liikenneopasteet ovat (kaiketi lain vaatimuksesta) vain suomi/ruotsi-muodossa. Esimerkiksi lähijunassa kuulutetaan (ja näytetään valotaululla) ruotsin jälkeen myös "Helsinki Railwaystation" ja "Aalto university". Raitiovaunussa taululla englantia en kuitenkaan huomannut.

Vaikka englantia onkin paljon, eksoottisemmat kielet ovat harvinaisia. Venäläisiä ja aasialaisia turisteja varten kielivalikoimaa pitäisi laajentaa. Omilla aakkosilla olevat tekstit tekevät suuren, myönteisen vaikutelman, jota meidän suomalaisten on vaikea ymmärtää omassa maassamme.

Paljon on vielä suomalaisilla parantamista. Pienellä kielialueella englannin suosiminen on kuitenkin viime kädessä oma etumme.

Ruokkiminen kielletty vain suomeksi ja ruotsiksi.

Lippuohjeet vain suomeksi ja ruotsiksi - ei hyvä.

Fazerin kahvilan tekstit.

Ravitsemusliikkeen hygieniatodistus voisi kiinnostaa turistejakin. Miksi se muuten on ikkunassa?

Stockmannilla kassa on helppo löytää.

Esplanadin muotikaupan ikkunassa on englannin lisäksi venäjää ja japania.

Tämä taitaa olla se bloggaajille vuokrattava edustusasunto Töölönrannassa?

Kluuvin muumikahvila kertoo aikataulusta poikkeavasta sulkemisajasta englanniksi.

"Bodde här, asui täällä". Tove Janssonin kotia ei mainosteta. Aasialaisia voisi kiinnostaa?

Tove Janssonin alakerrassa pitäisi olla muumiaiheinen myymälä. Nyt ikkunat eivät herätä mitään reaktiota.

Järvenpään Ainoassa kuvauskielto on suomeksi ja englanniksi.

Ainolan historiadokumentissa ei ole edes englanninkielistä tekstitystä.

Englannin kieli voi tuottaa myös ikäviä yllätyksiä. Esimerkiksi Helsinki-Vantaan lentokentällä ja pk-seudulla on paikkoja, joissa asiakaspalvelua hoitavat vierasmaalaiset ihmiset, eivätkä he ymmärrä suomea lainkaan. Kyse ei ole entiseen tapaan virolaisista, jotka ainakin ymmärsivät ja usein puhuivatkin kieltä, vaan aivan muualta tulleista keikka- ym. työntekijöistä.

Sellaiselle, joka ei ole tottunut käyttämään englantia, vaatimus asioida kotimaassa vieraalla kielellä tulee ikävänä yllätyksenä. Samoin lääkärikunta, jonka suomi on enintään tyydyttävää. Terveysasioissa väärinkäsitykset voivat olla kohtalokkaita. 

Vielä yhden yllätyksen koin soittaessani äsken Finnairin asiakaspalveluun. Jonotuksen suomalaiseen numeroon katkaisi ilmoitus, jonka mukaan englanninkielisillä linjoilla olisi tilaa. Jos pystyisin hoitamaan asiani englanniksi, saisin sen nopeammin hoidettua.

Turistikohteena Tshernobyl ja sen opetukset

Vuonna 1986 sattunut Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus on noussut jälleen otsikoihin suositun HBO-sarjan ansiosta. Oma kiinnostukseni periytyy nuoruudesta, muistan tv-uutiset kohonneista säteilyarvoista ja lopulta Neuvostoliitosta tihkuneet tiedot voimalaonnettomuudesta. Katastrofin koko laajuus paljastui vasta päivien päästä, jälkihoitoa tehdään edelleen, yli kolme vuosikymmentä myöhemmin. Tv-sarjaa en ole nähnyt.

Heti onnettomuuden jälkeen voimalan ympärille perustettiin 30 kilometrin säteellä suojavyöhyke. Vuonna 2011 alue katsottiin riittävän turvalliseksi turisteille ja tapahtumapaikalle alettiin järjestää kiertokäyntejä. HBO-sarja on kuulemma lisännyt vieraiden määrää merkittävästi ja Tšernobyl on yksi Ukrainan suosituimpia turistikohteita.

Onnettomuuden aiheuttanut neljäs reaktori tänään.

Alue sijaitsee noin 150 kilometriä pääkaupunki Kiovasta pohjoiseen, aivan Valko-Venäjän rajalla. Alueelle pääsee vain ryhmässä oppaan kanssa, omatoimimatkoja ei ole. Bussi ajaa perille runsaassa kahdessa tunnissa. Maantie on paikoin hyväkuntoinen, paikoin kyyti on niin pomppivaa, ettei nukkumisesta tule mitään. Päivän retki Kiovasta maksaa noin 100 euroa.

Opas kertoo onnettomuusyön tapahtumista ja pelastustöistä. Bussissa pyörii myös video tapahtumista ja meidän bussissa myös dokumentti uuden, vuonna 2016 valmistuneen suojan (sarkofagi) rakentamisesta.

Turistiruuhkaa sulkuvyöhykkeen portilla.

Uloimman suojavyöhykkeen (Tsernobyl exclusion zone) raja on säilynyt 30 kilometrissä. Rajalla oli ruuhkaa, meidän ryhmä joutui odottamaan yli tunnin. Henkilöllisyydet tarkistettiin ja jokaiselle jaettiin dosimetri, joilla valtio mittaa turistien saamaa säteilyä. Se kerätään takaisin alueelta poistuttaessa. Kun pysytään oppaan mukana turvallisilla reiteillä ja poluilla, säteily poikkeaa vain hieman normaalista taustasäteilystä eikä ole vaaraksi.

Kierroksen aikana nähdään muistomerkkejä ja vieraillaan aivan entisen voimalan vieressä. Alueella on yhä paljon toimintaa, sillä suojakuorta tarkkaillaan koko ajan ja sen sisällä etäohjatut robotit purkavat vanhoja rakenteita.

Lähistöllä on myös Dugan valtava tutka-antenni, joka oli ilmeisesti osa Neuvostoliiton ohjusvaroitusjärjestelmää. Huippusalainen paikka jouduttiin hylkäämään ydinvoimaturman jälkeen. Sen alle pääsee kävelemään, jolloin rakennelman valtava koko tekee vaikutuksen.

Lopuksi on kävelykierros pikaisen evakuoinnin autioittamassa Pripjatin (Pripyat) kaupungissa. Se perustettiin vuonna 1970 moderniksi "atomikaupungiksi", jossa asui paljon nuoria perheitä ja palvelut olivat sen ajan standardeilla huippuluokkaa. Ydinvoima oli arvostettu ja hyvin palkattu ala, aivan kuten digipalvelut ja startupit tänään.

Yli 30 vuoden aikana luonto on vallannut kaupungin takaisin ja näkymät ovat kuin ydinsodan jälkeisestä maailmasta. Voisi kuvitella, että zombie hyppää esiin milloin mistäkin puskasta. Paras aika vierailuun on keväällä, kun puissa ei ole lehtiä estämässä näkyvyyttä. Toisaalta kesän vihreä luonto korostaa elämän voittoa materiasta.

Törmäysautot, joita ei koskaan ehditty käyttää.

Hylättyjen ja autioiden rakennusten jälkeen vuorossa on kuuluisin kohde: rapistunut, aavemaisen autio huvipuisto ja sen maailmanpyörä, joka on kohonnut onnettomuuden symboliksi. Puisto piti avata vappuna 1986, mutta vajaata viikkoa aikaisemmin sattunut onnettomuus autioitti koskemattoman huvipuiston.

Lisää kuvia galleriassani.

Mitä onnettomuusyönä todella tapahtui? Hyvä kuvaus löytyy Ilta-Sanomien onnettomuuden 30-vuotispäivänä julkaistusta jutusta. Neuvostoliiton viranomaiset kaatoivat syyn henkilökunnan niskaan, ja tämä totuus jäi pitkään vallitsevaksi. Nyt kuitenkin tiedämme, että voimalan suunnittelu oli riskialtis, henkilökunta ei tuntenut sen toimintaa ja pelastustoimet kangertelivat, koska onnettomuuksiin ei oltu varauduttu oikeastaan lainkaan.

Matkailu avartaa aina, ja erityisesti Tsernobylissä. Seuraavassa muutamia itselleni heränneitä ajatuksia.

Ensinnäkin turismin olemus. Pelastustöissä kuoli välittömästi 31 henkilöä, myöhemmin säteilyn on arvioitu vaatineen 4000-6000 kuollutta lisää. Opas kertoi, miten palokunta ryntäsi paikalle ilman mitään suojavarusteita eikä kukaan aluksi ymmärtänyt tuhon laajuutta. Nuoria varusmiehiä tuotiin paikalle ja heille luvattiin kotiutus heti, kun olivat tehneet osansa pelastustöissä. Lukuisat ihmiset pilasivat oman ja osa myös jälkeläistensä tulevaisuuden ymmärtämättä vaaran vakavuutta. Neuvostoliiton aikana ei ollut matkapuhelimia eikä internetiä, joista olisi voinut hankkia tietoa. Oli pakko luottaa ja noudattaa ohjeita, tehdä velvollisuutensa.

Heidän uhrauksensa eivät olleet turhia. Onnettomuudessa vain noin 20 % ydinmateriaalista vapautui ilmaan. Pitkään oli vaara, että ilman pelastustoimia uusi, entistä voimakkaampi räjähdys olisi levittänyt ilmaan loputkin, jolloin uhrimäärä olisi moninkertaistunut ja osia Euroopasta olisi muuttunut asuinkelvottomaksi.

Tänään paikalle tulvii turisteja, jotka katsovat näkymää kameran linssin läpi, osa taiteellista kuvakulmaa etsien, osa mielessään tietokonepeleihin verraten. Samanlaisia kenttiä on lukuisissa peleissä, missä ammutaan vihollisia apokalyptisissa maisemissa. Mutta tämä on totta. Tai ainakin oli -- nyt se näyttää pelkältä viihteelliseltä kulissilta, jossa nuoret ottavat itsestään selfieitä kuunnellen samalla korvanapeistaan Spotifyn suosikkeja.

Mitähän henkensä uhranneet pelastajat olisivat ajatelleet, jos olisivat tienneet?

Käynti saa pohtimaan ydinvoiman turvallisuutta. Erään arvion mukaan Tsernobylin jälkihoito tuli niin kalliiksi, että se vaikutti osaltaan Neuvostoliiton romahdukseen. Lisäksi Tsernobylistä tuli ydinvoiman vaarallisuuden symboli juuri, kun ihmiskunta olisi tarvinnut co2-vapaata energiaa.

Jos jotakin, käynti osoittaa säteilyn arvaamattomuuden. Onnettomuudesta huolimatta Ukraina piti onnettomuusreaktori neljän vieressä olevat kolme aiempaa reaktoria käynnissä. Viimeinen niistä suljettiin vasta vuonna 2000. Vaikka aivan vieressä tapahtui suuri ydinonnettomuus, muiden reaktorien operointia voitiin jatkaa. Uuden suojakuoren rakentaminen vanhan, vuotavan sarkofagin vieressä oli sekin mahdollista, vaikka vanhan rakennuksen päälle ei säteilyn vuoksi ollut menemistä.

Osa puhdistustöihin osallistuneista henkilöistä ("likvidaattoreista") sairastui vakavasti, osa kuoli. Osa ei huomannut terveyshaittoja. Muutama onnettomuushetkellä valvomossa ollut työntekijä eli ainakin vielä 2000-luvun alussa.

Alueella työskentelee yhä ihmisiä, sillä on asuttuja kerrostaloja ja jopa pieni hotelli matkailijoiden yöpymistä varten. Mummoja ja pappoja on palannut kielloista huolimatta koteihinsa. Metsät näyttävät vihreiltä, aivan kuin kyse olisi luonnonpuistosta.

Tsernobyl on onnettomuusalue, mutta ei sellainen totaalisen kuollut erämaa jollaiseksi ydintuho yleensä kuvitellaan.

Turisteja viedään turvallisille alueille, mutta kaikkialle ei ole menemistä. Maaperä on saastunut, eikä sitä voi kaivaa, joten putket vedetään maan pintaa pitkin. Kun opas neuvoo koskettamaan säteilymittarilla maailmanpyörän vaunujen pohjaa, lukema kasvaa nelinkertaiseksi. Säteilyä on yhä jäljellä, eikä sitä voi havaita ihmisaistein.

Säteily on yhtä arvaamatonta kuin kohtalo itse.

Vielä muutama käytännön neuvo. Päiväretket Kiovasta alueelle ovat luultavasti kaikilla samanlaisia, samoin hintataso. Paljon riippuu oppaasta, meidän oppaamme tunsi asian mainiosti ja puhui niin paljon, että Pripjatin kävelykierrokselle ja kuvaamiselle olisi voinut jäädä enemmänkin aikaa.

Valtion velvoittaman annosmittarin lisäksi matkanjärjestäjät vuokraavat halukkaille hetkellisen säteilyn määrän näyttävää mittaria, meillä hinta oli 200 hryvniaa (vajaat 10 euroa). Se on melko turha kapistus, koska pienillä muutoksilla taustasäteilyyn ei ole käytännön merkitystä. Ainoa hyöty niistä on selfieissä, jos haluaa poseerata mittarin kanssa.

Kierroksen aikana voi osallistua lounaaseen työntekijöiden ruokalassa. Paikka tarjoaa aitoa neukkumeininkiä niin ruuan laadun kuin palvelun suhteen. Kokemus sekin. Ruokalaan mennään vanhanaikaisen säteilymittarin läpi. Toinen mahdollisuus on ottaa mukaan omat eväät. Ruokalan alakerrassa on neukkutyyliset wc-tilat, muita tyhjennysmahdollisuuksia on vähän, mikä kannattaa huomioida juomisessa.

Kohtalokas reaktorikoe käynnistyi yövuoron alkaessa klo 1 yöllä lauantaina 26.4.1986 ja johti räjähdykseen 23 minuuttia myöhemmin. Tietoja kohonneista säteilymääristä saatiin aluksi Ruotsin kautta ja vasta maanantaina 28.4. uutistoimisto TASS tiedotti ensi kerran onnettomuudesta. Omasta nuoruuden päiväkirjasta löytyy lyhyt merkintä samalta päivältä: säteily oli noussut Suomessa 2-6-kertaiseksi normaaliin taustasäteilyyn verrattuna.

Sen aikainen viranomaistoiminta näyttää nykymittapuulla säälittävältä. Suomi ei halunnut välittää Neuvostoliiton kannalta kiusallisia tietoja ennen kuin niiden oikeellisuudesta oltiin varmoja. Kun mitään omia tietolähteitä ei ollut, Suomen viranomaiset olivat Neuvostoliiton antamien tietojen varassa. Ne olivat niukkoja ja tapahtunutta vähätteleviä. Kuolleiden määräksi ilmoitettiin kaksi ja tilanteen sanottiin olevan hallinnassa.

Mukana oli myös huonoa onnea. Kotimaan säteilymittauksia haittasi virkamieslakko, jonka vuoksi ilmatieteenlaitoksen ainoa tietokone oli ollut kuukauden "kylmillään" eikä Kajaanissa sunnuntai-iltana havaittuja kohonneita säteilyarvoja lähdetty selvittämään virka-ajan ulkopuolella.

Helsingin Sanomien uutinen 30.4.1986 on tänään koomista luettavaa

Täytyy muistaa, että maailma oli tuolloin kovin erilainen. Suurvallat tekivät ydinkokeita, joista levisi päästöpilviä ilman onnettomuuksiakin. Ei ollut sosiaalista mediaa lietsomassa paniikkia, illalla oli tv-uutiset ja aamulla ilmestyi päivän sanomalehti. Tiedottamisella ei ollut niin kiire.

Tänään säteilytason voi tarkistaa helposti netistä esimerkiksi sivulta https://www.stuk.fi/aiheet/sateily-ymparistossa/sateilytilanne-tanaan. Toivottavasti emme koskaan joudu turvautumaan sivun tietoihin tositilanteessa.

Lisäys 19.7.2019: Vaikka Jaakko Leppäsen blogikirjoitus käsittelee Chernobyl-sarjan tapahtumia ja asiavirheitä, sen perusteellinen selvitys avaa erinomaisesti säteilyn vaikutuksia ja viranomaisten pelastustoimia.

Paimion parantola - kotimainen nähtävyys avaa silmiä

Ulkomailla tulee katsottua nähtävyyksiä, joita kotimaassa ei useinkaan noteeraa. Kävin pari viikkoa sitten turistikierroksella Paimion parantolassa ja olin vaikuttunut.

Paimion parantola, sisäänkäynnin lippa on keuhkon muotoinen.

Tuberkuloosi oli 1900-luvulla vakava keuhkotauti, johon kuoli niin nuoria kuin vanhojakin. Tämän päivän ihmisen on vaikea hahmottaa, millaisesta terveysuhkasta silloin oli kyse -- siksi parantola avaa silmiä ja ajatuksia.

Parantolan suunnittelivat Aino ja Alvar Aalto ja se valmistui vuonna 1933. Suuri seitsenkerroksinen valkoinen rakennus on tänäänkin vaikuttava, mikä onkaan mahtanut olla aikalaisten reaktio? Paimion maaseudulla rakennus näkyy jo kauas, koska se kohoaa metsää korkeammalle. Aikana, jolloin valtaosa suomalaisista asui pienissä mökeissä ilman sähköä tai nykyajan mukavuuksia, rakennus on vaikuttanut huimalta.

Opas vertasi rakennusta avaruusalukseen, mikä toi itselleni mieleen Applen pääkonttorin Piilaaksossa. Paimion parantola oli 1930-luvun avaruusalus. Lisäksi täytyy muistaa, että Suomi oli nuori kansakunta, itsenäistynyt vasta 15 vuotta aiemmin ja sisällissodan muistot olivat vielä vahvoina mielessä.

Avaruusalus-vertaus on osuva myös siksi, että rakennus edustaa funkkis-tyyliä ja Aalto halusi sen toimivan parantavana laitteena. Uusinta tekniikkaa edusti mm. ruokasalin kattolämmitys, pohjoismaiden ensimmäinen näköalahissi ja salin suurikokoinen maisemaikkuna, joka piti tilata Saksasta asti ja joka maksoi varmasti hunajaa.

Arkkitehti haki parantavaa vaikutusta mm. värimaailmasta ja pölyttömyydestä. Pinnat olivat kaarevia ja jopa lamput suunniteltiin niin, että ne oli helppo pitää puhtaina.

Aulan vastaanottotiski.

Kaarevat, Aalto-maljakosta tutut muodot näkyvät heti aulassa, joskaan tiski ei ole alkuperäinen vaan Aalto lisäsi sen myöhemmin. Hän osallistui rakennuksen kehittämiseen ja paranteluun koko uransa ajan.

Miksi rakennus on "parantola" eikä "sairaala"? Kas, kun keuhkotautiin ei tuolloin ollut lääkettä. Hoitona käytettiin ravitsevaa ruokaa (ei mikään itsestäänselvyys noina aikoina), lepoa sekä rakennusta ympäröivän mäntymetsän aromeja.

Rakennuksen potilassiipi metsän puolelta nähtynä.

Ne onnelliset, jotka pääsivät tähän sairaalaan saamaan hoitoa, joutuivat viettämään siellä kuukausia, jopa vuosia. Paikka uudessa parantolassa herätti toivoa, mutta monille se jäi silti viimekseksi etapiksi maanpäällisessä elämässä.

Hienoin ja pysäyttävin paikka on rakennuksen katolla. Osana hoitoa potilaiden piti maata muutama tunti lepotuoleissa ympäri vuoden ja hengittää parantavaa raitista ilmaa.

Potilaiden kattoterassi.

Voi vain kuvitella näkyä, kun terassi on ollut täynnä potilaita. Mitä he mahtoivat ajatella katsellessaan taivasta ja metsää? Mitä he keskustelivat, kun elämä oli pelkkää odottamista ja kuolema oli alituisesti läsnä? Kiertokäynnillä ei tarvitse pelkästään kuvitella, sillä alakerroksen näyttelyhuoneessa on valokuva potilaista lepotuoleissaan.

Antibioottihoito nujersi keuhkotaudin lopullisesti 1960-luvulla. Parantola siirtyi hiljalleen muuhun käyttöön ja nyt tiloissa on Paimion kunnan sosiaalitoimen Mannerheimin Lastensuojeluliiton toimintaa. Tuoreen uutisen mukaan hallitus ehdottaa kolmea miljoonaa euroa parantolalle sen suojelemiseksi.

Yksi potilashuoneista on säilytetty alkuperäisenä, toinen myöhemmin uudistettuna.

Potilassängyn peitto lupaa olympialaisia.

Alkuperäisen huoneen peitto ennakoi Helsingin olympialaisia vuodelle 1940. Sota keskeytti kuitenkin kilpailut ja Helsingistä tuli olympiaisäntä vasta 12 vuotta myöhemmin. Kaikki hoidettavat eivät enää nähneet sitä.

Koska rakennus on arkisin käytössä, siellä ei voi vierailla omin päin ja turistikierroksia järjestetään vain kesäsunnuntaisin klo 15. Runsaan tunnin kierros asiantuntevan oppaan johdolla maksaa 15 euroa ja sille pitää ilmoittautua etukäteen. Kierroksen järjestää Magni mundi.

Rakennuksen arkkitehtuuri herättää yhä kansainvälistä kiinnostusta. Siksi kierros on saatavissa myös englanniksi, etukäteen sovittaessa myös ruotsiksi, saksaksi ja italiaksi.

Itselleni kiertokäynti toi mieleen nykyajan rokotusvastaisuuden. Joidenkin mielestä emme tarvitse turhia rokotteita emmekä lääkitystä, koska "keho osaa toimia". Suosittelen jokaiselle rokotevastaiselle kierrosta Paimion parantolassa ja paluuta aikaan, jolloin kaikki oli tosiaan kehon oman toiminnan varassa.

Sellaista aikaa emme halua takaisin.

Lisää kuvia galleriassani.