Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen peräänkuuluttaa työnantajien vastuuta työntekijöiden taustojen selvittämisessä (lähde: YLEn uutinen).
Mutta miten työnantajat voisivat ottaa vastuuta asiasta, kun nillä ei ole oikeuksia tietojen hankkimiseen? Taustatietoja olisi helppo penkoa googlaamalla netistä, etsimäll äFacebookista ja muista puolijulkisista lähteistä, mutta laki kieltää sen. Rekrytointipäätöksiin vaikuttavien tietojen on tultava lähtökohtaisesti hakijalta itseltään.
Nyt epäillyn valelääkärin heikko koulumenestys ja USA:ssa saadut rikostuomiot olisi voinut löytää netistä. Todennäköisesti myös venäläisen lääkärikoulun oppilastiedot selviäisivät netistä. Facebook-profiili olisi myös ollut hyödyllinen tietolähde. Jos ei vielä 1990-luvulla, niin ainakin tästä eteenpäin.
Yleensä henkilötietojen leviämistä pidetään haitallisena, mutta tällaisessa tapauksessa ne olisivat kaikkien etu. Oma nettihistoria voi olla turvallisuustekijä - ainakin, jos omat asiat ovat kunnossa. Onko epäilyttävä merkki, jos lääkäri ei ole Facebookissa tai hänen tietojaan ei löydy netistä?
Periaatteessa viranomaisten pitäisi valvoa ammattipätevyyttä tehtävissä, joissa ihmisten henki ja turvallisuus on vaarassa. Käytännössä tämä ei näytä toimivan. Jos nyt (vasta kahden ilmiannon jälkeen, huom!) paljastunut valelääkäritapaus olisi ensimmäinen, sen voisi vielä laskea hyväuskoisuuden ja "me ei osattu kuvitellakaan mitään tällaista" -ajattelun piikkiin.
Mutta kun ensimmäinen valelääkäri paljastui jo viime vuonna, Esa Laihon tapaus tuntuu käsittämättömältä. Onko meidän kansalaisten otettava valvonta omiin käsiimme ja tarkistettava itse hoitavan lääkärin tiedot netistä?
Ylen uutisessa spekuloidaan muillakin valeammattilaisilla. Voisiko esimerkiksi lentoyhtiöiden palveluksessa olla valelentäjiä, jonka paperit eivät ole kunnossa?
Itse tunnustan olevani valekirjailija, valevalokuvaaja ja valebloggaaja. Mihinkään näistä töistä en ole saanut minkäänlaista koulutusta. Jotta kenenkään ei tarvitse tuhlata aikaansa googlailuun tai leikkiä nettietsivää kohdallani, kerron asian avoimesti näin blogissani :-)
Ajatuksia ja havaintoja digitaalisesta maailmasta. Webissä Petteri Järvinen Oy. Seuraa myös X:ssä @petterij ja Instassa petterijj.
perjantai 11. marraskuuta 2011
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Älä kerro kenellekään: netin korttitalo kaatuu puhaltamalla
Viranomaisten www-sivut ovat vain normaalikäyttöön, eikä niitä ole tarkoitettukaan kriisitilanteisiin saati äkillisiin kysyntäpiikkeihin -- eli tilanteisiin, joissa tiedottamiselle olisi eniten tarvetta. Tämä käy ilmi mm. Iltalehden Iltalehden ja Hesarin uutisista.
Poliisin edustaja korostaa, että www-sivuja tärkeämpää on säilyttää poliisin toimintakyky. Totta, mutta tietoyhteiskunnassa juuri viestinnällä on keskeinen merkitys. Lisäksi 7.11.11 ylikuormitus tukki myös sisäministeriön ja rajavartiolaitoksen sivut, ja ilmeisesti poliisin sisäisissäkin järjestelmissä oli häiriöitä, koska niitä ei oltu riittävästi eristetty julkisista www-palveluista. Ongelmat viestinnässä voivat äkkiä osua omaan nilkkaan.
Uusi järjestelmä on rakenteilla, mutta se valmistuu vasta ensi kesänä -- eikä siitäkään luvata täysin kriisinkestävää. Äkilliset kuormituspiikit ovat teknistaloudellinen ongelma, jota on vaikea ratkaista täydellisesti. Oleellista on miettiä prosessit etukäteen ja harjoitella niitä. Pahassa tilanteessa tulee varautua siirtämään viestintää tilapäisesti Twitteriin, Facebookiin ja muihin pilvipalveluihin. Niissä on omat ongelmansa (kuten ulkomainen hallinta), mutta ainakaan niitä ei saa millään nurin.
Tarkoitus ei myöskään ole, että jokainen viranomainen rakentaa oman palvelunsa, vaan kriisitiedottaminen on keskitettävä yhteiseen paikkaan.
Mitä tähän isoon (yli megatavu) nimilistaan tulee, se olisi voitu alunperinkin jakaa verkkolehtien kautta. Poliisin omalle sivulle olisi laitettu vain tieto siitä, mistä lista löytyy. Helppoa, kun sen osaa, tai tulee edes ajatelleeksi asiaa. Se on tietenkin vaikeaa, kun on tilanne päällä, ja juuri siksi asiat on mietittävä etukäteen. Uusia caseja tulee varmasti.
Kybersodan näkökulmasta poliisin selitykset ovat erittäin huolestuttavia. Älkää vain kertoko kenellekään, miten helposti suomalaiset viranomaiset saa pois pelistä -- juuri niihin vihollinen hyökkää ensimmäisenä.
Tällä hetkellä Suomi on haavoittuvampi kuin kukaan olisi uskonut. Viranomaisten korttitalo kaatuu yhdellä puhalluksella, melkein vahingossa. Catharina Candolin saa totisesti olla nainen paikallaan pannakseen asiat kuntoon.
Lopuksi on pakko ihmetellä poliisin laskelmia. Suomen Kuvalehden mukaan "Pahimman kävijäpiikin aikana palvelimiin kohdistui 60 000 pyyntöä muutaman sekunnin sisällä". Tämä ei voi tarkoittaa, että noin moni suomalainen olisi muutaman sekunnin sisällä nähnyt linkin poliisin tiedotteeseen ja klikannut sitä. Pyynnöt tulivat ilmeisesti järjestelmän sisältä, mikä on huonoa suunnittelua.
Kuinka moni suomalainen mahtoi olla koneen äärellä netissä maanantaina iltapäivällä, kun tiedote julkaistiin? Enintään muutama sata tuhatta. Vaikka heistä 100 000 olisi klikannut tiedotetta 30 minuutin sisällä, se olisi vain 55 sivuhakua sekunnissa. Oikein suunniteltu palvelu selviää tuollaisesta ruuhkasta vaikka kotimikrolla.
Poliisin edustaja korostaa, että www-sivuja tärkeämpää on säilyttää poliisin toimintakyky. Totta, mutta tietoyhteiskunnassa juuri viestinnällä on keskeinen merkitys. Lisäksi 7.11.11 ylikuormitus tukki myös sisäministeriön ja rajavartiolaitoksen sivut, ja ilmeisesti poliisin sisäisissäkin järjestelmissä oli häiriöitä, koska niitä ei oltu riittävästi eristetty julkisista www-palveluista. Ongelmat viestinnässä voivat äkkiä osua omaan nilkkaan.
Uusi järjestelmä on rakenteilla, mutta se valmistuu vasta ensi kesänä -- eikä siitäkään luvata täysin kriisinkestävää. Äkilliset kuormituspiikit ovat teknistaloudellinen ongelma, jota on vaikea ratkaista täydellisesti. Oleellista on miettiä prosessit etukäteen ja harjoitella niitä. Pahassa tilanteessa tulee varautua siirtämään viestintää tilapäisesti Twitteriin, Facebookiin ja muihin pilvipalveluihin. Niissä on omat ongelmansa (kuten ulkomainen hallinta), mutta ainakaan niitä ei saa millään nurin.
Tarkoitus ei myöskään ole, että jokainen viranomainen rakentaa oman palvelunsa, vaan kriisitiedottaminen on keskitettävä yhteiseen paikkaan.
Mitä tähän isoon (yli megatavu) nimilistaan tulee, se olisi voitu alunperinkin jakaa verkkolehtien kautta. Poliisin omalle sivulle olisi laitettu vain tieto siitä, mistä lista löytyy. Helppoa, kun sen osaa, tai tulee edes ajatelleeksi asiaa. Se on tietenkin vaikeaa, kun on tilanne päällä, ja juuri siksi asiat on mietittävä etukäteen. Uusia caseja tulee varmasti.
Kybersodan näkökulmasta poliisin selitykset ovat erittäin huolestuttavia. Älkää vain kertoko kenellekään, miten helposti suomalaiset viranomaiset saa pois pelistä -- juuri niihin vihollinen hyökkää ensimmäisenä.
Tällä hetkellä Suomi on haavoittuvampi kuin kukaan olisi uskonut. Viranomaisten korttitalo kaatuu yhdellä puhalluksella, melkein vahingossa. Catharina Candolin saa totisesti olla nainen paikallaan pannakseen asiat kuntoon.
Lopuksi on pakko ihmetellä poliisin laskelmia. Suomen Kuvalehden mukaan "Pahimman kävijäpiikin aikana palvelimiin kohdistui 60 000 pyyntöä muutaman sekunnin sisällä". Tämä ei voi tarkoittaa, että noin moni suomalainen olisi muutaman sekunnin sisällä nähnyt linkin poliisin tiedotteeseen ja klikannut sitä. Pyynnöt tulivat ilmeisesti järjestelmän sisältä, mikä on huonoa suunnittelua.
Kuinka moni suomalainen mahtoi olla koneen äärellä netissä maanantaina iltapäivällä, kun tiedote julkaistiin? Enintään muutama sata tuhatta. Vaikka heistä 100 000 olisi klikannut tiedotetta 30 minuutin sisällä, se olisi vain 55 sivuhakua sekunnissa. Oikein suunniteltu palvelu selviää tuollaisesta ruuhkasta vaikka kotimikrolla.
maanantai 7. marraskuuta 2011
Ei oo totta: poliisin sivut kaatuivat
Poliisi julkisti iltapäivällä tiedotteen, jonka mukaan se julkaisee listan tietovuodon uhriksi joutuneista henkilöistä. Pian tämän jälkeen poliisin www-sivut hävisivät verkosta, samoin kävi sisäministeriön sivuille.
Tämän hetkisen (klo 17.30) tiedon mukaan sivut kaatuivat ylikuormituksen vuoksi, kun noin 60 000 ihmistä yritti sivulle yhtä aikaa.
Ei voi olla totta! Poliisin www-sivut eivät saa kaatua missään tilanteessa. Eivät ainakaan pelkkään tiedotteen julkistamiseen. Eivätkä ne kaatuessaankaan saa viedä mukanaan ministeriön sivuja. Ei, ei ja vielä kerran ei.
Poliisilla on myös tiedotussivu Facebookissa. Siellä ei ollut mitään lisätietoa tapahtuneesta. Tuoreimmat uutiset liittyivät poliisin määrärahoihin sekä tammikuussa alkaviin Poliisit-sarjan uusiin jaksoihin.
Keväällä 15 000 kävijää riitti kaatamaan Säteilyturvakeskuksen sivut. Japanin onnettomuus ei koskenut Suomea, joten kansalaisten kiinnostus tuli yllätyksenä. Tässä tapauksessa poliisilla oli kaksi vuorokautta aikaa suunnitella tiedotusta. Aloite oli sillä itsellään.
Kaikesta päätellen viranomaiset eivät vieläkään ymmärrä internetin merkitystä modernissa viestinnässä. Www-sivut on tehtävä sellaiseksi, etteivät ne kaadu. Miten poliisi voi täyttää kriisiaikaista palvelutehtäväänsä, jos sen sivut menevät nurin jo ihan tavallisesta tiedottamisesta?
60 000 kävijää kuulostaa paljolta, mutta kun kyse on yksinkertaisesta tekstitiedotteesta, se ei ole määrä eikä mikään. Jos nettipalvelu tukehtuu siihen, palvelu on suunniteltu väärin. Tiedotteita ei ylipäätään pitäisi levittää palvelimelta, joka on myös muussa käytössä, niin että sen kaatuminen sotkee muuta käyttöä.
Tietoturvan alkeisiin kuuluu suojata julkiset nettipalvelut niin, ettei niihin kohdistuva tahallinen palvelunestohyökkäys tai tahaton ylikuormitus vaikuta muihin. Pilvipalvelusta kuka tahansa voi ostaa kapasiteetin, joka kestää vaikka miljoona kävijää yhtä aikaa. Nämä järjestelyt on tehtävä hyvissä ajoin etukäteen. Kun tilanne on päällä, on liian myöhäistä. Eikö kriisiviestinnän kehittäminen ole kenenkään vastuulla?
Ironista kyllä, poliisi ei ehtinyt jakaa lainkaan itse listaa. Paljon tiedotetta isompana se olisi kaatanut järjestelmän vielä tehokkaammin. Ja lisää ironiaa on siinä, että ilmeisesti poliisin tieto (etunimi + syntymäaika) on sama, mikä on ollut netissä jaossa jo pitkään.
Joulukuun viimeisenä päivänä 2004 poliisin sivut kaatuivat, kun tsunamiuhrien nimilista julkaistiin. Noista ajoista mikään ei tunnu kehittyneen.
Suomen tietoyhteiskunnan infrastruktuuri ja osaaminen on sitä tasoa, että jos oikea kriisi tapahtuu, lienee parasta piiloutua perunakellariin.
PS. URL-osoitteesta päätellen poliisin tiedotusalusta toimii Notesin varassa. Se ei todellakaan ole oikea järjestelmä kriisiviestintää ajatellen. Toivottavasti tämä toimii herätyksenä viestinnän prosessien ja tekniikan uudistamiseen.
Lisäys 8.11.2011: Maikkarin uutisen perusteella eiliset arvailut ongelmien syistä osuivat oikeaan. Positiivista on se, että suosituksi arveltu tiedote oli tarkoitus laittaa ulkopuoliselle sivulle tavallisena tekstinä, jolloin ylikuormitusta ei olisi tapahtunut. Mitään kiirettä tiedotteen julkistamisella ei ollut, mutta silti tieto ei vain kulkenut organisaation sisällä. "Inhimillinen erehdys" on tuttu selitys. Siihen vetoavat varmasti myös ne rekisterinpitäjät, joiden tiedot ovat nyt levinneet ympäri nettiä.
Tämän hetkisen (klo 17.30) tiedon mukaan sivut kaatuivat ylikuormituksen vuoksi, kun noin 60 000 ihmistä yritti sivulle yhtä aikaa.
Ei voi olla totta! Poliisin www-sivut eivät saa kaatua missään tilanteessa. Eivät ainakaan pelkkään tiedotteen julkistamiseen. Eivätkä ne kaatuessaankaan saa viedä mukanaan ministeriön sivuja. Ei, ei ja vielä kerran ei.
Poliisilla on myös tiedotussivu Facebookissa. Siellä ei ollut mitään lisätietoa tapahtuneesta. Tuoreimmat uutiset liittyivät poliisin määrärahoihin sekä tammikuussa alkaviin Poliisit-sarjan uusiin jaksoihin.
Keväällä 15 000 kävijää riitti kaatamaan Säteilyturvakeskuksen sivut. Japanin onnettomuus ei koskenut Suomea, joten kansalaisten kiinnostus tuli yllätyksenä. Tässä tapauksessa poliisilla oli kaksi vuorokautta aikaa suunnitella tiedotusta. Aloite oli sillä itsellään.
Kaikesta päätellen viranomaiset eivät vieläkään ymmärrä internetin merkitystä modernissa viestinnässä. Www-sivut on tehtävä sellaiseksi, etteivät ne kaadu. Miten poliisi voi täyttää kriisiaikaista palvelutehtäväänsä, jos sen sivut menevät nurin jo ihan tavallisesta tiedottamisesta?
60 000 kävijää kuulostaa paljolta, mutta kun kyse on yksinkertaisesta tekstitiedotteesta, se ei ole määrä eikä mikään. Jos nettipalvelu tukehtuu siihen, palvelu on suunniteltu väärin. Tiedotteita ei ylipäätään pitäisi levittää palvelimelta, joka on myös muussa käytössä, niin että sen kaatuminen sotkee muuta käyttöä.
Tietoturvan alkeisiin kuuluu suojata julkiset nettipalvelut niin, ettei niihin kohdistuva tahallinen palvelunestohyökkäys tai tahaton ylikuormitus vaikuta muihin. Pilvipalvelusta kuka tahansa voi ostaa kapasiteetin, joka kestää vaikka miljoona kävijää yhtä aikaa. Nämä järjestelyt on tehtävä hyvissä ajoin etukäteen. Kun tilanne on päällä, on liian myöhäistä. Eikö kriisiviestinnän kehittäminen ole kenenkään vastuulla?
Ironista kyllä, poliisi ei ehtinyt jakaa lainkaan itse listaa. Paljon tiedotetta isompana se olisi kaatanut järjestelmän vielä tehokkaammin. Ja lisää ironiaa on siinä, että ilmeisesti poliisin tieto (etunimi + syntymäaika) on sama, mikä on ollut netissä jaossa jo pitkään.
Joulukuun viimeisenä päivänä 2004 poliisin sivut kaatuivat, kun tsunamiuhrien nimilista julkaistiin. Noista ajoista mikään ei tunnu kehittyneen.
Suomen tietoyhteiskunnan infrastruktuuri ja osaaminen on sitä tasoa, että jos oikea kriisi tapahtuu, lienee parasta piiloutua perunakellariin.
PS. URL-osoitteesta päätellen poliisin tiedotusalusta toimii Notesin varassa. Se ei todellakaan ole oikea järjestelmä kriisiviestintää ajatellen. Toivottavasti tämä toimii herätyksenä viestinnän prosessien ja tekniikan uudistamiseen.
Lisäys 8.11.2011: Maikkarin uutisen perusteella eiliset arvailut ongelmien syistä osuivat oikeaan. Positiivista on se, että suosituksi arveltu tiedote oli tarkoitus laittaa ulkopuoliselle sivulle tavallisena tekstinä, jolloin ylikuormitusta ei olisi tapahtunut. Mitään kiirettä tiedotteen julkistamisella ei ollut, mutta silti tieto ei vain kulkenut organisaation sisällä. "Inhimillinen erehdys" on tuttu selitys. Siihen vetoavat varmasti myös ne rekisterinpitäjät, joiden tiedot ovat nyt levinneet ympäri nettiä.
HETU, SOTU, SATU... ja PATU?
Puolijulkisen HETUn (HEnkilöTUnnus; entinen SOsiaaliturvaTUnnus eli SOTU) käytöstä aiheutuu ongelmia, koska alunperin henkilöiden yksilöintiin (identifiointiin) tarkoitettua tunnusta on alettu käyttää myös henkilöllisyyden varmentamiseen (todentaminen).
Ongelma ratkeaisi luomalla uusi, pelkästään yksilöintiin tarkoitettu tunnus. Itse asiassa sellainen on jo olemassa. Vuodesta 2003 lähtien Väestörekisteri on luonut jokaiselle uudelle suomalaiselle sekä HETUn että SATUn (Sähköinen AsiointiTUnnus; englanniksi FINUID, Finnish Unique Identification Number). Vanhemmat kansalaiset saavat SATUnsa kansalaisvarmennetta hakiessaan.
SATU on täysin julkinen tieto. Paavo Lipponen, joka oli pääministerinä kun epäonninen HST-kortti otettiin käyttöön joulukuussa 1999, sai ensimmäisen tunnuksen 10000001N. Omani on 10001234E. Riittäisi, että virallisiin asiakirjoihin merkittäisiin tämä tunnus kertomaan, kenestä kansalaisesta on kyse. Siten HETUn julkista käyttöä voitaisiin vähentää.
Toinen ratkaisu olisi luoda jokaiselle suomalaiselle oma salasana viranomaisasiointia varten. Se voisi olla vaikkapa PATU eli PuhelinAsiointiTUnnus.
Yksinkertaiselle todentamiselle on käyttöä lähinnä puhelimella asioitaessa. Kun palvelut siirtyvät yhä enemmän verkkoon, voidaan käyttää pankkitunnisteita (TUPAS) tai jatkossa toivottavasti turvallisempia välineitä, kuten mobiilivarmenteita tai HST-kortin seuraajaa.
PATUssa olisi joitakin käytännön ongelmia. Ensinnäkin jokaisen pitäisi taas muistaa yksi uusi salasana. Toiseksi olisi vaara, että viranomaiset ja yritykset tallentavat PATUn henkilötietojen mukana, jolloin tietomurto voisi levittää ne julkisuuteen. Tätä varten tarvittaisiin mekanismi, jolla kansalainen voisi vaihtaa paljastuneen PATUnsa. Kun puhelinasiointi on muutenkin katoavaa kansanperinnettä, kannattaako nähdä vaivaa?
Todentamisen suhteen suomalainen tietoyhteiskunta on osoittautunut todella kädettömäksi. HST-kortti oli hieno tekniikka ja Suomi oli sen soveltamisen pioneeri, mutta kun hanke floppasi, mitään uutta ei ole viitsitty yrittää. Niinpä puolijulkisten HETUjen ilmestyminen nettiin on iso uutinen ja saa puoli valtakuntaa sekaisin.
Erityisen moitittavaa kehityksen pysähtyminen on siksi, että vahva luottamus viranomaisiin ja hyvät kansalliset rekisterit ovat Suomen erityispiirteitä. Niitä pitäisi pystyä myös hyödyntämään, jotta tällaista sekoilua ei jatkossa enää tapahtuisi.
Ongelma ratkeaisi luomalla uusi, pelkästään yksilöintiin tarkoitettu tunnus. Itse asiassa sellainen on jo olemassa. Vuodesta 2003 lähtien Väestörekisteri on luonut jokaiselle uudelle suomalaiselle sekä HETUn että SATUn (Sähköinen AsiointiTUnnus; englanniksi FINUID, Finnish Unique Identification Number). Vanhemmat kansalaiset saavat SATUnsa kansalaisvarmennetta hakiessaan.
SATU on täysin julkinen tieto. Paavo Lipponen, joka oli pääministerinä kun epäonninen HST-kortti otettiin käyttöön joulukuussa 1999, sai ensimmäisen tunnuksen 10000001N. Omani on 10001234E. Riittäisi, että virallisiin asiakirjoihin merkittäisiin tämä tunnus kertomaan, kenestä kansalaisesta on kyse. Siten HETUn julkista käyttöä voitaisiin vähentää.
Toinen ratkaisu olisi luoda jokaiselle suomalaiselle oma salasana viranomaisasiointia varten. Se voisi olla vaikkapa PATU eli PuhelinAsiointiTUnnus.
Yksinkertaiselle todentamiselle on käyttöä lähinnä puhelimella asioitaessa. Kun palvelut siirtyvät yhä enemmän verkkoon, voidaan käyttää pankkitunnisteita (TUPAS) tai jatkossa toivottavasti turvallisempia välineitä, kuten mobiilivarmenteita tai HST-kortin seuraajaa.
PATUssa olisi joitakin käytännön ongelmia. Ensinnäkin jokaisen pitäisi taas muistaa yksi uusi salasana. Toiseksi olisi vaara, että viranomaiset ja yritykset tallentavat PATUn henkilötietojen mukana, jolloin tietomurto voisi levittää ne julkisuuteen. Tätä varten tarvittaisiin mekanismi, jolla kansalainen voisi vaihtaa paljastuneen PATUnsa. Kun puhelinasiointi on muutenkin katoavaa kansanperinnettä, kannattaako nähdä vaivaa?
Todentamisen suhteen suomalainen tietoyhteiskunta on osoittautunut todella kädettömäksi. HST-kortti oli hieno tekniikka ja Suomi oli sen soveltamisen pioneeri, mutta kun hanke floppasi, mitään uutta ei ole viitsitty yrittää. Niinpä puolijulkisten HETUjen ilmestyminen nettiin on iso uutinen ja saa puoli valtakuntaa sekaisin.
Erityisen moitittavaa kehityksen pysähtyminen on siksi, että vahva luottamus viranomaisiin ja hyvät kansalliset rekisterit ovat Suomen erityispiirteitä. Niitä pitäisi pystyä myös hyödyntämään, jotta tällaista sekoilua ei jatkossa enää tapahtuisi.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Suomen suurin tietovuoto, mikä on riski?
"Älä syytä itseäsi, ota rauhallisesti. Kukaan listalla oleva ei ole voinut estää tietovuotoa".
Näin alkaa Helsingin Sanomien ohje niille, joiden henkilötiedot ovat päätyneet nettiin Suomen tähän asti suurimman tietovuodon seurauksena. Näkyvän uutisoinnin seurauksena moni on hämmentynyt eikä tiedä, miten huolissaan tapahtuneesta pitäisi olla.
Ensinnäkin olisi kiva tietää, onko oma nimi listalla vai ei. Jos tieto olisi riittävän tärkeä, Viestintävirasto tai poliisi olisi varmaankin ilmoittanut asiasta rikoksen kohteeksi joutuneille. Mutta niin ei ole. Listalla on henkilön nimi, kotiosoite, puhelinnumero ja henkilötunnus. Valtaosalla ihmisiä kolme ensimmäistä ovat julkisia tietoja, jotka löytyvät avoimista rekistereistä.
Henkilötunnus on hankalampi tapaus. Moni kuvittelee, että henkilötunnus on salainen tieto, eräänlainen salasana. Todellisuudessa henkilötunnus on vain keino erottaa saman nimiset petterijärviset toisistaan ja tunnistaa heidät vielä naimisiinmenon tai nimenmuutoksen jälkeenkin.
Ongelmalliseksi asian tekee se, että yritykset ja viranomaiset käyttävät HETUa henkilöllisyyden todentamiseen, mikä on väärin. Henkilötunnuksen tietäminen ei ole merkki siitä, että henkilö on se, joka hän väittää olevansa.
Henkilötunnukset eivät ole lainkaan niin salaisia kuin moni luulee. Yrityksen vastuuhenkilöiden nimet ja henkilötunnukset löytyvät kaupparekisteristä. Jokaisen yrittäjän HETU on siis netissä ilman listaakin. Tieto on myös oikeudenkäyntiasiakirjoissa, kauppakirjoissa ja muissa virallisissa papereissa, joissa henkilön yksilöinti (ei todentaminen!) on tärkeää.
Taannoin Suomen rikkaimman miehen, Aatos Erkon, henkilötunnus julkaistiin vahingossa pörssitiedotteessa. Sanoma-yhtiön tiedottaja oli merkinnyt tunnuksen nimen perään, vaikka ilman sitäkin kaikille oli takuulla selvää, kenen osakepotti oli ylittänyt liputusrajan.
Koska HETUa voidaan käyttää eri rekisterien henkilötietojen yhdistämiseen, laki rajoittaa sen tallentamista. HETUa ei saa kysyä eikä tallentaa ilman erityistä syytä. Tällä pyritään parantamaan henkilön tietosuojaa, ei salaamaan itse HETUa.
Julkisten tietojen vuotaminen on joka tapauksessa vähemmän vaarallista kuin salaisten tietojen, esimerkiksi terveystietojen tai käyttäjätunnusten ja salasanojen, vuotaminen.
Miksi vuotanutta listaa sitten pidetään niin vaarallisena? Sillä voi olla ihmisiä, joiden osoitetiedot on suojattu luovutuskiellolla tai joiden puhelinnumero on salainen. Heidän kannaltaan on ikävää, että tiedot vuotavat julkisuuteen.
Tietenkin kyse on myös henkilötietorikoksesta. Laki velvoittaa rekisterinpitäjää huolellisuuteen juuri siksi, ettei tällaisia pääsisi tapahtumaan.
Entä sitten pelätyt identiteettivarkaudet? Tässä suhteessa en näe listaa kovinkaan vaarallisena. Jos joku haluaa tilata tavaroita väärillä tiedoilla, netissä on palveluita, jotka luovat hiiren klikkauksella vaikka tuhat täysin uskottavaa virtuaalista Suomen kansalaista kaikkine henkilötietoineen: kotiosoite, puhelinnumero, luottokortti, HETU ym.
Jos taas haluaa tehdä kiusaa tietylle henkilölle, on hyvin pieni todennäköisyys että lista paljastaisi juuri hänen HETUnsa. Todennäköisesti kyseisen HETUn saisi selville myös muuta kautta. Pari vuotta sitten huijarit ohjasivat veronpalautuksia omalle tililleen tekemällä muutosilmoituksen uhrien nimissä. HETUt oli kaivettu jostain. Ei se ole vaikeaa.
Joka tapauksessa nyt tapahtunut tietovuoto on hyvä muistutus tietoturvan merkityksestä ja toisaalta siitä avuttomuudesta, jota kansalainen kokee tietojensa päätyessä julkisuuteen tai vääriin käsiin.
PS. Tee käytännön koe: hae Googlella omaa henkilötunnustasi. Älä hämmästy, jos löydät. Viranomaisen sivuilta tunnusta ei saa pois, mutta jos kyse on yksityisen henkilön tai yrityksen sivusta, kannattaa pyytää poistamaan tieto. Kommentoi palautteeseen löysitkö HETUsi.
PS2. Tässä on tapahtunut (ainakin) kaksi rikosta: tietomurto ja henkilötietorikos. Jälkimmäisessä syytteen voi saada myös rikoksen uhri eli vastuullinen rekisterinpitäjä. Nyt tutkitaan, ovatko rekisteriselosteet olleet ajan tasalla ja onko niitä ylipäätänsä ollut. Onko HETUn tallentamiseen ollut erityinen syy? Pari päivää sitten näistä asioista keskusteltiin bonuskorttien asiakasrekisterien yhteydessä. Ironista kyllä, juuri HETUn vuotaminen auttaisi nyt selvittämään, mistä tiedot ovat peräisin: pitäisi vain verrata listalla olevia HETUja eri koulujen ym. rekistereihin ja katsoa, mistä löytyy paras vastaavuus.
Näin alkaa Helsingin Sanomien ohje niille, joiden henkilötiedot ovat päätyneet nettiin Suomen tähän asti suurimman tietovuodon seurauksena. Näkyvän uutisoinnin seurauksena moni on hämmentynyt eikä tiedä, miten huolissaan tapahtuneesta pitäisi olla.
Ensinnäkin olisi kiva tietää, onko oma nimi listalla vai ei. Jos tieto olisi riittävän tärkeä, Viestintävirasto tai poliisi olisi varmaankin ilmoittanut asiasta rikoksen kohteeksi joutuneille. Mutta niin ei ole. Listalla on henkilön nimi, kotiosoite, puhelinnumero ja henkilötunnus. Valtaosalla ihmisiä kolme ensimmäistä ovat julkisia tietoja, jotka löytyvät avoimista rekistereistä.
Henkilötunnus on hankalampi tapaus. Moni kuvittelee, että henkilötunnus on salainen tieto, eräänlainen salasana. Todellisuudessa henkilötunnus on vain keino erottaa saman nimiset petterijärviset toisistaan ja tunnistaa heidät vielä naimisiinmenon tai nimenmuutoksen jälkeenkin.
Ongelmalliseksi asian tekee se, että yritykset ja viranomaiset käyttävät HETUa henkilöllisyyden todentamiseen, mikä on väärin. Henkilötunnuksen tietäminen ei ole merkki siitä, että henkilö on se, joka hän väittää olevansa.
Henkilötunnukset eivät ole lainkaan niin salaisia kuin moni luulee. Yrityksen vastuuhenkilöiden nimet ja henkilötunnukset löytyvät kaupparekisteristä. Jokaisen yrittäjän HETU on siis netissä ilman listaakin. Tieto on myös oikeudenkäyntiasiakirjoissa, kauppakirjoissa ja muissa virallisissa papereissa, joissa henkilön yksilöinti (ei todentaminen!) on tärkeää.
Taannoin Suomen rikkaimman miehen, Aatos Erkon, henkilötunnus julkaistiin vahingossa pörssitiedotteessa. Sanoma-yhtiön tiedottaja oli merkinnyt tunnuksen nimen perään, vaikka ilman sitäkin kaikille oli takuulla selvää, kenen osakepotti oli ylittänyt liputusrajan.
Koska HETUa voidaan käyttää eri rekisterien henkilötietojen yhdistämiseen, laki rajoittaa sen tallentamista. HETUa ei saa kysyä eikä tallentaa ilman erityistä syytä. Tällä pyritään parantamaan henkilön tietosuojaa, ei salaamaan itse HETUa.
Julkisten tietojen vuotaminen on joka tapauksessa vähemmän vaarallista kuin salaisten tietojen, esimerkiksi terveystietojen tai käyttäjätunnusten ja salasanojen, vuotaminen.
Miksi vuotanutta listaa sitten pidetään niin vaarallisena? Sillä voi olla ihmisiä, joiden osoitetiedot on suojattu luovutuskiellolla tai joiden puhelinnumero on salainen. Heidän kannaltaan on ikävää, että tiedot vuotavat julkisuuteen.
Tietenkin kyse on myös henkilötietorikoksesta. Laki velvoittaa rekisterinpitäjää huolellisuuteen juuri siksi, ettei tällaisia pääsisi tapahtumaan.
Entä sitten pelätyt identiteettivarkaudet? Tässä suhteessa en näe listaa kovinkaan vaarallisena. Jos joku haluaa tilata tavaroita väärillä tiedoilla, netissä on palveluita, jotka luovat hiiren klikkauksella vaikka tuhat täysin uskottavaa virtuaalista Suomen kansalaista kaikkine henkilötietoineen: kotiosoite, puhelinnumero, luottokortti, HETU ym.
Jos taas haluaa tehdä kiusaa tietylle henkilölle, on hyvin pieni todennäköisyys että lista paljastaisi juuri hänen HETUnsa. Todennäköisesti kyseisen HETUn saisi selville myös muuta kautta. Pari vuotta sitten huijarit ohjasivat veronpalautuksia omalle tililleen tekemällä muutosilmoituksen uhrien nimissä. HETUt oli kaivettu jostain. Ei se ole vaikeaa.
Joka tapauksessa nyt tapahtunut tietovuoto on hyvä muistutus tietoturvan merkityksestä ja toisaalta siitä avuttomuudesta, jota kansalainen kokee tietojensa päätyessä julkisuuteen tai vääriin käsiin.
PS. Tee käytännön koe: hae Googlella omaa henkilötunnustasi. Älä hämmästy, jos löydät. Viranomaisen sivuilta tunnusta ei saa pois, mutta jos kyse on yksityisen henkilön tai yrityksen sivusta, kannattaa pyytää poistamaan tieto. Kommentoi palautteeseen löysitkö HETUsi.
PS2. Tässä on tapahtunut (ainakin) kaksi rikosta: tietomurto ja henkilötietorikos. Jälkimmäisessä syytteen voi saada myös rikoksen uhri eli vastuullinen rekisterinpitäjä. Nyt tutkitaan, ovatko rekisteriselosteet olleet ajan tasalla ja onko niitä ylipäätänsä ollut. Onko HETUn tallentamiseen ollut erityinen syy? Pari päivää sitten näistä asioista keskusteltiin bonuskorttien asiakasrekisterien yhteydessä. Ironista kyllä, juuri HETUn vuotaminen auttaisi nyt selvittämään, mistä tiedot ovat peräisin: pitäisi vain verrata listalla olevia HETUja eri koulujen ym. rekistereihin ja katsoa, mistä löytyy paras vastaavuus.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Yhteenveto oliivien bonus-kohusta
Myrkyllisten oliivien ostajien jäljitys sai median heräämään ostotietojen käyttöön ja bonuskorttien hyödyntämiseen. Jo oli aikakin.
Kaikesta päätellen mitään varsinaisesti laitonta ei tapahtunut. Kaupat keräävät bonus-korteilla asiakkaiden henkilö-, perhe- ym. tiedot sekä tiedot ostojen tuoteryhmistä ja laskujen loppusummista. Tämä kerrotaan rekisteriselosteessa ja viestitään ulos, jos joku älyää kysyä.
Sen sijaan kauppa ei oma-aloitteisesti kerro, että se tallentaa kirjanpitosyistä myös ostoskuitit, joista käyvät ilmi kaikki ostetut tuotteet. Näitä tietoja säilytetään vähintään kirjanpitolain vaatimat 5-6 vuotta. Kuittiin tallentuu myös bonusasiakkaan numero, joten kuitit voidaan tarvittaessa yhdistää henkilötietoihin. Ja ilmeisesti juuri näin tehtiin oliiveja ostaneiden jäljittämiseksi, mikä olikin hyvä, koska se saattoi pelastaa ihmishenkiä.
Mikä siis on ongelma? Ei mikään. Bonus-asiakkaan on kuitenkin hyvä tietää, että kaikki hänen ostoksensa tallentuvat tietokantoihin. Ne, jotka ovat huolissaan Googlen, Facebookin tai FRA:n valvonnasta, eivät huomaa paljon arkisempia isoveljiä.
Sain monia palautteita, joissa suorastaan toivottiin kaupan seuraavan ostoksia entistä tarkemmin, ja annettiin vapaat kädet oman ostoskorin tutkimiseen. "Ei minun ostoksissani ole mitään salattavaa". Fine, se on ihmisen oma valinta.
Itse en boikotoi bonuskortteja pelkästään tietosuojan vuoksi vaan siksi, että järjestelmä hyödyttää vain kauppiasta. Osa hintojen noususta hyvitetään bonusasiakkaille, jolloin kukaan ei halua jäädä järjestelmän ulkopuolelle maksamaan ylihintaa. Käytännössä järjestelmä pakottaa kaikki osallistumaan, jopa vastoin tahtoaan. Se on pirullista. Samalla tavalla on vaikea jäädä Facebookin ulkopuolelle, vaikka ei haluaisikaan liittyä mukaan.
Saamissani palautteissa bonus-korttien käyttäjät kertoivat kuittitietojen käytöstä muuhunkin kuin myrkkyoliivien jäljittämiseen. Jos haluaa palauttaa tuotteen, jonka kuitti on kadonnut, tieto löytyy kanta-asiakaskortin perusteella ja palautus onnistuu. Eräs henkilö kertoi saaneensa verenpainemittarin kylkiäiseksi kuuluneen kuumemittarin jopa kuukausien päästä, kun ne olivat myyntihetkellä lopussa.
Jos yksittäisiä ostoksia voidaan näin helposti yhdistää asiakastietoihin, kyse ei enää ole viranomaisen hyväksymästä poikkeusmenettelystä vaan rutiinista. Käyttö on selvästi huomioitu jo rekisteriä luotaessa.
Terveydenhuollossa on tarkat ohjeet henkilötietojen käsittelystä ja kesän aikana on tullut ilmi lukuisia tapauksia, joissa ohjeita on rikottu. Sairaalan henkilökunta on uteliaisuuttaan katsonut naapurin tai tuttavan tietoja.
Jos kaupan henkilökunta pystyy katsomaan jälkikäteen muiden ostoksia, pitäisikö silläkin olla vaitiolovelvollisuus? Ovatko ostokset luottamuksellisia? Mitä kertoo verenpainemittarin osto? Entä gluteiinittomien tai sokerittomien tuotteiden ostot?
Silmiini osui teksti Haastemies Lahtinen keikalla. Siinä sanotaan että Haastemiehillä on pääsy myös kaupan keskusliikkeiden asiakasrekistereihin, ja muutaman kerran K-kaupan plussat ovat johtaneet perille! Mihin tämä oikeus mahtaa perustua? Onko kyse viranomaisen tiedonhankinnasta vai voiko kauppa luovuttaa bonustietoja silloin, kun kyse on sen oman saatavan perinnästä?
Talvella muuan henkilö tuli erään puhetilaisuuden jälkeen kertomaan vielä uskomattomamman tarinan ostotietojensa käytöstä. Ne oli otettu esille rekrytoinnin yhteydessä.
Tietosuojaviranomaiset ovat aktiivisesti Googlen ja Facebookin kimpussa. Tutkittavaa saattaisi löytyä lähempääkin.
Kaikesta päätellen mitään varsinaisesti laitonta ei tapahtunut. Kaupat keräävät bonus-korteilla asiakkaiden henkilö-, perhe- ym. tiedot sekä tiedot ostojen tuoteryhmistä ja laskujen loppusummista. Tämä kerrotaan rekisteriselosteessa ja viestitään ulos, jos joku älyää kysyä.
Sen sijaan kauppa ei oma-aloitteisesti kerro, että se tallentaa kirjanpitosyistä myös ostoskuitit, joista käyvät ilmi kaikki ostetut tuotteet. Näitä tietoja säilytetään vähintään kirjanpitolain vaatimat 5-6 vuotta. Kuittiin tallentuu myös bonusasiakkaan numero, joten kuitit voidaan tarvittaessa yhdistää henkilötietoihin. Ja ilmeisesti juuri näin tehtiin oliiveja ostaneiden jäljittämiseksi, mikä olikin hyvä, koska se saattoi pelastaa ihmishenkiä.
Mikä siis on ongelma? Ei mikään. Bonus-asiakkaan on kuitenkin hyvä tietää, että kaikki hänen ostoksensa tallentuvat tietokantoihin. Ne, jotka ovat huolissaan Googlen, Facebookin tai FRA:n valvonnasta, eivät huomaa paljon arkisempia isoveljiä.
Sain monia palautteita, joissa suorastaan toivottiin kaupan seuraavan ostoksia entistä tarkemmin, ja annettiin vapaat kädet oman ostoskorin tutkimiseen. "Ei minun ostoksissani ole mitään salattavaa". Fine, se on ihmisen oma valinta.
Itse en boikotoi bonuskortteja pelkästään tietosuojan vuoksi vaan siksi, että järjestelmä hyödyttää vain kauppiasta. Osa hintojen noususta hyvitetään bonusasiakkaille, jolloin kukaan ei halua jäädä järjestelmän ulkopuolelle maksamaan ylihintaa. Käytännössä järjestelmä pakottaa kaikki osallistumaan, jopa vastoin tahtoaan. Se on pirullista. Samalla tavalla on vaikea jäädä Facebookin ulkopuolelle, vaikka ei haluaisikaan liittyä mukaan.
Saamissani palautteissa bonus-korttien käyttäjät kertoivat kuittitietojen käytöstä muuhunkin kuin myrkkyoliivien jäljittämiseen. Jos haluaa palauttaa tuotteen, jonka kuitti on kadonnut, tieto löytyy kanta-asiakaskortin perusteella ja palautus onnistuu. Eräs henkilö kertoi saaneensa verenpainemittarin kylkiäiseksi kuuluneen kuumemittarin jopa kuukausien päästä, kun ne olivat myyntihetkellä lopussa.
Jos yksittäisiä ostoksia voidaan näin helposti yhdistää asiakastietoihin, kyse ei enää ole viranomaisen hyväksymästä poikkeusmenettelystä vaan rutiinista. Käyttö on selvästi huomioitu jo rekisteriä luotaessa.
Terveydenhuollossa on tarkat ohjeet henkilötietojen käsittelystä ja kesän aikana on tullut ilmi lukuisia tapauksia, joissa ohjeita on rikottu. Sairaalan henkilökunta on uteliaisuuttaan katsonut naapurin tai tuttavan tietoja.
Jos kaupan henkilökunta pystyy katsomaan jälkikäteen muiden ostoksia, pitäisikö silläkin olla vaitiolovelvollisuus? Ovatko ostokset luottamuksellisia? Mitä kertoo verenpainemittarin osto? Entä gluteiinittomien tai sokerittomien tuotteiden ostot?
Silmiini osui teksti Haastemies Lahtinen keikalla. Siinä sanotaan että Haastemiehillä on pääsy myös kaupan keskusliikkeiden asiakasrekistereihin, ja muutaman kerran K-kaupan plussat ovat johtaneet perille! Mihin tämä oikeus mahtaa perustua? Onko kyse viranomaisen tiedonhankinnasta vai voiko kauppa luovuttaa bonustietoja silloin, kun kyse on sen oman saatavan perinnästä?
Talvella muuan henkilö tuli erään puhetilaisuuden jälkeen kertomaan vielä uskomattomamman tarinan ostotietojensa käytöstä. Ne oli otettu esille rekrytoinnin yhteydessä.
Tietosuojaviranomaiset ovat aktiivisesti Googlen ja Facebookin kimpussa. Tutkittavaa saattaisi löytyä lähempääkin.
tiistai 1. marraskuuta 2011
Pornopuheluiden kuluttajansuoja
Kun puhelinlaskussa on satojen euron lisämaksu soitoista pornonumeroihin, kuluttajasuoja joutuu koetukselle. Vasta eilen huomasin katsoa YLEn Areenasta viikkoa aiemmin 24.10. esiteyn ohjelman "MOT: Pornopuheluiden mysteeri". Nyt ohjelma on jo poistunut Areenasta, joten siihen on myöhäistä linkittää, mutta onneksi ohjelman käsikirjoitus löytyy yhä www-sivulta http://ohjelmat.yle.fi/mot/mot_24_10/kasikirjoitus.
Ilmiö ei ole uusi. Jo 1990-luvulla perheissä ihmeteltiin lankapuhelimista soitettuja palvelunumeroita. Yleensä soittajaksi paljastuivat perheen lapset tai vieraat, mutta kaikkia tapauksia ei pystytty selvittämään.
MOTin kuvaama tapaus tuntuu erityisen vakuuttavalta. Liittymän käyttäjä oli 85-vuotias mies, joka vannoi kaksi sormea Raamatulla ettei ole soittanut yli kahden tuhannen euron arvoisia seksipuheluita. Puhelin oli Nokian perusmalli, joten haittaohjelmaakaan ei voinut epäillä.
Toimitus oli pyytänyt selvitystä Viestintävirastolta. Sen edustaja tutki DNA:n laskutusta varten keräämät lokitiedot. Niiden perusteella puhelin oli oikea (IMEI-koodi), liittymä oli oikea (IMSI-koodi) ja puhelin oli tukiasematietojen perusteella ollut oikeassa paikassa. Kaikki täsmäsi.
Mutta kuka oli tuottanut eläkeläiselle yli 2000 euron laskut? Se jäi lopulta selvittämättä, vaikka MOT teki parhaansa ja kysyi neuvoa monilta asiantuntijoilta. Kukaan ei pystynyt selittämään asiaa.
Näissä tilanteissa asiakas on niin heikoilla, ettei varsinaista kuluttajansuojaa ole. Operaattorien laskutustietoja pidetään täysin luotettavina. Ellei ellei asiakas pysty todistamaan toisin, hän joutuu maksamaan laskut.
Lopussa selvisi, että vastaavia tapauksia oli poliisitutkinnassa muuallakin Suomessa. Olen itsekin saanut yhteydenottoja ihmisiltä, joiden puhelimet ovat käyttäytyneet oudosti. Onko sittenkin jokin tekninen keino, jolla seksipalveluyrittäjä pystyy huijaamaan järjestelmää ja tuottamaan itselleen puheluita muiden piikkiin?
Kun vastassa on uusi tekniikka ja yrityksen lokit, asiakas on mahdottomassa tilanteessa. Tällaisia ongelmia tulee jatkossa yhä lisää, kun asiointi siirtyy nettiin ja tapahtuu teknisten laitteiden välityksellä.
Yksi aikapommi kytee verkkopankeissa. Millaista huolellisuutta pankki voi edellyttää asiakkaaltaan? Miten todennetaan, ovatko virustorjunta, palomuuri ja päivitykset olleet ajan tasalla? Jos tili tyhjennetään, pitääkö pankin todistaa asiakkaan huolimattomuus vai asiakkaan oma huolellisuutensa? Miten se voisi tapahtua?
MOTin kuvaama kiista syntyi peruspuhelimella. Mitä kaikkea tapahtuukaan sitten, kun kaikilla on älypuhelimet, joihin voi ladata haittaohjelmia?
Kysymys liittyy myös ajankohtaiseen keskusteluun ruuhkamaksuista. Laskutusepäselvyyksien varalta jokainen ajo on tallennettava niin, että sen veloitusperusteet voidaan tarkistaa. Tallennuksen on oltava reaaliaikaista ja niin turvallista, ettei mikään ulkopuolinen taho voi manipuloida sitä.
Tämä voi nähdäkseni toteutua vain siten, että ajotiedot kerätään ja tallennetaan reaaliajassa viranomaisen järjestelmään. Ja silti on varmaa, että niistä syntyy riitaa.
Onko itselläsi kokemuksia virheellisistä puheluveloituksista? Tai teoriaa siitä, mikä voisi selittää yli 2000 euron haamusoitot?
Ilmiö ei ole uusi. Jo 1990-luvulla perheissä ihmeteltiin lankapuhelimista soitettuja palvelunumeroita. Yleensä soittajaksi paljastuivat perheen lapset tai vieraat, mutta kaikkia tapauksia ei pystytty selvittämään.
MOTin kuvaama tapaus tuntuu erityisen vakuuttavalta. Liittymän käyttäjä oli 85-vuotias mies, joka vannoi kaksi sormea Raamatulla ettei ole soittanut yli kahden tuhannen euron arvoisia seksipuheluita. Puhelin oli Nokian perusmalli, joten haittaohjelmaakaan ei voinut epäillä.
Toimitus oli pyytänyt selvitystä Viestintävirastolta. Sen edustaja tutki DNA:n laskutusta varten keräämät lokitiedot. Niiden perusteella puhelin oli oikea (IMEI-koodi), liittymä oli oikea (IMSI-koodi) ja puhelin oli tukiasematietojen perusteella ollut oikeassa paikassa. Kaikki täsmäsi.
Mutta kuka oli tuottanut eläkeläiselle yli 2000 euron laskut? Se jäi lopulta selvittämättä, vaikka MOT teki parhaansa ja kysyi neuvoa monilta asiantuntijoilta. Kukaan ei pystynyt selittämään asiaa.
Näissä tilanteissa asiakas on niin heikoilla, ettei varsinaista kuluttajansuojaa ole. Operaattorien laskutustietoja pidetään täysin luotettavina. Ellei ellei asiakas pysty todistamaan toisin, hän joutuu maksamaan laskut.
Lopussa selvisi, että vastaavia tapauksia oli poliisitutkinnassa muuallakin Suomessa. Olen itsekin saanut yhteydenottoja ihmisiltä, joiden puhelimet ovat käyttäytyneet oudosti. Onko sittenkin jokin tekninen keino, jolla seksipalveluyrittäjä pystyy huijaamaan järjestelmää ja tuottamaan itselleen puheluita muiden piikkiin?
Kun vastassa on uusi tekniikka ja yrityksen lokit, asiakas on mahdottomassa tilanteessa. Tällaisia ongelmia tulee jatkossa yhä lisää, kun asiointi siirtyy nettiin ja tapahtuu teknisten laitteiden välityksellä.
Yksi aikapommi kytee verkkopankeissa. Millaista huolellisuutta pankki voi edellyttää asiakkaaltaan? Miten todennetaan, ovatko virustorjunta, palomuuri ja päivitykset olleet ajan tasalla? Jos tili tyhjennetään, pitääkö pankin todistaa asiakkaan huolimattomuus vai asiakkaan oma huolellisuutensa? Miten se voisi tapahtua?
MOTin kuvaama kiista syntyi peruspuhelimella. Mitä kaikkea tapahtuukaan sitten, kun kaikilla on älypuhelimet, joihin voi ladata haittaohjelmia?
Kysymys liittyy myös ajankohtaiseen keskusteluun ruuhkamaksuista. Laskutusepäselvyyksien varalta jokainen ajo on tallennettava niin, että sen veloitusperusteet voidaan tarkistaa. Tallennuksen on oltava reaaliaikaista ja niin turvallista, ettei mikään ulkopuolinen taho voi manipuloida sitä.
Tämä voi nähdäkseni toteutua vain siten, että ajotiedot kerätään ja tallennetaan reaaliajassa viranomaisen järjestelmään. Ja silti on varmaa, että niistä syntyy riitaa.
Onko itselläsi kokemuksia virheellisistä puheluveloituksista? Tai teoriaa siitä, mikä voisi selittää yli 2000 euron haamusoitot?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)