Päivän kiinnostavin uutinen oli Itellan ilmoitus kokeilusta, jossa asiakkaiden kirjeet avataan postitoimistossa, skannataan ja välitetään perille sähköpostilla. Näin perinteisen postin jakelu voidaan supistaa kahteen kertaan viikossa. Ilmeisesti kirjeet suljetaan skannauksen jälkeen ja toimitetaan perille seuraavan jakelukierroksen yhteydessä. Sähköposti näyttää saapuvat viestit ikään kuin esikatseluna.
Sinänsä hauska idea ja esimerkki siitä, millaisia uusia hyötypalveluita laajakaistan kautta voidaan koteihin tarjota.
Radiossa Itellan edustaja kertoi, että tietosuojasta on huolehdittu. Skannaus tapahtuu ensinnäkin suljetussa tilassa, johon ulkopuolisilla ei ole pääsyä ja toiseksi työn suorittajilla on vaitiolosopimus.
Tiedoksi vain Itellalle, että sopimus on tarpeeton. Laki määrää joka tapauksessa henkilön pitämään omana tietonaan ne luottamukselliset viestit, jotka on vahingossa nähnyt. Tämä säännös koskee kaikkia kansalaisia, ei yksin Itellan työntekijöitä.
Ajatus postin työntekijöistä skannaamassa ihmisten kirjeitä kuulostaa jokseenkin huvittavalta. Ennen sentraali-santra kuunteli puheluita, nyt lajittelukeskus availee kirjeitä. Mitähän seuraavaksi?
Sopimuksia ja suljettuja huoneita parempi tapa varmistaa viestintäsalaisuuden säilyminen olisi palkata skannaajiksi henkilöitä, jotka eivät ymmärrä suomea. Yleensä puutteellinen kielitaito on työllistymisen este, mutta tässä tapauksessa asia olisi päinvastoin.
Kuka enää saa kirjeitä? Eivätkö lähes kaikki nykyajan kirjeet ole laskuja? Silloin ne voisivat tulla sähköisinä suoraan laskuttajalta. Ylimääräinen skannausvaihe vain lisää kustannuksia.
Uutisen mukaan Itella kustantaa kokeiluun osallistujille myös nettiyhteyden ja tietokoneen. Ilmeisesti takana on ajatus, että jatkossa nämä löytyvät jokaisesta kodista jo valmiina. On turha puhua säästöistä, jos postikierrosten vähentämisen vuoksi joudutaan kustantamaan laitteet ja yhteydet.
tiistai 30. maaliskuuta 2010
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
"Ei minulla ole mitään salattavaa"
Kauppias kerää ostotietosi, operaattori näkee viestintäsi. Sadat muut yritykset keräävät tietoja toiminnastasi. "Ei se mitään, ei minulla ole mitään salattavaa" ajattelee moni.
Varsinkin nuorten elämä on nettiaikana niin avointa, ettei salaisuuksille tunnu olevan tarvetta. Mitä siitä, vaikka kaikki näkevätkin kaiken?
Jokaisella on omat salaisuutensa. Haluatko kertoa palkkasi? Pankkitilisi saldon? Henkilötunnuksesi? Salasanasi ja käyttäjätunnuksesi? Luottokorttisi numeron? Seksuaalisuutesi? Aikomuksesi vaihtaa työpaikkaa tai hankkia perheenlisäystä?
Iän myötä salaisuuksien määrä lisääntyy. Kukaan ei selviä elämän tyrskyistä täysin puhtain purjein ja avoimin mielin. Ei ole yhdentekevää, kuka saa salaisuudet haltuunsa tai pystyy päättelemään ne keräämistään tiedoista.
Emme tiedä, mihin suuntaan maailma ja Suomi jatkossa kehittyvät. Vallankumousta tai totalitarismia tuskin tulee, mutta talouden liikkeet voivat olla arvaamattomia. Tiedoilla on se paha puoli, että kun ne kerran on luovutettu, niiden käyttöön ei voi enää itse vaikuttaa.
Entä jos suomalaiset yritykset päätyvät jatkossa kiinalaisten omistukseen? Länsimaat ovat yrittäneet viedä omia arvojaan Kiinan markkinoille melko vaatimattomin tuloksin. Money talks. Kiina on yhä vahvempi ja voimakkaampi, länsi yhä heikompi. Länsi ei ole määrännyt arvoja siksi, että sen ihmisoikeuksia kunnioittava linja olisi universaali ja ainoa oikea, vaan siksi, että se on ollut suurin ja mahtavin.
Jatkossa osat voivat vaihtua. Entä jos kiinalaiset arvot ja menettelytavat leviävät jonain päivänä meillekin?
TV-uutisissa näytettiin äsken kuvia Ruotsista. Juhlapuheita ja ministerin haastattelu.
Niinpä. Kiinalaiset ostivat juuri Volvon.
Varsinkin nuorten elämä on nettiaikana niin avointa, ettei salaisuuksille tunnu olevan tarvetta. Mitä siitä, vaikka kaikki näkevätkin kaiken?
Jokaisella on omat salaisuutensa. Haluatko kertoa palkkasi? Pankkitilisi saldon? Henkilötunnuksesi? Salasanasi ja käyttäjätunnuksesi? Luottokorttisi numeron? Seksuaalisuutesi? Aikomuksesi vaihtaa työpaikkaa tai hankkia perheenlisäystä?
Iän myötä salaisuuksien määrä lisääntyy. Kukaan ei selviä elämän tyrskyistä täysin puhtain purjein ja avoimin mielin. Ei ole yhdentekevää, kuka saa salaisuudet haltuunsa tai pystyy päättelemään ne keräämistään tiedoista.
Emme tiedä, mihin suuntaan maailma ja Suomi jatkossa kehittyvät. Vallankumousta tai totalitarismia tuskin tulee, mutta talouden liikkeet voivat olla arvaamattomia. Tiedoilla on se paha puoli, että kun ne kerran on luovutettu, niiden käyttöön ei voi enää itse vaikuttaa.
Entä jos suomalaiset yritykset päätyvät jatkossa kiinalaisten omistukseen? Länsimaat ovat yrittäneet viedä omia arvojaan Kiinan markkinoille melko vaatimattomin tuloksin. Money talks. Kiina on yhä vahvempi ja voimakkaampi, länsi yhä heikompi. Länsi ei ole määrännyt arvoja siksi, että sen ihmisoikeuksia kunnioittava linja olisi universaali ja ainoa oikea, vaan siksi, että se on ollut suurin ja mahtavin.
Jatkossa osat voivat vaihtua. Entä jos kiinalaiset arvot ja menettelytavat leviävät jonain päivänä meillekin?
TV-uutisissa näytettiin äsken kuvia Ruotsista. Juhlapuheita ja ministerin haastattelu.
Niinpä. Kiinalaiset ostivat juuri Volvon.
lauantai 27. maaliskuuta 2010
Vessan seinän puolustus
Filosofi Pekka Himanen vertasi nettikeskusteluja vessan seinään Helsingin Sanomissa 25.3.2010. "Mä en lue ollenkaan nettikeskusteluita. En anna sille painoarvoa", hän sanoi lehden Nyt-liitteen haastattelussa.
Vessan seinä -vertaus ei ole uusi. Esitin sen Tietokone-lehden kolumnissa joulukuussa 2002. Silloin oli käynnissä ajankohtainen keskustelu verkkojulkaisujen sananvapauden rajoista. Taustalla oli Myyrmannin räjäytys lokakuussa ja Kotikemia-foorumi, jolla räjähdealan harrastajat olivat vaihtaneet tietoja keskenään. Jo tuolloin nettikeskusteluja haluttiin rajoittaa, vaikka harva edes tiesi, mistä on kyse. Muistan, miten vähintään joka toinen minulle soittanut toimittaja ensin kysyi, mitä ne nettifoorumit oikein olivat.
Nyt 7,5 vuotta myöhemmin on toisin. Tuntuu kuin koko Suomi osallistuisi nettifoorumeilla väittelyyn, haukkumiseen ja alatyyliseen kirjoitteluun. Vessan seinä on suurempi kuin koskaan, ja monella tuntuu olevan aidosti hätä.
Kirjoittajien määrä on moninkertaistunut, mutta nettikeskustelujen taso ei ole juurikaan noussut. Suuri osa kirjoituksista on yksinkertaisesti hölmöjä. Joissakin tekijä on kaikesta päätellen ollut iloisessa humalassa ja joukkoon mahtuu myös selkeitä mielenterveyspotilaita.
Ja edelleen lähes kaikki haluavat kirjoittaa nimettöminä. Nekin, joilla on fiksuja ajatuksia, eivät halua nimeään näkyviin. Se on mielestäni outoa. Olen itse pyrkinyt esiintymään omalla nimelläni aina, kun sen peittämiseen ei ole ollut erityistä syytä.
Nimettömyys ei ole suomalainen erikoispiirre, vaikka joku niin Hesarin kolumnissa väittikin pitäen sitä osoituksena suomalaisten väkivaltaisesta kulttuurista ja heikosta itsetunnosta. Pikainen vierailu BBC:n keskustelupalstalla osoitti, että sielläkin ylivoimainen enemmistö kirjoittaa nimimerkillä. Ja briteillä on sentään pitkä perinne yleisönosastokirjoituksista, joiden tärkein motiivi oli saada oma nimi näkymään lehdessä.
Itseäni eivät niinkään häiritse hölmöt ja alatyyliset viestit, ne jokainen pystyy suodattamaan omissa aivoissaan. Pahempia ovat viestit, jotka näyttävät aivan asiallisilta, mutta joiden faktat ovat pielessä. Mitä varmempi mielipide, sitä hatarammat tiedot. Nettifoorumeilla julistetaan ehdottomana totuutena asioita, jotka ovat ykskantaan virheellisiä.
Toivoisi, että kirjoittajat viitsisivät edes vähän paneutua asiaan, jota ovat kommentoimassa. Mutta ehkä se on liikaa vaadittu.
En silti väheksyisi vessan seiniä. Valtaosa viesteistä on hyödyttömiä, mutta jokaisessa keskustelussa on myös kultahippuja. Ne saavat ymmärtämään, ettei oma mielipide sittenkään ole ainoa oikea ja osoittavat, miten monimutkaisia pienetkin asiat saattavat olla.
Vessan seinä on tärkeä myös siksi, että se kertoo suuren yleisön tunnoista. Ei ehkä edustavasti eikä tieteellisesti, mutta ainakin rehellisesti ja kaunistelematta. Ajatellaan vaikka parjattua maahanmuuttokeskustelua. Olisiko valtamedia ikinä rohjennut tarttua maahanmuuton ongelmiin oma-aloitteisesti? Olisiko teema noussut mitenkään esiin, ellei kansan tyytymättömyys olisi purkautunut nettifoorumien kautta? Olisiko ministeri ikinä myöntänyt, että Suomen sosiaaliedut voivat olla ylimitoitettuja ja että maassa pitää käyttäytyä maan tavalla?
Tai YLE-maksu. Miten on mahdollista, ettei kaavaillun YLE-maksun kritiikki kantautunut ajoissa kansanedustajien korviin? Eikö kukaan siellä lukenut saamiaan sähköposteja tai seurannut nettifoorumien keskusteluja aiheesta? Miten YLE-maksun kaatuminen saattoi tulla kenellekään poliitikolle yllätyksenä?
On vaarallista, jos päättäjät tai filosofit kuvittelevat olevansa rahvaan yläpuolella ja keskustelevat asiasta vain keskenään. Kannattaa välillä käydä vessassa ja pitää siellä silmät auki.
Myös Himanen tuli yön nukuttuaan toisiin ajatuksiin. Hän jätti Helsingin Sanomien keskustelualueelle viestin, jossa kertoi tulleensa väärin ymmärretyksi haastattelussa. Himanen piti nettikeskusteluja arvokkaina, pois lukien nimettömät ja epäasialliset kirjoitukset.
Ei hullummin vessan seinälle!
Vessan seinä -vertaus ei ole uusi. Esitin sen Tietokone-lehden kolumnissa joulukuussa 2002. Silloin oli käynnissä ajankohtainen keskustelu verkkojulkaisujen sananvapauden rajoista. Taustalla oli Myyrmannin räjäytys lokakuussa ja Kotikemia-foorumi, jolla räjähdealan harrastajat olivat vaihtaneet tietoja keskenään. Jo tuolloin nettikeskusteluja haluttiin rajoittaa, vaikka harva edes tiesi, mistä on kyse. Muistan, miten vähintään joka toinen minulle soittanut toimittaja ensin kysyi, mitä ne nettifoorumit oikein olivat.
Nyt 7,5 vuotta myöhemmin on toisin. Tuntuu kuin koko Suomi osallistuisi nettifoorumeilla väittelyyn, haukkumiseen ja alatyyliseen kirjoitteluun. Vessan seinä on suurempi kuin koskaan, ja monella tuntuu olevan aidosti hätä.
Kirjoittajien määrä on moninkertaistunut, mutta nettikeskustelujen taso ei ole juurikaan noussut. Suuri osa kirjoituksista on yksinkertaisesti hölmöjä. Joissakin tekijä on kaikesta päätellen ollut iloisessa humalassa ja joukkoon mahtuu myös selkeitä mielenterveyspotilaita.
Ja edelleen lähes kaikki haluavat kirjoittaa nimettöminä. Nekin, joilla on fiksuja ajatuksia, eivät halua nimeään näkyviin. Se on mielestäni outoa. Olen itse pyrkinyt esiintymään omalla nimelläni aina, kun sen peittämiseen ei ole ollut erityistä syytä.
Nimettömyys ei ole suomalainen erikoispiirre, vaikka joku niin Hesarin kolumnissa väittikin pitäen sitä osoituksena suomalaisten väkivaltaisesta kulttuurista ja heikosta itsetunnosta. Pikainen vierailu BBC:n keskustelupalstalla osoitti, että sielläkin ylivoimainen enemmistö kirjoittaa nimimerkillä. Ja briteillä on sentään pitkä perinne yleisönosastokirjoituksista, joiden tärkein motiivi oli saada oma nimi näkymään lehdessä.
Itseäni eivät niinkään häiritse hölmöt ja alatyyliset viestit, ne jokainen pystyy suodattamaan omissa aivoissaan. Pahempia ovat viestit, jotka näyttävät aivan asiallisilta, mutta joiden faktat ovat pielessä. Mitä varmempi mielipide, sitä hatarammat tiedot. Nettifoorumeilla julistetaan ehdottomana totuutena asioita, jotka ovat ykskantaan virheellisiä.
Toivoisi, että kirjoittajat viitsisivät edes vähän paneutua asiaan, jota ovat kommentoimassa. Mutta ehkä se on liikaa vaadittu.
En silti väheksyisi vessan seiniä. Valtaosa viesteistä on hyödyttömiä, mutta jokaisessa keskustelussa on myös kultahippuja. Ne saavat ymmärtämään, ettei oma mielipide sittenkään ole ainoa oikea ja osoittavat, miten monimutkaisia pienetkin asiat saattavat olla.
Vessan seinä on tärkeä myös siksi, että se kertoo suuren yleisön tunnoista. Ei ehkä edustavasti eikä tieteellisesti, mutta ainakin rehellisesti ja kaunistelematta. Ajatellaan vaikka parjattua maahanmuuttokeskustelua. Olisiko valtamedia ikinä rohjennut tarttua maahanmuuton ongelmiin oma-aloitteisesti? Olisiko teema noussut mitenkään esiin, ellei kansan tyytymättömyys olisi purkautunut nettifoorumien kautta? Olisiko ministeri ikinä myöntänyt, että Suomen sosiaaliedut voivat olla ylimitoitettuja ja että maassa pitää käyttäytyä maan tavalla?
Tai YLE-maksu. Miten on mahdollista, ettei kaavaillun YLE-maksun kritiikki kantautunut ajoissa kansanedustajien korviin? Eikö kukaan siellä lukenut saamiaan sähköposteja tai seurannut nettifoorumien keskusteluja aiheesta? Miten YLE-maksun kaatuminen saattoi tulla kenellekään poliitikolle yllätyksenä?
On vaarallista, jos päättäjät tai filosofit kuvittelevat olevansa rahvaan yläpuolella ja keskustelevat asiasta vain keskenään. Kannattaa välillä käydä vessassa ja pitää siellä silmät auki.
Myös Himanen tuli yön nukuttuaan toisiin ajatuksiin. Hän jätti Helsingin Sanomien keskustelualueelle viestin, jossa kertoi tulleensa väärin ymmärretyksi haastattelussa. Himanen piti nettikeskusteluja arvokkaina, pois lukien nimettömät ja epäasialliset kirjoitukset.
Ei hullummin vessan seinälle!
perjantai 26. maaliskuuta 2010
Miksi laajakaistavero on huono idea
Piraattikirja nosti keskusteluun laajakaistaveron, jonka tuotto tilitettäisiin oikeudenhaltijoille. Vastapainoksi musiikin ja elokuvien vapaa levitys netissä sallittaisiin.
Viikon uutisessa väitettiin, että kirjan tekijät kannattaisivat piratismikysymyksen ratkaisua laajakaistaveron avulla. Näin ei sentään ole, vaan tekijät tietävät maksun olevan hyvin ongelmallinen. Tarkkaan ottaen kirjan s. 234 sanotaan näin: "Hyvitysmaksujärjestelmä tiedostonjakamiselle ei ole mahdoton ajatus, vaikka se on monella tapaa ongelmallinen."
Totta, laajakaistavero olisi erittäin ongelmallinen. Miksi kaikkien nettikäyttäjien pitäisi maksaa siitä, että osa haluaa ladata musiikit ja elokuvat netistä? Samalla perustelulla kerättävää hyvitysmaksua (entinen kasettimaksu) arvostellaan laajasti siksi, ettei se ota lainkaan huomioon tallennusmedioiden käyttötarkoitusta eikä sen nimissä kerättyjä varoja voida tilittää oikeille edunsaajille. Uusi kollektiivinen maksu lisäisi ongelmia, ei poistaisi niitä.
Yksityistä kopiointia on vaadittu vapautettavaksi myös sillä perusteella, että nykyistä lakia on mahdoton valvoa ilman yksityisyyden loukkaamista. Laajakaistaverossa olisi sama ongelma. Pitäisi jotenkin mitata, millaisia teoksia kopioidaan. Lisäksi laajakaistaverosta pitäisi tehdä niin kattava, että se sisältäisi musiikin ja elokuvien ohella kaikki muutkin teoslajit aina sähköisiin kirjoihin ja tietokoneohjelmiin asti. Nykyisellään ohjelmien kopiointi on tyystin kielletty, joten niiden ottaminen maksun piiriin tietäisi isoa lakimuutosta.
Laajakaistavero olisi edes teoriassa mahdollinen vain, jos se kattaisi kaiken kopioinnin. Mikä silloin mahtaisi tulla kuukausimaksun hinnaksi? 50 euroa? 75 euroa?
Kuinka moni olisi valmis maksamaan tällaista pakkomaksua, kun paljon alhaisempi Yle-maksukin herättää laajaa vastustusta? Ylen radio- ja tv-palvelujen käyttäjiä on taatusti enemmän kuin p2p-verkkojen käyttäjiä.
Piraattien itsensä kannalta laajakaistaverossa on ikävä ongelma: maksun käyttöönotto tarkoittaisi sen tunnustamista, että yksityinen kopiointi ja levitys aiheuttaa taloudellisia vahinkoja, jotka pitää korvata. Tähän asti piraatit ovat kiistäneet haitan tai ainakin väittäneet, että menetyksiä on mahdoton laskea rahassa.
Laajakaistaverossa vahingot nimenomaan laskettaisiin ja niille asetettaisiin hintalappu. Sen suuruus voisi tulla yllätyksenä - ja etenkin niille, jotka joutuisivat maksamaan muiden kopioinnit.
Viikon uutisessa väitettiin, että kirjan tekijät kannattaisivat piratismikysymyksen ratkaisua laajakaistaveron avulla. Näin ei sentään ole, vaan tekijät tietävät maksun olevan hyvin ongelmallinen. Tarkkaan ottaen kirjan s. 234 sanotaan näin: "Hyvitysmaksujärjestelmä tiedostonjakamiselle ei ole mahdoton ajatus, vaikka se on monella tapaa ongelmallinen."
Totta, laajakaistavero olisi erittäin ongelmallinen. Miksi kaikkien nettikäyttäjien pitäisi maksaa siitä, että osa haluaa ladata musiikit ja elokuvat netistä? Samalla perustelulla kerättävää hyvitysmaksua (entinen kasettimaksu) arvostellaan laajasti siksi, ettei se ota lainkaan huomioon tallennusmedioiden käyttötarkoitusta eikä sen nimissä kerättyjä varoja voida tilittää oikeille edunsaajille. Uusi kollektiivinen maksu lisäisi ongelmia, ei poistaisi niitä.
Yksityistä kopiointia on vaadittu vapautettavaksi myös sillä perusteella, että nykyistä lakia on mahdoton valvoa ilman yksityisyyden loukkaamista. Laajakaistaverossa olisi sama ongelma. Pitäisi jotenkin mitata, millaisia teoksia kopioidaan. Lisäksi laajakaistaverosta pitäisi tehdä niin kattava, että se sisältäisi musiikin ja elokuvien ohella kaikki muutkin teoslajit aina sähköisiin kirjoihin ja tietokoneohjelmiin asti. Nykyisellään ohjelmien kopiointi on tyystin kielletty, joten niiden ottaminen maksun piiriin tietäisi isoa lakimuutosta.
Laajakaistavero olisi edes teoriassa mahdollinen vain, jos se kattaisi kaiken kopioinnin. Mikä silloin mahtaisi tulla kuukausimaksun hinnaksi? 50 euroa? 75 euroa?
Kuinka moni olisi valmis maksamaan tällaista pakkomaksua, kun paljon alhaisempi Yle-maksukin herättää laajaa vastustusta? Ylen radio- ja tv-palvelujen käyttäjiä on taatusti enemmän kuin p2p-verkkojen käyttäjiä.
Piraattien itsensä kannalta laajakaistaverossa on ikävä ongelma: maksun käyttöönotto tarkoittaisi sen tunnustamista, että yksityinen kopiointi ja levitys aiheuttaa taloudellisia vahinkoja, jotka pitää korvata. Tähän asti piraatit ovat kiistäneet haitan tai ainakin väittäneet, että menetyksiä on mahdoton laskea rahassa.
Laajakaistaverossa vahingot nimenomaan laskettaisiin ja niille asetettaisiin hintalappu. Sen suuruus voisi tulla yllätyksenä - ja etenkin niille, jotka joutuisivat maksamaan muiden kopioinnit.
torstai 25. maaliskuuta 2010
Yksityisyys - turvaa digitaalinen kotirauhasi
Tänään julkistettiin Yksityisyys - turvaa digitaalinen kotirauhasi. Kyseessä on 26. kirjoittamani kirja. Jos PC-käyttäjän käsikirjan, Windows-kirjojen ja PC-tietosanakirjan eri versiot otetaan huomioon, kirjojen määrä nousee lähes neljäänkymmeneen.
Kirjan keskeinen sanoma on tämä: tietoyhteiskunta on muuttumassa valvontayhteiskunnaksi, joka näkee, tietää ja tallentaa kaiken kansalaisistaan. Suurin intressi tietojen keräämiseen ja ihmisten profilointiin on yrityksillä, jotka haluavat kohdentaa markkinointiaan tehokkaasti ja löytää potentiaalisia asiakkaita. Hyvänä kakkosena ovat eri maiden tiedustelupalvelut. Niillä motiivina on paitsi kansallinen turvallisuus, myös taloudelliset kysymykset. Kaikkien maiden kannalta on tärkeää, että niiden yritykset menestyvät kansainvälisessä kilpailussa.
Perinteisesti signaalitiedustelu on tarkoittanut puhelinverkon ja viestintäsatelliittien salakuuntelua. Liikenteen siirtyminen kuituverkkoihin on pakottanut tiedustelupalvelut seuraamaan perässä. Niin Ruotsin FRA kuin Yhdysvaltojen NSA seuraavat runkoverkkojen liikennettä ja seulovat sieltä itseään kiinnostavaa aineistoa niin puheluista, tekstiviesteistä kuin sähköposteistakin.
Ihminen voi omilla toimillaan suojata digitaalista kotirauhaansa. Voimme salata nettiliikennettä, piilottaa ip-osoitteen, sammuttaa puhelimen, käyttää käteistä rahaa luottokorttien sijaan ja kieltäytyä kauppiaan tyrkyttämästä bonuskortista. Ei ole mikään pakko paljastaa elämäänsä Googlen ilmaispalveluille eikä kertoa elämän intiimejä yksityiskohtia Facebookissa.
Sosiaalinen paine on kuitenkin vahva. On pakko olla tavoitettavissa, on pakko olla verkossa. Bonuskorteista kieltäytyminen tulee kalliiksi, kun alennukset jäävät saamatta. Ja sitä ei kukaan halua.
Mistähän muuten johtuu, että Suomi on maailman edelläkävijä bonuskorttijärjestelmien kehittämisessä? Maassa, jossa on kaksi isoa keskusliikettä, jokainen on lähes automaattisesti jomman kumman kanta-asiakas. Olisikohan ohjelmilla jotain tekemistä sen kanssa, että Suomen ruoka on EU:n kalleimpien joukossa?
---
Yksityisyys-kirjan myötä tulee kuluneeksi tasan 25 vuotta siitä, kun aloitin kirjojen tekemisen. Talvella 1985 kirjoitin kovassa pakkasessa hytisten ensimmäisiä lukuja kirjaani, joka tuli painosta 25.3.1986 eli päivälleen 24 vuotta sitten. Asuin tuolloin Tampereen Pispalassa puutalossa, jonka ainoa lämmitin oli sähköpatteri ja ainoa mukavuus vesihana, joka sekin jäätyi. Vuoden 1985 alku oli ennätyksellisen kylmä.
Sen aikaiset muistot palasivat elävästi mieleen tänä talvena. Tammi-helmikuun kovien pakkasten ja runsaan lumentulon aikaan istuin koneen ääressä niin, että kahden kuukauden ajan kirjoitin keskimäärin viisi tuntia joka päivä, myös viikonloppuisin. Usein nousin koneen ääreen jo aamuviiden aikaan, koska aamun hiljaisuus on päivän parasta ja tuottavinta aikaa. Joulupäivä oli ainoa vapaapäivä, sen käytin lukemiseen.
Kahden kuukauden uurastuksen tuloksena on kirja, joka piraattien mielestä pitäisi olla kenen tahansa vapaasti kopioitavissa. Heidän mielestään musiikki, elokuvat ja kaikki luovan työn tulokset pitäisi rinnastaa metsien sieniin ja marjoihin, joita saa vapaasti poimia. Nehän syntyvät melkeinpä itsestään ja ovat yhteistä omaisuutta.
Apajalahti ja Sotala ovat toimineet esimerkillisesti ja ryhtyneet itse luovaan työhön. Toivottavasti muutkin piraatit seuraavat heidän esimerkkiään.
Kirjan keskeinen sanoma on tämä: tietoyhteiskunta on muuttumassa valvontayhteiskunnaksi, joka näkee, tietää ja tallentaa kaiken kansalaisistaan. Suurin intressi tietojen keräämiseen ja ihmisten profilointiin on yrityksillä, jotka haluavat kohdentaa markkinointiaan tehokkaasti ja löytää potentiaalisia asiakkaita. Hyvänä kakkosena ovat eri maiden tiedustelupalvelut. Niillä motiivina on paitsi kansallinen turvallisuus, myös taloudelliset kysymykset. Kaikkien maiden kannalta on tärkeää, että niiden yritykset menestyvät kansainvälisessä kilpailussa.
Perinteisesti signaalitiedustelu on tarkoittanut puhelinverkon ja viestintäsatelliittien salakuuntelua. Liikenteen siirtyminen kuituverkkoihin on pakottanut tiedustelupalvelut seuraamaan perässä. Niin Ruotsin FRA kuin Yhdysvaltojen NSA seuraavat runkoverkkojen liikennettä ja seulovat sieltä itseään kiinnostavaa aineistoa niin puheluista, tekstiviesteistä kuin sähköposteistakin.
Ihminen voi omilla toimillaan suojata digitaalista kotirauhaansa. Voimme salata nettiliikennettä, piilottaa ip-osoitteen, sammuttaa puhelimen, käyttää käteistä rahaa luottokorttien sijaan ja kieltäytyä kauppiaan tyrkyttämästä bonuskortista. Ei ole mikään pakko paljastaa elämäänsä Googlen ilmaispalveluille eikä kertoa elämän intiimejä yksityiskohtia Facebookissa.
Sosiaalinen paine on kuitenkin vahva. On pakko olla tavoitettavissa, on pakko olla verkossa. Bonuskorteista kieltäytyminen tulee kalliiksi, kun alennukset jäävät saamatta. Ja sitä ei kukaan halua.
Mistähän muuten johtuu, että Suomi on maailman edelläkävijä bonuskorttijärjestelmien kehittämisessä? Maassa, jossa on kaksi isoa keskusliikettä, jokainen on lähes automaattisesti jomman kumman kanta-asiakas. Olisikohan ohjelmilla jotain tekemistä sen kanssa, että Suomen ruoka on EU:n kalleimpien joukossa?
---
Yksityisyys-kirjan myötä tulee kuluneeksi tasan 25 vuotta siitä, kun aloitin kirjojen tekemisen. Talvella 1985 kirjoitin kovassa pakkasessa hytisten ensimmäisiä lukuja kirjaani, joka tuli painosta 25.3.1986 eli päivälleen 24 vuotta sitten. Asuin tuolloin Tampereen Pispalassa puutalossa, jonka ainoa lämmitin oli sähköpatteri ja ainoa mukavuus vesihana, joka sekin jäätyi. Vuoden 1985 alku oli ennätyksellisen kylmä.
Sen aikaiset muistot palasivat elävästi mieleen tänä talvena. Tammi-helmikuun kovien pakkasten ja runsaan lumentulon aikaan istuin koneen ääressä niin, että kahden kuukauden ajan kirjoitin keskimäärin viisi tuntia joka päivä, myös viikonloppuisin. Usein nousin koneen ääreen jo aamuviiden aikaan, koska aamun hiljaisuus on päivän parasta ja tuottavinta aikaa. Joulupäivä oli ainoa vapaapäivä, sen käytin lukemiseen.
Kahden kuukauden uurastuksen tuloksena on kirja, joka piraattien mielestä pitäisi olla kenen tahansa vapaasti kopioitavissa. Heidän mielestään musiikki, elokuvat ja kaikki luovan työn tulokset pitäisi rinnastaa metsien sieniin ja marjoihin, joita saa vapaasti poimia. Nehän syntyvät melkeinpä itsestään ja ovat yhteistä omaisuutta.
Apajalahti ja Sotala ovat toimineet esimerkillisesti ja ryhtyneet itse luovaan työhön. Toivottavasti muutkin piraatit seuraavat heidän esimerkkiään.
tiistai 23. maaliskuuta 2010
Onko salasana huono salasana?
Siis onko "salasana" huono salasana? Tyhmä kysymys, totta kai on.
Älypää-palvelun tietomurtaja vei 127 000 käyttäjätunnusta ja salasanaa, jotka levisivät verkkoon. Typerä ja lapsellinen temppu - mutta entä jos murtaja olisi pitänyt tunnukset omana tietonaan? Älypään palvelussa ei ole mitään tärkeää, mutta luultavasti samoilla tunnuksilla olisi päässyt moneen muuhunkin nettipalveluun.
Mistä voimme tietää, etteikö näin ole käynytkin? Pelottava ajatus.
Onneksi Älypään hakkeroinut henkilö toi itse murron julkisuuteen. Sen ansiosta pääsimme mm. tutkimaan listaa tämän hetken yleisimmistä salasanoista.
Top-20-lista ei tarjoa suuria yllätyksiä - suosituin salasana on edelleen 'salasana'. On tapana nauraa käyttäjille, joihin mikään oppi tietoturvasta ei näytä menevän perille. Vaikka salasanojen vaaroista muistutetaan niin koulussa, työpaikalla kuin julkisuudessakin, ihmiset valitsevat edelleen salasanaksi yksinkertaisia ja helposti arvattavia sanoja.
Mutta asia ei ole ihan näin suoraviivainen. Jos olisi, tämä blogimerkintä olisi jäänyt kirjoittamatta. En olisi itsekään jaksanut toistaa vanhaa liturgiaa hyvistä ja huonoista salasanoista. Sitä on kuultu kyllästymiseen asti.
Vaikka 'salasana' oli aineiston perusteella suosituin salasana, sitä oli ilmeisesti 127 000 nimen aineistossa vain 419 kappaletta eli 0,33 prosenttia. Syksyn 2007 tietomurrossa yleisin salasana oli niin ikään salasana; sen oli valinnut 214 käyttäjää 63 023:sta. Prosentuaalinen osuus on siis pysynyt käytännössä samana. Noin joka 300. käyttäjä valitsee salasanan salasanaksi.
Toiseksi yleisin salsana oli 123456 (304 kpl) ja kolmanneksi yleisin palvelun nimi eli älypää (184 kpl).
On tietysti tyhmää valita salasanaksi salasana, 123456 tai palvelun nimi, mutta huono salasana saattaa olla myös tietoinen valinta. Älypää-palvelussa ei ymmärtääkseni ole mitään erityisen luottamuksellista (en tiedä, en ole koskaan käyttänyt). Vaikka joku pääsisi kirjautumaan toisen käyttäjän puolesta, hän ei pysty aiheuttamaan taloudellista vahinkoa. On parempi käyttää hupipalveluissa huonoa, mutta helposti muistettavaa salasanaa kuin kunnollista, vaikeasti arvattavaa salasanaa - etenkin, jos samaa salasanaa käytetään myös yrityksen omassa verkossa tai muissa tärkeissä palveluissa (niin ei tietenkään pitäisi tehdä).
Huonoja salasanoja on varmasti paljon, mutta tästä aineistosta ei voi vetää sitä johtopäätöstä, että myös työpaikan salasanat olisivat näin huonoja.
Jotain palvelun kohderyhmästä kertoo sekin, että neljänneksi suosituin salasana on kissa ja kahdeksanneksi suosituin hevonen. Olisikohan käyttäjissä paljon tyttöjä? Syksyn 2007 murrossa kissa ja hevonen eivät mahtuneet 20 yleisimmän joukkoon, mutta olivat silti top-50:ssä. Näiden tilastojen perusteella juuri mikään ei näytä muuttuneen salasanojen valinnassa.
Tietomurto on rikos silloinkin, kun se on teknisesti helppoa. Tämä on sattumoisin sama argumentti, jota piraatit käyttävät. Koska netistä lataaminen on helppoa ja tekijöitä on vaikea saada kiinni, kopiointi pitäisi vapauttaa. Tuskin hekään vaativat saman periaatteen soveltamista tietomurtoihin?
Tässä tapauksessa todellinen älypää on ollut palvelun kehittäjä, joka on tallentanut käyttäjien tunnukset ja salasanat selväkielisessä muodossa. Se on vastoin alkeellisimpiakin tietoturvaperiaatteita. Jos palvelun kehittäjä ei ole tätä ymmärtänyt, Sanomien olisi pitänyt havaita asia kun se osti palvelun itselleen. Ei kai suuri mediakonserni muutenkaan ostele sikoja säkissä? Nyt harrastajamainen nettipalvelu aiheutti pörssinoteeratulle mediayhtiölle ikävän mainevahingon.
Kuka sitten palvelusta nykyään vastaakin, sietäisi itse joutua syytteeseen tietoturvalain rikkomisesta. Okei, sellaista ei ole, joten sovellettakoon vaikka henkilötietolakia. Näin laajan rekisterin suojauksesta on PAKKO huolehtia asianmukaisesti -- silloinkin kun kyse on puhtaasta viihdepalvelusta.
Älypää-palvelun tietomurtaja vei 127 000 käyttäjätunnusta ja salasanaa, jotka levisivät verkkoon. Typerä ja lapsellinen temppu - mutta entä jos murtaja olisi pitänyt tunnukset omana tietonaan? Älypään palvelussa ei ole mitään tärkeää, mutta luultavasti samoilla tunnuksilla olisi päässyt moneen muuhunkin nettipalveluun.
Mistä voimme tietää, etteikö näin ole käynytkin? Pelottava ajatus.
Onneksi Älypään hakkeroinut henkilö toi itse murron julkisuuteen. Sen ansiosta pääsimme mm. tutkimaan listaa tämän hetken yleisimmistä salasanoista.
Top-20-lista ei tarjoa suuria yllätyksiä - suosituin salasana on edelleen 'salasana'. On tapana nauraa käyttäjille, joihin mikään oppi tietoturvasta ei näytä menevän perille. Vaikka salasanojen vaaroista muistutetaan niin koulussa, työpaikalla kuin julkisuudessakin, ihmiset valitsevat edelleen salasanaksi yksinkertaisia ja helposti arvattavia sanoja.
Mutta asia ei ole ihan näin suoraviivainen. Jos olisi, tämä blogimerkintä olisi jäänyt kirjoittamatta. En olisi itsekään jaksanut toistaa vanhaa liturgiaa hyvistä ja huonoista salasanoista. Sitä on kuultu kyllästymiseen asti.
Vaikka 'salasana' oli aineiston perusteella suosituin salasana, sitä oli ilmeisesti 127 000 nimen aineistossa vain 419 kappaletta eli 0,33 prosenttia. Syksyn 2007 tietomurrossa yleisin salasana oli niin ikään salasana; sen oli valinnut 214 käyttäjää 63 023:sta. Prosentuaalinen osuus on siis pysynyt käytännössä samana. Noin joka 300. käyttäjä valitsee salasanan salasanaksi.
Toiseksi yleisin salsana oli 123456 (304 kpl) ja kolmanneksi yleisin palvelun nimi eli älypää (184 kpl).
On tietysti tyhmää valita salasanaksi salasana, 123456 tai palvelun nimi, mutta huono salasana saattaa olla myös tietoinen valinta. Älypää-palvelussa ei ymmärtääkseni ole mitään erityisen luottamuksellista (en tiedä, en ole koskaan käyttänyt). Vaikka joku pääsisi kirjautumaan toisen käyttäjän puolesta, hän ei pysty aiheuttamaan taloudellista vahinkoa. On parempi käyttää hupipalveluissa huonoa, mutta helposti muistettavaa salasanaa kuin kunnollista, vaikeasti arvattavaa salasanaa - etenkin, jos samaa salasanaa käytetään myös yrityksen omassa verkossa tai muissa tärkeissä palveluissa (niin ei tietenkään pitäisi tehdä).
Huonoja salasanoja on varmasti paljon, mutta tästä aineistosta ei voi vetää sitä johtopäätöstä, että myös työpaikan salasanat olisivat näin huonoja.
Jotain palvelun kohderyhmästä kertoo sekin, että neljänneksi suosituin salasana on kissa ja kahdeksanneksi suosituin hevonen. Olisikohan käyttäjissä paljon tyttöjä? Syksyn 2007 murrossa kissa ja hevonen eivät mahtuneet 20 yleisimmän joukkoon, mutta olivat silti top-50:ssä. Näiden tilastojen perusteella juuri mikään ei näytä muuttuneen salasanojen valinnassa.
Tietomurto on rikos silloinkin, kun se on teknisesti helppoa. Tämä on sattumoisin sama argumentti, jota piraatit käyttävät. Koska netistä lataaminen on helppoa ja tekijöitä on vaikea saada kiinni, kopiointi pitäisi vapauttaa. Tuskin hekään vaativat saman periaatteen soveltamista tietomurtoihin?
Tässä tapauksessa todellinen älypää on ollut palvelun kehittäjä, joka on tallentanut käyttäjien tunnukset ja salasanat selväkielisessä muodossa. Se on vastoin alkeellisimpiakin tietoturvaperiaatteita. Jos palvelun kehittäjä ei ole tätä ymmärtänyt, Sanomien olisi pitänyt havaita asia kun se osti palvelun itselleen. Ei kai suuri mediakonserni muutenkaan ostele sikoja säkissä? Nyt harrastajamainen nettipalvelu aiheutti pörssinoteeratulle mediayhtiölle ikävän mainevahingon.
Kuka sitten palvelusta nykyään vastaakin, sietäisi itse joutua syytteeseen tietoturvalain rikkomisesta. Okei, sellaista ei ole, joten sovellettakoon vaikka henkilötietolakia. Näin laajan rekisterin suojauksesta on PAKKO huolehtia asianmukaisesti -- silloinkin kun kyse on puhtaasta viihdepalvelusta.
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Jokapiraatinoikeus
Ahto Apajalahti ja Kaj Sotala julkaisivat tänään kirjan Jokapiraatinoikeus. Virallinen luokitus on tosin pamfletti, mutta kyllä tämä kirjasta käy niin laajuutensa kuin käsittelytapansakin puolesta. Kirja ei pyrikään olemaan puolueeton kokonaisesitys tekijänoikeuksien muutospaineista vaan on nuorten tekijöiden itsensä näköinen ja sellaisena tervetullut kokonaisesitys tämän hetken tilanteesta.
Nuoret eivät koe verkosta lataamista kovin suurena rikoksena, vaikka tietävätkin sen olevan kiellettyä. Näihin päiviin asti tekijänoikeusjärjestöt ovat ajaneet yhä kireämpää lainsäädäntöä ja yhä suurempia taloudellisia korvauksia kaikesta käytöstä. Tällainen ristiriita ei voi jatkua. Viime aikoina onkin ollut nähtävissä, miten tekijänoikeusjärjestöt ovat hieman lieventäneet kantojaan. Tähän saumaan Jokapiraatinoikeus sopii mainiosti. Jostain syystä Suomessa ei ole käyty mitään julkista keskustelua aiheesta, vaikka Ruotsissa Pirate Bay -tapaus on tuonut kysymyksen suuren yleisön tietoisuuteen.
Toivottavasti Jokapiraatinoikeus nostaa aiheen otsikoihin meilläkin. Vaikka kirja onkin asenteellinen ja valikoiva, siinä on kuvattu erinomaisesti vanhanaikaisen tekijänoikeuslain ongelmat ja kipupisteet. Teksti on sujuvaa ja sitä lukee ilokseen. Samaa ei voi sanoa nettikeskustelusta, jota innokkaimmat käyvät aiheen tiimoilta verkossa. Kirja on paitsi koottu, myös toimitettu ja perusteltu yhteenveto nettikeskusteluissa esiintyneistä teemoista.
Hesari teki kirjasta tänään juttua ottamalla kärjeksi TTVK:n nettilatauksista kiinni jääneille nuorille tarjotut sopimukset. Tekijät kutsuvat niitä kiristykseksi, jonka "uhreilla" ei ole rohkeutta lähteä taistelemaan oikeuksistaan käräjille. Siksi on helpompi suostua ehdotettuihin korvauksiin, jotka nuorten tapauksessa tuntuvat usein kohtuuttomilta.
Ikävä kyllä tämän asian nostaminen jutun kärjeksi ei tee oikeutta kirjalle eikä tekijänoikeuskiistoille laajemminkaan. Netissä musiikkia levittävät nuoret tietävät toimivansa lainvastaisesti. Jos korvaukset ovat suuria, se ei ole tekijänoikeusjärjestön syy. On pikemminkin reilua, että TTVK tarjoaa mahdollisuuden välttää pitkä rikosprosessi, jossa häviäjä maksaa kulut ja vahingonkorvaukset ja saa nimensä oikeuden pöytäkirjoihin.
Se, että mp3-latauksille asetetaan hinta ja että riitaan liittyy suuri oikeusepävarmuus ei ole TTVK:n vaan oikeuslaitoksen vika. Pitäisi saada aikaan yhtenäinen näkemys mp3-latausten tuottamasta taloudellisesta vahingosta ja varmuus oikeudenmukaisista tuomioista, jos oikeuteen asti mennään.
Toinen kritiikkini kohta liittyy teoksen nimeen. Jokapiraatioikeus viittaa Suomessa vallitsevaan (ja maailmalla liki ainutlaatuiseen) jokamiehenoikeuteen, joka antaa kansalaiselle oikeuden liikkua toisen mailla ja poimia sieniä ja marjoja lupaa kysymättä. Yksityisen kopioinnin mistä tahansa lähteestä pitäisi olla samanlainen oikeus.
Pitäisikö luovat teokset rinnastaa sieniin ja marjoihin? Julkistustilaisuudessa tekijät kertoivat kirjan vaatineen vuoden työn. Sienet ja marjat kasvavat metsässä itsestään. Vertailu ontuu.
Kirjaa voi lukea verkossa. Kun ihmettelin, miksei kirjasta ole PDF-versiota, jota voisi jakaa p2p-verkoissa, minulle luvattiin kirjan ilmestyvän myös tällaisena tiedostona (lisäys 24.3.2010: PDF-versio).
Nyt nostetaan tekijänoikeuksien paksu kissa pöydälle.
Kuvia julkistustilaisuudesta:
TTVK:n Jaana Pihkala
Vasemmistonuorten puheenjohtaja Dan Koivulaakso, taustalla Ruben Stiller
Nuoret eivät koe verkosta lataamista kovin suurena rikoksena, vaikka tietävätkin sen olevan kiellettyä. Näihin päiviin asti tekijänoikeusjärjestöt ovat ajaneet yhä kireämpää lainsäädäntöä ja yhä suurempia taloudellisia korvauksia kaikesta käytöstä. Tällainen ristiriita ei voi jatkua. Viime aikoina onkin ollut nähtävissä, miten tekijänoikeusjärjestöt ovat hieman lieventäneet kantojaan. Tähän saumaan Jokapiraatinoikeus sopii mainiosti. Jostain syystä Suomessa ei ole käyty mitään julkista keskustelua aiheesta, vaikka Ruotsissa Pirate Bay -tapaus on tuonut kysymyksen suuren yleisön tietoisuuteen.
Toivottavasti Jokapiraatinoikeus nostaa aiheen otsikoihin meilläkin. Vaikka kirja onkin asenteellinen ja valikoiva, siinä on kuvattu erinomaisesti vanhanaikaisen tekijänoikeuslain ongelmat ja kipupisteet. Teksti on sujuvaa ja sitä lukee ilokseen. Samaa ei voi sanoa nettikeskustelusta, jota innokkaimmat käyvät aiheen tiimoilta verkossa. Kirja on paitsi koottu, myös toimitettu ja perusteltu yhteenveto nettikeskusteluissa esiintyneistä teemoista.
Hesari teki kirjasta tänään juttua ottamalla kärjeksi TTVK:n nettilatauksista kiinni jääneille nuorille tarjotut sopimukset. Tekijät kutsuvat niitä kiristykseksi, jonka "uhreilla" ei ole rohkeutta lähteä taistelemaan oikeuksistaan käräjille. Siksi on helpompi suostua ehdotettuihin korvauksiin, jotka nuorten tapauksessa tuntuvat usein kohtuuttomilta.
Ikävä kyllä tämän asian nostaminen jutun kärjeksi ei tee oikeutta kirjalle eikä tekijänoikeuskiistoille laajemminkaan. Netissä musiikkia levittävät nuoret tietävät toimivansa lainvastaisesti. Jos korvaukset ovat suuria, se ei ole tekijänoikeusjärjestön syy. On pikemminkin reilua, että TTVK tarjoaa mahdollisuuden välttää pitkä rikosprosessi, jossa häviäjä maksaa kulut ja vahingonkorvaukset ja saa nimensä oikeuden pöytäkirjoihin.
Se, että mp3-latauksille asetetaan hinta ja että riitaan liittyy suuri oikeusepävarmuus ei ole TTVK:n vaan oikeuslaitoksen vika. Pitäisi saada aikaan yhtenäinen näkemys mp3-latausten tuottamasta taloudellisesta vahingosta ja varmuus oikeudenmukaisista tuomioista, jos oikeuteen asti mennään.
Toinen kritiikkini kohta liittyy teoksen nimeen. Jokapiraatioikeus viittaa Suomessa vallitsevaan (ja maailmalla liki ainutlaatuiseen) jokamiehenoikeuteen, joka antaa kansalaiselle oikeuden liikkua toisen mailla ja poimia sieniä ja marjoja lupaa kysymättä. Yksityisen kopioinnin mistä tahansa lähteestä pitäisi olla samanlainen oikeus.
Pitäisikö luovat teokset rinnastaa sieniin ja marjoihin? Julkistustilaisuudessa tekijät kertoivat kirjan vaatineen vuoden työn. Sienet ja marjat kasvavat metsässä itsestään. Vertailu ontuu.
Kirjaa voi lukea verkossa. Kun ihmettelin, miksei kirjasta ole PDF-versiota, jota voisi jakaa p2p-verkoissa, minulle luvattiin kirjan ilmestyvän myös tällaisena tiedostona (lisäys 24.3.2010: PDF-versio).
Nyt nostetaan tekijänoikeuksien paksu kissa pöydälle.
Kuvia julkistustilaisuudesta:
TTVK:n Jaana Pihkala
Vasemmistonuorten puheenjohtaja Dan Koivulaakso, taustalla Ruben Stiller
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)