112 Suomi -sovelluksen historia - miksi Suomi sooloili vaaratiedottamisessa?

Ukrainen droonien harhautuminen Suomeen on herättänyt kiivasta keskustelua vaaratiedottamisen kanavasta. Miksi Suomi ainoana EU-maana käyttää erillistä sovellusta, kun muualla varoitukset tulevat puhelimeen CB-lähetyksenä (Cell Brodcast, ETSI-standardi)? CB-lähetys ei vaadi sovelluksen asentamista, joten se tavoittaa myös turistit.

Vaaratiedottamisen historia alkoi radiossa luetuista varoituksista. Tsunamin (2004) jälkeen perustettiin työryhmä pohtimaan mobiililaitteiden käyttöä, olihan Suomi Nokian ansiosta alan edelläkävijä koko maailmassa. Suomesta Thaimaahan lähetetyt tekstiviestivaroitukset olisivat ehkä pelastaneet ihmishenkiä.

Yhteistyö operaattorien ja viranomaisten välillä kangerteli rahan vuoksi. Kuka maksaisi järjestelmän rakentamisen ja tekstiviestien lähettämisen? 

Jotain kuitenkin tapahtui. Kesäkuussa 2015 (jep, 11 vuotta myöhemmin) julkaistiin 112 Suomi -mobiilisovellus, joka pystyi lähettämään avunpyytäjän koordinaatit suoraan pelastuslaitokselle (kätevä esim. metsässä, mökillä tai saaressa). Aluksi kyse oli hätäpuhelusovelluksesta, jolla pystyi hälyttämään apua itselleen, mutta myöhemmin se alkoi näyttää myös vaaratiedotteita. Syksyllä 2021 mukaan tulivat  ajankohtaiset tietoturvatiedotteet.

Sosiaalisesta mediasta sain linkin hallituksen esitykseen (HE 98/2020), jossa pahimpaan korona-aikaan pohdittiin vaaratiedottamisen kehittämistä (kohta 5.1.5). Muu maailma oli jo mennyt CB-tekniikkaan (EU-Alert), joten miksi Suomi päätti toisin?

EU:n teledirektiivin artikla 110 velvoittaa jäsenmaita rakentamaan varoitusjärjestelmän joko CB:nä tai mobiilisovelluksena. HE:n perusteluissa epäillään, että CB-ratkaisut tukeutuvat vanhenevaan teknologiaan, kun taas mobiilisovellusta voidaan kehittää loputtomasti. "Vanheneva teknologia" tarkoitti tekstiviestejä. Uskottiin, että niiden käyttö jatkaisi laskuaan, kun ihmisten viestintä siirtyisi pikaviestiohjelmiin. 

Teknologian vanhentumisuhka liittyy nimenomaan päätelaitteen mahdollisuuteen tukea tekstiviestiformaattia. Päätelaitevalmistajien suunnalta ei ole saatavissa takeita siitä, että uudet älypuhelimet mahdollistaisivat tekstiviestit niin monen vuoden aikajänteelle, josta on kyse suunniteltaessa väestön vaaratiedottamisratkaisua...

Sovelluspohjainen ratkaisumalli on perustamis- ja ylläpitokustannuksiltaan huomattavasti edullisempi, ja se tukeutuisi uudenaikaisempaan teknologiaan, joka muun muassa mahdollistaisi paremman kohdennettavuuden viranomaiselle ja räätälöitävyyden loppukäyttäjälle, mukaan lukien monipuolisemmat esteettömyyttä tukevat toiminteet.

Lisäksi mainitaan kustannukset. CB edellyttäisi "miljoonaluokan perustamiskustannuksia kunkin teleyrityksen verkossa". 

En tiedä, kuka perustelut oli kirjoittanut, mutta ne ihmetyttävät. Muiden EU-maiden tuki CB:lle oli tiedossa, eikä se edes ole tekstiviesti, vaan suoraan näytölle ilmestyvä teksti-ikkuna. Miksi perustelujen kirjoittaja uskoi, että tämä ominaisuus voisi hävitä tulevista puhelinmalleista? Ymmärsikö kirjoittaja eron CB:n ja SMS:n välillä?

Perusteluissa päädytään suosittamaan 112 Suomi -jatkokehitystä, koska sovellus olisi paremmin räätälöitävissä ja se toteuttaisi esteettömyyden (varoitukset voitaisiin saada vaikka puhuttuina). Lisäksi nostetaan esiin tietosuoja: mobiilisovellus ei kerää tietoja, kun taas CB vaatii operaattoria pitämään kirjaa liittymien sijainnista. Tämäkin perustelu ihmetyttää, sillä operaattorit seuraavat joka tapauksessa liittymiensä sijaintitietoja.

Viimeisenä perusteluna mainitaan monikielisyys: 

Suomen lakisääteistä vaaratiedottamisjärjestelmää ajatellen keskitetyllä varoitusjärjestelmällä olisi helposti pitäydyttävä lakisääteisissä kansalliskielissä, siinä missä esitettävää sovellusperusteista järjestelmää olisi huomattavasti joustavampi kehittää vaikkapa täydentävin linkein kohti monikielisempää väestön varoittamiskulttuuria.

Ja tietenkin kyse oli kustannuksista:

Esitettävän sovellusperusteisen vaaratiedottamisratkaisun taloudellisten vaikutusten kokoluokka on merkittävästi alhaisempi kuin toisen toteuttamisvaihtoehdon eli keskitetyn tekstiviesti- tai soluyleislähetysperusteisen ratkaisun... Ehdotetulla sovellusperusteisen vaaratiedottamismallilla on samalla huomattavasti kevyempiä vaikutuksia televiestintää toteuttavien teleyritysten omaisuudensuojan (PL 15§) kannalta verrattuna keskitettyyn tekstiviesti- tai yleissolulähetykseen perustuvaan malliin.

Toisaalta tekstissä mainitaan vain tekstiviestijärjestelmän kustannukset, jotka nousisivat miljooniin teleyritystä kohti. Tekstiviestit ovat hitaita ja raskaita, eikä niitä ole suunniteltu joukkolähetyksiin. Havainnollinen esimerkki saatiin 6.12.2017, kun 100-vuotias Suomi lähetti kansalaisille onnitteluviestin itsenäisyydestä. Lähetykseen kului kahdeksan tuntia ja yhden operaattorin virheen vuoksi 400 000 asiakasta jäi ilman viestiä.

CB-järjestelmän kustannuksia ei HE:n perusteluissa analysoida lainkaan.

Joten tässä sitä nyt ollaan. Korona-aikaan tehty päätös ei kiinnostanut mediaa, eivätkä päättäjät pitäneet teknistä asiaa kovin tärkeänä silloisessa maailmantilanteessa. 

Nyt ihmettelemme Suomen valitsemaa linjaa ja yritämme saada droonivaroituksia 112-ohjelmaan "jo" ensi vuoden aikana. 

112 Suomi paikannus kuluttaa akkua.

Maailma on muuttunut. Puhelimet ovat täynnä sovelluksia, jotka kuluttavat akkua ja vaativat päivittämistä. "Älä asenna yhtään tarpeetonta sovellusta" on edelleen yksi puhelimen tietoturvaohjeista. Siksi jatkuvasti päällä oleva 112 Suomi -sovellus on tänään kaikkea muuta kuin hyvä ratkaisu vaaratiedottamiseen. Toisin kuin CB, se ei edes hälytä, jos puhelin on äänettömällä. Paikkatiedon seuranta kuluttaa akkua.

Näissä asioissa kannattaa tehdä niin kuin muutkin eikä sooloilla kansallisesti.

Aikaisempia kirjoituksiani vaaratiedottamisesta:

• Drooni-hälytykset jatkossa puhelimeen, mutta miten sitten pitäisi toimia? (31.3.2026)
• Vaaratiedottaminen on Suomen häpeäpilkku (9/2018)
• Viranomaisten vaaratiedotteet ovat huono vitsi (HS-kolumni, 4.9.2014)
• Vaaratiedotteiden radiojakelu muuttuu alueelliseksi - vihdoin (9/2014)

Lisäys 4.4.2026: Iltalehden jutussakin SMS ja CB menevät sekaisin, joten kertauksena vielä järjestelmien erot: 

• SMS (Short Message Service): teknisesti hidas ja raskas, ei sovellu massajakeluun, vastaanottajien puhelinnumerot pitää tietää ja yksilöidä, viestit lähtevät yksi kerrallaan, voidaan mykistää (puhelin äänettömällä) 
• CB (Cell Broadcast): teknisesti nopea ja kevyt, lähettää tekstin kaikkiin tukiaseman (cell) alueella oleviin puhelimiin, numeroita ei tarvitse yksilöidä eikä edes tietää, viesti lähtee kerralla kaikkiin laitteisiin, tulee läpi vaikka puhelin olisi äänettömällä

On helppo nähdä, miksi jälkimmäinen on ylivoimainen tapa väestön vaaratiedottamiseen. Tekstiviestejä ei tähän hommaan kannata edes harkita. Tsunamin aikaan oli toisin, koska CB:tä ei ollut (ainakaan nykymuodossa).

Lisäys 8.4.2026: Kansalaisaloite EU Alert -järjestelmän saamiseksi myös Suomeen. Allekirjoita sinäkin.

Lisäys 16.4.2026: Ei tarvittu aloitetta, sisäministeriö julkaisi tiedotteen. Ei selityksiä, ei pahoitteluita, ei perusteluja. Otsikoitu hienosti vaaratiedottamisen "kehittämiseksi": https://intermin.fi/-/suomi-kehittaa-vaaratiedottamisen-jarjestelmaa 

Ovatko tekstiviestit teoksia?

Ehdin jo hämmästyä luettuani päivän Hesarista, miten professori Kemppisen mielestä Kanerva olisi voinut estää tekstiviestiensä julkaisun Hymy-lehdessä vetoamalla tekijänoikeuteen. Yleensä olen ollut Kemppisen kanssa samoilla linjoilla, mutta nyt ihmetykseni heräsi. Ei tämä näin yksinkertaista voi olla. Ei tekstiviesti automaattisesti ylitä teoskynnystä. Kemppisen blogista käy onneksi paremmin ilmi, mitä hän on tarkoittanut.

Moni kuvittelee, että itselle tullut tekstiviesti, sähköposti tai paperikirje saisi automaattisesti lain suojaa, koska kyse on yksityisyyden piiriin kuuluvista asioista. Niin ei ole. Viestintäsalaisuus koskee vain viestin siirtoa ja ulkopuolisia henkilöitä -- he eivät saa urkkia tietoja kahden osapuolen keskinäisestä viestinnästä. Laki suojelee viestiä silloinkin, kun se teknisen virheen tai lähettäjän kömmähdyksen vuoksi päätyy vahingossa väärälle vastaanottajalle.

Oikeaa lähettäjää tai vastaanottajaa rajoitukset eivät koske. Jokainen voi julkistaa saamansa tekstiviestit tai kirjeet, jos niin parhaaksi katsoo. Kaverilta tullut, pomoa idiootiksi haukkuva sähköpostiviesti voi näyttää nololta, jos vastaanottaja tulostaa sen paperille ja kiinnittää firman ilmoitustaululle. Mutta ei siinä mitään laitonta ole.

Viestin julkistaminen mutkistuu, jos viesti on niin omaperäinen, että se ylittää teoskynnyksen. Teosta ei saa levittää ilman tekijän (tässä tapauksessa kirjoittajan) lupaa.

Teoskynnyksen ylittymisessä ei ole oleellista se, kuinka pitkä teos on. Lyhytkin teksti voi ylittää kynnyksen ja saada tekijänoikeuden suojaa. Silti on hyvin huolestuttavaa, jos tekstiviestejä aletaan pitää teoksina. Digiajalla tapahtuneen kehityksen myötä meistä jokaisesta on tullut sisällöntuottajia. Kaupallisista syistä melkein mitä tahansa väitetään nykyisin teokseksi, jotta sen käytöstä voitaisiin rahastaa. Siksi teoskynnystä pitäisi pikemminkin nostaa kuin laskea.

Kemppinen mainitsee Hesarissa, miten lyhytkin aforismi tai sanaleikki voi ylittää teoskynnyksen. Onneksi aina ei ole ajateltu niin -- muutoin joutuisimme maksamaan tekijänoikeuskorvauksia vaikkapa lauseiden "Jos ei heilaa helluntaina, ei heilaa koko suvena” tai "Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee" käytöstä.

No, ovatko Kanervan viestit teoksia? Jokainen voi muodostaa oman mielipiteen asiasta. Tätä kirjoittaessani viesteistä on julkistettu vasta yksi. "Haluatko tehdä sitä jossain jännässä paikassa" ei minun korvissani kuulosta teokselta, vaan kahden ihmisen väliseltä viestinnältä.

Arvioinnissa pitäisikin tarkastella, mihin käyttöön teksti on alunperin laadittu. Tekijänoikeuslaki on tarkoitettu suojaamaan sellaista, mikä on alusta pitäen tarkoitettu teokseksi. Informaation välitykseen tarkoitetun viestin ei pitäisi olla teos, vaikka se olisikin tavallisuudesta poikkeava ja omaperäinen. Tekijänoikeuslain soveltaminen tällä perusteella lehden julkaisun kieltämiseen kuulostaa kovin amerikkalaiselta oikeuskäytännöltä.