torstai 11. marraskuuta 2010

Vähemmän tunteja samalla palkalla?

Radiossa osui aamulla korviin kuuntelijan lähettämä viesti. Henkilö, jolla oli vielä 10 vuotta eläkeikään toivoi, että voisi jo tehdä lyhyempää kuin kahdeksantuntista työpäivää. Palkan pitäisi kuitenkin pysyä samana.

Niinpä. Olisi kohtuullista, että iän karttuessa voisi hieman hellittää, ja jättää töitä nuoremmille. Mutta kuka olisi valmis tinkimään elintasostaan?

Moni työntekijä kokee palkkansa olevan jonkinlainen työantajan hyväntahdon ele, jolla ei ole suoraa yhteyttä työsuoritteeseen. Ajatellaan, että jos palkka on liian pieni, se johtuu vain työnantajan ilkeydestä. Työnantaja ei vain halua maksaa niin paljoa, että raha riittäisi kaikkeen tarpeelliseen.

Eihän se tietenkään näin ole. Palkka ei ole työnantajan hyväntekeväisyyttä vaan osa siitä lisäarvosta, jota työntekijä onnistuu päivän aikana tuottamaan. Jokainen voi kysyä itseltään, olenko tässä kuukaudessa tuottanut lisäarvoa tai laskutusta kaksi kertaa bruttopalkkani edestä. Se on minimitaso, kun huomioidaan loma-ajat, työvälineet, vakuutusmaksut ja kaikki muut kulut, joista työnantajan on huolehdittava.

Jos palkkasi on vaikkapa 3000 euroa kuukaudessa, oletko tuottanut 6000 euron arvosta sellaista, mistä joku toinen on valmis maksamaan?

Tällainen ajattelu on itsestään selvää jokaiselle yrittäjälle, mutta ilmeisesti täysin vierasta valtaosalle palkansaajista. Palkka nähdään jonkinlaisena saavutettuna etuna, joka ilmestyy tilille itsestään. Palkan pitää myös nousta joka vuosi vähintään yleistä tulokehitystä vastaavasti, "koska se nyt vaan kuuluu asiaan ja kaikki hinnatkin nousevat".

Ajattelua hämärtää se, että liian suuri osa suomalaisista tekee työtä, jonka tuottamaa lisäarvoa on vaikea nähdä. Mikä on virastossa ahertavan työntekijän tuottama lisäarvo? Paljonko hän luo palvelua, josta joku toinen on puolestaan valmis maksamaan?

Monissa tehtävissä lisäarvoa ei varsinaisesti edes ole, kuten vaikkapa poliisin tai opettajan työssä. Tehtävät on vain hoidettava, ja palkka niihin saadaan verovaroista.

Mutta mistä ne verorahat tulevat? Toisten työntekijöiden tuottamasta lisäarvosta tietenkin. Viime kädessä jonkun on tuotettava se lisäarvo ja laskutus, jonka hedelmiä sitten jaetaan ketjussa alaspäin. Jos et tuota sitä itse, jonkun toisen on tuotettava sitä kaksinverroin.

6 kommenttia:

Markus kirjoitti...

Niin tuossa lisäarvossa vain on se dileema että ei se TYÖTEKIJÄ tee sitä lisäarvoa. Sellaista työtehtävää ei olekkaan, mistä vain tulee rahaa tyhjästä ... paitsi jossain suomen pankin painokoneiden ääressä. Se raha tulee vain yhdestä paikkaa ja se tulee ASIAKKAILTA ... ASIAKKAAT maksavat jokaikisen meidän palkan. olkoot se sitten virkamies (verot) tai normaaliduunari (kassakone). Joko asiakkaalle myydään jotain tuotetta (tehdää tehtaassa tuote ja myydään asiakkaalle), tai paljon huonommin kannattavaa - palvelua. Nykyinen palveluyhteiskuntamouhkaus onkin siitä huonoa kun siinä vain kiertää sitä samaa rahaa ees taas. Palvellaan toisiamme ja näinollen sama raha liikkuu edestakasin ja siitä pieni siivu aina valtiolle arvonlisän muodossa... mitä tapahtuu pitkällä skaalalla? KAIKKI raha on loppujenlopuksi valtiolla? Eikä siinäkään mitää järkeä ole. Tämän vuoksi palveluyhteiskunta EI TOIMI. Toisiamme hyysäämällä ei loppujenlopuksi tuoteta mitään lisäarvoa. Vanha teollisuusyhteiskunta sentäs loi TUOTTEITA joita myytiin ULKOMAILLE (uutta rahaa virtasi maahan). Tämä olikin kannattavaa bisnestä mutta sen ajat alkavat olla ohi. Ulkomailla on ihan sama ongelma mitä täällä suomessakin. Ei niitä tuotteitakaan kannata globaalisti ikiaikoja myydä toisillemme, niidenkin lisäarvo rahat meinaan valuu VALTIOILLE. Noh jokatapauksessa tämä sentäs oli globaalia kaupankäyntiä joka on kautta historian tuonut sitä oikeaa lisäarvoa (vrt. silkkitie). Ummehtuneet sisämarkkinat - joihin palveluyhteiskuntavouhotuskin perustuu, ei toimi, eikä matemaattisesti voi tulla koskaan toimimaan. Joten en ymmärrä miksi tällaista tavoitellaan?

jaska kirjoitti...

Palkan pitää myös nousta joka vuosi vähintään yleistä tulokehitystä vastaavasti, "koska se nyt vaan kuuluu asiaan ja kaikki hinnatkin nousevat".

Näinhän se on koska EKP huolehtii "hintavakaudesta" eli jatkuvasta pienestä inflaatiosta tuomalla jatkuvasti lisää rahaa markkinoille.

Pelkkä palkankorotusten ja hintojen nousun keskinäinen kierre ei pitäisi ikuista inflaatiota yllä, joten tästä on turha syyttää ahneita työntekijöitä.

Anonyymi kirjoitti...

Markus, mielenkiintoinen teksti! Siinä on oikeita avainsanoja ja muodollisesti oikeita lauseita; sisällössä vain ei ole yhtään mitään järkeä.

J kirjoitti...

"Monissa tehtävissä lisäarvoa ei varsinaisesti edes ole, kuten vaikkapa poliisin tai opettajan työssä. Tehtävät on vain hoidettava, ja palkka niihin saadaan verovaroista."

Onko tässä nyt joku mielenkiintoinen määritelmä lisäarvolle, vai mitä tarkoittaa että poliisin ja opettajan työssä ei tuoteta jotain mistä muut ovat valmiita maksamaan? Vai tarkoititko että sitä ei voi varsinaisesti laskea, vaikka selvää onkin että työ on arvokasta?

Petteri Järvinen kirjoitti...

Kirjoituksessa käyttämäni lisäarvon määritelmä ei ehkä ole aivan oikeaoppinen, mutta ajatus on yksinkertainen: palkkaa voi vaatia vain siitä, että tekee jotain sellaista mistä joku toinen puolestaan on valmis maksamaan. Sivukulut ym. huomioiden kuukauden aikana kerättyjen maksujen pitää olla vähintään kaksinkertainen omaan bruttopalkkaan verrattuna. Tätä sopii miettiä, kun seuraavan kerran haluaa palkankorotuksen, tai kun seuraava kansanedustaja väittää palkkansa olevan alakanttiin.

Kaikissa tehtävissä maksuhalukkuutta ei ole helppo mitata, esimerkiksi juuri poliisin tai opettajan työ. Toisaalta juuri nämä sattuvat olemaan samalla hyvin arvostettuja ja luotettuja ammatteja, joten ne ovat huonoja esimerkkejä.

Pelkkä tuottavuus ei ole mikään mittari, jos tuotetaan sellaista mitä kukaan ei halua (esimerkiksi turhia muistioita, raportteja, selvityksiä ja muuta byrokratiaa).

Olli Vihervuori kirjoitti...

Toinen lähestysmistapa palkkatason määräytymiseen on kysynnän ja tarjonnan laki (jonka vaikutusta tosin yleiset sopimukset rajoittavat). Jos ala ei kiinnosta työntekijöitä, sen palkkataso tuppaa nousemaan. Työnantajan kannalta tämä näkyy nousevina palkkakustannuksina, jotka sitten siirtyvät tuotteiden hintoihin. Tämä puolestaan tarkoittaa Järvisen mainitseman työn tuottaman lisäarvon nousua. Työn lisäarvo voi siis myös olla palkkojen muutoksen liittyvä seuraus- eikä syytekijä.