Snowdenin suurin paljastus

Snowdenin kohutut paljastukset ovat tähän asti olleet melko laimeita. Se, että NSA salakuuntelee runkoverkkoja ja saa tietoja suoraan jenkkiläisistä nettipalveluista, ei ollut varsinainen yllätys. Asia on ollut tiedossa, Snowden vain antoi todisteet.

Mutta viime yön paljastukset ovat oikeasti kovaa kamaa. Nyt vihdoin Snowden kertoi, miten kieroja keinoja NSA käyttää tietoja saadakseen. Se varastaa salausavaimia nettipalveluista, hankkii niitä ilmeisesti solutettujen agenttien avulla (varokaa maailman operaattorit, myös Suomessa), heikentää salausalgoritmeja ennen niiden standardointia, asentaa ulkomaisille tiedustelupalveluille myytäviin koneisiin urkintapiirejä, lisää takaovia kaupallisiin tietoturvaohjelmiin ja mahdollisesti jopa lisää ohjelmiin tahallaan tietoturvaongelmia. Jos vielä jokin kierous jäi listaamatta, sekin luultavasti löytyy NSA:n työkalupakista. Kun kyse on kansallisesta turvallisuudesta (tai uteliaisuudesta), anything goes.

Lista on ällistyttävä. Keinot ovat katalampia kuin mitä agenttiromaanien kirjailijat ikinä pystyisivät keksimään. Kiinalaisten kohutut tietomurrot amerikkalaisiin yrityksiin ja viranomaispalveluihin vaikuttavat tämän jälkeen pyhäkoulupoikien puuhastelulta.

Snowdenin viime yön paljastukset maksavat Yhdysvalloille miljardeja dollareita ja todennäköisesti myös ihmishenkiä. Kuka enää tämän jälkeen uskaltaa käyttää mitään jenkkituotetta tietoturvan kannalta tärkeisiin tehtäviin? Lehtien paljastuksista oli ilmeisesti viranomaisten pyynnöstä poistettu yhteistyötä tekevien jenkkiyritysten nimiä, joten emme tiedä, ovatko kaikki mukana urkinnassa, vai onko joukossa (vielä toistaiseksi) luotettaviakin tahoja.

Ei ihme, että kaupallisissa ohjelmissa on usein turva-aukkoja -- ne saattavat olla tarkoituksellisia. Ei ihme, että niiden korjaaminen kestää joskus luvattoman pitkään -- mahdollisesti NSA:lla on käynnissä jokin aukkoihin perustuva seurantaoperaatio.

Näiden paljastusten jälkeen naurattavat viime joulukuun ITU-konferenssin keskustelut siitä, pitäisikö netin hallinnointia siirtää YK:n alaisuuteen. USA ja EU vastustivat ehdotusta voimakkaasti, koska ne pelkäsivät siirron antavan valtioille keinoja urkkia kansalaisiaan. Nyt on selvää, että suurin urkkija on USA itse -- eikä se halua luopua tästä mahdollisuudesta jatkossakaan.

Jos Snowden vielä elätteli jotain toiveita kotiinpääsystä, nyt hän saa unohtaa asian. Parasta alkaa opiskella venäjää ihan tosissaan. Eikä henki ole turvassa edes siellä, liian moni haluaa nyt hänen päänahkaansa.

Ei ihme, että juuri Microsoft osti Nokian. NSA:n kannalta olisi ollut kestämätöntä, jos Microsoftin mobiilipalveluihin liittyvä urkintamahdollisuus ja puhelintekniikan kontrolli olisi päätynyt jollekin aasialaiselle valmistajalle.

Meille suomalaisille Snowdenin paljastukset ovat tavallaan positiivinen asia. Suomen hyvä maine, korkea turvaosaaminen sekä liittoutumattomuus sen paremmin Ruotsin kuin Natonkaan kanssa, kantavat nyt hedelmää. Tietoturvaohjelmista ja alan palveluista voi tulla Suomelle todellinen menestystarina.

Pitää vain toimia, ennen kuin jenkit ehtivät ostaa yritykset meiltä pois. 

Nokia - disconnecting memories

Nokian puhelinliiketoiminnan myynti Microsoftille on meille suomalaisille katkera pala. Hehkutukset siitä, miten tämä on uuden ajan alku, eivät paljon lämmitä. Tappio mikä tappio.

Matkapuhelin on ihmisen laitteista kaikkein henkilökohtaisin. Miehillä vain auto pääsee lähelle. Puhelimeen liittyy monia muistoja -- tärkeitä puheluita, se tunne kun ensi kertaa pääsi puhelimella nettiin, se tärkeä kauppa joka jäi tekemättä kun kenttää ei ollut ja niin edelleen.

Unohdetaan siis miljardit eurot ja hienot visiot. Meillä on oikeus olla tunteellisia, vaikkei se mitään hyödytäkään. Nokia - connecting people, muistathan? Koiranleukojen mielestä puhelimet tosin venyttivät työpäivät niin pitkiksi, että parempi slogan olisi ollut Connecting people, disconnecting families.

Eilisen uutisen jälkeen kaivoin omat Nokia-puhelimeni kaapista. Olen säästänyt ne kaikki. Vain ensimmäinen, vuonna 1992 käytettynä (noin tuhannella eurolla) ostamani NMT-Nokia jäi puuttumaan, sen myin eteenpäin kuin GSM-aika alkoi.

Nokialaiseni lähes 20 vuoden ajalta.

Kuten kuvasta näkyy, en ole vaihtanut puhelimia turhan usein enkä ostanut omaan käyttöön uusinta tekniikaa vaan parasta hinta/laatusuhdetta. Communicatorit hyppäsin kokonaan yli; niiden pieni näyttö ja rajoitetut sähköposti- ym. ominaisuudet olivat turhia, kun käytössä oli aina läppäri ja datayhteys.

Legendaarinen 2110 oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mainio laite. Oli ihmeellistä, kun pystyi näkemään soittajan numeron etukäteen eikä puheluun ollut pakko vastata. Ja tietysti ne tekstiviestit sekä gsm-data, joita NMT:ssä ei ollut lainkaan.

Nokia 6150 palveli hyvin monia vuosia. Vuosituhannen alussa sain 7110-mallin, jossa oli uusinta tekniikkaa edustava WAP. Tällä puhelimella tuli soitettua ja vastaanotettua monia dramaattisia puheluita nettihuuman aikana.

N-Gage oli ensimmäinen Symbian-puhelimeni ja ostin sen toukokuussa 2004 poistomyynnistä 109 eurolla. Loistonsa päivinä Nokialla oli rohkeutta kokeilla kaikenlaisia ideoita; oli vain luonnollista että kaikki eivät onnistuneet. N-Gage oli ajatuksena oikea (vrt. Angry Birds nyt), mutta käytännön toteutus ontui. Mikrofoni ja kaiutin olivat laitteen reunassa, joten N-Gageen puhuminen näytti koomiselta ja pelimodulin vaihtaminen vaati puhelimen buuttaamisen.

N73:n ostin aamupäivällä ja iltapäivällä iäkäs sukulaiseni kuoli. Muistan molemmat hyvin. N73 oli oikea älypuhelin, siinä oli ensi kertaa myös kamera. Niin, ja kuvapuhelut, jotka sitten jäivät Skypen ja Facetimen jalkoihin.

Viimeinen nokialaiseni oli 20.3.2009 ostettu E71, jossa oli mainio näppäimistö. Juuri muuta hyvää siinä ei ollutkaan.

Loppupään laitteista näkee, miksi Nokia epäonnistui. E71 tuli markkinoille kesällä 2008 -- siis puolitoista vuotta iPhonen jälkeen. Silti puhelimessa oli onneton näyttö, surkea selain, riittämätön muisti, vaikeaselkoinen käyttöliittymä ja sen päivittäminen oli jatkuvaa taistelua. Musiikkia en edes yrittänyt, koska Nokian RealPlayer- ja drm-viritykset olivat aivan hirveitä. Muilta kuulin, että viimeisissä Symbian-älymalleissa oli myös luvattoman paljon laatuongelmia.

Tällaista näkymää Nokia tarjosi vielä keväällä 2009 asiakkailleen:

Symbian älypuhelin vm. 2008.

Huomaa erityisesti sanojen katkaisut tyyliin "Internet-puheluaset." vaikka tilaa olisi ollut koko sanalle. Symbian oli alustana niin surkea, ettei sanoja voinut kirjoittaa kokonaisina -- ja silti johto ei nähnyt minkään olevan vialla. Tarvittiin Elop havaitsemaan, että alusta oli tulessa eikä mobiilimaailman keisarilla ollut enää vaatteita.

E71 käynnistysvalikko.

Ja ei, kuvia ei ole pienennetty, vaan resoluutio oli tosiaan näin surkea.

Symbian-sovellukset piti etsiä ja ladata netistä pc-koneen kautta. Laitteen omat päivitykset piti tehdä PC:n Ovi-sovelluksella -- kunhan oli ensin varmuuskopioinut koko puhelimen ja palautti tiedot päivityksen jälkeen takaisin. Nettiyhteys Data-Suitella oli sattuman kauppaa ja ajurien kanssa sai tapella jatkuvasti. Kalenterien, sähköpostien ja kontaktien synkronointi... älä edes muistuta.

Nokian päivitykset.... hrrr! (puistatuksia)

Samaan aikaan Apple tarjosi asiakkaille iPhonea, joka ei juuri eroa tämän päivän malleista. Käytettävyydessä eroa oli kuin yöllä ja päivällä, mutta Nokian johto ei sitä ymmärtänyt. Se piikitteli Applea nopean 3G-yhteyden puuttumisesta, joka oli tavalliselle käyttäjlle täysin sivuseikka. Sloganissa esiintynyt people oli insinööreiltä unohtunut. N97-mallista en aluksi löytänyt edes virtakytkintä.

Ylimielinen Nokia oli menettänyt pelin jo vuonna 2008. Kesti vielä pari vuotta, ennen kuin johto tunnusti asian ja teki sille jotain. Kun Elop palkattiin, ekosysteemilaiva oli jo mennyt. Nokia koetti saada uimalla Windows Phonen kiinni emmekä saa koskaan tietää, olisiko se lopulta onnistunut. Ensimmäisiä lievästi positiivisia merkkejä alkoi tänä vuonna näkyä, mutta liian monta miljardia oli jo ehditty hukata. Tästä eteenpäin Lumiaa kannattelevat Microsoftin syvät taskut ja Windows-käyttöjärjestelmän tuomat miljardit. Nokian omat voimat eivät enää riittäneet.

Nokiaan liittyy paljon hyviä muistoja, mutta iPhonen jälkeen esitellyt puhelinmallit on parempi unohtaa. Ne osoittavat, ettei yritystä suinkaan tuhonnut myyrä vaan johto itse.

Nokia-kauppa riskitön Microsoftille

Pitäisi säätää laki, joka velvoittaisi julkistamaan kaikki suuret uutiset aamukuudelta. Näin ihmiset ja mediaväki saisi riittävästi aikaa tapahtumien sulatteluun ja pörssipeluritkin ehtisivät hioa strategioitaan ennen Helsingin ja New Yorkin pörssien avautumista. Kiitos Nokian ja Microsoftin, näin kävi tänään.

Pitkästä päivästä johtuen melkein kaikki on jo ehditty sanoa. Muutama hajahuomio silti.

Nokian ostaminen oli Microsoftille riskitön juttu -- sillä ei ollut enää vaihtoehtoja. Microsoftin on pakko päästä mukaan mobiilibisnekseen ja Nokia on siihen ainoa, joskaan ei helppo tie. Microsoft varmasti pettyi Nokian jäädessä käytännössä ainoaksi WP-puhelinten valmistajaksi. Jos Nokia olisi luovuttanut tai vaihtanut vaikka nnn (insert your choice here: Android, Sailfish, Firefox...) -alustaan, Microsoftin tulevaisuus olisi romahtanut.

Nokialla sen sijaan oli vaihtoehtoja. Se olisi voinut odottaa vaikka tuoreiden Lumia-mallien myyntilukuja. Kaupan ajoitus on outo, sillä juuri nyt Lumia on ensi kertaa saamassa uskottavuutta. Ehkä Nokian kassatilanne ei kestänyt pidempää odottelua? Tai taustalla on jotain muita ongelmia, mistä emme tiedä.

Ikävä havaita, miten moni pitää Elopia Nokian tuhoajana. Meillä on halu uskoa, että kaikki paha tulee ulkomailta. "Ollila loi firman ja Elop tuhosi sen" ei todellakaan pidä paikkaansa. Ollila pysytteli sitkeästi yhtiön johdossa, vaikka miehiä olisi pitänyt vaihtaa jo vuosia sitten. Ollilan päätöksillä kaivettiin kuoppa, jota täyttämään Elop värvättiin. Yhtiön hallitus päätti valita Windows Phone -alustan ja sama hallitus päätti palkata Microsoftin miehen. Hallitusta johti Jorma Ollila. Elop ei valinnut Windows-alustaa, Ollila valitsi.

Nokian kohtaloksi koitui puhelinten muuttuminen laitteista ekosysteemeiksi. Pelkkänä laitteina puhelimet pärjäsivät hyvin, mutta softa- tai palvelupuolella Nokia ei koskaan pärjännyt. Ovi oli Appleen tai Googleen verrattuna onneton viritys.

Toinen kohtalokas tekijä oli kosketusnäyttöjen yleistyminen. Nokia missasi alan tärkeimmän trendin, koska se oli niin täynnä omaa osaamistaan ja vanhoja Ollilan kavereita, jotka eivät nähneet maailman muuttumista. Loppu on historiaa. Tänään nimenomaan historiaa.

Nokialle jäi verkot, kartat ja patentteja -- sekä valtava tukku rahaa. Jälkimmäisestä on hyötyä vain, mikäli se osataan investoida uuteen kasvualaan. Sellaista ei kuitenkaan ole helppo löytää, kaikki ilmeiset kohteet ovat jonkin ekosysteemin paloja. Nokian pitäisi keksiä jotain ihan uutta.

Voisiko Ollilan puuhailu gps-tiemaksun kanssa olla yritys uuden bisneksen löytämiseksi? Vaikka harvaanasutussa ja lähes ruuhkattomassa Suomessa onnistuttaisiin kehittämään maailman paras autojen seurantalaite, saataisiinko se myytyä koko EU-alueelle? Voisiko siitä tulla miljardien liiketoimintaa?

Matkapuhelimista tuli Nokialle riippa, joka vei enemmän rahaa kuin tuotti. Taloudellisesti puhelimista eroon pääseminen on hyvä ratkaisu, mutta meihin suomalaisiin se sattuu. Jokaisella on muistoja tärkeistä puheluista ja tärkeistä puhelimista. Itse kaivoin juuri laatikoistani kuusi eri puhelinta, joita käytin vuosina 1995-2010. Sniff. Nokia on ollut osa elämääni, meidän kaikkien elämää.

Aluksi Microsoftin puhelinkehitys jatkuu suomalaisvoimin. On vaikea kuvitella, että ratkaisu olisi pysyvä. Jos mobiiliala on niin tärkeä Microsoftille kuin nyt näyttää, se tullaan hiljalleen siirtämään joko Piilaaksoon (missä Apple ja Google jo ovat) tai Redmondiin. Kymmenen tunnin aikaero ja suorien lentojen puuttuminen tekee tuotekehityksen yhteistyöstä liian hankalaa kahdella eri mantereella, etenkin kun valmistus on vielä kolmannella.

Katkerinta olisi, jos Lumiasta Microsoftin helmassa tulisi nyt suuri menestys. Silloin tämän päivän myyjiä tullaan haukkumaan virheestään vielä vuosienkin päästä. Toisaalta huono menestys olisi sekin pahasta, se nopeuttaisi osaamisen siirtoa USA:han ja jättäisi markkinat Applen/Googlen kaksintaisteluksi.

Varmaa on vain, ettei tulevaisuus voi olla ainakaan Microsoftin tablet-myyntiä huonompi.

Tiemaksussa aloitus ratkaisee

Aamun Hesari kertoo työryhmän ehdottavan tiemaksua, jossa olisi vain kaksi porrasta: kaupunkiajosta veloitettaisiin 6 senttiä kilometriltä ja maaseutuajosta 3 senttiä. Maksun vastapainoksi vuotuisesta käyttömaksusta luovuttaisiin ja uusien autojen hinta laskisi tuhansia euroja autoveron keventyessä. Liikenteen kokonaisverotus pysyisi siten ennallaan, se vain painottuisi nykyistä enemmän auton käyttöön. Ajojen seuranta perustuisi gps-järjestelmään ja kokeilu aloitettaisiin jo ensi vuoden alusta.

Uutta on, ettei maksua enää markkinoida ns. ruuhkamaksuna, vaan selkeänä maksuna tien käyttämisestä. Jorma Ollilan (!) johtama työryhmä ennustaa maksun lisäävän joukkoliikenteen käyttöä sekä vähentävän hiilidioksidipäästöjä viidellä prosentilla. Sama vähennys tulisi liikenneonnettomuuksiin. Olisi kiinnostavaa tietää, miten näin tarkkoja ennustuksia on voitu tehdä asiassa, josta kenelläkään ei ole aiempaa kokemusta. Ihmisten käyttäytymistä on tunnetusti vaikea ennustaa -- pk-seudulla joukkoliikenteen suosion kasvu on yllättänyt kaikki.

Pohjimmiltaan tiemaksu on aluepolitiikkaa. Sillä halutaan tasata autoilun kustannuksia maaseudulla, jossa etäisyydet ovat pitkiä eikä julkista liikennettä ole. Siksi pelkkä bensan hinnan nostaminen ei riitä, koska se rankaisisi suhteellisesti enemmän maalla asuvia.

Erot maaseudun ja kaupunkien välillä ovat kiistattomia. Ehkä seuraava työryhmä voisikin pohtia, miten tasata maaseudun alhaisempia asumiskustannuksia kaupunkilaisille? Miksi asunnot maksavat kasvukeskuksissa tolkuttomasti, kun maalla samalla hinnalla saa omakotitalon? Se on niin väärin.

Ehdotetussa maksussa on useita ongelmakohtia. Kiinteä km-korvaus tasoittaisi eroja pieni- ja suuripäästöisten autojen välillä. Isojen autojen ostohinta laskisi suhteellisesti enemmän ja bensankulutuksesta johtuva ero käyttökustannuksissa pienenisi.

Toki tätä voisi kompensoida nostamalla samalla myös polttoaineen hintaa tai sitomalla km-maksu jotenkin moottorin kokoon. Pelkkää kaupunkiajoa tekevälle vanhan auton omistajalle 6 snt/km vastaa noin 30 prosentin korotusta bensan hintaan. Tiemaksu ei millään tavalla poista tai edes vähennä polttoaineen hinnan korotuspaineita tulevaisuudessakaan.

Alkuvaiheessa on tärkeintä vain saada myytyä järjestelmä kansalaisille. Vaikein osuus on saada gps-tallentimet autoihin, koska sen hyväksyminen on poliittinen päätös. Kun infrastruktuuri on olemassa, maksuja voidaan korottaa, porrastaa ruuhkien mukaan ja painottaa sähköautoja suosivaksi (eli nostaa bensan hintaa). Nämä kaikki ovat enää hienosäätöä, joka voidaan tehdä hallinnollisilla päätöksillä. Ja juuri tätä verottaja haluaa: enemmän säätönappuloita autoilun verottamiseen, jotta sitä voidaan kohdentaa paremmin ja tuottoa säätää kulloistenkin tarpeiden mukaisesti.

Siksi on tärkeää käsitellä järjestelmän ongelmat ja haitat juuri nyt, ennen kuin etenemme koekäyttöä pidemmälle. Ei kannata kiinnittää liikaa huomiota alkuvaiheen hintoihin tai mainostettuun oikeudenmukaiseen verokohteluun. Kaikkia näitä on helppo muuttaa myöhemmin.

Yksi keskeinen uhkakuva liittyy yksityisyydensuojaan. Autojen sijaintitiedot on kerättävä reaaliajassa ja tallennettava tietokantaan, josta niille on helppo keksiä myöhemmin uutta käyttöä. Periaate on sama kuin matkapuhelimen käytössä -- ei siinäkään laskutus- tai sijaintitietoja säilytetä puhelimessa, vaan operaattori kerää ja hyödyntää ne saman tien.

On ihan sama, miten autotietoja nyt luvataan suojella -- kokemus on osoittanut, että ennen pitkää houkutus niiden käyttämiseksi myös muihin kohteisiin käy ylivoimaiseksi.

Ihmetystä herättää tavaton kiire, millä järjestelmää ollaan luomassa, vaikka tilastot osoittavat autoilun kääntyneen laskuun ja joukkoliikenteen suosion nousuun ilman tiemaksuakin. Ollilan mukanaolo saa epäilemään, että Suomesta halutaan taas tehdä uuden tekniikan pioneeri. Samoin kävi 15 vuotta sitten, kun Nokian ja saman Ollilan nimissä Suomi kiirehti ensimmäisenä digitelevisioon. Muistamme kaikki, miten digiboksien kanssa kävi ja miten lupaukset hienoista tv-palveluista vesittyivät yksi kerrallaan.

Oikea -- ja itse asiassa ainoa -- tilaisuus vaikuttaa kehitykseen on juuri nyt.

Urkinnan suo siellä, vetelä täällä

Vihreiden Oras Tynkkysen mielestä Suomen kannattaisi kehittää itsestään tietotekniikan turvasatama. Suomen pitäisi taata luottamuksellinen viestintä ja sitoutua olemaan urkkimatta maan sisäistä liikennettä.

Kantona kaskessa on Ruotsi, jonka kautta valtaosa Suomen ulkomaanyhteyksistä kulkee. Ruotsi urkkii kaikkea maansa läpi kulkevaa dataliikennettä -- lähinnä kai siksi, että se kalastelee kiinnostavia tietoja Venäjältä, jonka liikenne kulkee ensin Suomen läpi Ruotsiin ja sieltä maailmalle. Emme me suomalaiset Ruotsia kiinnosta, mutta Venäjältä urkittuja tietoja voi sitten vaihtaa NSA:n kanssa maata itseään kiinnostaviin tietoihin.

Ruotsista on tehty tarinan pahis, mikä on perin epäreilua. Ruotsia ei pidä demonisoida FRA-urkinnan vuoksi vaan pikemminkin kehua siitä. Ainoana maana Ruotsi tekee avoimesti saman, mitä muut salassa ja lain ulkopuolella.

Tynkkynen ehdottaa, että Suomen pitäisi vähentää riippuvuuttaan Ruotsin ulkomaanyhteyksistä ja rakentaa oma kaapeli... niin mihin? Olisiko oma kaapeli Itämeren poikki Saksaan ja siitä edelleen Keski-Eurooppaan turvallisempi vaihtoehto? Saksa vakoilee tasan tarkkaan yhteyksiä siinä missä Ruotsikin; todennäköisesti sen yhteistyö NSA:n kanssa on vielä paljon Ruotsia laajempaa. Se ei vain puhu asiasta, ja siksi saksalaiset poliitikot ovat nyt hämmästyneitä Snowdenin paljastettua maan tiedustelupalvelun yhteistyön NSA:n kanssa.

Suo siellä, vetelä täällä. Itse asiassa kaapelia Suomesta Saksaan on jo suunniteltu, sen kustannukset olisivat noin 50 miljoonaa euroa. Pikkuraha näissä peleissä.

Uusi yhteys suoraan Keski-Eurooppaan olisi tervetullut toimintavarmuuden kannalta, mutta tuskin se urkintaa vähentäisi. Luultavasti jokainen maa seuraa nettiliikennettä ainakin jossain määrin -- laillisesti tai laittomasti. Jos haluamme estää ulkopuolisten maiden suorittaman urkinnan, meidän pitäisi vetää omat kaapelit jokaiseen maahan.

Tynkkynen korosti ehdotuksensa myönteisiä talousvaikutuksia, mutta siinä on mukana myös ideologiaa -- halu tarjota muulle maailmalle tiedon turvasatama (Islanti keksi tämän muuten ensimmäisenä journalistien turvaksi, ja on sillä muutakin käyttöä). Googlen tai Facebookin turvallisuuteen se ei vaikuttaisi, yritysten kotimailla kun on aina pääsy palvelimille olivatpa itse laitteet fyysisesti missä maassa tahansa.

Parempi keino urkinnalta suojautumiseen on laajentaa salaustekniikoiden käyttöä. Fyysistä yhteyttä on mahdoton suojata, mutta tietoliikenteen suojaaminen kyllä onnistuu. Sähköpostin, nettiselailun ja vastaavan voi salata; perinteiset tekstiviestit ja puhelut ovat hankalampia, koska niiden tekniikan määrittelevät operaattorit eikä runkoverkoissa ole salausta.

Googlen, Facebookin ja muiden amerikkalaisten palvelujen (kuten älypuhelinten) todelliseen suojaamiseen on vain yksi, äärimmäinen keino: niiden käytön lopettaminen.

Vuosi pakkoruotsia riittäisi

Kansalaisaloite on herättänyt henkiin keskustelun pakkoruotsista. Kieli ei ole pikkujuttu eikä rationaalinen asia muutenkaan. Oman kielen puolesta on sodittu ja vääriä kieliä on yritetty nitistää pakolla, yleensä siinä onnistumatta.

Lukiessani viikolla pakkoruotsin kannattajien perusteluita olen oivaltanut, miten heikolla pohjalla ne lepäävät. "Kaksikielisyys on rikkaus" -argumentti on kaikista kulunein ja hölmöin. Jos kaksikielisyys on rikkautta, kolmikielisyys on varmaan jo pelkkää taivasta? Miksi sen toisen pitäisi olla juuri ruotsi? Ja miten paljon tämä rikkaus meille maksaakaan?

"Kaikki kielitaito on hyväksi". Hyvä argumentti, mutta ei mitenkään liity ruotsin kieleen. Ehdotuksena ei ole kielenopetuksen vähentäminen vaan kielten painottaminen nykyajan tarpeiden mukaisesti.

Itselleni uusi argumentti oli ruotsin kielen asema osana "kansallista identiteettiä". Kuka voi määritellä kansallisen identiteetin? Kuuluko suomalaiseen identiteettiin sauna, keihäänheitto ja Koskenkorva? Olenko huono suomalainen, kun en piittaa noista yhdestäkään?

Mikään pakkoruotsia puoltavista väitteistä ei pidä vettä. Eikä tarvitsekaan, sillä kieli on henkinen asia. Pakkoruotsia voi perustella vain tunteilla ja historialla.

Historiaan takertuminen ei tosin juuri nyt ole hyvässä huudossa. Talouskurimuksessa meitä vaatimaan unohtamaan vanha ajattelu ja sopeutumaan muutokseen. "Ai­ka men­nyt ei kos­kaan enää pa­laa", sanoo valtiovarainministeri ja on epäilemättä oikeassa. Suomi lähestyy Eurooppaa ja avautuu itään, joten myös kielitaidon vaatimukset muuttuvat.

Historia on huono perustelu senkin vuoksi, että pakkoruotsi tuli käyttöön vasta peruskoulun myötä. Kuinka paljon se on parantanut ruotsinkielisten mahdollisuuksia saada palvelua omalla kielellään? Todennäköisesti trendi on ollut laskeva. Ruotsia osattiin laajemmin 1960-luvulla kuin nyt.

Sen kyllä haluaisin tietää, millä ihmeen lehmänkaupalla ruotsinkielenopetusta päätettiin jatkossa aikaistaa vuodella? Tälle ei löydy sen paremmin järki- kuin tunneperustettakaan.

Yhteiskunnassa vallitsee nyt tehokkuusajattelu. Työuria halutaan pidentää ja valmistumista nopeuttaa. Tästä näkökulmasta pakollinen ruotsinopetus on tuhlausta, joka on lisäksi pois muista kielistä.

Ehdotan kompromissia: typistetään pakkoruotsi yhteen vuoteen. Siinä ajassa oppilaille ehditään antaa perustiedot ruotsin sanoista ja kieliopista. Halukkaat voivat jatkaa kielen opintoja entiseen tapaan, muut valitsevat sen tilalle venäjän, saksan, ranskan, portugalin tai kiinan. Jos myöhemmin huomaa tarvitsevansa ruotsia, nuorena saatu vuoden pikakurssi auttaa omaksumaan loputkin.

Epäilen, että kovin moni ei tarvitse.

Rooman klubi ja muistini rajat

Ilmastoaiheisessa kirjoituksessani tulin maininneeksi Rooman klubin Kasvun rajat -tutkimuksesta vuodelta 1972. Muistikuvani olivat peräisin Tekniikan Maailman kansikuvajutusta, joka ilmestyi vuoden 1973 ensimmäisessä numerossa. Yllättäen vanha muistikuvani kiinnosti Suomen Kuvalehteä niin paljon, että se teki aiheesta pienen kirjoituksen. Oli siis hyvä syy kaivaa esiin vanha lehti ja katsoa, miten yli 40 vuotta sitten tutkimuksesta kerrottiin.

Dramaattinen kansikuva kertoo oleellisen:

TM 1/1973: Aika vähissä

Varmuuden vuoksi sivun alareunassa on vielä teksti: "Tietokone: aika vähissä". Se, että tulevaisuusmallit oli ajettu oikein tietokoneella, oli 40 vuotta sitten iso juttu ja teki ennusteista uskottavampia. Vuonna 1973 lehti vietti muuten 20. juhlavuottaan, tänä vuonna kannet ovat muistuttaneet 60 vuoden historiasta.

Vanhat muistikuvat eivät tietenkään olleet kovin tarkkoja. Nuorena luetusta jutusta jäi mieleen lähinnä huoli: jos käyrät pitävät paikkansa, maailma tuhoutuu joskus vuoden 2000 tienoilla -- silloin kun minä olen aikuinen. Apua!

No, ihan niin ei ole käynyt, eikä jutussakaan ihan sitä väitetty. Artikkelissa esiteltiin neljä eri skenaariota, joista kaksi ensimmäistä olivat hyvin lohduttomia:

Kaksi ensimmäistä skenaariota ovat lohduttomia.

Vasemmalla on "ihmiskunnan tulevaisuus nykytietojen perusteella": talouselämä luhistuu, elintarvikkeet niukoissa, ihmiskunta kuolee nälkään. Osa käännepisteistä on vuoden 2010 tietämillä. Oikealla on "kehitys ehtymättömillä raaka-aineilla" -skenaario: saastunut ympäristö myrkyttää elämän ja saastuminen räjähtää noin vuoden 2025 kohdalla.

Vain kasvusta luopuminen pelastaa maailman.

Mutta ei hätää, sillä "tietokone antaa yhden mahdollisuuden". Ihmiskunta pelastuu, jos se luopuu kaikesta kasvusta (oikeanpuoleinen kaavio, skenaario neljä). Vasemmanpuoleinen, kolmas skenaario pysäytti saastumisen rajattomilla (tosin kuvatekstissä puhutaan vain viisinkertaisilla) raaka-ainevaroilla, jolloin maailma tuhoutui nälänhätään. Ei hyvä sekään.

Mitä näistä voisi oppia tänään 40 vuotta myöhemmin? Ainakin sen, että vaikka ennusteet olisivat tietokoneen tekemiä, ne ovat silti aikansa lapsia.

Kuten kaavioista näkyy ja kuten monet omakohtaisesti muistavat, 1970-luvulla kannettiin erityistä huolta juuri saastumisesta. Huoli johti monenlaisiin toimenpiteisiin: lyijytön bensiini otettiin käyttöön, paperitehtaat lopettivat vesien saastuttamisen (case Lievestuore) ja alettiin puhua kierrätyksestä. Tänään saastumisesta ei juuri puhuta -- tai ainakin ongelma on ulkoistettu Kiinaan ja muihin kehittyviin maihin.

Ilmastonmuutos-sanaa ei 1970-luvulla käytetty, ellei sitten saastumista käsitetä epäsuorana viittauksena siihen. Tosin hiilidioksidia itsessään ei voine pitää saasteena.

Kasvusta luopuminen tuntuu vuonna 2013 yhtä utopistiselta kuin 40 vuotta sitten. Tai no, Euroopassa kasvusta on ollut pakkokin luopua talouden taantuman myötä, mutta monet muut alueet kasvavat sitäkin nopeammin. Heille on vaikea perustella kasvun haitallisuutta.

Joka tapauksessa maapallo on venynyt pidemmälle kuin 40 vuotta sitten kuviteltiin ja kehityksessä on ollut paljon positiivista, mitä 1970-luvulla ei osattu ajatellakaan. Joidenkin mielestä maailmanloppu on jopa kokonaan peruttu.

Ilmastonmuutoksesta käytävä keskustelu on vain osa maapallomme tulevaisuutta. Aihe kärjistää mielipiteitä varsinkin ns. alarmistien puolella, jotka suhtautuvat asiaansa kuolemanvakavasti. Vasta äskettäin ymmärsin miksi: alarmistit pitävät ns. denialisteja syyllisinä siihen, ettei radikaaleihin toimiin muutoksen hillitsemiseksi ole jo ryhdytty. He uskovat, että jos denialistit vain saataisiin hiljennettyä ja kaikki tunnustamaan ongelman vakavuus, kehittyvät maat (niin, ja siinä sivussa piskuinen Suomi, solidaarisuuden vuoksi) leikkaisivat päästöjään puoleen ja maapallo pelastuisi.

Mutta kuten tämä vanha Tekniikan Maailman juttukin osoittaa, niin loogista ja suoraviivaista ihmiskunnan kehitys ei varmasti tule olemaan.