Johanna Korhonen kirjoitti pari päivää sitten Hesarin blogissa otsikolla Rohkeutta rauhoittumiseen. Jos oikein ymmärsin, Korhonen halusi kritisoida nykyistä trendiä, jossa ihmisten oletetaan haluavan lisää rahaa, lisää elintasoa, lisää tavaroita. Kaikki eivät halua. Moni olisi valmis leppoistamaan elämäänsä: vähentämään työntekoa ja tinkimään palkasta, kunhan saisi enemmän aikaa itselleen.
Epävarmuuteni kumpuaa siitä ahkeruudesta, jolla Korhonen on itse tehnyt erilaisia juontokeikkoja ja kirjallisia töitä. Oikeudenkäynnissä hän vaati 230 000 euron korvauksia. Näistä voisi päätellä, ettei raha ainakaan kirjoittajalle itselleen ole yhdentekevää.
Hieman vaikeasti tulkittavaa blogitekstiä (Ehkä pieni tottelemattomuus auttaa alkuun - mitähän se tarkoittaa?) kiinnostavampia olivat lukijoiden palautteet. Niistä näki, että teksti oli osunut arkaan paikkaan. Moni uran työelämässä tehnyt oli valmis tinkimään rahasta oman ajan ja vapauden vuoksi. Samoin näytti ajattelevan moni nuori, jonka työura ei ollut vielä edes alkanut.
Historiallisista syistä poliitikkojen mielenkiinto on keskittynyt lähinnä taloudelliseen hyvinvointiin. Äänestäjien elintasoa on haluttu nostaa ja oloja parantaa. Nyt, kun Suomi on kovalla työllä maatalousyhteiskunnasta länsimaiseksi teollisuusvaltioksi, voisi olla aika puhua muistakin arvoista. Elintaso ei varmaankaan ole ainoa eikä edes toimiva hyvän elämän mittari? Mikä olisi?
Taloutta, työntunteja ja palkkaa on helppo mitata numeroilla. Mutta miten mitata onnellisuutta ja tyytyväisyyttä? Miten puolueet voisivat asettaa tavoitteeksi hyvän elämän, kun siitä on jokaisella hyvin yksilöllinen käsitys? Selvien mittarien puuttuessa onnen ja tasapainon etsintä on jätetty jokaisen kansalaisen omaksi tehtäväksi.
Ehkä puhumme liikaa taloudesta, tuottavuudesta ja kilpailukyvystä. Jokaisen pitäisi halutessaan voida elää myös oravanpyörän ulkopuolella, onhan tämä sentään vapaa maa. Ei ole pakko asua kaupungin keskustassa, ei pakko hankkia autoa ja uusinta viihde-elektroniikkaa, ei pakko käydä talvisin Thaimaassa, ei pakko kilpailla naapurien kanssa. Ihminen tulee toimeen yllättävän vähällä, jos pystyy ja haluaa tehdä asioita itse.
Asiassa on tietenkin se ongelma, että jos riittävän moni valitsee leppoistetun elämän ja vähentää työntekoa, yhä suurempi osa taloudellisesta taakasta jää oravanpyörässä yhä juoksevien kannettavaksi. Leppoisan elämän valinneet haluavat hekin terveydenhuoltoa, valaistuja teitä, kirjastolaitoksen ja monia muita palveluita, joita pidämme itsestään selvyyksinä. Joku joutuu aina hoitamaan ikäviäkin hommia. Jonkun on jäätävä ajamaan sitä bussia, jolla leppoistetun elämän valinnut pääsee kylmänä talviaamuna asioilleen.
Osa kommentoijista ei ollut ajatellut asiaa ihan loppuun asti. Eräskin kirjoitti, että jos kolme lääkäriä tekee neljänneksen vähemmän töitä ja heille maksetaan vastaavasti pienempää palkkaa, sairaalaan voi palkata neljännen lääkärin? Jos kaikki tekevät neljänneksen vähemmän töitä, myös palkkatuloja ja veroja kertyy neljänneksen vähemmän (todellisuudessa vähennys on vielä suurempi verotuksen progressiivisuuden vuoksi), eikä ylimääräistä lääkäriä ole varaa palkata. Ehkä jo sen kolmannenkin työpaikka on vaarassa.
Itselleni herää muitakin kysymyksiä. Moni näyttää uskovan, että ennen elämä oli leppoisampaa, koska työtä tehtiin vähemmän. Olikohan todella niin? Maatalousyhteiskunnassa piti rehkiä aamusta iltaan, jotta eläimet saatiin ruokittua, lehmät lypsettyä, ruoka laitettua ja pellot hoidettua. Kaikki aika kului perustarpeista huolehtimiseen. Vapaa-aika ei ollut mikään ongelma, koska sitä ei ollut. Sinne asti tuskin kukaan haluaa palata.
Myös teollisuudessa työpäivät olivat aluksi pitkiä. Vielä 1960-luvulla töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa ja lapset kävivät koulua lauantaisin aina 1970-luvun alkuun asti.
Toinen kysymys on, miten hyvin ihmiset pystyisivät hyödyntämään ylimääräisen vapaa-ajan. Ainakin se vaatisi totuttelua. Pitkät juhlapyhät tuottavat nyt ongelmia, jotka näkyvät niin väkivallan kuin viinankulutuksen lisääntymisenä. Jos lisääntynyt vapaa-aika kuluisi kaljalla tai sohvalla televisiota tuijottaen, se tuskin edistäisi kenenkään hyvinvointia. Netissä asiasta keskustelevat henkilöt ovat valikoituneita, ja heille aika olisi arvokasta, mutta he eivät edusta koko väestöä.