Videoiden digitointi herättää muistot eloon

Olen vuosien aikana käyttänyt melkein kaikkia videoformaatteja, halunnut aina olla kehityksen kärjessä ja kuvata arkea mahdollisimman hyvällä tekniikalla. Erilaisia videokasetteja on kertynyt monta laatikkoa: ensin analoginen Video 8, sitten sen S-versio Hi8, sitten digitaalinen DV ja sen HD-versio HDV, kunnes nyt sitten viime vuosina lähinnä puhelimilla kuvattuja HD- ja 4K-videotiedostoja. Unohtamatta tietenkään VHS-kasetteja, joille aikoinaan nauhoitettiin televisiosta sarjoja ja elokuvia.

Suurimman osan videoista olen digitoinut tietokoneen levylle jo aiemmin, eikä se koskaan ole sujunut ihan helposti. Jos haluaa päästä vähällä, vie koko laatikon valokuvausliikkeeseen ja odottaa, kunnes he palauttavat videot USB-tikulla. Hyvälaatuisen digitoinnin tekeminen vaatii kuitenkin hyvät laitteet, analogisilla nauhoilla mielellään myös keinotekoista kuvan parantamista. Hinta voi olla 30-50 euroa/kasetti tai enemmänkin.

Tuorein projektini oli loppujen DV-kasettien siirtäminen. DV oli käytössä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Se on kiitollinen digitoitava, sillä kuva on jo valmiiksi digimuodossa, ruutu kerrallaan pakattuna. Säästin aikoinaan yhden pöytäkoneen, jossa oli Firewire-kortti. Kaikeksi onneksi DV-kamera toimi vielä. Ohjelma komentaa kameraa ja kuva siirtyy DV-koodekilla pakatuksi AVI-videotiedostoksi. 

Sen verran aikaa oli jo kulunut, että piti katsoa omasta kirjastani, miten siirto tehdään. Ja sehän oli helpompaa kuin muistinkaan, sillä Windowsin MovieMaker hoitaa homman melkein automaattisesti. 

Tunnin kasetista tulee n. 13 gigatavun tiedosto. Aikoinaan hurja luku, nykylaitteille pelkkä suupala. Mutta kun kasetteja on paljon, tuloksena on satojen gigatavujen verran tiedostoja, joiden käsittely ja varmuuskopiointi vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Itse luen kasetit ensin alkuperäisinä DV-koodattuina tiedostoina ja pakkaan ne sitten uudelleen h.264-koodekilla MP4-tiedostoiksi, jotka näkyvät kaikilla katseluohjelmilla.

Moderneja pakkausmenetelmiä on käytännössä kolme: h.264, h.265 ja h.266. Kokeilussa huomasin, että h.264 pudottaa oletusarvoilla tiedoston koon noin 500 megatavuun eli 1/25 alkuperäisestä. H.265 tiivistää noin 1/35 ja H.266 noin 1/40. Pakkaus on kuitenkin huomattavasti hitaampaa ja tiedostot huonommin yhteensopivia. 

Käytännön vinkki: kelaa kasetti ensin alusta loppuun ja sitten takaisin. Näin nauha pääsee kulkemaan vapaammin ja analogisessa tallennuksessa signaalin kopioituminen kerrokselta toiselle vähenee. 

Vaikka kasetit olivat seisseet 25 vuotta hyllyssä, niiden sisältö oli täysin luettavissa ja vain siellä täällä oli muutama häiriökohta. Digikuva ei haalistu pitkässäkään säilytyksessä.

Youtube-ohjeissa neuvottiin käyttämään usb-porttiin liitettävää analogista Elgato-laitetta, arvo noin sata euroa. Suora lukeminen Firewirellä antaa paremman kuvan, ja ohjelma pystyy ohjaamaan kameran toistoa.

Paremmuus on suhteellista. Videoiden kanssa huomaa, miten valtavasti tekniikka on kehittynyt. Video 8 on ihan kuraa verrattuna DV-tasoon, joka sekin näyttää säälittävältä nykyisillä 4K-monitoreilla. Elävän kuvan näkeminen kuitenkin palauttaa omat muistot ja siksi huonompikin laatu riittää.

Seuraavat kuvat on kaapattu VLC-katseluohjelmalla. Kuvanlaatua on vaikea vertailla, sillä myös valaistus vaikuttaa kohinaan ja suljinaikaan. Pysäytyskuva on armoton, koska se paljastaa myös lomituksen ja suljinajan vaikutuksen.

Video 8 (1991).

Hi8 (1993, Valkoinen talo).

DV (2004).

HDV (2006, Boston).

AVCHD HD-tarkkuus (2012).

AVCHD 4K-tarkkuus (2024, Toulousen ilmailumuseo).

Heikkolaatuisesta kuvasta näkee, että tapahtumat ovat vanhoja. Miten mahtaa käydä nykyisillä 4K-videoilla, joita tulevaisuuden lapset katsovat? Niiden laatu on niin hyvä, ettei eroa todellisuuteen ole helppo havaita. Menneisyys sulautuu nykyhetkeen. 

Sikäli kun nykyiset puhelinvideot edes säilyvät. Paradoksaalista kyllä, vanhat kasetit olivat helpompia säilyttää ja kasetille mahtui koko joulu tai kesäloma. Nykyisillä välineillä jokaisesta otoksesta syntyy itsenäinen tiedosto, joka monella unohtuu puhelimeen ja häviää sen mukana. Jos maksaa pilvestä, tiedostot säilyvät paremmin, mutta sielläkin alustat vaihtuvat eikä videoita ole helppo löytää kaiken muun datan keskeltä.

Lapsen kasvu, juhlapyhät, kesälomat ja syntymäpäivät ovat videoinnin pakkopullaa. Niitä on tylsää katsoa vuosien jälkeen. Itse pidän tavallista arkea paljon kiinnostavampana. Miltä esineet, koti ja naapurusto näyttivät? Miltä autot ja ihmiset, liikennejärjestelyt ja tiet?

Kannattaa kuvata huippuhetkien lisäksi myös tavallista arkea. Se on niin tavallista, että huomaamme arvon vasta vuosien päästä.