Liikaa tietosuojaa?

Tietosuoja on arvokas asia, mutta voiko sen suhteen mennä liian pitkälle? Tietenkin voi. On hyvä, että esimerkiksi potilastietoja suojataan ja sairauksista annetaan tietoja vain lähimmille omaisille, mutta kun tietosuoja alkaa estää potilaan kannalta tarpeellisten tietojen siirtoa sairaalasta toiseen, ollaan selvästi menty liian pitkälle.

Rajan määrittely ei ole helppoa, vaan se vaatii jatkuvaa tasapainoilua. Vaikka tekisi parhaansa, toiset syyttävät tietosuojan liiasta tiukkuudesta, toiset sen liiasta lepsuudesta.

Kolme vuotta sitten suomalainen yritys ryhtyi valokuvaamaan hautakiviä ja laittoi lähes sata tuhatta valokuvaa verkkoon. Tarkoituksena oli tehdä bisnestä sukututkijoiden työtä helpottamalla. On toki mukavampaa etsiä hautakiviä lämpimässä työhuoneessa tietokoneen ruudulla kuin matkustaa eri puolille Suomea ja kaivaa talvisaikaan hautakiviä esiin lumen alta.

Yksityishenkilön tehtyä valituksen asiasta tietosuojavaltuutettu piti toimintaa henkilötietolain vastaisena ja katsoi, että mikäli henkilön kuolemasta on kulunut alle 25 vuotta, kiven valokuvan julkaisu verkossa vaatii omaisten suostumuksen. Tietosuojalautakunta oli myöhemmin asiasta samaa mieltä. Aikaraja on peräisin väestötietolaista, jossa henkilötiedot tulevat julkisiksi 25 vuoden jälkeen.

Kiinnostava periaatteellinen kysymys on se, voidaanko kuolleen henkilön tietoihin soveltaa henkilötietolakia. Laissa puhutaan vain luonnollista henkilöä taikka hänen ominaisuuksiaan tai elinolosuhteitaan kuvaavista merkinnöistä. Liikenne- ja viestintäministeriön mielestä teksti viittaa vain eläviin henkilöihin, tietosuojalautakunnan mukaan se koskee myös kuolleita.

Oli kuolleilla tietosuojaa tai ei, heillä on joka tapauksessa oikeus yksityisyydensuojaan. Kielteisiä tai arkaluontoisia asioita heidän elämästään ei välttämättä saa julkaista eikä esimerkiksi vainajan terveystietoja kerrota omaisille kuin perustellusta hakemuksesta. Syntymä- ja kuolinaika sekä nimi ovat kuitenkin julkisia tietoja, jotka kuka tahansa voi selvittää menemällä itse hautausmaalle katsomaan.

Helsingin hallinto-oikeus kumosi lopulta tietosuojalautakunnan kielteisen päätöksen ja hautakivien kuvat saivat jäädä verkkoon. Nyt tosin palvelu (http://www.lepopaikka.fi/) näyttää hävinneen netistä ilmeisesti muista syistä.

Nyt sukututkijat ovat taas tietosuojakiistan kohteena. Korkein hallinto-oikeus totesi viime marraskuun ratkaisussaan, että tutkijat muodostavat tietosuojariskin penkoessaan kirkonkirjoja ja muita henkilötietoja sisältäviä rekistereitä. Käytännössä päätös tarkoittaa sitä, että sukututkija ei saa itsenäisesti tutkia kuin yli sata vuotta vanhoja kirkonkirjoja. Tuoreempia tietoja pitää erikseen tiedustella rekisteriä ylläpitäviltä virkailijoilta, jotka hoitavat varsinaisen tiedonhaun.

Onkohan tässä sinänsä hyvä tarkoitus ajanut käytännöllisyyden edelle?