maanantai 10. tammikuuta 2011

Liikaa tietosuojaa?

Tietosuoja on arvokas asia, mutta voiko sen suhteen mennä liian pitkälle? Tietenkin voi. On hyvä, että esimerkiksi potilastietoja suojataan ja sairauksista annetaan tietoja vain lähimmille omaisille, mutta kun tietosuoja alkaa estää potilaan kannalta tarpeellisten tietojen siirtoa sairaalasta toiseen, ollaan selvästi menty liian pitkälle.

Rajan määrittely ei ole helppoa, vaan se vaatii jatkuvaa tasapainoilua. Vaikka tekisi parhaansa, toiset syyttävät tietosuojan liiasta tiukkuudesta, toiset sen liiasta lepsuudesta.

Kolme vuotta sitten suomalainen yritys ryhtyi valokuvaamaan hautakiviä ja laittoi lähes sata tuhatta valokuvaa verkkoon. Tarkoituksena oli tehdä bisnestä sukututkijoiden työtä helpottamalla. On toki mukavampaa etsiä hautakiviä lämpimässä työhuoneessa tietokoneen ruudulla kuin matkustaa eri puolille Suomea ja kaivaa talvisaikaan hautakiviä esiin lumen alta.

Yksityishenkilön tehtyä valituksen asiasta tietosuojavaltuutettu piti toimintaa henkilötietolain vastaisena ja katsoi, että mikäli henkilön kuolemasta on kulunut alle 25 vuotta, kiven valokuvan julkaisu verkossa vaatii omaisten suostumuksen. Tietosuojalautakunta oli myöhemmin asiasta samaa mieltä. Aikaraja on peräisin väestötietolaista, jossa henkilötiedot tulevat julkisiksi 25 vuoden jälkeen.

Kiinnostava periaatteellinen kysymys on se, voidaanko kuolleen henkilön tietoihin soveltaa henkilötietolakia. Laissa puhutaan vain luonnollista henkilöä taikka hänen ominaisuuksiaan tai elinolosuhteitaan kuvaavista merkinnöistä. Liikenne- ja viestintäministeriön mielestä teksti viittaa vain eläviin henkilöihin, tietosuojalautakunnan mukaan se koskee myös kuolleita.

Oli kuolleilla tietosuojaa tai ei, heillä on joka tapauksessa oikeus yksityisyydensuojaan. Kielteisiä tai arkaluontoisia asioita heidän elämästään ei välttämättä saa julkaista eikä esimerkiksi vainajan terveystietoja kerrota omaisille kuin perustellusta hakemuksesta. Syntymä- ja kuolinaika sekä nimi ovat kuitenkin julkisia tietoja, jotka kuka tahansa voi selvittää menemällä itse hautausmaalle katsomaan.

Helsingin hallinto-oikeus kumosi lopulta tietosuojalautakunnan kielteisen päätöksen ja hautakivien kuvat saivat jäädä verkkoon. Nyt tosin palvelu (http://www.lepopaikka.fi/) näyttää hävinneen netistä ilmeisesti muista syistä.

Nyt sukututkijat ovat taas tietosuojakiistan kohteena. Korkein hallinto-oikeus totesi viime marraskuun ratkaisussaan, että tutkijat muodostavat tietosuojariskin penkoessaan kirkonkirjoja ja muita henkilötietoja sisältäviä rekistereitä. Käytännössä päätös tarkoittaa sitä, että sukututkija ei saa itsenäisesti tutkia kuin yli sata vuotta vanhoja kirkonkirjoja. Tuoreempia tietoja pitää erikseen tiedustella rekisteriä ylläpitäviltä virkailijoilta, jotka hoitavat varsinaisen tiedonhaun.

Onkohan tässä sinänsä hyvä tarkoitus ajanut käytännöllisyyden edelle?

10 kommenttia:

Sami kirjoitti...

Seurakunnissa tuo linjaus, yhdessä sukututkimuksen suosion lisääntymisen kanssa näkyy ainakin toimistohenkilökunnan työmäärän ja/tai toimistotyöntekijöiden lisääntymisenä. Edellinen vaihtoehto tarkoittaa mahdollisesti muiden toimintojen syrjäytymistä tai jäämistä muille työntekijöille, joiden työajasta ne taas ovat pois. Jälkimmäinen taas on nykytaloustilanteessa melko epätodennäköinen vaihtoehto.

Juuso kirjoitti...

Kai seurakunnat voivat pyytää vaivannäöstään sukututkijoilta käyvän hinnan?

Anonyymi kirjoitti...

Taitaa identiteettibisnis olla täysi sirkus sekin. Joittenkin second life kaikkine uusine papereine on valtava bisnis. Syntyvät uudelleen saman elämän aikana niin ei konkurssit vaivaa.

Anonyymi kirjoitti...

"Tarkoituksena oli tehdä bisnestä sukututkijoiden työtä helpottamalla".

Muistelen, että po. saitin ensisijainen tarkoitus oli tarjota mahdollisuus sytyttää virtuaalikynttilä (maksua vastaan, totta kai!) kuvatulle haudalle.
Siksi asiaan niin nuivasti suhtaduttiin tietyissä piireissä. Pelkäsivät - ehkä aiheellisestikin, että pianhan tämä it-porukka virtualisoi tyystin tämän maan hautausmaat!
Mikä vapauttaisikin valtavat määrät tonttimaata vaikkapa asuintuotantoon. Tai paremman puutteessa monitoimihallien rakentamiseen...

Petteri Järvinen kirjoitti...

>Kai seurakunnat voivat pyytää
>vaivannäöstään sukututkijoilta
>käyvän hinnan?

Voivat ottaa vaikka voittoakin, mutta se on ristiriidassa avoimen datan periaatteen kanssa. Halutaan, että yhteiskunnan varoilla tuotettu tieto olisi mahdollisimman helposti kaikkien hyödynnettävissä.

Anonyymi kirjoitti...

Uteliaat sukututkijat pistävät nokkansa asioihin, jotka eivät muille kuulu. Eikö haudassakaan saa enää maata rauhassa ilman nettilevitystä?

Anonyymi kirjoitti...

Miksi hautakiviä sitten pystytetään? Eikö kyseessä ole muistomerkki? Kaunis sellainen, vieläpä. Suomalaiset perinteiset ja upeat hautausmaat alkavat olla katoavaa perinnettä. Ja kuinka paljon on hautakiviä ja hautausmaita ajan saatossa jo hävinnytkin, jäänyt täysin unholaan.

Sukututkija jos kuka ymmärtää erinomaisen hyvin, että kuolleilla henkilöillä on eläviä jälkeläisiä, useimmiten. Kyllä jälkeläisten mielipiteet ja kuolleenkin henkilön yksityisyydensuoja otetaan huomioon jos lähdetään vaikkapa sukututkimusta tai peräti sukukirjaa julkaisemaan.

Sukututkijat eivät ole uteliaita ollenkaan. Sen sijaan ihmetyttää mitä luurankoja kaapeissaan on niillä noin 90 000 suomalaisella, jotka ovat kieltäneet omien tietojensa luovutuksen sukututkimustarkoituksiin?

Anonyymi kirjoitti...

On täysin eri asia tutkia alkuperäisestä lähteestä itse, kuin antaa amatöörien "heittää" jostain vain tulos. Seurakunnan amatöörit myös veloittavat niistä heitoistaan aivan suhteettomia summia - tutkimukselta pitää vaatia myös laatua!

Seurakuntien linjaus on itseasiassa uhka koko 1900-luvun historiantutkimukselle. Tämä lainsäädäntö on menossa huvittavaan suuntaan: puolueiden tekoja voisi tutkia, mutta tekoja ei saisi yhdistää kenenkään yksityiseen henkilöön. Ja huvittavaa, että 25 vuoden sääntö koskisi nyt syksyllä UKK:ta (kuoli 1986).

Anonyymi kirjoitti...

"Kai seurakunnat voivat pyytää vaivannäöstään sukututkijoilta käyvän hinnan?"

Toki voisivat, jos toimittaisivat virkatodistuksen lain säätämissä rajoissa.

Lain noudattaminen seurakunnissa on aina vain "toisinpäin". Seurakunta voi omasta mielestään vedota työkiireisiin.

Pasi Mikkonen kirjoitti...

Tässä on erinomainen sivusto:

http://gravar.se/

Tälläinen Suomeenkin ev.lut.kirkon toimesta.