Helsingissä 6.4.2019 järjestetty marssi ilmastonmuutosta vastaan oli vaikuttava näky. Tuhannet ihmiset vaativat nopeita toimia ilmaston lämpenemisen hillitsemiseksi. Osa kehotti suoraan kansalaisia panikoimaan, koska tilanne on niin vakava.
Tuhansien ihmisten kulkue vaikutti varmasti kansanedustajiin ja vaalitulokseen, jossa eduskuntaan valittiin 17 vihreää naista. Liikkeellä ovat selvästi isot voimat. Asiaa ei ole turhaan verrattu uskontoon.
Eilen Ylen pääuutisissa höristin korviani. Kirsti Jylhän tutkimuksen mukaan "ihmiset, jotka hyväksyvät epätasa-arvoisuuden, kieltävät useammin myös ilmastonmuutoksen".
Ylen juttu avaa tutkimusta hieman enemmän, mutta silti epätasa-arvon ja ilmastonmuutoksen rinnastaminen tuntuu hurjalta. Tutkimuksen mukaan ilmastouskosta on tulossa poliittinen voimatekijä, joka jakaa kansaa jo ajatuksen tasolla. Yhdysvalloissa demokraatit uskovat ilmastonmuutokseen, republikaanit eivät. Meillä Suomessa rajalinjat ovat paljon sameammat: vain perussuomalaiset eroavat joukosta, eivätkä he hyväksy kansallista epätasa-arvoisuutta -- kansainvälisen kylläkin.
Samaisen uutisen mukaan "ilmastonmuutoksen kieltäminen on yhdistetty myös rasistisiin ja maahanmuuttovastaisiin asenteisiin". Tämä tuntuu käsittämättömältä. Mitä tekemistä rasismilla on ilmastonmuutoksen kanssa?
"Jylhän mukaan kyseessä on asennekokonaisuus, jossa ilmastonmuutos on maahanmuuton tavoin globaali ongelma. Monet voivat kokea, että rikkaiden maiden pitäisi muuttaa käytöstään kehitysmaiden vuoksi." - Eikö tämä ole pikemminkin päinvastoin? Kriitikot vaativat, että suurten saastuttajien (kuten Kiina ja Intia) on muutettava käytöstään.
Suomi voi pienuutensa vuoksi toimia asiassa vain moraalisena esikuvana. Suomi pyrkii kalliisti eroon hiilivoimasta samalla, kun Intiassa rakennetaan 1600 megawatin hiilivoimalaa. Uutisen mukaan hiilen osuus Bangladeshin sähköntuotannosta on nyt kolme prosenttia, mutta maa aikoo nostaa sen 50 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Onko tämän faktan toteaminen ilmastodenialismia, oikeistolaisuutta vai rasismia? Nähdäkseni ei mitään niistä.
Joskus tuntuu, että ilmastopaniikin lietsominen on suorastaan teollisuuden salajuoni. Kun julkinen huomio kiinnittyy ilmastoon, mikromuovien ja luonnon monimuotoisuuden uhkat jäävät piiloon. Itseäni hirvittää erityisesti kertakäyttökulttuuri ja tavarapaljous. Bisnes ja taloudellinen hyvinvointi on kytketty siihen, että ostamme turhia tavaroita, käytämme niitä kerran tai pari, ja heitämme pois. Lapset totutetaan tavoille jo pienestä pitäen hankkimalla heille vuoren verran Kiinassa valmistettua halpatavaraa. Eivätkä aikuiset ole paljon parempia.
Kun seuraavan kerran kävelet suuressa tavaratalossa mieti, mihin kaikki hyllyillä näkyvät tavarat lopulta päätyvät. Vastaus on yksinkertainen: kaatopaikalle tai luontoon. Elämäntapamme ei yksinkertaisesti ole kestävä, mutta ilmastovouhotus auttaa unohtamaan sen ja keskittymään vain co2-päästöihin.
Nähdäkseni konkreettisin uhka Suomen lähitulevaisuudelle on kuitenkin muualla. Se on väestön ikääntyminen ja syntyvyyden romahtaminen. Koko Suomen kannalta luvut näyttävät pahalta, mutta maakuntakohtaisesti tilanne on suorastaan hälyttävä. Vain suuret kaupungit pärjäävät enää taloudellisesti. Kuntien talous romahtaa, kun vähätkin nuoret muuttavat pois ja jäljelle jäävät vain nopeasti paisuvat sosiaalimenot. Mikään sote-ratkaisu ei auta kuntia selviämään lakisääteisistä velvollisuuksistaan.
Kaupunkilaisesta asia voi tuntua kaukaiselta, mutta mietipä tätä: kuka maksaa takaisin 100 miljardin euron velan, jonka Suomi on ottanut tähänastisen hyvinvoinnin rakentamiseen? Millä vastaava hyvinvointi taataan seuraaville sukupolville? Mitä asuntojen arvon romahtaminen taantuvissa kunnissa merkitsee kaupunkilaisille? Kuka hoitaa nopeasti kasvavan vanhusten määrän? Miten käy nykyiselle asevelvollisuusjärjestelmälle? Uhkia uhkien perään.
Jos ratkaisua haetaan maahanmuutosta, millainen kansallinen epäsopu syntyykään ulkomaisista tulijoista, kun jo nykyinen määrä aiheutti ongelmia? Kuinka pian maahanmuuttajat pystyvät tuottamaan enemmän lisäarvoa kuin he kuluttavat? Miten suomalaisuuden käy tällaisissa muutoksissa? Helppoja ratkaisuja ei ole.
Nämä kysymykset ovat Suomen kannalta polttavampia kuin ilmastopaniikki. Lisäksi niiden ratkaisu on täysin omissa käsissämme. Kuvaavaa on, että vaalitenteissä käsiteltiin kyllä ilmastonmuutosta, mutta Suomen muutoksesta kysyttiin erittäin vähän.
Minäkin panikoin, mutta en Suomen ilmastotulevaisuudesta.
 |
| Miksi ette panikoi? |
Eilen Ylen pääuutisissa höristin korviani. Kirsti Jylhän tutkimuksen mukaan "ihmiset, jotka hyväksyvät epätasa-arvoisuuden, kieltävät useammin myös ilmastonmuutoksen".
Ylen juttu avaa tutkimusta hieman enemmän, mutta silti epätasa-arvon ja ilmastonmuutoksen rinnastaminen tuntuu hurjalta. Tutkimuksen mukaan ilmastouskosta on tulossa poliittinen voimatekijä, joka jakaa kansaa jo ajatuksen tasolla. Yhdysvalloissa demokraatit uskovat ilmastonmuutokseen, republikaanit eivät. Meillä Suomessa rajalinjat ovat paljon sameammat: vain perussuomalaiset eroavat joukosta, eivätkä he hyväksy kansallista epätasa-arvoisuutta -- kansainvälisen kylläkin.
Samaisen uutisen mukaan "ilmastonmuutoksen kieltäminen on yhdistetty myös rasistisiin ja maahanmuuttovastaisiin asenteisiin". Tämä tuntuu käsittämättömältä. Mitä tekemistä rasismilla on ilmastonmuutoksen kanssa?
"Jylhän mukaan kyseessä on asennekokonaisuus, jossa ilmastonmuutos on maahanmuuton tavoin globaali ongelma. Monet voivat kokea, että rikkaiden maiden pitäisi muuttaa käytöstään kehitysmaiden vuoksi." - Eikö tämä ole pikemminkin päinvastoin? Kriitikot vaativat, että suurten saastuttajien (kuten Kiina ja Intia) on muutettava käytöstään.
Suomi voi pienuutensa vuoksi toimia asiassa vain moraalisena esikuvana. Suomi pyrkii kalliisti eroon hiilivoimasta samalla, kun Intiassa rakennetaan 1600 megawatin hiilivoimalaa. Uutisen mukaan hiilen osuus Bangladeshin sähköntuotannosta on nyt kolme prosenttia, mutta maa aikoo nostaa sen 50 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Onko tämän faktan toteaminen ilmastodenialismia, oikeistolaisuutta vai rasismia? Nähdäkseni ei mitään niistä.
Joskus tuntuu, että ilmastopaniikin lietsominen on suorastaan teollisuuden salajuoni. Kun julkinen huomio kiinnittyy ilmastoon, mikromuovien ja luonnon monimuotoisuuden uhkat jäävät piiloon. Itseäni hirvittää erityisesti kertakäyttökulttuuri ja tavarapaljous. Bisnes ja taloudellinen hyvinvointi on kytketty siihen, että ostamme turhia tavaroita, käytämme niitä kerran tai pari, ja heitämme pois. Lapset totutetaan tavoille jo pienestä pitäen hankkimalla heille vuoren verran Kiinassa valmistettua halpatavaraa. Eivätkä aikuiset ole paljon parempia.
Kun seuraavan kerran kävelet suuressa tavaratalossa mieti, mihin kaikki hyllyillä näkyvät tavarat lopulta päätyvät. Vastaus on yksinkertainen: kaatopaikalle tai luontoon. Elämäntapamme ei yksinkertaisesti ole kestävä, mutta ilmastovouhotus auttaa unohtamaan sen ja keskittymään vain co2-päästöihin.
Nähdäkseni konkreettisin uhka Suomen lähitulevaisuudelle on kuitenkin muualla. Se on väestön ikääntyminen ja syntyvyyden romahtaminen. Koko Suomen kannalta luvut näyttävät pahalta, mutta maakuntakohtaisesti tilanne on suorastaan hälyttävä. Vain suuret kaupungit pärjäävät enää taloudellisesti. Kuntien talous romahtaa, kun vähätkin nuoret muuttavat pois ja jäljelle jäävät vain nopeasti paisuvat sosiaalimenot. Mikään sote-ratkaisu ei auta kuntia selviämään lakisääteisistä velvollisuuksistaan.
Kaupunkilaisesta asia voi tuntua kaukaiselta, mutta mietipä tätä: kuka maksaa takaisin 100 miljardin euron velan, jonka Suomi on ottanut tähänastisen hyvinvoinnin rakentamiseen? Millä vastaava hyvinvointi taataan seuraaville sukupolville? Mitä asuntojen arvon romahtaminen taantuvissa kunnissa merkitsee kaupunkilaisille? Kuka hoitaa nopeasti kasvavan vanhusten määrän? Miten käy nykyiselle asevelvollisuusjärjestelmälle? Uhkia uhkien perään.
Jos ratkaisua haetaan maahanmuutosta, millainen kansallinen epäsopu syntyykään ulkomaisista tulijoista, kun jo nykyinen määrä aiheutti ongelmia? Kuinka pian maahanmuuttajat pystyvät tuottamaan enemmän lisäarvoa kuin he kuluttavat? Miten suomalaisuuden käy tällaisissa muutoksissa? Helppoja ratkaisuja ei ole.
Nämä kysymykset ovat Suomen kannalta polttavampia kuin ilmastopaniikki. Lisäksi niiden ratkaisu on täysin omissa käsissämme. Kuvaavaa on, että vaalitenteissä käsiteltiin kyllä ilmastonmuutosta, mutta Suomen muutoksesta kysyttiin erittäin vähän.
Minäkin panikoin, mutta en Suomen ilmastotulevaisuudesta.