Jyrki Kasvi vaatii It-viikon kolumnissa, että pelit pitäisi nähdä samanlaisina kulttuuriteoksina kuin kirjat, musiikki ja elokuvat. Samalla, kun Suomi tukee miljoonilla euroilla kotimaista elokuvaa ja muuta kulttuurivientiä, peliala on saanut pärjätä omillaan.
Mutta ovatko tietokonepelit kulttuuria? Ovatko ne taidetta?
Vielä sata vuotta sitten taide ja kulttuuri oli helppo määritellä. Tämän päivän maailmassa rajanveto kaupallisen tuotteen ja taiteen välillä on paljon vaikeampaa. Ovatko Madonnan levyt ja konsertit kulttuuria vai silkkaa bisnestä? Onko Kiasmassa näytettävä video tai performanssi taidetta? Entä Euroviisut?
Kotimaista elokuvaa, musiikkia ja kirjallisuutta tuetaan riippumatta siitä, onko sen taustalla taiteellisia vai yksinomaan kaupallisia motiiveja. Varsinkin vientimarkkinoita varten kulttuuri pyritään tuotteistamaan ja kaupallistamaan mahdollisimman pitkälle, eikä siinä nähdä mitään pahaa. Kyse ei ole pelkästä kulttuurista vaan kulttuuriteollisuudesta.
Jos kulttuurin kriteerinä on luovan työn vaatimus, tietokonepelit täyttävät sen kevyesti. Pelien äänimaisemat, pelihahmot, grafiikat, tarina ja juoni vaativat suurta luovaa panosta. Kiasman näyttelyssä roikkuva taideteos voi olla pelkkä värillinen läiskä keskellä kangasta, joka on luultavasti syntynyt muutamassa minuutissa. Siihen verrattuna pelit ovat varmasti taidetta.
Jyrki Kasvi tunnetaan innokkaana tietokonepelien harrastajana. Itse en pelaa lainkaan. Siksi näkökulmani peleihin on erilainen. Tietokonepeli on ennen kaikkea tuote, jonka tarkoitus on käydä kaupaksi ja saada ostaja tekemään sillä jotain. Peliä, jossa pyritään ampumaan zombeja tai pelastamaan maapallo alienien hyökkäykseltä, on vaikea nähdä kulttuurina.
Pelit ovat ajanvietettä. Mutta niin on suurin osa muustakin kulttuurista. Itse kuuntelen oopperaa ja klassista musiikkia. Tämän päivän maailmassa sitä pidetään taiteena, suorastaan korkeakulttuurina, mutta glorifiointi on syntynyt vasta 1900-luvulla. Sitä ennen musiikki oli vain yläluokan ajanvietettä.
Jotta tietokonepeli toimisi, se vaatii luovaa suunnittelua. Tässä suhteessa peli on kuin teollinen muotoilu: sitä tarvitaan, jotta tuotteesta tulisi toimiva ja miellyttävä käyttää. Luovuus ei kuitenkaan ole itsetarkoitus. Ristinollaa tai pasianssia voi pelata tietokoneella, mutta se ei ole kulttuuria. Ristinolla on kuin peltimuki, joka toimii kyllä juoma-astiana, mutta ei ole design-suunnittelijaa nähnytkään.
Pelien ja kulttuurin eroista on vaikea saada otetta, koska käsitteet ovat epämääräisiä ja rajoja on mahdotonta vetää. Rajat tulevat lähinnä historiasta. Kirjat, musiikki ja elokuvat lasketaan kulttuuriksi, koska niitä on ollut yli sadan vuoden ajan.
Tietokonepelien kulttuurihistoria alkaa vasta 1980-luvulta, jolloin Vic-20 ja Commodore 64 mullistivat simppelien tv-pelien markkinat. Ehkä 50 vuoden päästä pidämme itsestään selvänä, että tietokonepelit ovat kulttuuria ja taidetta. Ehkä jokainen moderni taideteos sisältää silloin pienen pelin ja jokainen peli pienen taideteoksen?
Yksi merkittävä ero pelien ja muun kulttuurin välillä on: peliteollisuus kuuluu TEMin alaisuuteen, muu kulttuuri opetusministeriöön. Pelejä ja musiikkia säätelevät tekijänoikeudet ovat aivan erilaisia - lainsäädännössä pelit lasketaan työkaluiksi siinä missä Linux, Windows tai Excel. Niitä ei saa kopioida edes yksityiseen käyttöön. Perinteistä kulttuurisisältöä saa.
Olisi korkea aika tunnustaa, että kaikenlainen kulttuuri on kaupallista ja siten TEMin heiniä. Tähän asti kulttuuripiirit ovat kuitenkin jyrkästi torjuneet ajatuksen tekijänoikeusteollisuuden siirtämisestä TEMin alaisuuteen.
Onko jalkapallo tai jääkiekko kulttuuria? Tuskin. Miksi ne sitten kuuluvat kulttuuriministeriön alaisuuteen mutta tietokonepelit eivät?
Uutena tulokkaana peliteollisuus on saanut pärjätä lähes omillaan. Tukea on tullut lähinnä tutkimuksen ja koulutuksen muodossa. Ludologiaa eli pelitutkimusta harjoitetaan mm. Tampereen yliopiston Hypermedialaboratoriossa sekä Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Onhan sekin jotain.
Ehkä valtion tuki ei olekaan se juttu. Ehkä suomalainen peliosaaminen on menestynyt kansainvälisesti juuri siksi, ettei sitä ole tuettu. Pelintekijät tuskin kaipaavat arvonimiä tai mitaleja - kansainvälinen menestys on heille riittävä palkinto osaamisesta ja hyvin tehdystä työstä.
15 kommenttia:
Myös Turun Yliopistossa annetaan korkeatasoista peli alan opetusta. Tämä tosin IT-laitoksen siipien alla, mutta kuitenkin.
Näköjään myös Jyväskylässä - ainakin kesäkursseilla (joskin tämä on tarkoitettu yläkoululaisille). Alan koulutusta ja tutkimusta tuntuu olevan Suomessa yllättävänkin paljon.
Jyrki Kasvi tunnetaan innokkaana tietokonepelien harrastajana. Itse en pelaa lainkaan. Siksi näkökulmani peleihin on erilainen.
Itse kuuntelen oopperaa ja klassista musiikkia.
Itse en kuuntele oopperaa lainkaan. Minusta ooppera kuulostaakin lähinnä siltä, kuin kissaa sahattaisiin sirkkelillä kahtia - ulina on korviaraastavaa, eikä sanoista saa mitään selvää. Klassinen musiikki taas on yhdentekevää huttua, jossa kaikki biisit kuulostava ihan samalta. Parhaimmillaan klassinen musiikki toimii mielestäni automainoksen taustalla tai sitten puhelinpalvelun jonotusäänenä - sellaista harmitonta jonninjoutavaa pimputtelua on ihan kiva kuunnella se pari minuuttia, jonka mainos/jonotus kestää.
Mitä mieltä Petteri olet muuten siitä, että henkilö, joka ei tiedä aiheesta mitään, lähtee kirjoittamaan ponnekkaita mielipiteitä juurikin tästä itselleen tuntemattomasta aiheesta?
Minusta ooppera kuulostaakin lähinnä siltä, kuin kissaa sahattaisiin sirkkelillä kahtia - ulina on korviaraastavaa, eikä sanoista saa mitään selvää. Klassinen musiikki taas on yhdentekevää huttua
Suosittelen perehtymään asiaan paremmin. Ei niitä biisejä turhan vuoksi eikä yleisön kiusaksi ole kahta sataa vuotta soitettu :-)
lähtee kirjoittamaan ponnekkaita mielipiteitä juurikin tästä itselleen tuntemattomasta aiheesta?
Mihin ponnekkaaseen mielipiteeseen viittaat?
Kirjoitin, että en itse pelaa, mutta tiedän kyllä mitä pelit ovat. Kirjoitin myös, että on vaikea perustella miksi ne eivät olisi kulttuuria jos kerran urheilukin on. Varsinainen mielipide oli siinä, että tekijänoikeusteollisuutta pitäisi kohdella samalla tavalla lajista riippumatta ja siinä, ettei valtion tunnustuksen tai rahoituksen puute ole kansainvälisen menestyksen este. Voi olla jopa päinvastoin.
"Ehkä suomalainen peliosaaminen on menestynyt kansainvälisesti juuri siksi, ettei sitä ole tuettu."
Juuri näin. Jos toiminnan X tukemiseen allokoidaan summa Y, niin yrittelijäisyys keskittyy siihen, miten tuo summa Y saadaan napattua mahdollisimman vähällä vaivalla.
Kun markkinoiden toimintaan ei sekaannuta, on pakko tehdä sellainen tuote, jonka asiakkaat ostavat, ei sellaista, johon saa parhaiten tukia :-).
Jyväskylän ammattikorkeassa voi myös opiskella peliohjelmointia (muutama vuosi sitten oli ainoa paikka, joka "varsinaisesti" tarjosi peliohjelmoinnin koulutusta). Tarkemmin en ole asiaan perehtynyt, mutta hyvä jos koulutusta on muuallakin.
http://www.jamk.fi/koulutus/tutkinnot/nuoret/tekniikanjaliikenteenala/ohjelmistotekniikka
Mario, Monopoli, pasianssi, kirkonrotta, jalkapallo...kaikki ovat pelejä, mutta hyvin erilaisia, mikä tekee pelin tarkasta määrittelystä hankalaa.
Peleiksi ymmärretyt entiteetit koostuvat kolmesta elementistä.
1. Taiteesta: musiikista, grafiikasta, näyttelystä jne. peleissä on paljon taiteellisia elementtejä, mutta en silti kutsuisi esimerkiksi live-roolipeliä taiteeksi, vaikka teatteria voidaan sellasena pitää.
2. Ympäristöstä: Käytettävissä olevat työkalut ja teknologia määrittelevät pitkälti millainen peli voi olla. Ympäristö voi olla nurmikenttä, kynä&paperi, metsä tai 3d-maailma jota käsitellään hiirellä ja näppiksellä. Ympäristöä ovat kaikki ne elementit, joita pelaamiseen käytetään. Digitaaliset pelit ovat olleet ympäristönä pelaamisen historiassa vasta hyvin nuori tulokas.
3. Pelimekaniikasta. Pelimekaniikka on näistä kolmesta tekijästä se elementti, mikä tekee pelistä pelin eikä muuta viihteen muotoa. PS3:n Heavy Rain olisi vaikuttava 3D-piirrretty ilman pelielementtejä. Kuvakaappaus Zen Boundista kehyksissä voisi olla taidetta Kiasmassa. Pallon potkiskelu kentällä ilman sääntöä voisi olla leikkiä, mutta peliksi sitä ei viel voi kutsua.
Pelimekaniikat ovat käytännössä joukko sääntöjä, jonka lakeja on hienosäädetty niin, että pelissä taidon ja tuurin tasapaino ovat sopivassa balanssissa ja pelaajan interaktio vaikuttaa pelin tapahtumiin sopivalla haasteella.
Pelimekaniikan pitää antaa pelaajalle haastetta, mutta myös antaa pelaajan voittaa taitonsa avulla. Se luo pelille viihdearvoa, kun pelaaja tuntee kehittyvänsä ja kokee omasta toiminnasta johtuvia onnistumisia ja epäonnistumisia.
Jalkapallon ympärillä on kulttuuria, kuten myös tietokonepelien (siitä julkaistaan mm. useampaa tätä viihdetyyppiä käsittelevää lehteä!), mutta taiteen ollessa vain 1/3 pelikokemuksen tekijöistä en lähtisi itse peliä korkeakulttuuriksi nimeämään, vaan pidän pelejä viihteenä kuten penkkurheiluakin. Taide vaikuttaa pelin viihdearvoon, mutta ei itsessään ole peli, kuten eivät pelimekaniikat yksinään ole taidetta.
Vaikka en pidä pelejä taiteena, on monessa pelissä kuitenkin taiteellisia elementtejä ylikorosttu, jolloin peleistä tulee viihdyttäviä taide-elämyksiä.
Braid
http://www.youtube.com/watch?v=br3Oo1g9nZQ
Planc
http://www.youtube.com/watch?v=ZWM73w-Th9A
Zen Bound
http://www.youtube.com/watch?v=CRVN0mfV7MA
jne.
Tulipa mieleen vielä yksi ero perinteisen kulttuurin ja pelialan välillä: ensimmäinen yhdistyy henkilöihin, jälkimmäinen yritykseen.
Kuka tietää vaikkapa Forgotten Battlesin, Call of Dutyn tai Alan Waken ohjelmoijat? Emme tiedä, millaisia henkilöitä on niiden takana, koska pelit näkyvät vain ne valmistaneen yrityksen kautta. Pelit ovat tuotteita siten kuin Windows, Excel tai Mac OS X.
Kirjalla on tekijä; musiikilla säveltäjä, solisti ja soittajat; elokuvilla näyttelijät ja ohjaaja. Ja urheilu se vasta henkilökeskeistä onkin!
Henkilösidonnaisuuden puuttuminen on keskeinen syy siihen, miksi pelejä kohdellaan eri tavalla kuin musiikkia tai elokuvia. Mutta pitääkö näin olla jatkossa? Tulisiko yritysten kulttuurituotteet rinnastaa ihmisten tuotteisiin?
Kuinka moni tietää Salattujen elämien käsikirjoittajan? Miljoona katsojaa viikossa ja Wikipediassa mainitaan vain nimeltä yksi käsikirjoittajista.
Kuinka moni tietää Salattujen elämien käsikirjoittajan?
Tv-sarjat profiloituvat näyttelijöiden ja henkilöhahmojen mukaan. Olen huomannut, että jotain syystä "Seppo Taalasmaa" on suorastaan käsite esiteinien keskuudessa :-)
Salattujen elämien ohjaajaa tuskin muistaisi kukaan, mutta yksi käsikirjoittajista on ollut paljonkin julkisuudessa.
----
Tuoreen uutisen mukaan "Avek kertoi keskiviikkona myöntäneensä 350 000 euroa DigiDemo-rahaa erilaisia sisältöhankkeille, joista monet ovat pelejä."
En tiennytkään, että Suomessa tuetaan näin aktiivisesti digitaalisisältöjen tuottamista.
Petteri Järvinen: Mutta onko tuenjakamiseen edelleenkään mitään sääntöjä. AVEKin sivuston mukaan päätökset tehdään hallinnollisesti, kullekin vapaamuotoisen hakemuksen tehneelle erikseen. Mitään yleistä tietokonepeliin liittyvää analysointia ei todennäköisesti halutakaan. Se on totalitarismin helppoutta.
Vesa Linja-aho: Jos toiminnan X tukemiseen allokoidaan summa Y, niin yrittelijäisyys keskittyy siihen, miten tuo summa Y saadaan napattua mahdollisimman vähällä vaivalla.
Tuossa ei ole mitään väärää jos sääntöjärjestelmä toimii. Tuen yhtenä ehtona voi olla väkivallattomuus. Toisena opettavuus joka unohdetaan aina.
Säännöt vaatisivat hirveästi ammattitaitoa. Kuinkahan moni osasi etukäteen odottaa jotain tältä 64:n kilotavun demolta? Tai moniko on vieläkään kuullut tästä?
Farbrauschin fr-08: .the .product
"Juuri näin. [...]
Kun markkinoiden toimintaan ei sekaannuta, on pakko tehdä sellainen tuote, jonka asiakkaat ostavat, ei sellaista, johon saa parhaiten tukia :-)."
Aika paljon on kiinni siitä mihin pyritään. Esimerkiksi suurta (suurinta?) osaa kirjallisuudesta ei olisi koskaan tehty ellei sitä olisi markkinoiden vastaisesti tuettu, ja voidaan olla sitä mieltä että se on ollut lopulta arvokasta. Monien arvokkaana pitämä kulttuuri/taide/viihde ei koskaan näkisi päivänvaloa ilman tukia. Ehkä koska emme elä täydellisessä markkinataloudessa, se mitä asiakkaat tosiasiassa ostavat on hyvin heikko osoitus kulttuurin/taiteen/viihteen lopullisesta arvosta (ja luultavasti kahden ensimmäisen kohdalla heikompi kuin viimeisen).
"Jos toiminnan X tukemiseen allokoidaan summa Y, niin yrittelijäisyys keskittyy siihen, miten tuo summa Y saadaan napattua mahdollisimman vähällä vaivalla."
Ehkä siis onkin hyvä, että suuri (?) osa kulttuurin, taiteen ja viihteenkin tekijöistä ei tunne itseään rationaaliseksi yrittäjäksi tuossa mielessä, vaan tahtovat tehdä sellaista mikä on heidän mielestään laadukasta koska pitävät siitä ja arvostavat sitä.
Tuetaanko Suomessa elokuvayhtiöitä?
Tuetaanko Suomessa elokuvayhtiöitä?
Lähes kaikkea sisältötuotantoa tuetaan joko suoraan tai epäsuorasti. Elokuvayhtiöt saavat suoraa tukea kotimaisten elokuvien tekemiseen. Ilman tukea riski siitä, ettei elokuva tuota tarpeeksi lipputuloja kulujen kattamiseksi olisi niin kova, ettei kukaan haluaisi lähteä rahoittajaksi.
Se on. Tietokonepelit kehittyvät negatiivisesta teosta urheiluksi, josta kaikki pitävät ja jonka arvo on nykyään miljoonia dollareita.
Lähetä kommentti