Venäjältä säteilee jälleen - mistä saisin oman mittarin?

Tuoreet uutiset palauttavat mieleen Tšernobylin säteilymittaukset (1986) ja niistä myöhemmin käydyn polemiikin. Viivyttelikö Suomi tahallaan havainnoista kertomista, koska pelkäsi Neuvostoliiton reaktiota?

Vanhojen Hesarien lukeminen kuvaa hyvin silloista epävarmuutta ja hämmennystä. Virheitä tehtiin, mutta tahallisesta vaikenemisesta ei varmaankaan ollut kyse. Säteilyn mittaaminen ja siihen reagointi on oikeasti vaikeaa.

Torstaina 8.8.2019 sattunut räjähdysonnettomuus Arkangelin lähistöllä ei nostanut Suomen säteilytasoja, kertoi STUK. Viereisessä kaupungissa säteilyä kuitenkin havaittiin, joten jää epäselväksi, mitä Venäjällä oikein tapahtui.

Samanlainen episodi koettiin syys-lokakuussa 2017, kun kaikkialla Euroopassa havaittiin kohonneita Rutenium-tasoja. Hesarin ensimmäinen uutinen 3.10.2017 kertoo Helsingin Roihupellossa tehdyistä havainnoista ja mainitsee, että seitsemän eri puolilla Suomea sijaitsevan valvonta-aseman ilmanäytefiltterit ovat vielä postissa matkalla laboratorioon.

Suomen säteilyturvallisuus ei silti ole postin varassa, koska valvonta-asemien lisäksi nykyisin on käytössä 255 automaattista mittausasemaa. Ne antavat hälytyksen, jos säteilytaso nousee yllättävästi.

Tutkijoiden mukaan säteilylähde oli Venäjällä tai Kazakstanissa. Venäjä itse selitti tapahtunutta ilmakehään palanneella satelliitilla, mutta sitä ei lännessä uskottu. Virallisesti Moskova asetti tutkijaryhmän selvittämään asiaa, mutta monista arveluista huolimatta tapahtuma jäi mysteeriksi.

Lokakuussa 2015 STUK havaitsi Helsingin näytteissä pieniä määriä radioaktiivisia aineita, kuten magnaania, kobolttia ja cesiumia. Aineiden perusteella pääteltiin, että kyse oli ydinreaktorin päästöistä. Tuulen suunnasta pääteltiin, että lähteenä olisi Kuolan ydinvoimala.

Venäjällä sattuu ja tapahtuu edelleen, eikä maa edelleenkään kerro riittävän avoimesti asioistaan. Se on huolestuttavaa.

Mutta osataan sitä mokailla meilläkin. Maaliskuussa 2016 Säteilyturvakeskus ilmoitti havainneensa Helsingin ilmassa tuhatkertaisia Cesium-pitoisuuksia. Tuhatkertaisuus kuulostaa paljolta, mutta on silti vain miljoonasosa siitä määrästä, joka edellyttää väestöltä suojautumistoimia.

Tämänkin päästön alkuperäksi epäiltiin Venäjää, sillä hiukkasten uskottiin tulleen Helsinkiin itätuulen mukana. Sitten paljastui nolo totuus: Säteilyturvakeskus paikansi Helsingin radioaktiivisen cesiumin omaan rakennukseensa. Samassa rakennuksessa sijaitsi Suomen Nukliditekniikka, joka kerää matala-aktiivista jätettä mm. sairaaloilta ja teollisuudelta. UPM:n tehtaalta käytöstä poistettu mittalaitteen säteilykapseli oli rikkoutunut, jolloin siitä pääsi ympäristöön hienojakoista radioaktiivista pölyä. "Yhdenstä purkamatta jääneestä säteilylahdesuojuksista löytyi aivan älytön saastuminen", yrityksen edustaja sanoi.

Havaintoa seurasi rakennuksessa laaja puhdistusoperaatio.

Marraskuussa 2018 Eurajoen romuttamolla koettiin hälytys, kun käsittelyyn oli muuton vuoksi päätynyt vahingossa radioaktiivista ainetta sisältävä mittalaite. Ironista kyllä, laitteen käyttäjä oli ollut Suomen ympäristökeskus, joka on ministeriön alainen tutkimuslaitos.

Kesäkuussa 2014 Säteilyturvakeskus sotki mittausautonsa radioaktiivisella aineella.

Syyskuussa 2019 Petäjävedeltä saatiin mystinen, ilmeisesti aiheeton säteilyhälytys.

Tapaukset kertovat paitsi inhimillisistä virheistä myös siitä, miten tarkasti säteilyä seurataan. Nousevat arvot hälyttävät, vaikka kyse ei olisi lähellekään vaarallisista tasoista, ja ne ylittävät aina uutiskynnyksen.

Sitten päästäänkin tekniseen osioon. Entä jos haluaisi itse mitata ilman ja ympäristön säteilyä? Radon-mittauksia varten löytyy monia mittareita, mutta yleinen säteilyn (alfa, beeta, gamma) mittaaminen on yllättävän hankalaa. Isotooppien erittely, joka tarvitaan säteilylähteen selvittämiseksi, vaatii edelleen kalliita laboratoriolaitteita.

Ehkä joskus saamme näppärän taskulaitteen, joka mittaa hiukkassäteilyä jatkuvasti ja erottaa tekoälyllä poikkeamat normaaliin taustasäteilyyn, antaen samalla arvion onko kyse ydinvoimalasta, ydinräjäytyksestä vai lääke- tai teollisuuskäytön vuodoista. Laitteen pitäisi mitata säteilyn lajia, voimakkuutta ja annosmäärää.

Vielä parempi, jos anturin saisi kytkettyä älypuhelimeen. Jonkinlaisia mittareita on jo olemassa, mutta niiden toimivuus on epävarmaa. Amazonin arviot ovat tylyjä: "Don't waste money on this product", "Positive indicator for radiation, but not for how much", "Didn't work" jne.

Aihe oli itselleni ajankohtainen keväällä, kun pohdin oman mittarin hankkimista Tšernobylin matkalle. Kuluttajalaitteita olisi saanut Amazonista alle 100 dollarilla, mutta ne kaikki vaikuttivat leluilta. Vakuuttavin oli GCA-07W Professional Geiger Counter Nuclear Radiation Detection Monitor with Digital Meter and External Wand Probe (378 dollaria), mutta sekin sai ristiriitaisia arvioita. Niinpä jätin ostamatta.

Tässä olisi paikka tuotekehitykselle. Voisiko joku suomalainen yritys kehittää oikeasti toimivan, tekoälyä hyödyntävän mittarin?

Tai onko jollain kokemuksia toimivista säteilymittareista?

Muokattu 24.9.2019

Sisäverkkoon pääsy jokamiehen oikeudeksi?

Pitäisikö kenen tahansa pääsy oman kodin sisäverkkoon sallia, ellei käyttäjä ole osannut estää sitä? Tätä vaativat ne, joiden mielestä vahingossa avoimeksi jääneen wlan-tukiaseman käyttö pitäisi sallia eräänlaisena modernina jokamiehenoikeutena.

Suojaamaton wlan-tukiasema päästää kenet tahansa ohikulkijan nettiin, mutta helposti unohtuu, että samalla ohikulkija pääsee myös sisäverkkoon, joka muutoin on suojattu (yleensä tukiasemassa olevan) palomuurin taakse. Ohikulkija pääsee juuri siihen, johon tunkeutuminen (jo pelkkä yrityskin) on kriminalisoitu tietomurto-käsitteen alle.

Haluaisitko sinä päästää satunnaiset ohikulkijat palomuurin läpi kotisi tietokoneille? Pitäisikö tällaisen pääsyn olla jokamiehenoikeus, jos kerran verkon omistaja ei ole osannut suojata verkkoaan?

Wlan-yhteys voidaan jakaa rajoitetusti niin, että sisäverkon koneet eivät paljastu. Tämä vaatii kuitenkin erityistä suunnittelua ja ohjelmia. Helpoiten se käy liittymällä johonkin wlan-yhteisöön, kuten Wippies, OpenSpark tai Fon.

Mistä sitten ohikulkija voi tietää, mitä avointa tukiasemaa saa käyttää ja mitä ei? Voitaneen olettaa, että tukiasemansa tarkoituksella avaava tietää, mitä tekee. Tällöin hän voi laittaa SSID-nimen perään vaikka sanan (open) kertomaan, että kyse on tietoisesta valinnasta eikä osaamattomuudesta tai unohduksesta. Analogia reaalimaailmaan on yksinkertainen: toisen taloon ei saa mennä, vaikka ovi olisi jäänyt lukitsematta. Jos taas oveen on kiinnitetty lappu, jossa ohikulkijat toivotetaan tervetulleiksi sisään, tilanne on ihan toinen.

Tämän päivän (22.4.) Helsingin Sanomien yleisönosastossa Henrik Elonheimo kääntää koko asian päälaelleen: mikä oikeus naapurilla on luvatta lähettää signaalia toisten koteihin?

Tähän kysymykseen on helppo vastata: oikeus tulee kansainvälisistä sopimuksista, joissa 2,4 GHz:n taajuusalue on varattu kaikkien vapaaseen käyttöön. Wlanin ohella samalla taajuudella lähettävät signaaliaan mm. mikroaaltouunit ja Bluetooth-laitteet. Kuriositeettina mainittakoon, että Ranskassa ko. taajuusalue oli aikoinaan varattu sotilaskäyttöön, joten sitä käyttäviä laitteita ei saanut tuoda maahan. Langattoman datasiirron yleistyessä Ranskan oli pakko antaa periksi.

Matkapuhelimet ja digi-tv käyttävät hieman eri taajuutta, mutta niiden toiminta perustuu kansallisten viranomaisten myöntämiin määräaikaisiin toimilupiin. Mahdollisia terveyshaittoja torjutaan rajoittamalla niin tukiasemien kuin puhelintenkin lähetystehoa.

Fysikaaliselta kannalta jopa näkyvä valo on sähkömagneettista säteilyä, sen taajuus vain on wlania korkeampi. Tällä periaatteella voisi siis kysyä, mikä oikeus naapurilla on käyskennellä omalla pihallaan ilman minun antamaa lupaa, koska niin tehdessään hän lähettää sähkömagneettista säteilyä minunkin puolelleni.