Digiluvan ongelmallinen sopimuslisenssi

Moni on ihmetellyt, miten Kopiosto voi myydä digilupaa muiden tekemiin nettisisältöihin. Avainsana on sopimuslisenssi. Tekijänoikeuslain 26. pykälä sanoo asiasta näin:

Sopimuslisenssiä koskevia tämän lain säännöksiä sovelletaan, kun teoksen käyttämisestä on sovittu käyttäjän ja opetusministeriön hyväksymän, lukuisia tietyn alan Suomessa käytettyjen teosten tekijöitä edustavan järjestön välillä. Sopimuslisenssin nojalla luvan saanut voi luvan mukaisin ehdoin käyttää sellaistakin saman alan teosta, jonka tekijää järjestö ei edusta. Opetusministeriö hyväksyy järjestön hakemuksesta määräajaksi, enintään viideksi vuodeksi.
...
Järjestön tai, milloin tekijöiden edustavuus voidaan saavuttaa vain useampien järjestöjen hyväksymisellä, järjestöjen tulee edustaa merkittävää osaa niistä eri alojen teosten tekijöistä, joiden teoksia käytetään tietyn sopimuslisenssisäännöksen nojalla.

Eli kun jokin järjestö on riittävän iso ja edustava, se saa myydä oikeuksia myös niihin teoksiin, joiden tekijät eivät ole tehneet erillistä sopimusta ko. järjestön kanssa. Tämän kai voisi rinnastaa työehtosopimusten yleissitovuuteen.

En ole juristi, joten tulkitsen asiaa maallikon ja arkijärjen näkökulmasta. Nähdäkseni pykälä on tarkoitettu ensi sijassa kotimaiseen käyttöön. Ulkomaisten teosten käyttö tulee mukaan sopimusten kautta, joita em. järjestöillä on muiden maiden vastaavien järjestöjen kanssa.

Nettisisältö on luonteeltaan aivan erilaista. Mikään järjestö ei voi "edustaa kattavasti" edes oman maansa nettisisällön tekijöitä, globaalista edustavuudesta puhumattakaan. Miten siis Kopiosto voi myydä käyttöoikeutta (lisensioida) teoksiin, joiden tekijät ovat ulkomaalaisia eivätkä minkään sopimuksen piirissä? Tekijät eivät välttämättä ole edes tiedossa, tai sitten sisältö on julkaistu jollain avoimen käytön sallivalla lisenssillä. Kopiosto ei voi esimerkiksi myydä oikeutta käyttää Wikipediaa opetustyössä.

On toinenkin syy, minkä vuoksi sopimuslisenssiä ei voi tässä tapauksessa soveltaa: Kopioston ohjeissa sanotaan, että jokaisella tekijällä on oikeus kieltää teoksensa lisensiointi digiluvan kautta. Miten tämä kielto-oikeus toteutuu Suomen rajojen ulkopuolella?

Vierasmaalaiset tekijät eivät voi tietää, että Suomessa yksi tekijänoikeusjärjestö myy heidän teostensa käyttöoikeutta, eivätkä voi sitä myöskään kieltää. Voi syntyä tilanne, jossa Kopiosto myy käyttöoikeutta vastoin tekijöiden tahtoa, mikä on selvästi tekijänoikeuden -- sen universaalin sellaisen -- vastaista.

Koulujen tekijänoikeustarpeista tulee mieleen rohkea ajatus: määritellään opetustoiminta yksityiseksi käytöksi, jolloin koko ongelma poistuu. Yksityiskouluja lukuunottamatta opetustoiminta ei ole bisnestä, joka loisi lisäarvoa opettajille tai kouluille. Hyötyjä on yhteiskunta itse -- juuri se, joka on säätänyt tekijänoikeuden tätä hyötyä kasvattamaan.

Mahdollisesti suurille sisältötuottajille (ne lehdet ja oppimateriaalit, joihin digiluvan perusteluissa viitattiin) voitaisiin maksaa suora korvaus valtiolta. Pienessä maassa kulttuuria tuetaan muutenkin eri tavoin. Vain harva sisältöala pärjää puhtaasti kaupallisilla ehdoilla.

Jos olen ymmärtänyt jotain väärin, toivon mielihyvin täsmennyksiä tekijänoikeusjärjestöiltä tai ministeriöltä.

Kopioston "digilupa" - uusi hyvitysmaksu?

Kopiosto tarjoaa kouluille uutta "digilupaa", joka antaa oikeuden kopioida netistä kuvia ja tekstejä opetuskäyttöön.

Ajatus siitä, että suomalainen Kopiosto voisi myydä luvan käyttää amerikkalaisella sivulla olevia tekstejä ja kuvia, kuulostaa hurjalta. Tässähän on syntymässä uusi, teksteihin ja kuviin perustuva hyvitysmaksujärjestelmä! Kollektiivinen maksu globaalista käytöstä, jonka tuotto jaetaan suomalaisille.

Piti oikein soittaa Kopiostolle ja kysyä, voiko tämä olla totta. Ja voihan se -- mutta ei ihan niin radikaalina kuin nettihuhut väittävät.

Kopiosto on jo pitkään kerännyt kouluilta (oikeastaan opetusministeriöltä) rahaa siitä hyvästä, että opettajat saavat kopioida ja jakaa luokalle otteita lehdistä, kirjoista, kuvista yms. Nettimaksulla opettaja saa vastaavan oikeuden netistä peräisin olevaan materiaaliin, joskin monin rajoituksin. Lisätietoja aiheesta on myös sivulla http://www.opettajantekijanoikeus.fi/opas/korjaukset/peruskoulun-ja-lukion-digilupa.

Digilupa sisältää myös oikeuden skannata kuvia ja tekstejä esim. Powerpoint-esityksiin. Kopioston laskelmien mukaan skannausta tapahtuu vuodessa 34 miljoonan euron edestä, joten se on digiluvan pääasiallinen sisältö. Sinänsä ovelaa Kopiostolta ujuttaa skannausluvan (joka voidaan nähdä vanhan valokopioluvan jatkeena) kyljessä käyttöön aivan uusi nettimaksu, joka on suuri periaatteellinen kysymys.

Jos koulut ostavat luvan kaikille oppilailleen (pakkoa ei ole), kyse on muutamasta miljoonasta eurosta vuodessa. Rahalle olisi varmasti käyttöä rapistuvissa homekouluissa, joissa ei ole varaa tukiopetukseen eikä iltapäivätoimintaan.

Millä oikeudella Kopiosto ylipäätään myy lupia toisten tekemien aineistojen käyttämiseen?

Kopiosto itse rinnastaa asian ns. sopimuslisenssiin, mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Perinteisissä julkaistuissa teoksissa oikeudenhaltijoita on rajallinen määrä ja sopimusoikeus on kansainvälistä. Netti"teoksissa" melkein jokainen nettiin sisältöä tuottanut kansalainen on oikeudenhaltija. Millä mandaatilla Kopiosto neuvottelee heidän kaikkien puolesta? Kopiosto soveltaa suomalaista sopimuskäytäntöä omin luvin globaalisti. Huh, huh!

Kopioston keräämät rahat tulisi jakaa niille, joiden teoksia on käytetty. Minullakin on netissä useita valokuvia (esim. http://picasaweb.google.com/petterij) ja paljon tekstejä, mm. tämä blogi. Tekstejäni on myös käytetty -- joitakin vuosia sitten yksi teksteistäni oli valittu ylioppilaskirjoitusten tehtäväksi. Kopioston pitäisi mitata, mitä sivuja opettajat ovat tulostaneet ja mitä käyttäneet, jotta maksuja voisi tilittää. Mittausjärjestelmä on Kopioston mukaan "kehitteillä".

Kun edunsaajia on satoja tuhansia (ja globaali netti huomioiden noin miljardi), oikeudenmukaiset tilitykset ovat tietenkin mahdottomia. Lisäksi monet nettiin laitetut aineistot on tietoisesti lahjoitettu vapaaseen käyttöön.

Kopioston mielestä järjestelmä onkin tarkoitettu lähinnä sanomalehtien ja oppimateriaalia tuottavien kustantajien verkkosivuille, koska valtaosa kopioidusta aineistosta on peräisin niiltä. Onko digiluvalla siis käytännössä mitään merkitystä? Onko se vain troijan hevonen, jolla Kopiosto pyrkii jonain päivänä rahastamaan nettikäyttöä laajemminkin? Muistetaan, että hyvitysmaksukin alkoi vaatimattomasti tyhjistä C- ja videokaseteista.

Koko digiluvan käsite osoittaa, miten kauas tekijänoikeus on irtaantumassa arkipäivästä. Opettajien lupa käyttää nettimateriaalia on hyttysen pisara tekijänoikeusrikosten valtameressä. Luulisi, että tämäkin energia ja vaiva kannattaisi käyttää vaikka piratismin torjuntaan.

Digilupa yrittää epätoivoisesti laajentaa vanhan maailman käytäntöjä nettiin. Lupa esimerkiksi sallii "enintään 20 sivun printtaamisen tai käyttämisen samalta sivustolta". Printattu sivu on nettimaailmaan sovellettuna täysin epärelevantti mittayksikkö.

Lupa koskee vain opettajan jakamaa materiaalia. Jos oppilailla on omat tietokoneet tai tablet-koneet, opettaja voi ilmoittaa pelkän linkin, ja jokainen oppilas hakee sisällön omalle koneelleen. Lopputulos on sama, eikä digilupia tarvita. Vanha tekijänoikeus perustuu edelleen kopion valmistamiselle, vaikka koko käsite menettää koko ajan merkitystään. Tässä onkin vinkki opetustoimelle: paperista luopuminen ja tietokoneisiin siirtyminen voi jonain päivänä maksaa itsensä takaisin tekijänoikeuksien keventymisenä.

Vielä yksi tärkeä asia: opiskelu on yksityistä käyttöä, joka ei vaadi lupaa. Oppilas voi siis jatkossakin kopioida netistä tekstiä tai kuvia tutkielmaansa ja palauttaa sen opettajalle. Lupa tarvitaan vasta, jos tutkielmaa näytetään julkisesti tai se kopioidaan muille oppilaille.

Kopioston edustaja kertoi, että vastaava nettilupa on käytössä Ruotsissa ja Norjassa, osittain myös Tanskassa. Muualla Euroopassa asia on hoidettu laitemaksuilla, kuten tulostimien ja valokopiokoneiden hintaan lisätyllä maksulla. Mitään globaalia sopimusjärjestelmää, jolla maksuja voisi tilittää ulkomaalaisille tekijöille, ei ole olemassakaan.

On kiinnostavaa, miten etujärjestöt vetoavat tekijänoikeuden universaaliin luonteeseen silloin, kun se heille itselleen sopii. Oikeuksilla rahastaminen on sitävastoin täysin paikallista ja käytännöt kirjavia. Jokainen vetää kotiinpäin niin paljon kuin pystyy.

Viime kädessä tämäkin asia kuuluu eduskunnan päätäntävaltaan. Yritämmekö todella mitata ja rahastaa netistä tulostettuja sivuja, vai päivitämmekö tekijänoikeuden käsitteet vihdoin 2000-luvulle? Tutustu Kopioston sivuihin ja tee omat johtopäätöksesi asiasta.

Katso myös toinen postaus aiheesta.