Viime viikolla nähtiin kouluesimerkki siitä, miten inhimillinen moka muuttuu somekohuksi. Tämä on harvoin mokaajan tarkoitus, joten kannattaa tutkia, mitä oikein tapahtui.
Kauppalehdessä julkaistiin 31.5.2016 kolumni otsikolla "Kovaa peliä kokoomuksessa". Siinä Brysselin kirjeenvaihtaja Kaija Ahtela kommentoi Stubbin ja Orpon asemaa puoluekokouksen alla.
Kolumnissa ei mainittu sanallakaan kolmatta ehdokasta. Elina Lepomäki on tuore kasvo politiikassa, trendikkäästi nuori nainen, ja hänellä on äänekkäitä kannattajia digiaktiivien joukossa. Se, että naiskolumnisti unohti tyystin naisehdokkaan, herätti lukijoissa ihmetystä.
Voisin kuvitella, että Brysselistä katsottuna vain perinteiset poliitikot ylittävät uutiskynnyksen. Ehkä Kaija yksinkertaisesti unohti Lepomäen, tai arvioi tämän marginaaliehdokkaaksi, jolle ei tarvitse uhrata palstatilaa.
Tasapuolisuuden vuoksi nimi olisi kannattanut mainita, mutta mitään journalistista pakkoa siihen ei ole. Kyse ei ollut lehden uutisesta eikä puolueettomasta analyysistä, vaan henkilökohtaisesta kirjoitelmasta -- vähän kuin blogista.
Mokia sattuu, ja koko asia olisi voinut jäädä tähän. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä on mainiosti dokumentoitu Katleena Kortesuon Eioototta-blogissa.
(Mies)lukija lähetti sähköpostipalautteen toimittajalle -- ja sai vastauksen, jossa toimittaja vähätteli Lepomäen kannatuksen kokoomuksen sisällä olevan parin prosentin luokkaa, eikä ehdokas siten ollut relevantti puheenjohtajapelissä.
Lukija laittoi saamansa vastauksen nettiin, jolloin Elina Lepomäki itse twiittasi asiasta ja sai toimittajan menettämään hermonsa sekä ammatillisen harkintansa. Toimittaja syytti kansanedustajaa siitä, että tämä yhdessä kannattajiensa kanssa jakaa yksityistä sähköpostiviestiä ilman lupaa ja rikkoo näin lakia.
On aina rohkeaa syyttää kansanedustajan rikkovan lakia -- ja etenkin silloin, kun on itse väärässä. Toimittajan jos kenen luulisi ammattinsa puolesta tietävän viestintäsalaisuuden sisällön ja toisaalta sananvapauden merkityksen.
Tämäkään ei vielä riittänyt toimittajalle, joka lisäsi: "Kansanedustajan luulisi tuntevan sähköisen viestinnän tietosuojalain ja rikoslain. Menköön nuoruutesi piikkiin". Ensimmäinen väite on tuplasti väärin (viestinnän tietosuojalailla ei ole mitään tekemistä asian kanssa) ja jälkimmäinen yksinkertaisesti alatyylinen ja sopimaton.
Kaksi konsernin lehtien päätoimittajaa riensi nettikommenteissaan toimittaja Ahtelan tueksi. Toinen väitti, että "lakihan muuttui vuosi sitten", toinen Twitterissä että "Kaija Ahtelan yksityistä viestiä on levitetty luvatta" (ilmeisesti hän on myöhemmin poistanut ruutukaappauksessa vielä näkyvän luvatta-sanan). Viime vuoden alusta voimaan tullut tietoyhteiskuntakaari (entinen sähköisen viestinnän tietosuojalaki) käsittelee aivan eri tilannetta (136. pykälä) ja viestintäsalaisuus määritellään perustuslaissa.
On hämmästyttävää, että journalistit tuntevat näin huonosti työhönsä liittyvän keskeisen lainsäädännön. Vastaanottaja saa julkaista saamansa viestin, ellei siinä ole jonkin muun lain nojalla salassapidettäviksi määrättyjä asioita. Hyvien tapojen ja kohteliaisuuden näkökulmasta julkaisuun kannattaa kysyä lupaa, mutta laki ei sitä vaadi. Joskus yleinen etu ja asian selvittäminen suorastaan puoltaa julkaisemista. Tämä oli juuri sellainen tapaus.
En ole nähnyt yhdenkään lehden kirjoittaneen asiasta. Jos kyse olisi muun kuin toimittajan mokasta, tästä olisi tehty jo somekohulla ratsastavia klikkihoukuttimia.
Mitä tästä kaikesta opimme? Mokia sattuu, mutta ne pitää hallita. Kannattaa pahoitella virhettä tai ainakin pyrkiä vaikenemaan se kuoliaaksi. Pahinta on lähteä vastahyökkäykseen, vieläpä väärillä perusteilla. Mokasta ei kannata itse kasvattaa somekohua.
Toimittajien pitää muistaa, ettei heillä enää ole yksinoikeutta mediatilaan. Kenen tahansa yksityiseksi tarkoittama sähköposti saattaa päätyä nettiin tai toiseen lehteen. Siksi jokainen viesti kannattaa kirjoittaa huolellisesti ja harkiten. Huonoina päivinä on parasta istua käsien päällä tai laskea ainakin kymmeneen, ennen kuin aloittaa vastaamisen.
Tämä ei koske ainoastaan toimittajia, vaan kaikkia viranomaisia ja yritysten asiakaspalvelutehtävissä olevia. Ja oikeastaan meitä kaikkia muitakin.
Kauppalehdessä julkaistiin 31.5.2016 kolumni otsikolla "Kovaa peliä kokoomuksessa". Siinä Brysselin kirjeenvaihtaja Kaija Ahtela kommentoi Stubbin ja Orpon asemaa puoluekokouksen alla.
Kolumnissa ei mainittu sanallakaan kolmatta ehdokasta. Elina Lepomäki on tuore kasvo politiikassa, trendikkäästi nuori nainen, ja hänellä on äänekkäitä kannattajia digiaktiivien joukossa. Se, että naiskolumnisti unohti tyystin naisehdokkaan, herätti lukijoissa ihmetystä.
Voisin kuvitella, että Brysselistä katsottuna vain perinteiset poliitikot ylittävät uutiskynnyksen. Ehkä Kaija yksinkertaisesti unohti Lepomäen, tai arvioi tämän marginaaliehdokkaaksi, jolle ei tarvitse uhrata palstatilaa.
Tasapuolisuuden vuoksi nimi olisi kannattanut mainita, mutta mitään journalistista pakkoa siihen ei ole. Kyse ei ollut lehden uutisesta eikä puolueettomasta analyysistä, vaan henkilökohtaisesta kirjoitelmasta -- vähän kuin blogista.
Mokia sattuu, ja koko asia olisi voinut jäädä tähän. Mutta sitten tapahtui jotain, mikä on mainiosti dokumentoitu Katleena Kortesuon Eioototta-blogissa.
(Mies)lukija lähetti sähköpostipalautteen toimittajalle -- ja sai vastauksen, jossa toimittaja vähätteli Lepomäen kannatuksen kokoomuksen sisällä olevan parin prosentin luokkaa, eikä ehdokas siten ollut relevantti puheenjohtajapelissä.
Lukija laittoi saamansa vastauksen nettiin, jolloin Elina Lepomäki itse twiittasi asiasta ja sai toimittajan menettämään hermonsa sekä ammatillisen harkintansa. Toimittaja syytti kansanedustajaa siitä, että tämä yhdessä kannattajiensa kanssa jakaa yksityistä sähköpostiviestiä ilman lupaa ja rikkoo näin lakia.
On aina rohkeaa syyttää kansanedustajan rikkovan lakia -- ja etenkin silloin, kun on itse väärässä. Toimittajan jos kenen luulisi ammattinsa puolesta tietävän viestintäsalaisuuden sisällön ja toisaalta sananvapauden merkityksen.
Tämäkään ei vielä riittänyt toimittajalle, joka lisäsi: "Kansanedustajan luulisi tuntevan sähköisen viestinnän tietosuojalain ja rikoslain. Menköön nuoruutesi piikkiin". Ensimmäinen väite on tuplasti väärin (viestinnän tietosuojalailla ei ole mitään tekemistä asian kanssa) ja jälkimmäinen yksinkertaisesti alatyylinen ja sopimaton.
Kaksi konsernin lehtien päätoimittajaa riensi nettikommenteissaan toimittaja Ahtelan tueksi. Toinen väitti, että "lakihan muuttui vuosi sitten", toinen Twitterissä että "Kaija Ahtelan yksityistä viestiä on levitetty luvatta" (ilmeisesti hän on myöhemmin poistanut ruutukaappauksessa vielä näkyvän luvatta-sanan). Viime vuoden alusta voimaan tullut tietoyhteiskuntakaari (entinen sähköisen viestinnän tietosuojalaki) käsittelee aivan eri tilannetta (136. pykälä) ja viestintäsalaisuus määritellään perustuslaissa.
On hämmästyttävää, että journalistit tuntevat näin huonosti työhönsä liittyvän keskeisen lainsäädännön. Vastaanottaja saa julkaista saamansa viestin, ellei siinä ole jonkin muun lain nojalla salassapidettäviksi määrättyjä asioita. Hyvien tapojen ja kohteliaisuuden näkökulmasta julkaisuun kannattaa kysyä lupaa, mutta laki ei sitä vaadi. Joskus yleinen etu ja asian selvittäminen suorastaan puoltaa julkaisemista. Tämä oli juuri sellainen tapaus.
En ole nähnyt yhdenkään lehden kirjoittaneen asiasta. Jos kyse olisi muun kuin toimittajan mokasta, tästä olisi tehty jo somekohulla ratsastavia klikkihoukuttimia.
Mitä tästä kaikesta opimme? Mokia sattuu, mutta ne pitää hallita. Kannattaa pahoitella virhettä tai ainakin pyrkiä vaikenemaan se kuoliaaksi. Pahinta on lähteä vastahyökkäykseen, vieläpä väärillä perusteilla. Mokasta ei kannata itse kasvattaa somekohua.
Toimittajien pitää muistaa, ettei heillä enää ole yksinoikeutta mediatilaan. Kenen tahansa yksityiseksi tarkoittama sähköposti saattaa päätyä nettiin tai toiseen lehteen. Siksi jokainen viesti kannattaa kirjoittaa huolellisesti ja harkiten. Huonoina päivinä on parasta istua käsien päällä tai laskea ainakin kymmeneen, ennen kuin aloittaa vastaamisen.
Tämä ei koske ainoastaan toimittajia, vaan kaikkia viranomaisia ja yritysten asiakaspalvelutehtävissä olevia. Ja oikeastaan meitä kaikkia muitakin.
8 kommenttia:
Näyttää kovasti, että toimittajan palkkaamisessa ainoa vaatimus on se, että tuleva toimittaja tietää (uskoo tietävänsä) olevansa ehdottoman oikeassa joka asiassa. Muuta hänen sitten ei tarvitse tietääkään. Tämän tiedollisen osaamisen tason on viime vuosina saanut huomata yhä useammin mediassa.
On hämmästyttävää, että journalistit tuntevat näin huonosti
------------
Käsittääkseni osaan lukea ja hiukan kirjoittaakin.
Mikäli tässä tapauksessa käsitin --- oli kyseessä yksi toimittaja siis (1) kpl toimittajaa joka teki somemokan jne.....
Jos meillä on YKSI toimittaja, joka tekee jotain --en mitenkään ymmärrä miten voidaan kirjoittaa journalistitit, paitsi jos halutaan antaa Ilja Janitskininille lisää aseita käteen MV lehdessä.
Hypoteettisesti..JOS tässä maassa on yksi järvinen joka on pedofiili, ei liene oikein sanoa että "ne järviset on pedofiilejä".
Luulisi "toimittaja" Järvisellä olevan senverran ammattitaitoa, että ei ala yleistää. Se on ykis typerin tapa tehdä itsestään pöljä.
Ainiin Järvinenhän oli myös ammattivalokuvaajakin. Mutta ei kaikkia ammattilaisia voi sanoa heikkotasoisiksi - vaikka Järvinen on.
ja...unohtui edellisestä. Miten kaikki Järviset voivat olla niin tietämättömiä, etteivät tiedä seuraavaa.
Vaikka mailin voikin yleensä jakaa, sen taustalla voi olla seuraava : "Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen on Suomen rikoslaissa rangaistavaksi säädetty teko, josta voi seurata sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta".
-
Kaikkia maileja ei siis saa jakaa. Kyse on mailin sisällöstä.
Jos henkilö joutuu jaon takia halveksittavaan asemaan tekee jakaja rikoksen.
repikää siitä journalistien viholliset.
kantsis jore lukea koko artikkeli sanoit:
"Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen on Suomen rikoslaissa rangaistavaksi säädetty teko, josta voi seurata sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta".
ja Petteri sanoi:
" ellei siinä ole jonkin muun lain nojalla salassapidettäviksi määrättyjä asioita"
ei tuossa Petterin muotoilussa ollut mitään virheellistä. Saa jakaa ellei se satu olemaan vaikkapa yrityssalaisuus tai loukkaavaan tietoa tai....
petrip...vastaan vain nimellään kirjoittaville.
"Kenen tahansa yksityiseksi tarkoittama sähköposti saattaa päätyä nettiin tai toiseen lehteen."
Ihan laillisesti ei kai sentään mikä tahansa yksityinen sähköpostikaan päädy lehtiin. Suomessa kirjoittajalla on teosoikeus myös sähköpostiviestien kohdalla. Jos viesti on ainutlaatuisen oloinen ja luonteeltaan sellainen, jota kuka tahansa ei tuottaisi (kohuviestit yleensä ovat sekä sisällöllisesti että kirjoitusasultaan ainutlaatuisia), sähköpostiviestiäkin voi suojata samat tekijänoikeussuojat kuin jotain runoa tai muuta taiteellista teosta, ja tekijänoikeussyyt voivat tehdä teoksen edelleen levityksen laittomaksi. Olennaista tekijänoikeuksien kannalta on se, että ylittyykö "teoskynnys". Suomessa teoskynnyksen ylittyminen ei ole edes tekstin pituudesta kiinni. Parinkin lauseen mittaiset tekstit voivat olla teoskynnyksen ylittäviä, ja sadan sivun opukset saattavat olla sitä ylittämättä. Asia riippuu tuotoksen ainutlaatuisuudesta.
"En ole nähnyt yhdenkään lehden kirjoittaneen asiasta. Jos kyse olisi muun kuin toimittajan mokasta, tästä olisi tehty jo somekohulla ratsastavia klikkihoukuttimia."
Lehdillä on sellainen kriteri kirjoittamiseen kuin uutiskynnys. Uutiskynnys ylittyy, jos vaaleissa kansalle itsensä tutuksi tehnyt kansanedustaja X mokaa, mutta tavallisemman kansan kohdalla töissä tehdyistä mokista uutisointi on enemmänkin koulukiusaamisen tyyppistä toimintaa. Niitä kun sattuu jatkuvasti kaikille.
Jos aihe ei olisi ollut juuri nyt poliittisesti tietyissä piireissä kuuma, siihen ei olisi reagoitu, lukeeko viestissä kolmannen ehdokkaan kannatuksena kirjaimellisesti ollut "pari prosenttia" (kuten toimittaja somessa levitetyssä sähköpostissaan kirjoitti) , 3 tai 4 % (kuten Hesari kyselytuloksiaan uutisoi aiemmin) vai kenties 5 % (jollaista lukemaa jollain kokoomuksen sisäpiiriotoksella hiljattain lehdissä kyselytuloksena esitettiin), tai 6 %, jollaisen tuloksen Lännen Media esitti toukokuussa 722 kokoomusjärjestöjen ja -yhdistysten johtohenkilöä kattaneessa kyselyssään. Summittainen sana "pari" kattaa arjen keskusteluissa usein helpostikin laajan kirjon yksinumeroisia lukuja, eikä kannatuslukema-arvio "pari"-ilmaisua koskevaa suopeaa tulkintaa harjoittaen taida poiketa kauheasti lehdistössä muualla esitetyistä lukemista. Tuolta osin some-kohu alunperin lähti liikkeelle vähän kyseenalaisesti asiasisältönsä puolesta. Kirjoittajan viesti oli se, että yhden kannatus on pienempi kuin muiden, ja näin myös muiden lähteiden valossa näyttäisi tilanne olleen.
Hieman suopeampi lukutapa, jota aika usein vieraiden ihmisten lähettämiin sähköposteihin sovelletaan, kun ei tiedetä kuinka kirjaimellisia persoonia he ovat, olisi tarkoittanut sitä, että kohua ei olisi koskaan tullut. Pointtini on se, että some-kohu lähti tuossa tapauksessa liikkeelle siitä, että toimittajaa syytettiin jostain sellaisesta, missä tämä ei välttämättä ollut edes mokannut.
Sen jälkeen toimittaja teki virhearvion julkaistessaan väitteen mm. toiminnan rikoksellisuudesta. Prosenttilukua koskenut kohu hiljeni aika äkkiä sen jälkeen kun erilaisia kyselytuloksia alettiin somessa käydä läpi - ilman, että kukaan somessa ensin toimittajan esittämää kannatusarviota oleellisesti virheellisiksi väittänyt olisi todennut voineensa olla itse omissa kannatusarvioissaan väärässä. Somen kannalta väärässä on se, jota syytetään eniten tai laajimman some-näkyvyyden toimesta väärässä olosta. Jos syytöksistä ainakin osa on aiheettomia, ei syytöksiä tavata somessa korjata, vaan somen lukijakunta jätetään siihen käsitykseen, mihin eniten volyymiä omaavat käsitykset jättävät.
Suomessa kirjoittajalla on teosoikeus myös sähköpostiviestien kohdalla.
Totta. Lyhytkin teksti voi ylittää teoskynnyksen, klassinen esimerkki on tekijänoikeuden oppikirjassa mainittu Joenpellon kirjan nimi "Neito kulkee vetten päällä". Nämä neljä sanaa voisivat kirjan mukaan riittää teoskynnyksen ylittymiseen.
En ole juristi vaan insinööri, mutta epäilen, ettei oikeus tällaisessa tapauksessa laskisi sanoja vaan pohtisi viestin tarkoitusta. Jos tavoitteena on vain välittää tietoa, teoskynnys tuskin ylittyisi vaikka viesti olisi pitkäkin. Pitäisin oleellisena sitä, missä tarkoituksessa viesti on luotu. Jos se on tarkoitettukin luovaksi ja omaperäiseksi, tai kirjoitettu vaikkapa runomittaan (oiva niksi muuten: turvaa selustasi kirjoittamalla arkaluonteiset viestit loppusointuisin sanoin tai haikuina) tekijänoikeuslakia voitaisiin soveltaa.
Jälkimmäisen anonyymin kanssa olen täysin samaa mieltä: kohu sai alkunsa turhasta, kuten somekohut yleensäkin. Kukaan ei tiedä yhden ehdokkaan todellista kannatusta ja oli se mikä tahansa, kolumnistilla ei ole journalistista velvollisuutta mainita asiasta. Sen sijaan toimittajan tapa käydä vastahyökkäykseen väärillä perusteilla, vedoten edustajan ikään ja syyttäen kansanedustajaa julkisesti lainrikkojaksi -- siinä olisi jo oikeankin kohun ainekset.
Lähetä kommentti