Ilta-Sanomat uutisoi kyselystä, jossa 1200 amerikkalaiselta vanhukselta kysyttiin, mitä he katuivat elämässään. Yksi asia nousi ylitse muiden: jos vanhukset voisivat elää uudelleen, "he eivät huolehtisi niin paljon tulevaisuudesta ja murehtisi asioista". (Samantapainen juttu oli lehdessä myös vuosi sitten).
Viisaus on terve muistutus länsimaisen ihmisen vitsauksesta. Liika suunnittelu ja tavoitteellisuus kostautuu turhana murehtimisena. "Allah päättää" on paljon helpompi elämäntapa.
Mutta kyselyssä on eräs systeemivirhe. Ne, jotka elivät vanhoiksi ja olivat ylipäätään vastaamassa kyselyyn, murehtivat tosiaankin turhaan. He olivat selvinneet elämän kolhuista ja vaikka heilläkin oli vastoinkäymisensä, aika oli jo kullannut niiden muistot. Siksi heidän näkökulmastaan murehtiminen oli tosiaankin ollut turhaa. Suunnittelu ja murehtiminen saattoivat kuitenkin olla edellytyksiä sille, että tulevaisuus ylipäätään tuli.
Ne, jotka eivät huolehtineet tulevasta, eivät välttämättä olleet vastaamassa. Heidän huolensa saattoi olla hyvinkin aiheellista (joskaan murehtiminen ei välttämättä auttanut asiaa), tai sitten huolettomuus kostautui väärinä ratkaisuina ja onnettomuuksina.
Sama virhe toistuu menestystarinoissa. Kokemuksistaan pääsevät yleensä kertomaan vain ne, jotka selvisivät ongelmistaan ja saavuttivat menestystä. Heidän on helppo mainostaa, miten kovalla yrittämisellä voitetaan suuretkin vaikeudet. Tuskin koskaan ääneen pääsevät ne, jotka yrittivät yhtä kovasti, mutta eivät silti voittaneet.
Kukaan ei halua kuulla epäonnistujien tarinoita. Haluamme nähdä menestyjiä ja kuulla heidän neuvojaan -- ja hyvä niin, vaikkei se koko totuus olekaan.
Viisaus on terve muistutus länsimaisen ihmisen vitsauksesta. Liika suunnittelu ja tavoitteellisuus kostautuu turhana murehtimisena. "Allah päättää" on paljon helpompi elämäntapa.
Mutta kyselyssä on eräs systeemivirhe. Ne, jotka elivät vanhoiksi ja olivat ylipäätään vastaamassa kyselyyn, murehtivat tosiaankin turhaan. He olivat selvinneet elämän kolhuista ja vaikka heilläkin oli vastoinkäymisensä, aika oli jo kullannut niiden muistot. Siksi heidän näkökulmastaan murehtiminen oli tosiaankin ollut turhaa. Suunnittelu ja murehtiminen saattoivat kuitenkin olla edellytyksiä sille, että tulevaisuus ylipäätään tuli.
Ne, jotka eivät huolehtineet tulevasta, eivät välttämättä olleet vastaamassa. Heidän huolensa saattoi olla hyvinkin aiheellista (joskaan murehtiminen ei välttämättä auttanut asiaa), tai sitten huolettomuus kostautui väärinä ratkaisuina ja onnettomuuksina.
Sama virhe toistuu menestystarinoissa. Kokemuksistaan pääsevät yleensä kertomaan vain ne, jotka selvisivät ongelmistaan ja saavuttivat menestystä. Heidän on helppo mainostaa, miten kovalla yrittämisellä voitetaan suuretkin vaikeudet. Tuskin koskaan ääneen pääsevät ne, jotka yrittivät yhtä kovasti, mutta eivät silti voittaneet.
Kukaan ei halua kuulla epäonnistujien tarinoita. Haluamme nähdä menestyjiä ja kuulla heidän neuvojaan -- ja hyvä niin, vaikkei se koko totuus olekaan.
6 kommenttia:
Totta.
Mutta toisaalta onnistumisen tunne auttaa onnistumisessa. Se on ihan tunnettu juttu.
Luin juuri Newsweekistä uudesta tutkimuksesta jossa köyhissä maissa positiivinen asenna vaikuttaa positiivisesti terveyteen, jopa enemmän kuin kehittyneissä.
Jos nuo tarinat eivät kannusta menestymään vaan päinvastoin on tilanne tietty huono
Jos murehtimisella tarkoitetaan pakonomaista asioiden märehtimistä sen jälkeen kun on jo tehnyt kaiken voitavansa, murehtiminen on jo määritelmällisestikin turhaa.
Parasta on siis hoitaa asiansa järkevästi ja olla murehtimatta. Pahinta on murehtia ja jättää kuitenkin asiat hoitamatta.
Tuskinpa murehtiminen elämää pidentää. Järkevän varovainen toiminta varmasti pidentää. -
Jokin aika sitten oli tutkimus, jonka mukaan "pessimistit" elävät keskimäärin "optimisteja" pidempään.
Suunnittelu ja murehtiminen eivät välttämättä liity toisiinsa. Suunitelmaa ei tarvitse miettiä uudelleen ellei siihen liittyviä uusia tosiseikkoja ole tullut ilmi. Sen mukaan toimitaan sitten kun on aika toimia. Murehtiminen sen sijaan ei pysähdy parhaaseen mahdolliseenkaan suunnitelmaan vaan se on kehämäistä itsensä kiduttamista.
Voi olla, että käytännössä länsimaisen ihmisen suunnittelu ja tavoitteellisuus lisäävät murehtimista ja huolta. Mikään looginen välttämättömyys ei kuitenkaan ole kyseessä.
Stressittömyys (huolettomuus, pelottomuus) arvaamattomien olosuhteiden keskellä on ideaali, joka löytyy useiden uskontojen ja elämän filosofioiden parista. Käytännössä lienee harvinaista myös perinteisemmissä yhteiskunnissa suhtautua tulevaisuuteen murehtimatta (tuleeko sade ajoissa jne.). Siitähän syystä ideaalia toistetaan niin paljon. "Kaikki on herran kädessä" katkaisee murehtimisen hetkellisesti...
Kovin on blogistilla kapea näkemys onnistumisesta.
Itse olen onnellinen mies, ilman suurempia mammonoita tai saavutuksia. Temppu on itsensä hyväksyminen. Ja... jos et hyväksy elämääsi, olet aina onneton ja tyytymätön, vaikka sinulla olisi Bill Gatesin omaisuus tai kolme Nobelin palkintoa kaapissa.
Näissä onnellisuustutkimuksissa unohdetaan myös ihmisten synnynnäiset, biologiset temperamenttierot, joita ei voi millään meditaatioharjoituksillakaan muuttaa. Jotkut ovat luonteeltaan murehtijoita ja toiset huolettomia veijareita.
Liisa
Jotkut tutkimukset kertovat, että taikausko on auttanut ihmisiä elämään pitkään. Siis kannattaa pelätä "turhaan".
Jotkut ovat selittäneet taikauskon kehittymisen ihmiselle niin, että savannilla ihmisen oli edullista olettaa näkemänsä hahmon olevan leijona tai muu elävä olento. Turhasta pelosta oli huomattavasti vähemmän haittaa siihen verrattuna, että olisi jättänyt huomioimatta oikean leijonan.
Jännä, miten yleinen kehoitus "ei kannata pelätä" on. Google löytää lauseelle lähes 200 000 tulosta, kun "kannattaa pelätä" saa vain 15 000. "Ei kannata surra" löytyy 100 000 kertaa, mutta "kannattaa surra" ei löydy edes tuhatta kertaa kirjoitettuna.
Kuitenkin "kannattaa iloita" suunnilleen yhtä paljon kuin "ei kannata iloita".
Miksi siis kieleen on juurtunut nuo optimistiset lauseet?
Lähetä kommentti