Urkintalaki ja luottamus

Olen aina pitänyt kansalaisten keskinäistä luottamusta Suomen vahvuutena. Toisin kuin amerikkalaiset, me emme tarvitse juristia jokaiseen asuntokauppaan eikä pienestä virheestä tarvitse lähteä riitelemään oikeuteen. Suomalaisen sanaan voi luottaa. Ja toisin kuin Yhdysvalloissa, meillä työntekijöitä ei tarvitse vakoilla kehittyneillä urkintaohjelmilla, jotka mittaavat työajan käyttöä ja hälyttävät esihenkilön, mikäli alainen eksyy vahingossa vaikkapa päivälehden sivulle. Voimme luottaa siihen, että 99 % työntekijöistä on luotettavia ja hoitaa tehtävänsä vastuullisesti.

Urkintalaista noussut kohu saa kuitenkin kysymään, onko luottamus ollut pelkkä illuusio. Millainen epäluottamus ja pelon ilmapiiri työpaikoilla oikein vallitsee, kun ihmisten pitää pelätä, että lakimuutoksen jälkeen työnantajat alkaisivat lukea heidän työkavereilleen, luottamushenkilölle tai työterveyshuollolle lähettämiä viestejä?

Jos tämä on työpaikkojen nykytodellisuutta, olen sekä yllättynyt että huolissani.

Entä miten vähän kansalaiset luottavat itse valitsemiinsa kansanedustajiin? Uskovatko he todella, että edustajat hyväksyisivät lain, joka antaa taloyhtiön isännöitsijän tyttärelle oikeuden lukea muiden asukkaiden sähköpostia, tai taloyhtiölle oikeuden kieltää verkkopankissa käynti? Näinkö tyhmiksi kansanedustajat kuvitellaan?

Mikä ihmeen motiivi valtiolla olisi antaa kouluille, kirjastoille, taloyhtiöille ja muille tahoille telekuunteluun rinnastettavia oikeuksia? Tietääkseni kukaan em. tahoista ei ole tällaisia oikeuksia vaatinut eikä edes halunnut. Miksi valtio lakimuutoksella pakottaisi heidät tällaiseen toimintaan? Ja mikä ihmeen intressi taloyhtiöllä ylipäätänsä olisi seurata asukkaiden nettikäyttöä?

Siitä päästäänkin Nokiaan. Helsingin Sanomien jutusta sai sunnuntaina käsityksen, että Nokia painosti ministeriön ja poliittiset päättäjät lain muuttamiseen. "Nokia selätti perustuslain", siteerattiin Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professorin lausuntoa. Verkkokeskusteluista päätellen likipitäen kaikki ovat valmiita uskomaan, että Suomen perustuslaki on näin vain yrityksen ostettavissa. Niin vähäinen on kansalaisten luottamus poliitikkoja (ja Nokiaa) kohtaan.

En tiedä, mitä kulissien takana on tapahtunut, mutta pelkällä maalaisjärjellä voi päätellä jo melko paljon. Näin muodostuva kuva tapahtumista on paljon lohdullisempi.

Nokia ja muut tuotekehitystä harjoittavat yritykset ovat takuulla tyytymättömiä tilanteeseen, jossa niiden koneilta voi lähettää mitä tahansa aineistoa toisella puolella maapalloa olevalle kilpailijalle. Nykytilanteessa yritykset voivat vain sulkea silmänsä. Edes poliisi ei voi auttaa, koska laki ei anna kenellekään oikeutta tunnistetietojen selvittelyyn (muutoin kuin teknisen virheen selvittämiseksi). Perusoikeudet ovat nyt varmassa tallessa, mutta yritysten kannalta tilanne on hankala ja ne ovat toivoneet siihen muutosta.

Ministeriö on ymmärtänyt tarpeen ja yhdessä kaikkien eri osapuolten, myös työntekijäjärjestöjen, kanssa muuttanut sähköisen viestinnän tietosuojalakia yritysten haluamaan suuntaan -- mutta erittäin vähän. Lopputuloksesta näkee, että yritysmaailmalle tehdyt myönnytykset ovat niin pieniä kuin vain suinkin mahdollista. Lakiin kirjattu prosessi tunnistetietojen selvittämiseksi on monimutkainen ja raskas. Siihen on lisätty lukuisia elementtejä, jotka suojaavat työntekijän yksityisyyttä. Kaiken ylimmäksi valvojaksi on asetettu tietosuojavaltuutettu.

Jos Nokia olisi oikeasti päässyt sanelemaan tämän lakimuutoksen, teksti näyttäisi aivan toiselta. Ehkä sellaiselta kuin Tanskan, Norjan ja Ruotsin lait. Siellä yritys pääsee epälojaalia toimintaa epäillessään tutkimaan itse työntekijöiden viestien sisältöäkin.