maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kehutut ruotsalaisdekkarit vastenmielisen väkivaltaisia

Ruotsalaisia dekkareita kehutaan laajasti ja ne menestyvät kansainvälisesti. On pakko ihmetellä, miksi. Luin yhden Lars Keplerin muutama vuosi sitten ja se oli vastenmielisen väkivaltainen, enempää en lue.

Tuntuu kuin dekkareissa kilpailtaisiin siitä, miten julmalla ja raa'alla tavalla ihmisiä voi tappaa, mielellään vielä näyttävästi. Kehuttu Silta-sarja sortui tähän samaan.

Ostin Elisa-kirjasta sähköisenä versiona Stefan Ahnhemin uutuuden Miinus kahdeksantoista astetta. Tekijältä on ilmestynyt kaksi aiempaa kirjaa samassa sarjassa, ja niiden tapahtumiin viitataan tämänkin kirjan tekstissä.

Alkuasetelma on kiinnostava: mereen syöksyneestä autosta löytyy ruumis, joka on ollut kuolleena jo pari kuukautta. Uhri on menestynyt it-miljonääri. Kerronta toimii kyllä, vaikka keinotekoiset cliffhangerit monen luvun lopussa tuntuvatkin lapsellisilta.

Väkivaltaa on ylenpalttisesti. Useita ihmisiä tapetaan sulkemalla heidät elävänä pakastimeen (siitä kirjan nimikin). Yksi tapetaan työntämällä räjähdyspanos suuhun, toinen työnnetään ostoskärryissä moottoritielle. Lasta ammutaan vatsaan. Kaiken lisäksi tapahtumat ovat täysin epäuskottavia.

Lopussa kirjailija vielä kiittää eri maiden kääntäjiä, jotka levittävät hänen tarinoitaan maailmalle, ja antaa esimakua seuraavasta kirjasta. Siinä murhaaja valitsee iskukohteen noppaa heittämällä kaupungin kartalta. Ei ole vaikea arvata, että tulossa on kertomus kaupunkia terrorisoivasta psykopaatista sarjamurhaajasta.

Ei kiitos. Sitä paitsi tällainen oman hännän nostaminen ja seuraavan kirjan mainostaminen on kyseenalaista.

Tulee ikävä Stieg Larssonia, joka osasi kutoa monipolvisia tarinoita vain muutamalla kuolonuhrilla. Niitä kirjoja oli paljon mukavampi lukea. Miinus kahdeksantoista astetta on yksinkertaisesti vastenmielinen teos.

12 kommenttia:

Jari kirjoitti...

Miten Stieg on poikkeus tästä linjasta? Ainakin MJVN:sta löytyy juuri tuollaista raakuutta. Ensimmäinen osa tuntuu on vieläpä kovin poliittiselta. Stieg halusi laajentaa omaa vasemmistolaista asennoitumista toimittajana. Vaikka romaanin tapahtuma ja ihmiskuvaus olisi jotenkin mahdollinen, niin silti kaipasin siihen (aiheeseen liittyviä) yksityiskohtia. Esim. tämä sarjahukuttajan tapaus on poikkeuksellinen, mutta yksityiskohdat ovat sentään loogisia.

Petteri Järvinen kirjoitti...

En ota kantaa poliittisuuteen, mutta montako ruumista MJVN:ssä tuli? No, Lisbet Salanderin hahmo oli täysin epäuskottava, mutta samanlaisia uber-hakkereita esiintyy nykyään monissa kirjoissa. Myös Totuus Harry Quebertin tapauksesta sai aikaan paksun dekkarin vain muutamalla varsin tavanomaisella uhrilla.

Olen siinä käsityksessä, että näyttävät ja erityisen raa'at surmat ovat suhteellisen uusi ilmiö kirjallisuudessa. Ihmetyttää, miksi näin - mistä se kertoo? Onko syynä väkivaltaviihteeseen ja visuaalisuuteen totuttanut televisio, tarve shokeerata lukijaa vai yksinkertaisesti laiskuus kehitellä juonta muulla tavalla?

Vasarahammer kirjoitti...

Stieg Larsson oli tulipalokommunisti ja hänen kirjojensa journalistit epäuskottavia kaikessa ihanteellisuudessaan. Kirjan lehden esikuva oli äärivasemmistolainen Expo, jonka päätoimittajana Larsson itse toimi. Nykyisin Expon rahoitus on turvattu, kiitos Larssonin kirjojen ja niistä tehtyjen elokuvien.

Larssonin kirjasarjassa parasta oli ensimmäinen osa. Sen jälkeen mentiin pahasti metsään. Petteri tuossa mainitsi jo Lisbeth Salanderin hahmon epäuskottavuuden.

Larssonia, Kepleriä ja monia muita ruotsalaisia dekkaristeja yhdistää kyky kuljettaa tarinaa niin, että kirja yksinkertaisesti täytyy lukea loppuun. Samaa löytyy suomalaisista kirjailijoista Ilkka Remekseltä, jonka heikkous ovat pahviset ihmiskuvat.

Vasarahammer kirjoitti...

Vielä mainitsen, että ruotsalaiset rikosromaanit tapahtuvat keinotodellisuudessa, jota ei oikeasti ole olemassa. Todellisen ruotsalaisen rikollisuuden kuvaajina ne ovat harvinaisen kehnoja. Kirjat ja niistä tehdyt elokuvat ovat viihdettä ja eskapismia.

Myös Henning Mankell on vasemmistoaktivisti. Hänen Wallander-hahmossaan on kuitenkin tiettyä inhimillisyyttä, joka vetoaa.

Jari kirjoitti...

MJVN:n murhat tapahtuivat 1960-luvulla, ja kaikki mahdollinen raakuus on kyllä mukana. Minulle se oli tarpeeksi. Ruotsalainen kirjallisuus on selvästi ongelmissa juuri visuaalisuuden vuoksi. Pelien virtuaalitodellisuus on on vienyt sen pitkälle.

Jerry Cottonia lukisin, mutta niitä ei kirpparilta juuri löydä.

Anonyymi kirjoitti...

Stig Larssonin kirjat ovat täysin yliarvostettua, paljon klaffivirheitä ja kaikenlaista omituisuutta joka laittoi epäilemään suomennoksen laatua. Kyllähän ne luki ihan sujuvasti mutta keskinkertaista kioskikirjallisuuttahan ne olivat. Hatyy Quebertin tapaus taasen on yksi parhaita lukemiani dekkareita, erittäin hyvin kirjoitettu.

Anonyymi kirjoitti...

Ainoa ruotsalainen dekkaristi, jonka kirjoja olen suostunut lukemaan on leif G.W. Persson. Niissä on ruotsalaisen yhteiskunnan tuntemusta ja rikoksissa todenperäisyyttä, jollaista kriminologian professorilta voi odottaakin.

Petteri Järvinen kirjoitti...

Larssonin kirjasarjassa parasta oli ensimmäinen osa

Siitä olen samaa mieltä. Kahdesta jälkimmäisestä tuskin olisi tullut mitään menestystä ilman kirjailijan traagista kohtaloa.

Tulipalokommunisti tai ei, sillä ei ole merkitystä. Larsson korosti myös naisten oikeuksia, mikä näkyy vahvasti kaikissa kolmessa kirjassa.

Jari kirjoitti...

Suomessa ja Ruotsissa käytetään paljon resursseja lukemisen edistämiseen, ja lopputulos on väkivaltakirjallisuus. Itse en tekisi lainkaan eroa kirjan ja tv-sarjan välillä. Olisi fiksumpaa tuoda televisioon kielellistä kerrontaa. Vielä 90-luvulla kotimaisia sarjoja mainostettiin käsikirjoittajan nimellä. Nykyään näyttelijät ja 3d-efektit ovat pääosissa.

Anonyymi kirjoitti...

"Metsästä löytyy nuoren naisen ruumis pahoin silvottuna."

Kuinkahan monta kertaa tuokin lause esiintyy dekkareiden takakansiteksteissä?

Olemme ystävien kanssa huvitelleet luonnostelemalla mahdollisimman kliseisen (ruotsalais)dekkarin. Päähenkilönä täytyy ehdottomasti olla perheellinen nuori poliisi, mielellään nainen, jolla on lastenhoito-ongelmia ja lopulta myös aviokriisi. Poliisilaitoksen johtaja on luonnollisesti aina idiootti. Laitoksen kahvi on pahaa, mutta päähenkilömme juo sitä silti, liikaa. Kerronnan katkaisevat takaumat tai murhaajan mielensisäinen kuvaus. Mielensisäisessä kuvauksessa ei kuitenkana paljastu murhaajan henkilöllisyys. Ja niin edelleen, loputtomiin.

Petteri Järvinen kirjoitti...

Unohdit sen, että koko ajan sataa : -)

Nuorten naisten ruumiita löytyy dekkareissa niin usein, että jos kirjat olisivat totta, ihmiskunta olisi kuollut sukupuuttoon.

Ana kirjoitti...

Niin samaa mieltä artikkelisi kanssa. Lakkasin jo lukemasta Jo Nesbotä, kun ei vaan pysty.

Website Security Test