maanantai 7. syyskuuta 2015

Identiteettivarkaus kriminalisoitiin -- mutta mikä muuttui?

Viime perjantaista 4.9.2015 lähtien identiteettivarkaus on ollut rikos. Rikoslain 38. luvun 9 a -pykälä määrittelee sen seuraavasti:

Joka erehdyttääkseen kolmatta osapuolta oikeudettomasti käyttää toisen henkilötietoja, tunnistamistietoja tai muuta vastaavaa yksilöivää tietoa ja siten aiheuttaa taloudellista vahinkoa tai vähäistä suurempaa haittaa sille, jota tieto koskee, on tuomittava identiteettivarkaudesta sakkoon.

Identiteettivarkauden ottaminen rikoslakiin itsenäisenä tekomuotona kuvastaa maailman muuttumista. Se, mikä vielä vuosituhannen alussa oli pelkkää pilaa, on verkkoajan myötä muuttunut vahingolliseksi teoksi. Samanlainen muutos on tapahtunut nettikirjoittelussa, joka ei ole enää pelkkä tapa päästää höyryjä.

Käytännössä rikoslain 9 a -pykälä kieltää esimerkiksi valetilien perustamisen sosiaaliseen mediaan toisen henkilön tiedoilla. Aiemmin toisen nimissä esiintyminen on ollut kiellettyä vain, mikäli tiedoilla on tehty muita rikoksia -- esimerkiksi kunnianloukkauksia tai petoksia (tilattu netistä tavaraa uhrin piikkiin).

Uusikin pykälä sisältää "vähäistä suuremman haitan" vaatimuksen. Ja tässä onkin koko pykälän kriittisin kohta. Haitaksi voidaan laskea esimerkiksi se vaiva, jonka uhri joutuu näkemään saadakseen valeprofiilin poistettua. Mutta milloin vähäisen haitan raja ylittyy? Sen näemme vasta ajan mittaan tuomioistuinten ratkaisuista.

Sikäli kun niitä edes tulee. Identiteettivarkaus on asianomistajarikos, joten uhri saa itse päättää lähteäkö peräämään oikeuksiaan lakiteitse. Rangaistus on enimmilläänkin vain sakkoa.

Oleellista on, ettei poliisi voi käyttää teletunnistetietoja tekijän jäljittämiseen. Poliisin keinot selvittää Facebook- tai Twitter-tilin omistaja ovat vähäiset, sillä Yhdysvaltojen laki ei nähdäkseni velvoita luovuttamaan tietoja näin vähäisestä teosta. Poliisi voi vain kysellä kaveripiiriltä tai epäillyltä, tietävätkö ne jotain asiasta.

Vielä todennäköisempää on, että poliisi kirjaa asian tiedoksi, mutta ei käytännössä tee mitään. Miksi lähteä vaivalloiseen selvitystyöhön jonkin some-profiilin vuoksi, kun onnistumisen mahdollisuudet ovat minimaaliset ja rangaistus enimmillään pieni sakko? Poliisiresurssit kannattaa keskittää isompien rikosten tutkintaan.

Eri asia tietenkin on, jos uhrin nimissä tehdään muita rikoksia, mutta silloin kyseeseen tulevat muut pykälät.

Lakimuutoksen todellinen merkitys rajoittuu viestiin, jonka se lähettää tekoa harkitseville: identiteettivarkaus on oikea rikos, josta voi joutua vastuuseen vaikka tarkoitus olisikin vain pilailla tai kiusata.

Tulkitsen lakia niin, että 9 a -pykälää voidaan soveltaa vain todelliseen henkilöön viittaaviin tietoihin. Pidän siis keksityllä nimellä luomani Facebookin naisprofiilin yhä voimassa. Laki ei voi kieltää tilien perustamista virheellisillä henkilötiedoilla silloinkaan, kun ne rikkovat palvelun omia käyttöehtoja (jälleen yksi syy, miksi EULA-sopimuksilla ei ole paljoakaan merkitystä). Saksan oikeus totesi, että väärien henkilötietojen ilmoittaminen nettipalveluun on kansalaisoikeus (Facebookille tyrmäys Saksassa – käyttäjiltä ei saa vaatia oikeita nimiä, HS 29.7.2015).

Toinen rajatapaus ovat parodiatilit, jotka ovat enemmän tai vähemmän selvästi pilaa. Esimerkiksi Seppo Räty - vittuillaksi twiittailen näyttää edelleen olevan olemassa (11 500 seuraajaa!), vaikka siinä käytetään tunnetun urheilijan nimeä ja kuvaa.

3 kommenttia:

Osmo kirjoitti...

Minusta asian tärkein piirre on tunnustaa, että se, jonka henkilöllisyyttä käytetään hyväksi on rikoksen uhri. Aikaisemminhan hän ei ollut teossa asianosainen. Petoksenhan uhrin on se, jota erehdytetään

Anonyymi kirjoitti...

Kai nyt tämä laki sentään antaa oikeuden rekisteröityä esimerkiksi Facebookkiin tai Twitteriin selvästi keksityllä nimellä tai nimimerkillä tyyliin "Keijo Kommentoija". Esimerkiksi itse olen joskus osallistunut vaikkapa TV-ohjelmien Twitter-keskusteluihin nimimerkki identiteetillä, jonka jokainen järkevä ihminen tunnistaa nimimerkiksi. Ei kai tässä mitään pahaa ole.

Petteri Järvinen kirjoitti...

Saksan päätöksen nojalla pseudonyymin käyttö on suorastaan perusoikeus, eikä ristiriitaa tietoverkkodirektiivin kanssa ollut. Tuskin Suomikaan voi tulkita direktiiviä toisin.

Website Security Test