keskiviikko 20. elokuuta 2014

Radio Suomen aamuinen merisää on muinaisjäänne

Joka arkiaamu Radio Suomen juonnettu aamuohjelma keskeytyy kello 7.50 viideksi minuutiksi merisään lukemista varten. Juuri kun suomalaiset istuvat radiota kuunnellen autoissaan, busseissa tai kävelevät töihin/kouluun, he joutuvat kuuntelemaan merialueiden ja Saimaan tuuliennusteita -- tai vaihtamaan kanavaa. Vain julkisen palvelun kanavalla on mahdollista käyttää primetime-aikaa tällaiseen.

Ajankohta on mahdollisimman epäonnistunut, sillä merisää keskeyttää aamuohjelman viideksi minuutiksi, jonka jälkeen juontajien pitää vielä täyttää 7.55-8.00 välinen aika puheella tai musiikilla. Ja koska kyse on alueradioista, juontajat jokaisessa Suomen alueradiossa lukevat saman, koko maata koskevan tiedotteen samaan aikaan.

Tässä ei ole mitään järkeä.

Vähintäänkin merisää pitäisi siirtää Radio 1:n puolelle, missä tulee aamuhartauksia ja muita pisteohjelmia, joiden väliin se mahtuisi. Jos kanavan on pakko olla Radio Suomi, merisään voisi lukea klo 8.15 uutisten ja ajankohtaisohjelman jälkeen, jolloin sen voisi lähettää valtakunnallisesti yhdellä lukukerralla, eikä ohjelmaa tarvitsisi keskeyttää.

Alueradioissa ei ole mitään syytä lukea koko Suomen merisäätä. Ketä Uudellamaalla kiinnostaa tietää Perämeren tuulivaroituksista -- tai päinvastoin? Eikö alueradioiden ideana ole juuri palvella paikallisia kuulijoita?

Voisiko Yle ehkä reagoida maailman muuttumiseen, vai pitääkö ohjelmia roikottaa vuodesta toiseen samoilla paikoilla ja kanavilla vain perinteen vuoksi?

Hieman asian vierestä mutta kuitenkin: Ylen omasta harkintakyvystä kertoo se, että ravivetovihjeet ovat vihdoin poistumassa julkisesta palvelusta -- tosin vasta, kun viranomainen joutui puuttumaan asiaan.

tiistai 19. elokuuta 2014

Googlen tallentamat sijaintitiedot avaavat silmiä

Google kerää puhelimen sijaintietoja ja tallentaa ne omaan tietokantaansa. Sieltä voi katsoa kuukausia myöhemmin, missä on itse liikkunut puhelimensa kanssa. Asia ei ole uusi eikä varsinainen uutinen, mutta se on silti herättänyt huolta ja hämmästystä.

Älypuhelimen paikannustoiminnot ovat monimutkainen kokonaisuus, sillä GPS:n lisäksi puhelin selvittää sijaintinsa 3G-tukiasemien ja tunnettujen wlan-verkkojen avulla. Näistä tiedoista on apua esimerkiksi karttapalveluissa ja sosiaalisen median sovelluksissa.

Yleensä paikannusdata on tarkoitettu puhelimen omaan käyttöön. Googlen palvelut voivat kerätä sijaintietoa myös yrityksen omille palvelimille, jolloin se voi analysoida käyttäjän liikkumista ja tunnistaa esimerkiksi paikkoja, joissa tämä vierailee toistuvasti. Koti, koulu tai työpaikka on helppo tunnistaa näiden tietojen perusteella.

Google käyttää tallennettuja sijaintitietoja Google Now- ja Maps-palvelujen tukena. Jos paikannushistoriaa ei ole, Google neuvoo laittamaan sen päälle:

"Hanki parempia ehdotuksia" (LG G3 -puhelin).
Google Now on henkilökohtainen apuriohjelma, joka yrittää oppia käyttäjänsä elintapoja ja tarjota automaattisesti hyödyllisiä tietoja. Googlen oma sivu kertoo palveluista lisää. Juuri Google Now'hun tutustuminen on ollut itselläni syy pitää paikkatiedon kerääminen käytössä.

Oman puhelimen liikkeistä kerätyt sijainnit voi katsoa osoitteesta http://maps.google.com/locationhistory kunhan on kirjautunut Googleen samalla tunnuksella mitä Android-puhelin käyttää. Tietoja voi katsoa yhden tai useamman päivän ajalta summaarisesti (max. 30 vrk).

Oma sijaintihistoriani ulottui yhdeksän kuukautta taaksepäin. Pystyin katsomaan sijainteja miltä päivältä tahansa, mikä palautti mieleen kyseisen päivän tapahtumia. Tällainen toiminto on silmiä avaava, sillä se osoittaa konkreettisesti, miten paljon meistä voidaan selvittää sijaintitietoja tutkimalla. Ei ihme, että paikkatiedot ovat Suomessa luottamuksellisia.

Esimerkiksi 13.8.2014 olen kävellyt lenkin Otaniemessä, matka on alkanut ja päättynyt toimistolleni Innopoli 1:een osoitteessa Tekniikantie 12.

Kävely Otaniemessä.
Eilinen paluulento Kajaanista näkyy sekin havainnollisesti:

Lentäen Kajaanista.
Tiedot eivät ole aivan täsmällisiä ja joskus mittauspisteet hyppivät oudosti (sekin voi sotkea, että mukanani on ollut peräti kaksi Android-puhelinta), mutta esimerkiksi ylemmän kuvan kävelyreitti on hämmästyttävän tarkka. Datan määrä riippuu todennäköisesti liikenopeudesta ja akun varausasteesta (jos vähän, sitä säästetään).

Perusteiden jälkeen kiinnostavampiin kysymyksiin. 

Jees -- tämä on vapaaehtoinen ominaisuus, jota ei ole pakko ottaa käyttöön. Kokeilin asiaa tänään ostamallani Samsung S3 4G -puhelimella, ja ainakin siinä sijaintitiedon keräys oli oletusarvo. Kuinka moni huomaa poistaa rastit, ellei halua ko. palvelua?

Ainakin Samsung S3 4G -puhelimessa toiminto on oletusarvona käytössä.
Seuranta on helppo poistaa käytöstä jälkeenpäin. Esimerkiksi Samsung S5-puhelimessa asetuksista Sijainti ja sen jälkeen Sijainnin ilmoittaminen Googlelle:

Sijaintiasetukset.
Tiedon keräämisessä on kaksi kohtaa, jotka molemmat kytketään asentoon Pois (kuvassa Päällä).Kun vivut ovat Pois, tietokantaan ei (ainakaan näytä) kertyvän sijaintitietoja.

Sijainnin keräämisen asetukset.
Paikkatiedot olisivat kiinnostavia vaikkapa poliisin tai puolison käsissä. Oliko henkilö oikeasti lenkillä vai eksyikö hän pubiin? Oliko epäilty rikoksen tapahtumapaikan lähellä? Kaikki tämä näkyisi suoraan kartalta, joten houkutus tietojen väärinkäyttöön on suuri. Parasta siis käyttää vahvaa salasanaa ja kaksivaiheista todennusta, jotta kukaan ei pääse urkkimaan omia tietoja luvattomasti. Googlen omalle (ja NSA:n tekemälle) urkinnalle emme voi mitään.

Voimme tietenkin kytkeä tallennuksen pois, mutta onko sillä todella vaikutusta? Kerätäänkö tietoja siitä huolimatta? Emme voi tietää varmaksi, mutta todennäköisesti ei. Olisi kohtalokasta jäädä kiinni valehtelusta. Sitä paitsi tietojen lähettäminen kuluttaa akkua, mikä voi olla yksi syy poistaa koko ominaisuus käytöstä. Kartta- ja somepalvelut toimivat siitä huolimatta.

Tämä on Googlen näkemä paikkatieto. Operaattori tallentaa sijainnit joka tapauksessa ja kaiken aikaa. Ei ihme, että teletunnistetietojen hyödyntäminen houkuttelee sekä tiemaksun kerääjiä että poliiseja. Sille keräämiselle emme voi mitään. 

Googlen eduksi on laskettava ainakin se, että tiedot voi itse tarkistaa ja poistaa. Google on asiassa hyvin avoin; jopa url-osoite löytyy asetuksen takana olevista teksteistä selvällä suomen kielellä. Teleoperaattorien tallentamien tietojen tarkkuudesta ja käytöstä tiedämme paljon vähemmän.

Entä Apple ja Microsoft? iPhone sai iOS 7:n mukana Frequent Locations -toiminnon, joka tekee suunnilleen saman (ei toimi vanhoissa 4-malleissa, mutta uudemmissa). Sitäkin kohtaan on esitetty kritiikkiä, Kiinan lisäksi myös USA:ssa.

Muutama vuosi sitten Applen puolittain salaa keräämät sijaintitiedot herättivät kohua, minkä vuoksi Apple on julistanut, ettei se nyt eikä jatkossa kerää sijaintitietoja käyttäjistään ("Apple is not tracking the location of your iPhone. Apple has never done so and has no plans to ever do so."). Frequent Locations kerää tiedot vain puhelimeen, eikä niitä lähetetä eteenpäin -- ei edes varmuuskopioida pilveen. Jos näin todella on, Googlen ratkaisu kerätä tiedot itselleen herättää arvailuja niiden muusta käytöstä.

Myös Microsoftin Lumia-puhelimet tarjoavat samanlaista älykästä apuria, joten sekin joutuu keräämään tiedot jonnekin.

Sijaintiin ja tekoälyyn perustuvat palvelut ovat hyödyllisiä ja kiinnostavia. Niiden kääntöpuolena on yksityisyydelle koituvat vaarat. Parasta muistaa, että kaikki mitä teet puhelimen ollessa taskussa, tallentuu jonnekin. Kyse on vain siitä, kuka tietoihin pääsee käsiksi -- ja miten.

(Lisätty 20.8.2014 kuva LG G3 -puhelimesta)

maanantai 18. elokuuta 2014

Digitan mahtivoitot

Helsingin Sanomat kirjoittaa muutaman vuoden välein Digitan mahtavista voitoista ja antaa lukijan ymmärtää, että poliitikot myivät lyhytnäköisesti rahasammon ulkomaisille sijoittajille. Uusin kirjoitus aiheesta ilmestyi eilen 17.8.2014 otsikolla "Suomen tv-verkosta tuli ulkomaisten sijoittajien rahasampo".

Kirjoitus osoittaa syyttävällä sormella Digitaa ja poliitikkoja, mikä on kovin helppo ratkaisu. Missä oli Hesarin oma kritiikki silloin, kun pöhköä television digitalisointihanketta vietiin läpi hampaat irvessä ja kustannuksista välittämättä? Miksi Yle sai Wessbergin johdolla tehdä toinen toistaan hölmömpiä päätöksiä ja polttaa Digitan myynnistä saatua rahaa digikanavien pyörittämiseen, vaikkei digisovittimia ollut edes kaupoissa?

Miksi Sonera halusi pitää kiinni mahdollisuudesta tv-toimintaan ja luopui sen vuoksi Digitan ostosta? Mikseivät suomalaiset yritykset tehneet kilpailevaa tarjousta Digitasta, vaan sen annettiin mennä ulkomaille, vaikka vähän aikaisemmin digitalisointia oli perusteltu sillä, että kansallisen turvallisuuden vuoksi jakeluverkon täytyi pysyä suomalaisessa omistuksessa?

Miksi Mikael Jungner ja muut tv-johtajat valittivat digijakelun kalleudesta, vaikka hintakehitys oli etukäteen tiedossa? Digitalisointia myytiin kuluttajille juuri sillä argumentilla, että digitaalinen jakelu on paljon analogista edullisempaa.

Entä miksi tv-lähetykset ovat yhä antenniverkon vankeja, vaikka jo kauan sitten tehtiin päätös 100 megabitin laajakaistan rakentamisesta koko Suomeen? On vain ajan kysymys, milloin liikkuvan kuvan jakelu siirtyy ilmasta kaapeleihin. On suomalaisten omaa saamattomuutta, että tämä vaihe näyttää kestävän kovin kauan.

Television digitalisointi oli Nokia-huumassa tehty hanke, jossa Suomi haluttiin maailman ykköseksi hinnalla millä tahansa. Kiireessä kotityöt jäivät tekemättä ja terve järki unohtui, mutta se ei ollut yksin poliitikkojen tai Digitan vika.

Digitalisointi meni metsään eikä oikeastaan yksikään sen alkuperäisistä tavoitteista toteutunut. Esimerkiksi lupaus kotimaisen ohjelmiston lisääntymisestä on ajat sitten vesittynyt, tarjolla on lähinnä ulkomaisten kanavien kaupallista sisältöä. Tuoreen tutkimuksen mukaan kotimaisten tv-ohjelmien osuus jatkaa laskuaan ja ohjelmatyypeistä eniten katsellaan tosi-tv:tä.

Kukaan ei ole ottanut vastuuta näistä möhläyksistä eikä ole penkonut tuon ajan tapahtumia. Yksin Digitan syyttäminen rahastuksesta on populistista.

Yksi keskeinen vaikuttaja oli Arne Wessberg, joka vei Yleisradion digiaikaan, jätti väistämättömän saneerauksen seuraajansa huoleksi, istui Nokian hallituksessa kun tämän haluttiin tekevän digibokseja ja -- kuten jutussa mainitaan -- toimii nyt Digitan hallituksen puheenjohtajana. Tämän lisäksi hän on mm. ollut yrityksessä, joka tuotti ruotsinkielistä aamu-tv-ohjelmaa säätiön varoilla.

Ehkä tässä kaikessa olisi aihetta tutkivalle journalismille? Muutama avainhenkilö on vaikuttanut Suomessa aivan liian moneen asiaan joutumatta koskaan vastaamaan huonoista päätöksistään.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Valeuutiset hämäävät oikeitakin medioita

Periaatteessa jokainen tietää, ettei nettiuutisiin ole luottamista, mutta siitä huolimatta pilat ja tahalliset vääristelyt onnistuvat ajoittain hämäämään kokeneitakin nettikäyttäjiä.

Ja mikä vielä pahempaa: nykyään ne hämäävät myös ammattitoimittajia, joten edes lehtiin tai tv-uutisiin ei voi luottaa (no ei tietenkään ole koskaan voinut, mutta nyt tilanne on entistä pahempi, sillä valeuutisilla on tapana paljastua).

Parin viime viikon saldo on kerrassaan huolestuttava.

26.5.2014 CNN:n sivulla oli "uutinen" asteroidista, joka törmäisi maapalloon yli 50 prosentin todennäköisyydellä vuonna 2041. Uutista jaettiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa. Monet hyvinkin kokeneet nettiaktiivit menivät halpaan. Jos he olisivat malttaneet lukea tekstin ennen jakamista, he olisivat ehkä huomanneet törmäyksen päivämäärän, joka oli 35. maaliskuuta. Se herätti omat epäluuloni ja jätin linkin jakamatta.

Asteroidi törmää maapalloon... NOT.
Juttu oli tietenkin täyttä puppua. Lukijoita hämäsi CNN:n osoite, joka yleensä takaa tietojen oikeellisuuden. Tässä tapauksessa kyse oli kuitenkin kansalaisjournalismista. Kumma, ettei CNN itse tullut ajatelleeksi tällaista kepposta antaessaan domain-nimensä kenen tahansa käytettäväksi.

Maikkarin uutistoimitus meni pahemman kerran retkuun 31.5.2014. Se uutisoi netissä jo kaksi viikkoa kiertäneen jutun, jonka mukaan autoteollisuus joutui romuttamaan valtavat määrät myymättömiä autoja. Paria päivää aiemmin saman oli kertonut Verkkomedia.org. Tuloksena oli nolo anteeksipyyntö. (Lisätietoa huijauksesta).

Näissä tapauksissa maalaisjärki ja yleinen elämänkokemus auttavat varovaista lukijaa. Mutta entä kun kyse on tiedemaailman valheista, joista harvalla on mitään taustatietoja?

Toissapäivänä Readingin yliopisto kertoi tietokoneen ensi kertaa läpäisseen ns. Turingin testin. Uutisen perusteella tämä oli merkittävä läpimurto tekoälyn kehittämisessä. Muutama kohta tekstissä tuntui mielestäni oudolta. Miksi 13-vuotias poika? Miksi vain 33 prosenttia tuomareista?

Pian kävi ilmi, että Readingin yliopisto oli vähintäänkin venyttänyt totuutta. Turingin testille ei ole selkeää määritelmää, joten yliopisto oli määritellyt ne itse. Lisäksi muut tutkijat olivat jo aiemmin kehittäneet ohjelmia, jotka onnistuivat testissä paremmin. Läpimurtona esitelty tulos oli siten hyvin kyseenalainen, eikä missään tapauksessa mediakohun arvoinen. Toimittajat menivät retkuun, koska eivät tunteneet asian taustaa ja olettivat, että yliopistoon voi luottaa. Ei voi.

Mitä siis tehdä? Toimittajien määrä on supistettu minimiin ja heidän tuottavuusvaatimuksensa ovat hurjat. Aikaa asioihin perehtymiselle tai edes faktojen tarkistamiselle ei jää. Niinpä kaikissa medioissa vastuu siirtyy yhä enemmän lukijoille.

Pari neuvoa kannattaa muistaa: kyseenalaista kaikki ja lue, ennen kuin jaat.

Lisäys klo 22: Tuore uutinen Irlannin orpokodin surmatuista vauvoista on sekin väärinkäsitystä. Tässä lähteenä ei kuitenkaan ollut nettisivu vaan toinen lehti. Kriittisyys kannattaa kaikissa medioissa.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Vuosi Snowdenin paljastusten alkamisesta

Tänään tulee kuluneeksi vuosi Edward Snowdenin paljastusten alkamisesta. Ensimmäinen vuodettu asiakirja liittyi Yhdysvaltojen sisäisen puheluliikenteen analysointiin, eikä herättänyt Suomessa kovinkaan suurta huomiota. Sen sijaan toinen osui ja upposi -- PRISM-järjestelmän avulla NSA pystyi lukemaan suosittujen amerikkalaisten nettipalvelujen tietoja, vaikka yhtiöt itse kiistivät tämän.

Vuotta myöhemmin emme vieläkään tiedä, miten paljon Microsofti, Google, Facebook tai Dropbox lopulta tiesivät NSA:n urkintatekniikoista. Emme vieläkään tiedä urkinnan koko kuvaa, vaikka pystymme toki yhdistämään Snowdenin paljastamat pisteet. Niistä muodostuva kokonaisuus ei ole kaunis.

Snowden toivoi aloittavansa paljastuksillaan maailmanlaajuisen keskustelun urkinnan rajoista. Suomessa siitä ei ole juuri näkynyt merkkejä. Ainoa uutiskynnyksen ylittänyt asia on tiedustelulain valmistelutyö.

Sen sijaan Saksassa Snowden sai haluamansa. Merkelin puhelinkuuntelu ja maan oman tiedustelun läheiset NSA-yhteydet käynnistivät julkisen prosessin, joka eilen tulleen uutisen mukaan on nyt johtanut rikostutkintaan.

Suomalaisten välinpitämättömyydestä kertoo hyvin se, ettei juuri päättyneissä EU-vaaleissa tietosuojan tai NSA-paljastusten kysymyksiä käsitelty lainkaan. Yhdessäkään tv-tentissä ei sivuttu asioita, mutta kuulemma jossain vaalikoneessa oli sentään yksi kysymys asiasta.

Hampurissa tietosuoja- ja NSA-kysymykset kiinnostivat äänestäjiä, meillä ei.
Jos Snowden toivoi saavansa seuraajia muiden maiden tiedustelupalveluista, hän on joutunut pettymään. Odotamme yhä Venäjän, Kiinan tai Ruotsin Snowdenia. NSA sai kaiken kielteisen julkisuuden, vaikka esimerkiksi Merkelin puhelinta kuuntelivat uutisten mukaan neljän muunkin maan tiedustelupalvelut.

NSA-kohu on herättänyt paljon kritiikkiä Yhdysvaltoja kohtaan. Maan IT-yhtiöt ja sotateollisuus ovat menettäneet sen vuoksi kauppoja. Silti oletan, että USA kääntää asiat lopulta edukseen. Kielteisyydestään huolimatta vuodot ovat osoitus sananvapaudesta ja avoimuudesta, josta eräissä muissa maissa ei voi puhuakaan.

Lisäksi Hollywood on USA:n paras PR-toimisto. Sen elokuvat ovat aiemminkin pesseet CIA:sta sankarin, vaikka tämän NSA:n pahan isosiskon epäonnistumiset ja hölmöilyt ovat legendaarisia. Tuoreen uutisen mukaan Oliver Stone on jo tekemässä elokuvaa Snowdenista. Lienee turha odottaa kriittistä, dokumentaarista elokuvaa. Todennäköisesti tulossa on sokeroitu sankaritarina.

Pidän hyvin mahdollisena, että Snowden saa syksyllä Nobelin rauhanpalkinnon. Hän olisi oikea, moderni valinta, ja samalla Nobel-komitea korjaisi hyväuskoisuuttaan, joka johti Obaman palkitsemiseen vuonna 2009.

Suomen näkökulmasta on kiintoisaa, että viime vuoden suurin paljastus jäi Snowdenin varjoon. Lokakuussa uutisoitu Ulkoministeriön vakoilutapaus oli Suomen kannalta paljon merkittävämpi kuin Snowdenin vuodot. Erityisen kiinnostavaa olisi tietää, kuka vuoti tiedon medialle 31.10.2013 ja miksi juuri silloin.

Sitä tuskin saamme koskaan tietää. Suomen Snowden pysyy arvoituksena, ellei hän itse päätä tulla kertomaan motiiveistaan.

perjantai 30. toukokuuta 2014

Vanha niksi tiedonkalastelua vastaan toimii yhä

Eilen huomasin Facebookissa parin tutun levittävän epäilyttävää kutsua:

Suomenkielinen kutsu tutuilta hämää tehokkaasti.
Linkkiä napsauttamalla aukeni Facebookin kirjautumissivu, joka näytti varsin aidolta:

Kirjautuminen joulupukkina paljastaa huijauksen.
Mutta oliko se aito? Olen käyttänyt yksinkertaista kikkaa kalastelusivujen paljastamiseen: kirjoitan takuulla väärän käyttäjätunnuksen ja salasanan. Yleensä kalastelusivu ei tarkista, ovatko tiedot oikein, sillä tietojen validointi edellyttäisi kirjautumista oikeaan palveluun. Sitä ei ole aivan helppo ohjelmoida, eivätkä kalastelijat muutenkaan ole mitään ruudinkeksijöitä. Lisäksi kirjautumisskriptit kuormittaisivat konetta, joka on yleensä kaapattu palvelin.

Oikea Facebook antaisi vääristä tunnuksista virheilmoituksen, mutta kalastelusivu hyväksyi joulupukin mukisematta ja alkoi kysellä lisätietoja:

Minun isoisäni oli astronautti.
Varsinainen pihvi oli vasta viimeisellä sivulla:

Luottokortin tiedot, kiitos.
Ilmoitin kuvitteellisen luottokortin numerot -- tekeepähän hieman kiusaa hakkereille, kun yrittävät käyttää luottokortteja luvatta. Hyvässä lykyssä saman henkilön useat ostoyritykset väärillä numeroilla voivat johtaa jopa rosvon paljastumiseen.

Osa kalastelusivuista tarkistaa, että luottokortin numero on oikean näköinen. Vastaavasti netistä löytyy palveluita, joilla voi generoida kuvitteellisia, loogisesti oikeita luottokorttinumeroita kaikkine tietoineen.

Kun kalastelija oli saanut kaiken tarpeellisen, uhri palautettiin takaisin oikeaan Facebookiin, eikä hän luultavasti edes huomannut tulleensa huijatuksi. Sen jälkeen hänen tunnuksiaan alettiin käyttää uusien uhrien houkutteluun.

Väärien kirjautumistietojen kokeilu on yksinkertainen, mutta varsin toimiva kikka. Mainitsin siitä aamulla Twitterissä ja ilmeisesti niksiä pidettiin hyvänä, koska se sai paljon retwiittejä ja Digitoday teki siitä jopa uutisen.

Niksi Twitterissä.
Itse kikka ei ole mikään uutinen -- esittelin sen jo vuonna 2006 ilmestyneen Paranna tietoturvaasi -kirjani sivulla 298. Olen noin kymmenen vuoden ajan kokeillut kikkaa eri huijauksissa, eikä vielä ole tullut vastaan yhtään kalastelijaa, joka oikeasti tarkistaisi kalastelemiensa tunnusten toimivuuden reaaliajassa (tosin yksi huijaus tarkisti, että salasana oli riittävän pitkä). Yleensä tunnukset kerätään vain tekstitiedostoon, joka käydään imuroimassa myöhemmin parempaan talteen.

Ellei halua tehdä joulupukista uhria, voi tietenkin käyttää omaa tunnustaan -- kunhan salasana on varmasti väärä. Oman tunnuksen käyttö kertoo kuitenkin huijarille, että uhri on mennyt lankaan. Jos kyse on FB:n tapaan sähköpostiosoitteesta, se kertoo myös, että tälle henkilölle kannattaa lähettää huijauksia jatkossakin.

Kalastelut pitäisi ensi sijassa tunnistaa väärennetyn osoitteen, puuttuvan ssl-suojauksen tai jonkin muun tekijän avulla. Väärien tietojen hyväksyminen on varma merkki huijauksesta, mutta vaikka tuloksena olisi virheilmoitus, se ei vielä takaa palvelun aitoutta. Siksi kikka on vain yksi lisätekijä arvioitaessa palvelun luotettavuutta.

Tässä tapauksessa ensimmäisen sivun osoiterivi näytti oikealta, mikä varmaankin lisäsi huijauksen tehoa:

SIvun osoite on hämäävästi oikean näköinen.
Osoiteriville on saatu mahtumaan www.facebook.com, mutta todellinen domain on tässä tapauksessa com-gb.co.uk. Luulisi osoiterekisterien ylläpitäjällä olevan sen verran maalaisjärkeä, etteivät myöntäisi näin helposti huijattavia osoitteita lainkaan.

Yleensä kalastelusivut pyörivät kaapatuissa palvelimissa. Silloin kannattaa kokeilla toista kikkaa: osoiterivin perästä poistetaan kaikki ylimääräinen niin, että vain domain-osuus jää jäljelle. Jos kyse on huijauksesta, selaimeen ilmestyy kaapatun palvelimen oikea kotisivu. Tässä tapauksessa siitä on vain vähän hyötyä, sillä com-gb.co.uk:n kansisivu on aivan tyhjä. Ilmeisesti osoite on varattu juuri tätä huijausta varten..

Huolestuttavaa on se, että näin avoimesti huijaava sivu saa olla toiminnassa ilman, että se päätyy Firefoxin ja Chromen sulkulistalle.

Kirjautumissivun jälkeen palvelu vaihtaa toiseen, ilmeisesti kaapattuun osoitteeseen. Sen domain-nimi www.exsazen.com antaa selvän osoituksen vaarasta:

Toinen niksi: kokeile osoitetta pelkällä domain-nimellä.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Tekijöiden ahneus haittaa suomalaista kulttuuria

Hesari kertoo, miten Yle on yrittänyt neuvotella Kotikatu-sarjan tekijöiden kanssa uudesta esityskierroksesta. Neuvottelut ovat vaikeita, sillä sarjaa tehtiin seitsemäntoista vuoden ajan ja jaksoja on lähes 600. Sopimusosapuolia on niin paljon, että kohtuulliseen tulokseen on vaikea päästä. Jokainen haluaa itselleen mahdollisimman paljon, jolloin kukaan ei saa mitään.

Ylen mukaan koko sarjan esittäminen maksaisi 30-40 miljoonaa euroa. Summa on aivan väärältä planeetalta aikana, jolloin sisällöstä on jatkuvaa ylitarjontaa. Jotta tekijänoikeuden markkinat voisivat toimia, sopimuksissa määriteltyjen korvausten pitäisi olla tätä päivää, eikä vanhoja sopimuksia voi muuttaa jälkikäteen ilman kaikkien osapuolten hyväksyntää.

Niinpä on helpointa jättää Kotikatu esittämättä, jolloin kukaan tekijöistä ei saa mitään. Vaikka kulttuurintekijöiden leipä on kapea, tällaista käyttäytymistä voi kutsua ahneudeksi.

Kotikatu ei ole yksin. Ylellä on paljon muitakin tallenteita, joita se ei voi julkaista levyllä eikä esittää sopimussyistä. Oopperan taltioinnit ovat kuulemma kaikkein hankalimpia, koska jokaiselle kuorolaisellekin pitäisi maksaa jokaisesta esityksestä.

Kohtuuttomat hintapyynnöt ja vanhaan maailmaan suunnitellut sopimukset haittaavat eniten tekijöitä ja esittäjiä itseään. Meillä katsojilla ja kuuntelijoilla ei ole pulaa tarjonnasta, pärjäämme mainiosti ilman Kotikatua ja oopperataltiointeja. Televisio, radio, Facebook ja Youtube ovat täynnä sisältöä. Harmi vain, että kotimainen kulttuuri jää entistä vähemmälle kansainvälisen sisällön rinnalla.

Jos ala ei ymmärrä omaa etuaan, tekijänoikeuslain muuttamisen voisi aloittaa tästä nurkasta. Miten se olikaan: järkeä tekijänoikeuslakiin?

Lisäys klo 14: Hesarin uutisen mukaan tekijät vaativat 30-40 miljoonaa euroa Kotikatu-sarjan kaikista oikeuksista. Niillä Yle voisi laittaa sarjan jaksot Yle Areenaan vapaasti katsottaviksi. Kyse on siis enemmän kuin pelkästä uusintaesityksestä.

Otetaan puolivälistä 35 miljoonaa. Onko se paljon vai vähän 588 jakson oikeuksista? Jakolaskun mukaan jokaisen 45 minuutin jakson oikeudet maksaisivat 59 500 euroa. Maallikon mielestä se tuntuu paljolta, kun kyse on jo televisiossa näytetyn sisällön oikeuksista, joka ei sisällä mitään tuotanto- ym. kustannuksia. Lähes 60 000 euroa jaettavaksi jokaisen jakson tekijöille, siis esim. pari tonnia pääosan esittäjille, satasia käsikirjoittajille, kuvaajille, äänittäjille, lavastajille...? Ja kaikki siis 588 kertaa. Miten ihmeessä summa voi nousta näin korkeaksi?

perjantai 16. toukokuuta 2014

Entinen poliitikko, lääkäri ja pedofiili hakeneet ensimmäisinä poistoa Googlesta

EU-tuomioistuimen Google-päätös tehoaa nopeasti. Koska kyse on voimassaolevan lain tulkinnasta, päätöksen vaikutukset näkyvät jäsenmaissa heti -- myös Suomessa.

Jos olen oikein ymmärtänyt, kuka tahansa suomalainen voi vaatia Suomen oikeudelta päätöstä itsensä kannalta vanhentuneen tai epäolennaisen tiedon poistamisesta Googlen hakutuloksista. Siinä on käräjäoikeudelle pohtimista, miten näitä kriteereitä tulisi tulkita!

Ylen uutinen tietää kertoa, että EU:ssa lääkäri, entinen poliitikko ja tuomittu pedofiili ovat jo vaatineet itselleen kielteisten tietojen poistamista hakutuloksista. Poliitikko haluaa tulla valituksi uudelleen eikä halua, että hakukone löytää netistä häntä arvostelevan artikkelin. Vastaavasti lääkäri vaatii potilaiden kirjoittamia kielteisiä arvioita poistettaviksi.

Jo heti ensimmäiset tapaukset osoittavat, miten ongelmalliseen tilanteeseen päätös johtaa. Onko oikein, että poliitikko voisi poistaa itseään arvostelleen artikkelin? Jos lääkäri on oikeasti huono, ketä palvelee se, että potilaiden kriittiset arviot poistetaan?

Entä pedofiili? Tuomio on ehkä kärsitty ja rikos yhteiskunnan näkökulmasta sovitettu, mutta pedofiili ei yleensä parane. Tieto voi olla vanhentunut, mutta se ei ole väärä. Epäolennaisuudesta voidaan olla monta mieltä.

Suomessa oikeuden päätökset ovat julkisia. Jos oikeus päättää, että Googlen pitää poistaa poliitikkoa koskeva kielteinen artikkeli, tieto tästä löytyy Googlella. Sekin pitäisi siis poistaa uudella päätöksellä. Jotta tuloksena ei olisi loppumaton noidankehä, oikeuden päätökset pitää joko salata tai ainakin estää hakukoneiden pääsy niihin robots.txt-tiedostolla. Sen jälkeen muitakaan oikeuden päätöksiä ei voi hakea.

Ylen uutisen referoimat tapaukset ovat vasta hakemuksia, eivät päätöksiä. Nähtäväksi jää, millaisen linjan paikalliset tuomioistuimet asiaan ottavat, ja miten korkealle poistokynnys asetetaan. Epäselvyys on mukavaa, asianajajat tykkäävät.

Tätä taustaa vasten kuulostaa erikoiselta, että Google olisi Saksassa luomassa lomakkeen, jolla henkilöt voivat itse jättää poistopyyntöjä. Eikö pyynnön pitäisi kiertää oikeusjärjestelmän kautta? Tai voisiko kyseessä olla Googlen kosto: tekemällä poistoista liian helppoa se osoittaa, millaisiin lieveilmiöihin päätös johtaa. Googlella itsellään on oikeus poistaa mitä tahansa, ilman oikeuden päätöksiäkin.

Kaikki eivät pidä EU-tuomioistuimen päätöstä huonona. Erityisesti yllätyin chicagolaisen lakiprofessorin kirjoituksesta, jossa hän toivoi samaa unohduslakia myös Yhdysvaltoihin. Lukijoiden kommenteissa toive sai tosin melko murskaavan vastaanoton. 

tiistai 13. toukokuuta 2014

EU-tuomioistuimen Google-päätös herättää isoja kysymyksiä

EU-tuomioistuin on tänään velvoittanut Googlea poistamaan hakutuloksista vanhentuneet, henkilöihin liittyvät tiedot. Hesarin mukaan "Kuka tahansa voi vaatia Googlea poistamaan vanhoja tietojaan".

Olen asiassa lehtitietojen varassa, eivätkä ne aina ole kovin täsmällisiä, mutta näillä tiedoilla päätös kuulostaa hyvin hankalalta. Tähän asti työnjako on ollut hyvin selvä: web-sivut tuottavat sisällön ja Google indeksoi ne. Jos sivuilla on vanhentunutta tai väärää tietoa, se pitää korjata sivulle eikä hakukoneen tuloksiin.

On huolestuttavaa, jos Googlen hakuindeksi alkaa erkaantua sivujen todellisesta sisällöstä. Sehän tarkoittaa käytännössä hakutulosten sensurointia. Ehkä niin tapahtuu jo nyt, sitä emme tiedä varmaksi, mutta juuri siksi hakujen takana olevaa logiikkaa pitäisi pikemminkin avata läpinäkyvämmäksi eikä samentaa entisestään.

Sisällön tuottaminen ja sivujen indeksointi ovat kaksi eri kokonaisuutta. Kyse on eräänlaisesta nettineutraliteetista, josta on viime aikoina käyty paljon keskustelua: voiko operaattori suosia tiettyjä sisältöpalveluita toisten kustannuksella? Nettineutraliteetin mukaisesti palvelut ja operaattorit tulee erottaa toisistaan. Nähdäkseni saman tulisi päteä myös nettisisältöön ja hakupalveluihin.

Taustalla saattaa olla tapauksia, joissa hakukone kaivaa lehden nettiarkistosta esimerkiksi vanhan tuomion, jonka henkilö on jo kärsinyt ja siten rangaistuksensa sovittanut.  Onko Googlen tehtävä estää tällaista tietoa löytymästä? Eikö oikea paikka olisi poistaa tieto lehden nettisivulta?

Jos Google joutuu poistamaan hakutuloksen, miten se käytännössä tapahtuu? Entä jos uutisessa (tai kyseisessä lehden sivussa) on jotain muuta mielenkiintoista, joka sekin lakkaa löytymästä? Eikö EU:n kannattaisi ensin velvoittaa lehtiä poistamaan nettiarkistoistaan vanhentuneet tiedot (mikä olisi yhtä ongelmallista sekin)?

On filosofinen kysymys, milloin jokin tieto on vanhentunut. Rangaistus saattaa olla vanhentunut, mutta tieto itsessään ei ole väärä. Miten pitkälle kiusallisten tai tiedoiltaan muuttuneiden tapahtumien jälkikäteen peukaloinnissa voidaan mennä? Voin kuvitella, että aika moni meistä haluaisi Googlen olevan löytämättä jotain omaa hölmöilyään. Kaikki ikävät tiedot ovat "vanhentuneita", joten Googlea voi vaatia poistamaan ne.

Koskeeko päätös kaikkia EU-alueella toimivia hakukoneita? Entä miten käy Internet Archiven, jossa on kopio vanhoista sivuista, pitääkö nekin poistaa? Mitä päätös merkitsee tutkivalle journalismille?

Sitten voi vielä kysyä, onko EU:n kannalta mielekästä lähteä sääntelemään amerikkalaista hakukonetta omien oikeusperiaatteidensa mukaisesti? Tällä lähestymisellä ei ainakaan edistetä eurooppalaisten digimarkkinoiden syntymistä.

Tietosuojavaltuutettu piti tv-uutisissa päätöstä hyvänä. "Nyt tuli työkalu puuttua ongelmaan" (jolla nettisivuja saadaan poistettua hakutuloksista). Minusta tämä kuulostaa huolestuttavalta. Työkalun pitäisi löytyä muualta kuin Googlelta.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

James Bond, aina yhtä suuri tv-suosikki

Bond-elokuvia alettiin näyttää Suomen televisiossa joskus 1980-luvun lopussa. Sitä ennen elokuvia näki vain teattereissa, joihin vanhatkin leffat saapuivat yhä uusille esityskerroille. Nyt niitä esitetään noin kolmen tai viiden vuoden välein (elokuvasta riippuen) yhä uudelleen ja uudelleen.

Onkohan Suomessa ketään aikuista, joka ei olisi nähnyt ainakin muutamaa Bondia? Silti tv-esitykset keräävät ällistyttävän paljon katsojia. Tällä hetkellä Bondit pyörivät Nelosella lauantain primetime-aikaan klo 21 alkaen. Viikosta riippuen Bond-leffa on kanavan 2-7. katsotuin ohjelma.

Muutaman viimeksi nähdyn leffan katsojaluvut ovat Finnpanelin mukaan seuraavat (tuhansia):

Elä ja anna toisten kuolla 304 (839)
Kultainen ase 364 (885)
Rakastettuni 299 (884)
Kuuraketti 190 (653)
Erittäin salainen 354 (950)
Älä kieltäydy kahdesti 276 (795)
Kuoleman katse 277 (784)

Ensimmäinen luku on varsinainen katsojamäärä, suluissa ns. tavoittavuus (montako katsojaa katsoo ainakin jonkin aikaa).

Sarasvuon talk-show lopetettiin, kun sen katsojamäärä putosi sataan tuhanteen (= 1 Sv). Näistä elokuvista laskien Bondin suosio on ollut vähintään 1,9 ja korkeimmillaan jopa 3,6 Sv:tä. Kilpailu katsojista on tietysti erilaista lauantai-iltana verrattuna torstai-iltaan, mutta luulisi jokaisen kanavan esittävän parastaan juuri tuolloin.

Ylen Ykkösestä ei tosin ole kilpailijaksi, Morsen uusinnat 1980- ja 1990-luvuilta ovat nykykatsojan mielestä verkkaisia ja liiankin brittimäisiä. Lisäksi niiden kuvanlaatu on nykystandardien mukaan perin kehno. Morse ei yllä Yle 1:n top 20 -listalle, mutta toisaalta se loppuu 4,1 Sv:n kohdalle. Ylellä 20. katsotuin ohjelma sai lähes yhtä paljon katsojia kuin Nelosen katsotuin.

Miksi ihmiset katsovat samoja Bondeja yhä uudelleen? Sen täytyy kertoa elokuvien suosiosta. Hyvin tehtyä sisältöä katsoo uusintoinakin useaan kertaan. Kotimainen sisältö joutuu kilpailemaan tämän kanssa. Kanavalle on halvempaa näyttää vanhoja bondeja ja myydä niihin mainoksia kuin ostaa kotimaisia tuotantoja ja toivoa, että niistä tulee menestyksiä. Harvoista tulee. Mustat lesket on ilahduttava poikkeus, katsojia viime viikolla 5,0 Sv (tavoittavuus 7,2 Sv) ja kanavan katsotuimman ohjelman titteli.

Vaikka bondit ovat ties monennellako uusintakierroksella, niitä kelpaa nytkin katsella. Tarjolla on nimittäin ensi kertaa elokuvien teatteriversiot digitaalisesti restauroituina.

Edellisellä esityskerralla 2.5.2009 Kuoleman katse näytti tältä:

Bond 2011.
Viime lauantaina 12.4.2014 esitetty versio tältä:

Bond 2014.
Ero on tuntuva. Vielä suurempi ero on 90-luvun esityskertoihin, jolloin tarjolla oli leffojen kapeat 4:3 versiot. Niissä kaikki päähenkilön ympärillä oleva rajautui pois. Kamalaa.

Restauroinnin vaikutus näkyy hyvin vanhoissa 1960-luvun elokuvissa, kuten tässä helmikuussa esitetyssä Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa:

Bond 2008 ja 2014.
Ehkä vuoden 2017 kierrokselle saamme jo HD-versiot ja monikanavaäänet?