Esiintymisjärjestys vaikuttaa euroviisuissa menestymiseen

Tämän vuoden euroviisut menivät Suomelta tutun kaavan mukaan: biisiä kehutaan etukäteen ja sen odotetaan sijoittuvan kärkijoukkoon. Pettymys on kuitenkin suuri, sillä lopullinen sijoitus löytyy tuloslistan häntäpäästä.

On helppo syyttää muita maita naapuriavun antamisesta, mutta esiintymisjärjestyksellä saattaa olla suurempi vaikutus. Kun kaikki laulut on laulettu ja katsojat vihdoin pääsevät äänestämään, alkupään esitykset ovat jo unohtuneet. Siksi paikka esityslistan lopussa on menestyksen kannalta kullanarvoinen.

Oheinen taulukko kertoo, miten esiintymisjärjestys on vaikuttanut sijoitukseen vuosien 2006-2013 euroviisuissa. Ykköseksi tullut esitys on merkitty vihreällä, Suomi sinisellä.

Esitysjärjestys vs. sijoitukset.

Heti nähdään, että ennen puoltaväliä esitetty kappale ei ole voittanut kertaakaan. Voitot ovat aina menneet numeroille 17-24 (keskiarvo 19,25). Suomen vuoro on kahta poikkeusta lukuunottamatta ollut kilpailun alkupäässä. Jälkimmäinen poikkeus oli 2009, jolloin sijoitus oli 25., ja ensimmäinen vuonna 2006, jolloin 17. esityspaikka toi Lordille voiton.

Vastaavasti kymmenen ensimmäisen esityksen joukosta on kolmesti ylletty kakkossijalle (2006, 2009 ja 2012), mutta yhtä kolmos- (2011) ja yhtä nelossijaa (2008) lukuunottamatta muut hyvät sijoitukset ovat viides tai sitä huonompia.

Excelin CORREL-funktio laskee näppärästi korrelaation kahden havaintosarjan välillä. Luku +1 kertoo täydellisestä korrelaatiosta, jossa esiintymisjärjestys ja sijoitus vastaavat täysin toisiaan (ensimmäiseksi esiintynyt voittaa, kakkonen tulee toiseksi jne). Vastaavasti -1 kertoo käänteisestä korrelaatiosta: mitä myöhäisempi esitysvuoro, sitä parempi sijoitus (viimeinen voittaa, toiseksi viimeinen tulee toiseksi jne).

Jos esiintymisjärjestyksellä ei ole lainkaan vaikutusta tulokseen, korrelaatiota ei ole, ja tuloksena on luku nolla. Näin pitäisi olla, jos vain musiikilliset arvot ratkaisisivat.

Korrelaatio on kuitenkin vahva:

Negatiivinen korrelaatio on selvä, vain 2011 ja 2009 ovat poikkeuksia.

Varsinkin vuosien 2008 ja 2006 korrelaatiot ovat erittäin selviä, sillä ne ylittävät -0,5:n. Vain kerran (2009) korrelaatio on ollut plussalla, eli alkupään esitykset ovat sijoittuneet hieman loppupään esityksiä paremmin. Korrelaatioiden keskiarvoksi saadaan -0,30.

Eilisen kilpailun korrelaato oli -0,44 eli kolmanneksi vahvin taulukoiduista vuosista. Se ei varmaankaan maksanut Kristalle voittoa, mutta oli kuitenkin yksi tekijä Suomea vastaan. Toivotaan ensi kerralla parempaa arpaonnea -- ja musiikillisesti hyvää biisiä.

Ministerien vaihtopäivä

SDP vaihtoi tänään kolme ministeriä. Peruspalveluministeriksi nimitettiin Susanna Huovinen, jolla on jo aiempaa kokemusta hankalasta ministerinpaikasta. Toimiessaan vuosina 2005-2007 liikenne- ja viestintäministerinä hän joutui viemään loppuun edeltäjiensä aloittaman television digitalisointihankkeen, joka huipentui analogialähetysten lopettamiseen syyskuussa 2007. Sote-uudistus lienee vielä digisiirtymääkin kovempi paikka, joten naisenergialle on uudessa tehtävässä kysyntää.

Krista Kiuru osoittautui alkuepäilystäni huolimatta päteväksi asunto- ja viestintäministeriksi. On harmi, että hänen tehtävänsä vaihtuvat opetusministeriöön kauden puolivälissä. Etenkin kun tietoyhteiskuntakaareksi kutsuttu lakien kokonaisuudistus on juuri saatu lausuntokierrokselle.

Uusi asunto- ja viestintäministeri on tamperelainen Pia Viitanen, joka tv-haastattelussa kertoi olevansa Tampereen Hervannasta ja tuntevansa sen vuoksi hyvin lähiöiden asiat. Entisenä tamperelaisena tunnen itsekin hyvin Hervannan -- ja siellä on myös Tampereen teknillinen yliopisto, joka liittyy läheisesti Viitasen toiseen ministerisalkkuun. Toivottavasti ministeri kunnioittaa pikaisesti TTY:tä vierailullaan ja pitää muutenkin korvat auki Hervannan suuntaan.

Mediassa viestintäsalkkua pidettiin ilmeisen kevyenä, sillä otsikoissa puhuttiin usein vain asuntoministeristä (kuten Hesarin "Ärhäkkä asuntoministeri Pia Viitanen"). Laajakaistayhteydet, verkon tietosuoja, Lex Nokia ja epäsuorasti myös digitaaliajan tekijänoikeudet ovat kevyttä kamaa asumisen rinnalla. Ehkä niin pitää ollakin, sillä Suomi on saanut päättää asuntopolitiikastaan ihan ilman EU:n apua ja on kenties juuri siksi onnistunut sössimään asian täydellisesti. Sähköisen viestinnän asiat ovat asumista paremmalla tolalla.

Opetusministerin paikan menettänyt Jukka Gustafsson on lehtien mukaan loukkaantunut potkuistaan. Facebook-seinä paljastaa ministerin kärsivän kirjoitusongelmista, joten ehkä jokin toinen ministeriö olisi alunperinkin sopinut hänelle paremmin. Gustafsson olisi halunnut "intohimoisesti" jatkaa mm. siksi, että koulurauhalaki on vasta tulossa eduskuntaan. Kiurun hallinnonalan uudistuksiin verrattuna tämä oli kuitenkin pientä.

Toivottavasti Krista Kiurun edellisestä ministeriöstä keräämä osaaminen koituu jatkossa opetusministeriön hyödyksi. Koulujen tietotekniikkaopetuksessa, sähköisissä oppikirjoissa ja tietokoneella suoritettavassa ylioppilastutkinnossa riittää kehittämistä. 

Lotto ei ollutkaan julkista palvelua

"Ja ensi viikolla Lotossa onkin luvassa oikein tuplajättipotti, jolla voittaa viisi miljoonaa euroa. Onnea kaikille tämän viikon pienemmille voittajille!".

Jos ei tämä ole mainostamista, niin mikä sitten? Etenkin kun Veikkaus on vieläpä maksanut siitä kolme miljoonaa euroa vuodessa. Miten Viestintäviraston päätös voi tulla yllätyksenä YLEn johdolle tai ministeri Arhinmäelle?

YLEn toimintaa valvovalle hallintoneuvostolle se ei kaikesta päätellen tullut yllätyksenä. Neuvosto päätti kuitenkin olla puuttumatta asiaan, vaikka ymmärsi toiminnan rikkovan Yleisradiolakia. Mitähän muita asioita hallintoneuvosto on katsonut läpi sormiensa? Miten uskottava on tällainen valvoja?

Tähän asti YLEn julkisen palvelun tehtävää ei ole saanut rajata millään tavalla. Yhtiön oman tulkinnan mukaan julkinen palvelu tarkoittaa kaikkea palvelua kaikille.

Nyt on saatu selville ensimmäinen asia, joka kiistatta EI ole julkista palvelua. Päätös piti hakea ulkopuoliselta arvioijalta -- ja siitäkin ministeri Arhinmäki on eri mieltä ("Lottoarvonnan näyttäminen on mielestäni julkista palvelua").

Kiinnostavaa oli, että radiouutisten ensimmäisessä kommentissa Veikkauksen toimitusjohtaja ihmetteli päätöstä koska "näinhän me ollaan toimittu jo 42 vuotta". Samaa perustelua toistavat niin ministeri kuin kansalaisetkin YLEn uutissivulla.

Vanha perinne on kuitenkin huono perustelu. Viestinnän maailma on muuttunut oleellisesti 1970-luvun alusta, jolloin Lotto Suomessa alkoi. Silloin YLEn kaksi tv-kanavaa olivat ainoa reaaliaikainen tapa näyttää lottoarvonta koko kansalle.

Tuo aika on ajat sitten mennyt. Siksi myös julkisen palvelun sisältöä ja tehtävää pitää arvioida tämän päivän eikä 40 vuoden takaisen tilanteen valossa.

Ehkä Viestintäviraston päätös ravistelee edes jonkun hereille. Itse olen aina ihmetellyt, miksi YLE yllyttää ihmisiä uhkapeliin jakamalla radiossa sekä veikkaus- että ravivihjeitä. Eikö tässäkin ole kyse neulasta, joka on jäänyt junnaamaan samaan uraa ilman, että kukaan on havahtunut 2000-luvulle?

Vellihousut haluavat asevelvollisuuden naisillekin tasa-arvon nimissä

Viikonlopun Hesari oli kysynyt raadiltaan kantaa asevelvollisuuden muuttamiseen. Muutama vastaaja oli esittänyt, että tasa-arvon nimissä yleisen asevelvollisuuden pitiäsi koskea myös naisia. Kiinnostavaa kyllä, eräs tätä mieltä olleista oli kansanedustaja, joka itse valitsi aikoinaan siviilipalveluksen.

On jokseenkin hölmöä pitää asevelvollisuutta tasa-arvokysymyksenä. Biologisista syistä johtuen naiset joutuvat joka tapauksessa kantamaan päävastuun lapsista ja olemaan poissa työelämästä useita vuosia. Se, jos mikä, on tasa-arvon kannalta ongelmallista.

Jokainen mies, joka haluaa naiset armeijaan, saisi vastaavasti jäädä kotiin hoitamaan lapset vauvasta esikouluun, jotta vaimon asema työmarkkinoilla ei kärsisi. "Samat säännöt kaikille, kromosomeista riippumatta", perusteli Hesarissa eräs tunnettu vastaaja. Yleensä naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsia ja avioeron sattuessa he kantavat jälleen päävastuun lastenhoidosta. Se niistä samoista säännöistä.

En usko, että monikaan mies suostuisi vaihtoon. Kaupan päälle tulisi vielä pelon maantiede, haepas tyttö kahvia -asenne ja tukku muita tekijöitä, jotka ovat kaukana miesten peräämästä tasa-arvosta.

Naisten asepalvelusta vaativat miehet ovatkin mielestäni vellihousuja, jotka eivät itse kestäisi naisena viikkoakaan.

Suomi tarvitsee naisten työpanosta ja heidän tekemiään lapsia. Vahva talous ja riittävä väestönkasvu on Suomen kokonaisedun ja turvallisuuden kannalta monin verroin hyödyllisempää kuin perinteinen 6-12 kuukauden asekoulutus. Kysykää vaikka Kreikalta -- maa menetti itsenäisyytensä ilman, että laukaustakaan tarvitsi ampua. Vahva varustautuminen pikemminkin edisti kriisiä, eikä todellakaan taannut itsenäisyyttä.

Suomessa halutaan pidentää työuria. Yleensä vaatimukset kohdistuvat uran loppupäähän, vaikka nuorten miesten tuottamattomassa työssä kuluttama vuosi tulee kansantaloudelle kaikkein kalleimmaksi (olkoonkin, että siitä on joillekin nuorille miehille muuta hyötyä -- se saattaa olla ainoa hetki, jolloin elämässä on aikatauluja, tavoitetta ja kuria).

On hienoa, että halukkaat naiset voivat nykyään valita myös sotilasuran. Yhtä hyvin miehet voivat valita kotiin jäämisen ja lasten hoitamisen.

Siinä on oikeaa tasa-arvoa.

Operaattorit rahoittamaan sanomalehtiä?

Kotimainen media-ala on (YLEä lukuunottamatta) kriisissä. Rohkeatkin ideat ovat tervetulleita suomalaisen journalismin pelastamiseksi.

Viestinnän professori Hannu Nieminen on oman ehdotuksensa antanut: teleoperaattorien viiden miljardin liikevaihdosta voisi lohkaista yhden prosentin (50 miljoonaa) kotimaisen median tukemiseen. Perusteluna on, että "operaattorit toimivat tavallaan ilmaisen uutisen tarjoajana".

Hmm... ehkä ihan näin rohkeita ehdotuksia ei kuitenkaan tarvita. Operaattorit eivät ole valtion kaltainen verottaja, joten niiden asiakkailtaan perimien maksujen on oltava suhteessa käyttöön. Lehtien lukeminen verkossa ei kuluta kaistaa juuri nimeksikään. Miksi juuri operaattoreita pitäisi verottaa median tukemiseksi?

Kimmo Sasin ehdotus on paljon parempi (ja sama, mitä itse ehdotin jo 1,5 vuotta sitten): YLE-vero ei voi olla yhden toimijan erikoisoikeus. Sitä on tarvittaessa voitava käyttää myös muuta journalismia ja monipuolista viestintää tukeviin tarkoituksiin.

YLE-lakia ei ehkä ole ajateltu sovellettavaksi lehdistöön, mutta viime aikoina YLE näyttää lähestyneen lehdistöä blogeineen ja nettiin painettuine sisältöineen. Esimerkiksi Sanna Ukkolan ilkeä ja räväkkä kolumni on kuin suoraan iltapäivälehdestä.

Ratkaisu pitäisi löytää YLEn julkisen palvelun tehtävän määrittelystä, mutta siihen sen paremmin poliitikoilla kuin professoreillakaan ei näytä olevan halua. Kaikki, mitä YLE haluaa tehdä -- on se sitten tanssikilpailuja, HBO-sarjoja tai kolumneja -- tulkitaan nyt julkiseksi palveluksi, johon muiden medioiden on sopeuduttava.

Hannu Nieminen, jonka YLEn hallintoneuvosto valitsi äskettäin YLEn julkisen palvelun asiantuntijaksi, olisi oikea henkilö ottamaan kantaa tähän kysymykseen. Mitä on julkinen palvelu tämän päivän mediamaailmassa, jossa kaikkea sisältöä on saatavissa rajattomasti ja lähes ilmaiseksi YLEstä riippumatta?

Jatkossa YLE-vero tulee muuttaa yleiseksi mediaveroksi, jolla tuetaan muutakin kuin YLEn mediatoimintaa. Rahavirta kulkee pikemminkin niin päin, että verolle tulee yhä uusia jakajia. Esimerkiksi hyvitysmaksun uudistus, joka kirjattiin kaksi vuotta sitten hallitusohjelmaan, voidaan viedä läpi vain siirtämällä maksu veron sisään.

Operaattoreilla on ihan tarpeeksi murheita muutenkin. Puhelu- ja tekstiviestitulot laskevat asiakkaiden siirtyessä ilmaisiin ip-palveluihin. Datasiirto kaksinkertaistuu vajaan parin vuoden välein, mutta yhteydet on hinnoiteltu kiinteällä kuukausihinnalla. Ja samalla pitäisi rakentaa koko maahan uutta 4G-verkkoa. Tehtävä on riittävän vaikea ilman tällaisia ehdotuksiakin. 

Adobe siirtyy pilvimalliin, käyttäjät hämmentyneitä

Kuvankäsittelyohjelmista tunnettu Adobe ilmoitti lopettavansa ohjelmiensa perinteisten versioiden kehittämisen. Jatkossa Photoshop, InDesign, Illustrator, Premiere, Dreamweaver ja muut tutut ohjelmat ovat saatavissa ainoastaan Creative Cloud (CC) -nimisenä pilvipalveluna.

Pilvipalvelu ei tarkoita sitä, että sovelluksia pitäisi käyttää selaimella tai pilvestä. Päinvastoin, ohjelmat latautuvat netistä omalle koneelle kuten ennenkin, mutta jatkossa niistä pitää maksaa joko kuukausittain tai vuosittain. Jos maksaminen loppuu, loppuu myös ohjelmien käyttö.

On vain ajan kysymys, milloin isot ohjelmavalmistajat siirtyvät ohjelmiensa myynnistä kuukausiveloitukseen. Adobe päätti sitten ottaa riskin ensimmäisenä. Syitä voi vain arvailla: pc-koneiden myynti on laskussa ja uusien, pakottavien ominaisuuksien lisääminen sovelluksiin käy yhä vaikeammaksi. Moni tyytyy ohjelman vanhempaan versioon eikä enää maksa päivityksistä. Se on myrkkyä bisnekselle.

Mainostoimistojen, videotuottajien tai ammattimaisten valokuvaajien kannalta maksutavalla ei ole suurtakaan merkitystä. Yritykselle on helpompaa hallita lisenssejä käyttäjien määrän mukaisesti, ostaa niitä lisää tai luopua tarpeettomista mikäli henkilöitä irtisanotaan. Kuukausittainen tai vuosittainen maksaminen tekee budjetoinnin helpoksi. Ja jos softakustannukset uudistuksessa nousevat, ne voidaan siirtää omiin hintoihin.

Harrastajien ja yksityiskäyttäjien näkökulmasta tilanne on toinen. Pilvimalli pakottaa heidät maksamaan sovelluksesta jatkuvasti ja silloinkin, kun päivitykseen ei ole mitään syytä.

Tässä ollaan aivan modernin pilviajattelun ytimessä, joten on syytä pohtia asiaa vähän tarkemmin.

Pilvestä ostetaan nykyään musiikkia ja elokuvia. Jos tällaista sisältöä kulutetaan vain kerran, pilvimalli on ostajan kannalta hyvä. Miksi ostaa elokuvalevyä hyllyyn pölyttymään sen ainokaisen katselun jälkeen? Malli on suosittu myös musiikissa, koska ihmiset arvostavat vaivattomuutta eivätkä jaksa laskea kustannuksia auki. Samojen biisien kuuntelu tulisi halvemmaksi cd-levyjä tai mp3-tiedostoja ostamalla, mutta suoratoiston (streamaus) rajaton valikoima hyödyttää niitä, jotka kuuntelevat jatkuvasti eri musiikkia.

Tietokoneohjelmat ovat aivan eri asia. Vaikka nekin ovat bittejä, niiden käyttötapa on toinen. Ohjelma on työkalu, jota käytetään yhä uudelleen ja uudelleen. Ohjelman käyttöön ei kyllästy kuten päivän hittibiisiin, päinvastoin sen käytöstä tulee ajan myötä yhä sujuvampaa. Siksi pilvestä ostettu työkalun käyttöoikeus on aivan eri asia kuin työkalun ostaminen itselle (olkoonkin, että juridisesti asiakas ei omista ohjelmaa edes hankkiessaan sen pakettina tai romppuna).

CC-palvelun suosituin ohjelma on Photoshop, jonka uusin suomenkielinen versio maksaa Verkkokauppa.comissa 1017,90 euroa. Pilvipalveluna Photoshopin hinta on halvimmillaan 24,59 euroa kuukaudessa (tilaus vuodeksi kerrallaan).

Pilvipalvelussa Photoshopin hinta tulee siis kuitattua 3,45 vuodessa. Tämän ajan asiakas pääsee nauttimaan kaikista päivityksistä ja uusista ominaisuuksista, mitä ohjelmaan lisätään. Ratkaiseva ero on siinä, mitä tapahtuu ajan jälkeen. Paketin ostaneella on edelleen sama vanha sovellus ja käyttöoikeus siihen -- pilvipalvelun lopettavalle asiakkaalle ei jää muuta kuin omat työtiedostonsa.

Moni käyttää edelleen vanhaa Photoshopia, koska sen ominaisuudet riittävät hyvin. Photoshopia käytetään, koska se on alansa standardi siinä missä Excel tai Powerpoint. Harva tarvitsee ohjelman kaikkia hienouksia ja varsinkin Photoshopin ammattilaiselle suunniteltu käyttöliittymä voi olla jopa haitaksi.

Varsinkin nämä "väärän" sovelluksen käyttäjät joutuvat nyt miettimään, mitä tehdä. On turha sitoutua pilveen ja jatkuvaan maksamiseen, jos uusille ominaisuuksille ei ole käyttöä. Tällaiset sunnuntaikäyttäjät (joihin itsekin lukeudun) ovat olleet tyrmistyneitä Adoben päätöksestä ja keräävät nimiä vetoomukseen saadakseen yrityksen muuttamaan politiikkaansa.

Adoben päätös herättää kysymyksiä myös yritysmaailmassa. Entä jos Adobe tuplaa yksipuolisella ilmoituksella hintansa? Entä jos Adobe lopettaa jonkin sovelluksen kehittämisen tai jokin kiinalainen yritys ostaa sen? Mikä turvaisi pilvikäyttäjän selustan, jos yllätyksiä tapahtuu?

Kaikeksi onneksi Lightroom säilyy (ainakin toistaiseksi) pakettisoftana, jonka voi ostaa omaksi kertamaksulla.

Rooman paras nähtävyys oli... minä itse

Onko valokuvauksessa tapahtumassa sama kuin sosiaalisessa mediassa? Tärkeintä on minä itse -- tapahtumani, mielipiteeni, oikeuteni, kuvani. Minä, minä, minä... huomaattehan kaikki varmasti minut?

Jo Rooman lentokentän tuloaulassa kiinnitin huomioni nuoreen naiseen, joka poseerasi suuren Colosseumin julisteen edessä ja kuvasi itseään kännykällä. Todennäköisesti kuvat menivät saman tien Facebookiin. Katsokaa, olen Roomassa! Siis minä!

Sama jatkui oikealla Colosseumilla. Seistessään 2000 vuotta vanhalla areenalla monia turisteja kiinnosti enemmän itsensä kuin Colosseumin kuvaaminen.

"Me olemme Colosseumilla, katsokaa"

Ei Colosseumin kuvaamisessa mitään järkeä olekaan -- netistä löytyy napin painalluksella tuhansia ammattilaisten ottamia kuvia, jotka ovat takuulla parempia kuin omalla kännykkäkameralla kuvatut räpsyt.

Silti odottaisi, että nykyihminen pysähtyisi tällä uskomattomalla rakennustaiteen ja historian muistomerkillä edes hetkeksi aistimaan historian siipien havinaa ja kuuntelemaan areenalla vertaan vuodattaneiden valitusta. Monille tärkeämpää tuntui kuitenkin olevan itsensä ja kaverinsa kuvaaminen.

"Minä -- ja on siellä se Roomakin".

Itsensä kuvaajia riitti loputtomiin:

"Me ja Fontana di Trevi".

"Minä ja sinä -- niin, ja Pietarinkirkko".

"Me ja Vittorio Emanuele II".

"Me ja jotain raunioita".

"Me ja lisää raunioita".

"Espanjalaiset portaat -- ja varsinkin minä".

Filmikameroiden aikaan meitä eurooppalaisia nauratti japanilaisturistien tapa kuvauttaa itsensä tunnettujen nähtävyyksien edustalla. Se oli tavallaan ymmärrettävää -- matka oli ehkä ainoa laatuaan ja kotiväelle haluttiin osoittaa, missä kaukana oli oltu.

Nyt valokuvanarsismista on tullut oma taiteenlajinsa ja kuvat jaetaan saman tien nettiin koko maailman nähtäväksi. Nähtävyydet, maamerkit ja ylipäätään ulkomaat ovat olemassa antaakseen taustan omalle kuvalle.

Kun tekniikka teki kuvaamisesta ilmaista ja helppoa, emme löytäneet maailmaa ympärillämme vaan itsemme.

Toivottavasti kyseessä on vain ohimenevä villitys. Ehkä sitten, kun kaikki muistikortit, FB-seinät ja kiintolevyt ovat täynnä kuvia itsestä ja kavereista, eikä kukaan koskaan katsele näin tylsiä otoksia, into lopahtaa. Eroamme Facebookista ja huomaamme, että maailmassa on muutakin.

Omia kuviani ikuisesta kaupungista on Googlen galleriassa.

Yhtään kuvaa itsestä en ottanut. Tietenkään.

Twitter ei ole julkkismedia

Toimittaja Pipsa Olli tuomitsi Twitterin hyödyttömäksi Keskisuomalaisen kolumnissaan muutama viikko sitten. Uusimmassa Hesarin kuukausiliitteessä toimittaja Saska Saarikoski on tullut lähes päinvastaiseen tulokseen: Twitter tekee läpimurtoa Suomessa, toimittaja opastaa "lajityypilliseen käyttäytymiseen".

Vaikka kirjoittajien suhde Twitteriin on lähes päinvastainen, molemmat lähestyvät aihetta perinteisen journalismin näkökulmasta. Esimerkkeinä ovat julkkikset ja tärkeää on se, montako seuraajaa heillä on.

Mielestäni tämä on väärä -- joskin toimittajille hyvin ymmärrettävä -- lähestymistapa. He ovat tottuneet seuraamaan julkkiksia ja etsimään suuria lukuja. Siksi vanhan median edustaja näkee Twitterin merkittävänä vasta massojen myötä.

Itse näen asian aivan toisin: Twitter, ja koko sosiaalinen media, on merkittävää siksi, että se vapauttaa massojen vallasta. Twitter mahdollistaa tavallisten ihmisten viestinnän suoraan toisilleen. Somessa viestintä muodostaa verkon, ei perinteistä ylhäältä alas kulkevaa viestinnän virtaa, jota julkkikset ja heitä seuraava media ohjailevat.

Sekä Ollin että Saarikosken esiin nostamat julkisuuden henkilöt ovat Twitterissä lähinnä rakentamassa omaa brändiään. Heillä voi olla kymmeniä tuhansia (Bieberillä jopa 36 miljoonaa) seuraajaa, mutta heillä on vain vähän todellista sanottavaa. He twiittaavat oman elämänsä tapahtumista, mutta vastaavat harvoin tavallisten käyttäjien kommentteihin tai kysymyksiin. Vastauksia voi tulla toisille julkimoille, koska vain näistä vastauksista on heille itselleen hyötyä.

Julkisuuden henkilöt ovat tunnettuja siksi, että yleensä he rakastavat julkisuutta ja kerjäävät huomiota. Ahkera twiittaaminen on heille luontevaa ja rakentaa samalla kaupallista henkilöbrändiä. Heidän Twitteristä saamansa hyöty on itse asiassa vähäistä. Tuomas Enbuske (34 764 seuraajaa) saa puujalkavitseilleen  enemmän kuulijoita Novan aamushow'ssa kuin Twitterin kautta. Justin Bieberin (36 milj. seuraajaa) viestit tavoittavat fanit tehokkaammin levyjen tai haastattelujen välityksellä. Barack Obama (31 milj.) voi twiittauksen sijaan järjestää lehdistötilaisuuden. Julkkisten kohdalla Twitter ei ole muuttanut oikeastaan mitään.

Tavallisten ihmisten elämässä tilanne on aivan toinen. Twitterin ansiosta he voivat tavoittaa uudella tavalla toisiaan ja oman tai vieraan alan asiantuntijoita, kysyä heiltä neuvoa ja viestiä kaksisuuntaisesti. Matti Meikäläisen 200 seuraajaa voivat olla tärkeämpiä kuin julkimon 30 000 seuraajaa. Yksi tavallisen henkilön twiitti voi olla hyödyllisempi kuin 50 vitsiä päivässä linkoavan show-tähden. Juuri tämä hyöty saa ihmiset liittymään Twitteriin -- ja pysymään siellä. Jos Twitter olisi pelkästään julkkisten promokanava, se olisi kuollut jo kehtoonsa.

Sosiaalisen median hienous on siinä, että vanhat suurten lukujen lait eivät enää päde -- ja tätä perinteisen median on vaikea ymmärtää. Tai ehkä se ymmärretään, mutta on helpompaa rakentaa juttu ja myydä se päätoimittajalle julkkisten kautta.

Sarah Palin näytti meille pitkää nenää

Eilen Facebookissa levitettiin aktiivisesti uutista, joka todisti miten typeriä ja tietämättömiä amerikkalaiset poliitikot ovat:

Sarah Palin halusi hyökätä Tsekkeihin.

Vaikka ei tietäsi, millainen verkkojulkaisu Dailycurrant on (itse en tiennyt), viimeistään jutun lopun olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja. Alku vaikutti vielä uskottavalta, mutta loppu meni täysin överiksi (In a statement released after the interview, Palin attacked Fox News and its "pro-Islamic" and "pro-geography" bias). Satiirin tarkoitus ei ole huijata ihmisiä vaan saada heidät itse oivaltamaan erehdyksensä. Nyt näin ei käynyt. Kirjoittaja oli ilmeisesti yliarvioinut eurooppalaisen lukijan valveutuneisuuden.

Satiiri muuttui huijaukseksi, koska niin harva jaksoi lukea juttua loppuun tai vaivautui ottamaan selvää Dailycurrantin taustoista. Olemme huolissamme lasten medialukutaidosta, vaikka meidän pitäisi olla huolissamme itsestämme. Kiirehdimme jakamaan tietoa muille arvioimatta (tai edes lukematta!) sitä ensin itse.

Ironista kyllä, jokainen jutun eteenpäin jakanut syyllistyi itse siihen, mistä Sarah Palinia pilkataan: ennakkoluulojen ja tietämättömyyden ohjaamaan ajatteluun sekä henkiseen laiskuuteen. On helppo uskoa, että Sarah Palin olisi juuri niin tyhmä amerikkalainen republikaani, että hän sotkisi Tsekin ja Tsetseenian. Mutta tässäkään tapauksessa ennakkoluulo ei ole totta.

Hätiköity johtopäätös ilman asiaan perehtymistä ei ole yksin jenkkien vika. Syyllistymme siihen kaikki, joka päivä.

Tapahtuneella on toinenkin ulottuvuus. Haluamme uskoa, että sosiaalisen median parviäly tekee meistä fiksumpia ja lisää yleisen tietoisuuden tasoa. Todellisuus voi olla päinvastainen: sosiaalisen median ansiosta meitä on entistä helpompi ohjailla ja manipuloida. Parviälyn sijaan joukossa tyhmyys tiivistyy.

Niinpä ensi kerralla mieti, ennen kuin jaat. Todista olevasi vähintään yhtä fiksu kuin Sarah Palin.

Excel on mainio ohjelma, Powerpoint ei

Excel-taulukkolaskenta on saanut kritiikkiä sen jälkeen kun paljastui, että kaksi tunnettua taloustieteilijää oli saanut mallistaan vääriä tuloksia. Taloussanomat kirjoitti Argh, mistä näitä Excel-virheitä tulee ja Talouselämä Peräti 88 % Excel-taulukoista sisältää virheitä.

Rohkenen olla eri mieltä. Excel on Microsoftin Office-sovelluksista paras. Ohjelma on pohjimmiltaan hyvin selkeä ja yleensä sen käyttäjät ovat alansa ammattilaisia. Maallikko voi tehdä henkilökohtaisen budjetin tai kalkuloida asuntolainansa vaihtoehtoja, mutta niissä ei juuri voi mokata. Valtaosa Excelin käyttäjistä on talousalan ammattilaisia, jotka tuntevat ohjelman metkut.

Exceliä on kehuttu parhaaksi ohjelmaksi ja ylistetty sovellusten MacGyveriksi, mikä onkin osuva vertaus.

Excelin ongelma on siinä, että laskentataulukon käsitteet periytyvät 1970-luvun Visicalcista, eivätkä enää vastaa tämän päivän tarpeita. Kaavat ja soluviittaukset ovat tarpeettoman hankalia. Lisäksi mallit laajenevat yleensä aiottua suuremmiksi, jolloin rivien ja sarakkaiden lisääminen johtaa virheisiin.

Excelissä on työkaluja viittausten jäljittämiseksi ja se varoittaa oma-aloitteisesti epäloogisuuksista, mutta käyttäjät eivät joko viitsi käyttää toimintoja tai välitä varoituksista. Ellei käyttäjä itse ole huolellinen, mikään ohjelma ei voi olla sitä hänen puolestaan.

Silti uskon, että jos Office-käyttäjien kesken järjestettäisiin kysely, juuri Excel saisi parhaat pisteet. Seuraavana olisi ehkä Word ja ehdottomana hännänhuippuna Powerpoint.

Powerpoint on epäsuosituin, koska tavallinen toimistotyöläinen tarvitsee sitä vain satunnaisesti. Harva tarvitsee ohjelmaa niin usein, että olisi käynyt siitä kurssia tai perehtynyt omin päin ohjelman saloihin. Yleensä Powerpoint otetaan esiin vasta, kun esityksen deadline painaa jo niskassa, ja silloin Powerpoint tuntuu kehnolta.

Vaikka itse käytän Powerpointia lähes päivittäin, olen samaa mieltä. Powerpointissa on kummallisuuksia, joita en 20 vuoden käytön jälkeenkään ole oppinut ymmärtämään. Miksei teksti esimerkiksi osaa kiertää kuvaa automaattisesti? Miksi ohjelma tiivistää rivinvälitystä automaattisesti niin, että tekstit menevät lähes päällekkäin? Miten määräytyy uuden viivan, laatikon tai muun elementin väri? Miksi diaan lisätty teksti leviää koko näytölle eikä rivity automaattisesti? Miten sivupohjat lopulta toimivat? Ja niin edelleen.

Harva meistä omaa graafista silmää, ja silti Powerpoint yrittää tehdä meistä graafikoita. Ei ole yksin ohjelman vika, että Powerpoint-esityksistä tulee huonompia kuin Excelin laskentamalleista. Mokaamista helpottaa sekin, että fontit sekoilevat siirrettäessä esitystä koneesta toiseen. Higgsin bosonin tiedotustilaisuudessa Comic Sans -fontti herätti suoranaista pahennusta. Onko vain sattumaa, että juuri Sveitsissä on perustettu Powerpointin kieltämiseen pyrkivä puolue: Anti-Powerpoint Party?

Onneksi Powerpointilla ei voi Excelin tavoin tehdä miljoonien laskuvirheitä. Tai voi, mutta niitä ei kukaan huomaa, sillä Powerpointin koko idea on yleisön manipulointi ja harhauttaminen.

Siksihän niitä presentaatioita pidetään.

PS. Olen nähnyt kaikenlaisia Excel-käyttäjiä. Mieleen jäi erityisesti henkilö, joka luuli yhteenlaskun vaativan aina summafunktiota -- niinpä hän kirjoitti =SUM(A1+A2). Mutta tällaisia mokia sattuu kaikkien sovellusten kanssa, jos joutuu opettelemaan työkalunsa yritys/erehdys-menetelmällä.