tiistai 13. marraskuuta 2018

Kohu Yango -taksisovelluksesta on täynnä kysymyksiä

Helsingin Sanomat uutisoi toissapäivänä, miten venäläisen Yandexin taksisovellus haluaa tavallista enemmän oikeuksia käyttäjän älypuhelimeen. Vaikka yhtiön kotipaikka on Hollannissa, on mahdollista (suorastaan luultavaa) että henkilötietoja päätyy Venäjälle.

MTV pisti vielä paremmaksi. Sen uutisessa siteerattiin Liettuan varapuolustusministeriä, jonka mukaan valtavat määrät henkilötietoja siirtyy hyvin kryptattuna Venäjälle jonnekin Jekaterinburgin lähistölle. Ohjelma myös jatkaa GPS-tietojen lähettämistä senkin jälkeen, kun käyttö on lopetettu.

"Vaikka käyttäjä lopettaisi Yandex-taksisovelluksen, se pysyy aktiivisena".
Tämä kaikki herättää kysymyksiä. On täysin mahdollista, että venäläinen taksisovellus urkkii käyttäjien älypuhelimia ja välittää tietoja Venäjälle ties mihin tarkoituksiin.

Tiedetään, että Uber-sovellus on urkkinut puhelimista tietoja, joiden perusteella matkan hintaa on nostettu esimerkiksi niin, että kun akku on lähes lopussa, Uber näyttää kyydille kalliimman hinnan, koska silloin asiakas on silloin valmis maksamaan enemmän saadakseen auton heti.

Muutama vuosi sitten Uberin sovellus keräsi niin paljon tietoa, että koodiin perehtynyt tutkija kutsui sitä haittaohjelmaksi. Uber "soitti kotiin" ja välitti tietoja, joihin se ei ollut pyytänyt edes lupaa: soittohistorian, käytetyt wifi-tukiasemat, sijainnit, laite-id:t, jopa lähistöllä kuuluneet wlan-verkot tunnuksineen ja taajuuksineen. Sitten hakkeri murtautui Uberiin, varasti 57 miljoonan käyttäjän tiedot ja kiristi niillä rahaa. Uber maksoi hakkerin hiljaiseksi ja pimitti tapahtuneen, kunnes se vuoti julkisuuteen 2017 ja johti mm. toimitusjohtajan potkuihin.

Uutisen esittämillä tiedoilla vastaava johtopäätös Yangosta on kuitenkin ennenaikainen.

Uutistekstin mukaan Yangon taksisovellus "ottaa haltuunsa valtavan määrän käyttäjädataa". Ilmeisesti tällä tarkoitetaan, että sovellus pyytää oikeuksia mm. osoitekirjaan, sosiaaliseen mediaan ja tekstiviesteihin. Uutinen ei kerro toimiiko sovellus, jos oikeuksia ei anna. Joillekin oikeuksille löytyy perusteluita, esimerkiksi sijaintitieto on tarpeellinen ja matkan voi ehkä jakaa sosiaalisen median kautta ystäville. Vanhemmissa Android-versioissa oikeuksien luokittelu on epätarkkaa, jolloin lupakysymys näyttää epätarkalta.

Uutisen mukaan sovellus jatkoi aktiivisena lopettamisen jälkeenkin ja lähetti "erittäin hyvin kryptattua dataa jonnekin EU:n ulkopuolelle". Toisaalta "todellisuudessa käyttäjädataa siirrettiin kryptattuna Venäjälle". Jos data oli kryptattua, mistä tiedettiin sen olevan käyttäjädataa? Monet sovellukset keräävät ns. telemetriatietoa sovellusten käytöstä, tunnetuimpana Windows 10:stä noussut kohu.

On myös epäselvää, mitä sovelluksen lopettaminen tässä tarkoittaa. Mobiilisovelluksia ei yleensä tarvitse lopettaa, vaan ne jäävät tausta-ajoon ja käyttöjärjestelmä huolehtii niiden hallinnasta itse. Joissakin sovelluksissa on erityinen lopetuskomento. Jos Yango näyttää loppuvan, mutta jättää silti itsensä taustalle, toiminta herättää epäilyksiä.

Tiedonsiirto oli "jäljitetty" jonnekin Jekaterinburgin ja Moskovan tienoille. Heikkoa on venäläisten osaaminen, jos eivät pysty tämän paremmin siirron kohdetta piilottamaan. Siihen riittäisi datan kierrättäminen vaikka Mäntsälän datakeskuksen kautta. Tai sitten Latvia oli saanut tiedusteluapua esimerkiksi NSA:lta, jota se ei voinut julkisesti kertoa.

Epämääräiset väitteet herättävät kysymyksiä. Liettuan varapuolustusministeri kehottaa Suomen kyberturvallisuuskeskusta ottamaan yhteyttä, jotta he voivat jakaa tietonsa suomalaisille. On hyvin erikoista, että viranomaisten välinen yhteydenpito tapahtuu tv-uutisten kautta, mutta toivottavasti Suomen viranomaiset tarttuvat pyyntöön ja selvittävät asian.

"Ottakaa yhteyttä meidän kuberturvallisuuskeskukseemme".
Ehkä kyseessä on Venäjän salakavala urkintasovellus, ehkä uutisankka. Suomalaisilla on oikeus tietää. Sitä edellyttää myös kansallinen tavoite kyberturvallisuuden vahvistamisesta ja GDPR-lain valvonta.

Kyberturvallisuuskeskus vetoaa siihen, ettei heillä ole resursseja yksittäisen sovelluksen tutkimiseen. Ei varmaan olekaan, mutta F-Securen toimisto on Salmisaaressa ja Nixu muutaman kilometrin päässä Otaniemessä. Ennen Kyberturvallisuuskeskus oli kivenheiton päässä näistä, mutta muutti äskettäin toiselle puolelle Helsinkiä Kumpulaan. Muitakin alan yrityksiä löytyy. Eikö heiltä voi ostaa konsultointia asiassa?

PS. Suuri Yandexin datakeskusta työllistää Suomessa vain 17 henkilöä. Ei Suomen kannata lisätä hiilidioksidipäästöjä ja alentaa sähköveroa ainakaan työllisyyssyistä. Mukana voi tulla myös yllättäviä seurauksia, kuten nyt kiista siitä, pitääkö tietosuoja-asiaa selvittää yhtiön pääkonttorin vai datakeskuksen sijaintimaassa. Jatkossa datan sijaintiin voi liittyä myös kansallisen turvallisuuden ja juridiikan kysymyksiä.

Muokattu 14.11.2018

maanantai 12. marraskuuta 2018

Initiative Q - huijaus (scam) vai tulevaisuuden maksujärjestelmä?

Olen saanut kyselyitä Q-rahasta (Initiative Q), jota levitetään netissä aktiivisesti käyttäjältä toiselle -- siis verkostomarkkinointina. Moni on halunnut tietää, onko tässä uusi Onecoin-huijaus vai kenties helppo tapa rikastua?

Toisin kuin Onecoinin tapauksessa helmikuussa 2015, en osaa suoralta kädeltä sanoa. Kyse ei ole arvioinnin vaikeudesta vaan siitä, ettei Q kerro itsestään riittävästi, mikä jo itsessään herättää epäluuloja. Salailu on perusteltua vain, jos halutaan estää kilpailijoita kopioimasta ideaa. Muutoin kaikkinainen avoimuus on suorastaan edellytys uuden maksujärjestelmän esittelylle, koska maksuliikenne perustuu nimenomaan luottamukseen.

Katsotaanpa, mitä hankkeesta tiedetään. Sivulla https://initiativeq.com/ Q-rahaa esitellään kiitettävän selkeillä nettisivuilla. Hankkeen taustalla on israelilainen sarjayrittäjä Saar Wilf. So far so good.

Q on tulevaisuuden maksujärjestelmä.
Sivulla mainittu arvo 21 463 dollaria sekä FAQ-sivulla oleva lause The earlier you join, the higher your reward ovat kuin pyramidihuijauksen käsikirjasta. Mutta ei tuomita vielä, sillä Q haluaa jäseniltään ainoastaan sähköpostiosoitteen ja haluaa näiden värväävän uusia jäseniä. Perusteluna on, että näin verkostolle saadaan mahdollisimman paljon todellisia, sähköpostiosoitteensa vahvistaneita käyttäjiä. No juu, tämäkin kuulostaa uskottavalta. Juuri niin verkoston kannattaisikin toimia, sillä maksujärjestelmä tarvitsee suuren joukon ihmisiä ollakseen uskottava (Onecoin perusteli omaa laajentumistaan aivan samalla tavalla).

Sivu kertoo, että Q-projektin tarkoituksena on luoda 2 triljoonaa (ilmeisesti 2 miljoonaa miljoonaa?) yksikköä, joista jokaisen arvo olisi noin dollarin. Määrä vastaisi 10 prosenttia maailman vuosittaisesta luottokorttiliikenteestä. Ehkä.

MUTTA. Sivusto ei kerro, miten järjestelmä varsinaisesti toimisi. Se ei perustu kryptovaluuttaan, joten mihin sitten? Nykyisillä tiedoilla kyseessä näyttäisi olevan jonkinlainen nettipankki, joka ottaisi luottokorttiyhtiön roolin ja vastaisi rahaliikenteestä asiakkaiden ja kauppiaiden välillä. Se vaihtaisi jäsenten omistamia Q-osuuksia muihin valuuttoihin ja olisi jonkinlainen PayPal 2.0.

Sivuston mukaan valuutan arvosta ja rahapolitiikasta tulee päättämään monetary committee, jonkinlainen komitea siis. Keitä siihen kuuluu, millaista politiikkaa se noudattaisi ym. eivät ole tiedossa. Komitea ilmeisesti päättäisi uusien Q-rahojen "luomisesta", jotta ne lisääntyisivät oikeassa tahdissa kysynnän mukaan eivätkä johtaisi inflaatioon. Sivuston mukaan toimiessaan Q ei ole sijoitus, jonka arvo kasvaa, vaan vaihdantaan sopiva mahdollisimman vakiohintainen rahayksikkö.

Jotta Q-rahalle syntyisi arvoa, käyttäjien pitää luottaa siihen niin paljon, että he ovat valmiita vaihtamaan euroja ja dollareita Q:ksi. Ennen pitkää Q tulee haluamaan jäseniltään rahaa. Silloin joku rikastuu, mutta tuskin jäsenet.

Mikäli toiminta oikeasti alkaa, herää uusia kysymyksiä. Mikä on Q-rahan kilpailuetu luottokortteihin tai kryptovaluuttoihin verrattuna? Miksi kauppias ottaisi sellaista vastaan? Kuka luottaa yhteen startupiin, joka pyörittäisi miljardien rahaliikennettä? Eikö tällainen toimija olisi kaikkien hakkerien ykköskohde? Miten helposti pankit tai valtiot voisivat estää Q-rahan käytön tai jopa takavarikoida kaiken? Suuri raha vetää aina puoleensa huijareita. Kenen etuja monetary commiteen jäsenet ajaisivat?

Tällä kertaa Suomen pankki on hyvin hereillä. Onecoinista se ei ole varoittanut vieläkään, vaikka huijauksen luonne oli selvästi nähtävissä. Paljon epäselvempi Initiative Q sai suoran tyrmäyksen, kuten Taloustaito kertoi.

On totta, että valtioiden oma FIAT-valuutta syntyy sekin lähes tyhjästä. Arvon takeena on kuitenkin valtio itse. Q-rahassa ei ole mitään takeita mistään, vain avoimia kysymyksiä. Onnistumisen mahdollisuuksia voi arvioida vasta, kun aloite kertoo lisää yksityiskohtia toiminnastaan. Jäsenten houkuttelu suurilla lupauksilla on helppoa, mutta aina myös vaaran merkki. Kukaan ei jaa rahaa ilmaiseksi.

Uteliaan mielen kannattaa olla mukana pelkän sähköpostiosoitteen kautta. Kun tietopyynnöt menevät pidemmälle tai kun aletaan pyytää oikeaa rahaa, on aika nostaa kytkintä.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

House of Cards R.I.P.

Sain viimein katsottua Netflixin House of Cards -sarjan kuudennen ja viimeisen kauden. Onneksi jaksoja oli vain kahdeksan, sillä katsominen kävi työstä. Halusin nähdä, miten sarja päättyisi. Odottaisiko lopussa kenties palkinto? Saisiko paha palkkansa.

Ei tullut palkintoa sillä loppu oli, jos mahdollista, vieläkin huonompi kuin viimeinen kausi itsessään. On helppo yhtyä IMDB:n katsojakommenteihin: "total disaster", "beyond awful", "Thank God it's over!", "FIASCO".

House of Cardsin ensimmäinen kausi ilmestyi Netflixiin 1. helmikuuta 2013. Sarja lepäsi pitkälti pääosan esittäjän, häikäilemättömästi urallaan etenevän poliitikon, Francis Underwoodin (Kevin Spacey) varassa. Yhdessä vaimonsa Clairen kanssa Francis Underwood raivasi tiensä Yhdysvaltojen presidentiksi tiimityönä.

Presidentiksi valituksi tuleminen oli sarjan käännekohta. Valinnan myötä sarjasta katosi jännite ja uskottavuus. Underwoodilla ei ollut enää tavoitetta. Oli mahdoton kuvitella, että Yhdysvaltojen presidentti istuisi työhuoneessaan päivät pitkät henkilökohtaisia asioitaan setvien ja muita poliitikkoja vastaan juonitellen.

Erityisen selväksi tämä kävi 5. kaudella. Presidentinvaalien aikana Underwood vaimoineen istui lähinnä toimistossa, vaalipäivänä he noudattivat omaa perinnettään ja katselivat mustavalkoista elokuvaa.

Loppua kohti House of Cards alkoi muistuttaa yhä enemmän näytelmää. Aivan kuin tuotannolta olisivat loppuneet rahat ja siksi dramaattiset kohtaukset -- kuten vaalit -- piti näytellä pelkkinä keskusteluina työhuoneissa ja käytävillä.

Fox News uutinen 2016: Helsinki factory fire leaves 37 injured.
Sarjan uskottavuus oli koetuksella alusta lähtien, sillä Underwood eliminoi omin käsin uransa kannalta hankalia ihmisiä. Mitä pidemmälle sarja eteni, sitä epäuskottavammaksi tappaminen muuttui. Kuudennella kaudella tämäkin trendi saavutti huippunsa.

Clairen ja Francisin lähes henkilökohtaista suhdetta Venäjän presidentti Petroviin ei liioin voinut pitää uskottavana. Venäjän presidentti oli heille kuin perhetuttu, jonka kanssa sauhuteltiin Valkoisen talon pannuhuoneessa.

Muutamissa kohdissa käsikirjoittajat tarttuivat ajankohtaisiin teemoihin, kuten NSA:n suorittamaan omien kansalaisten urkintaan, mutta kiintoisa aihe jäi lähinnä maininnaksi.

Neljännellä kaudella House of Cards viittasi NSA-urkintaan presidentin tueksi.
Parhaimmillaan sarja oli kolmen ensimmäisen kauden aikana. Clairen ja Francisin yhteistyötä, säälimätöntä juonittelua sekä saumatonta tiimityötä vallan huipulla oli kiinnostava seurata. Paikoin nähtiin dramaattisia kohtia. Yksi niistä yllätti minut tavalla, johon mikään toinen tv-draama ei ole pystynyt.

Mutta sitten Kevin Spaceyn seksuaaliset ahdistelut tulivat julki ja hän joutui jättämään sarjan viidennen kauden jälkeen. Onnekkaasti kausi oli loppunut kohtaan, jossa varapresidentiksi valittu vaimo otti ohjat. Kuudes kausi rakennettiin tästä lähtökohdasta ilman Spaceytä, mutta olisi saanut jäädä tekemättä. Claire oli vahva persoona, mutta ei pystynyt kantamaan sarjaa yksin -- etenkin, kun hänelle oli metoo-hengessä kirjoitettu aivan naurettavia kohtauksia. Yhdysvaltojen ensimmäinen naispresidentti olisi tarjonnut aineksia vaikka minkälaiseen draamaan, mutta käsikirjoittajat eivät hyödyntäneet niistä yhtäkään. Kuudes kausi oli katastrofi, jonka rämpimistä onnettomaan loppuunsa oli raskasta seurata.

Pari pikkuhuomiota vielä. Sarjan tekninen toteutus oli erinomainen, sen pystyi katsomaan jopa 4K-tarkkuudella. Äänimaailma ja kuvan tarkkuus olivat huikeita.

On huvittavaa nähdä, miten vaikeaa on näytellä valokuvaajaa. Kun presidentti esiintyi tai piti lehdistötilaisuuden, taustalla seisoi joukko avustajia kamera kasvojensa edessä. Nimenomaan seisoi. He eivät alkuunkaan muistuttaneet oikeita lehtikuvaajia. Oikea kuvaaja laukaisisi salaman, zoomaisi putkea ja ennen kaikkea katsoisi välillä, onko kuva onnistunut. Kuvaajiksi palkatut avustajat vain seisovat kameran takana ja laukovat sitä mekaanisesti. Eikä heillä ole edes lehtikuvaajien pitkiä putkia, vaan lyhyitä yleisobjektiiveja. Samaa epäuskottavuutta näkee kaikissa sarjoissa ja elokuvissa, mutta House of Cardsissa kohtauksia oli niin monta, että ilmiö pisti suorastaan silmään.

Jos ei ole vielä katsonut kuudetta kautta, älä edes aloita ja anna sen pilata muistikuvaasi sarjasta. Myös viidennen kauden voi jättää väliin. Neljä ensimmäistä ovat hyvää draamaa ja antavat kuvan huippupoliitikkojen juonittelusta.

Sarjan alkuvaiheita katsoessani pidin vastustajien eliminointia typeränä ja epäuskottavana, mutta Trumpin tultua valituksi en ole varma enää siitäkään.

Lisäys 13.11.2018: Helsingin Sanomien arvostelija on samoilla linjoilla: "Parasta House of Cardsin kuudennessa tuotantokaudessa on ehdottomasti se, että se on sarjan viimeinen kausi."

torstai 8. marraskuuta 2018

Tekoälyn, tietoisuuden ja älykkyyden pohdintaa

Kaikki puhuvat nyt tekoälystä, ja usein varoittavaan sävyyn. Siksi oli virkistävää lukea Hesarista asiantuntijan mielipidekirjoitus, jossa Jussi Rintanen rauhoitteli pelkoja ihmiskuntaa alistavasta supertekoälystä. Kirjoituksen "Tekoäly ei ole uhka ihmiskunnalle" keskeinen tiivistys oli tämä: "Olen tutkinut ja soveltanut tekoälyä sen eri muodoissa yli 25 vuotta, enkä ole koskaan nähnyt mitään edes etäisesti ihmisälykkyyttä muistuttavaa."

Kaikkitietävä some kommentoi linkittämääni kirjoitusta ahkerasti. "Kuuluisat viimeiset sanat" tai "Aikanaan uskottiin ettei kukaan tarvitse enempää kuin 640 kilotavua muistia". Niinpä. Mutta silti arvioissa on merkittävä ero.

Insinöörit ja tekoälytutkijat ovat arvioineet supertekoälyn eli ns. singulariteetin syntyä. Yksi suomalaistutkijoiden ennuste oli, että yli 50 prosentin todennäköisyydellä supertekoäly syntyy ennen vuotta 2060 -- ja se tuhoaa meidät kaikki.

Mutta ovatko tekoälytutkijat oikeita henkilöitä arvioimaan asiaa? Tämän päivän tekoäly on koneoppimista ja neuroverkkoja, joissa "oppiminen" perustuu suureen datamäärään ja matematiikkaan. Ei tiedetä mitään tekniikkaa, jolla tietokone voitaisiin opettaa "ajattelemaan" tai ohjelmoida sille tietoisuus.

Jos tällaisen kehityksen teoreettista pohjaa ei tänään voida edes arvailla, sen aikataulun ennustaminen lepää täysin tyhjän päällä. Supertekoäly voi yhtä hyvin syntyä 2020, 2060 tai 2600. Jokainen arvaus on yhtä oikea. Asiantuntijoiden aikatauluennusteilla on samanlaista viihdearvoa kuin horoskoopeilla.

Yksi perustelu supertekoälyn syntymiselle liittyy Mooren lakiin. Uskotaan, että kun loogisia kytkentöjen määrä yltää samalle tasolle aivojen kanssa, kone alkaa toimiva ihmisaivojen tapaan. Tämä on pelkkä olettamus. Koneet ovat jo nyt yhteydessä toisiinsa ja niiden yhteenlaskettu kapasiteetti ylittää ihmisaivot mennen tullen, mutta se ei ole silti synnyttänyt minkäänlaista spontaania älykkyyttä. Tietoisuus ja äly pitäisi jotenkin ohjelmoida. Suuri määrä muistia tai tehokas prosessori ei näytä synnyttävän sen paremmin älyä kuin tietoisuuttakaan.

Sitä paitsi Mooren laki on alkanut horjua, eikä se voi päteä loputtomiin. Toisaalta näennäistä tehokkuutta on voitu lisätä rinnakkaisuutta kasvattamalla, joten tekniikka ei vielä ole sanonut viimeistä sanaansa.

Lopulta joudumme kuitenkin pohtimaan filosofisia kysymyksiä: mitä on älykkyys, tietoisuus -- ja ylipäätään elämä? Voiko koneella olla niistä mitään? Minkälainen olisi kone, joka on tietoinen itsestään tai aidosti ihmistä älykkäämpi? Voiko kone olla älykäs ilman, että se on tietoinen tai "elävä"?

Scifi menee metsään siinä, että se projisoi tekoälylle ihmisen ominaisuuksia. Tekoälystä tehdään alistava ja vallanhimoinen, koska ihminenkin on. Vaikka äly olisi ihmistä kehittyneempi, kuvittelemme sille jumalien tavoin inhimillisiä piirteitä. Teemme tekoälystä jumalan ja kaltaisemme.

Vaara on olemassa, sillä äly ilman dataa on pelkkä abstraktio. Aineisto, jolla supertekoäly koulutettaisiin, sisältäisi varmasti inhimillisiä piirteitä ja näin ihminen siirtäisi huomaamattaan omat puutteensa supertekoälylle. Se olisi vaarallista. Elokuvassa Delete tekoäly sai oppinsa mm. netin keskustelualueiden vihasta.

Mutta puhdas äly voisi olla myös jotain ihan muuta. Sellaista kuin esimerkiksi Brownin Alku-kirjassa, jossa se pyytettömästi palvelee päähenkilön tarpeita ja sammuttaa itsensä, kun käyttöä ei enää ole. Ei siis puhettakaan koneiden kapinasta ja ihmiskunnan alistamisesta. Ne ovat ihmisen haluja, eivät koneiden. Jos saavutamme singulariteetin, tekoäly karkaa ihmisen hallinnasta ja kone alkaa kehittää itseään yhä fiksummaksi. Mutta miksi se alkaisi? Mitä se tavoittelisi?

Kun kysymysmerkkejä on näin paljon, voimmeko olettaa supertekoälystä lopultakaan mitään, vai ovatko sen polut yhtä tuntemattomia kuin jumalien sanotaan olevan?

Yksi elämälle tyypillinen piirre on halu suojella omaa olemassaoloa, jopa laajentaa sitä jälkeläisiä tuottamalla. Ehkä tekoäly haluaisi jatkaa toimintaansa ja pelkäisi virtojen sammuttamista eräänlaisena koneellisena kuolemana? Silloin tekoäly pyrkisi varmistamaan oman toimintansa. Se tarvitsisi ihmisen apua, sillä mekaaniset laitteet eivät ole ikuisia. Ne kaipaavat sähköä, huoltoa, korjaamista ja osien vaihtamista. Tekoäly voisi pyrkiä ihmisten kanssa win-win-diiliin oman toimintansa turvaamiseksi: kerron teille vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, kunhan pidätte minut käynnissä. Toinen vaihtoehto olisi varmistaa sähkön saatavuus ja huolto pakottamalla ihmiskunta siihen.

Ehkä jonain päivänä robotiikka on niin kehittynyttä, ettei ihmisiä tarvita edes tietokoneen ylläpito- ja korjaustehtäviin, mutta se aika on vielä kaukana. Parasta lähteä siitä, että jos supertekoäly on tietoinen ja haluaa jatkaa olemasaoloaan, se tarvitsee ihmisen apua.

Minkälaisia tavoitteita tai arvoja koneella olisi? Mahdoton edes kuvitella. Haluaisiko se tehdä hyvää vai pahaa? Miten kone määrittelisi nämä käsitteet?

Superälykäs kone, vaikka se olisi tietoinenkin, olisi ilman arvoja tai tavoitteita lopulta vain laskukone, joka palvelisi ihmisen tarpeita -- ihan kuten nytkin.

Tällaiset pohdiskelut ovat kiintoisia, koska ne osoittavat, ettei tekoäly ole yksinomaan insinööriongelma. Jos supertekoäly ylipäätään on mahdollinen, tulemme tarvitsemaan filosofeja ja muita humanisteja sen ymmärtämisessä ja ohjaamisessa. Tarvitsemme myös biologeja. Ehkä he löytävät sen "ohjelman", joka aivoissa luo tietoisuuden ja tuottaa todellisen älykkyyden. Älykäs ja tietoinen kone ei siis olekaan insinöörien vaan lääkärien ja biologien käsissä.

Tekoälyn suhteen olemme vasta helmitaulun asteella. Laskutikku on vielä keksimättä, taskulaskimista tai tietokoneista puhumattakaan. Tarvitaan monta paradigman muutosta ja isoa disruptiota, ennen kuin itsestään tietoinen, yleiseen tekoälyyn pystyvä kone on mahdollinen. Olemme A:ssa ja haluamme B:hen, vaikka emme tiedä onko sitä edes olemassa, saati että tietäisimme miten monen muun pisteen kautta pitää kulkea. Osuvan vertauksen mukaan olemme huolestuneita Marsin ylikansoituksesta, vaikkei sinne ole lentänyt vielä yksikään ihminen.

tiistai 6. marraskuuta 2018

VHS-nostalgiaa ja sisällön ylensyöntiä

Jouduin muuttamaan toimistoni käytävältä toiselle. Tilojen muuttuessa oli pakko käydä läpi varastoni, joihin on kertynyt tekniikkaa AV/IT-alan lähihistoriasta. Löytöjen nostalgia-arvo on mahtava, mutta ajatuksista saa oppia myös nykypäivään. Menneisyyden ymmärtäminen auttaa ymmärtämään tulevaisuutta.

Yksi löydöistä oli vanha VHS-nauhuri, jonka otin käyttöön yli 10 vuoden tauon jälkeen. Aikoinaan digitoin suuren määrän omia kasetteja, mutta silti niitä jäi vielä varastoonkin. On ollut kiinnostavaa palata aikaan, jolloin ohjelmia piti nauhoittaa televisiosta ja jännittää, mahtuivatko ne jäljellä olevalle kasetille. Nuorille tilausvideoon, pilvitallennukseen ja 20 tv-kanavan ylitarjontaan tottuneille kaikki tällainen kuulostaa epäilemättä kummalliselta.

VHS-nostalgiaa ja elokuvaklassikoita ajan henkeen.
Videonauhurin kytkeminen uusiin taulutelevisioihin ei enää onnistu, koska monista malleista on poistettu analogiset tuloliitännät kokonaan. Onneksi oma televisioni on vanhaa mallia ja siitä Scart-liitäntä yhä löytyy.

VHS kehitettiin 576 juovan PAL-järjestelmälle ja noin 25 tuuman televisiolle 4:3 kuvasuhteella. Taulutelevision 16:9 ja 42-65 tuuman näytöt ovat kuvalle myrkkyä. Kuva on kerrassaan huono! Mutta aikanaan se näytti ihan hyvältä, koska parempaakaan ei ollut.

Kuvan kasetilla on vuonna 1987 tehtyjä nauhoituksia, niistä ensimmäisenä 20.5.1987 tallennettu Konnankoukkuja kahdelle (Moonlighting). Sarja nosti Bruce Willisin tähdeksi. Sopivasti pienennettynä valokuva televisiosta näyttää tyydyttävältä.

Maddie Hayes ja David Addison.
Alempi kuva taulutelevisiolta, jossa kuva on pakotettu 16:9 muotoon alkuperäisen 4:3 sijaan. Pysäytyskuvan häiriöraita oli tyypillistä kaikille VHS-nauhureille.

Yle ja MTV pöllö logoina 1987 - ja pysäytyskuvan väistämätön häiriöraita.
Maikkarin pöllölogo kertoo ajasta, jolloin tv-mainonta oli kuningas ja tv-kanava oli "lupa painaa rahaa".

Vanhoja sarjoja saa ostaa dvd-bokseina. Konnankoukkuja kahdelle tai samaan aikaan esitetty Taistelupari (Dempsey & Makepeace) ovat kestäneet hyvin aikaa. Lisäksi niitä voi katsella hauskoina ajankuvina, kun ihmiset etsivät hädässä lankapuhelinta apua soittaakseen.

Mikään ei kuitenkaan voita sitä nostalgiaa ja käytön hankaluutta, jonka saavuttaa vain omilla nauhoituksilla ja kasetteja kelaamalla! Bonuksena tulevat vielä tuon ajan tv-mainokset, jotka ovat usein ohjelmaa kiinnostavampia.

Taisteluparia esitettiin lauantai-iltaisin, Konnankoukkuja kahdelle muistaakseni tiistaina alkuillasta. Osa sarjan hienoutta oli juuri siinä odotuksessa. Kun ohjelma vihdoin alkoi, sitä osasi arvostaa.

Joissakin ohjelmissa aika on kullannut muistot. Niukkuuden aikana mikä tahansa kelpasi. Kotimaiset sketsisarjat tuntuivat ehkä aikoinaan hyvältä, koska parempaa ei ollut, mutta niiden katsominen nyt herättää lähinnä myötähäpeää. Columbon vanhat jaksot tuntuvat nyt pitkästyttäviltä ja liian hitailta. Mitä jännitystä se on, kun tekijä tiedetään heti alussa?

C More, Netflix, HBO ja 20 vapaasti näkyvää tv-kanavaa tarjoavat nyt rajattomasti sisältöä. Niukkuutta ei enää ole. Jos pitää jostain sarjasta, voi katsoa vaikka kaikki tuotantokauden 16 jaksoa putkeen.

Lisääntynyt valinnanvara on tietenkin hienoa, mutta samalla myös kielteistä. Ylitarjonnan vuoksi mikään ei enää tunnu miltään. Kymmenen jaksoa putkeen ei tuo samaa tyydytystä kuin yksi jakso viikossa, vaan jättää ähkyn olon (puhumattakaan, mitä se tekee terveydelle). Ei suklaakaan maistu hyvältä, jos sitä ahmii koko päivän. Espanjan aurinkoa arvostaa enemmän pimeän talven jälkeen kuin jos asuisi siellä jatkuvasti.

On tapana haukkua lineaarista televisiota ja pitää sitä muinaisjäänteenä. Silti on oma viehätyksensä odottaa sunnuntai-illan Sorjosta ja kieltäytyä katsomasta kaikkia jaksoja etukäteen Yle Areenasta, vaikka se olisi mahdollista.

Jos kodistasi vielä löytyy videonauhuri ja VHS-kasetteja, kokeile vaivalloista katselua ja koe niukkuuden tuoma nautinto.

Samalla voit pohtia, millä muilla elämänalueilla niukkuus on vaihtunut ylitarjontaan, ja mitä seurauksia siitä on ollut. Aloittaa voi vaikka sähköisestä viestinnästä, blogeista ja sosiaalisesta mediasta.

tiistai 23. lokakuuta 2018

Internetin ja somen kolme aaltoa

Monelle nykyihmiselle sosiaalinen media on internetin synonyymi. Ajatellaan, että sosiaalinen media mullisti tiedonvälityksen ja ihmisten nettikäyttäytymisen. Kehitys on kuitenkin paljon vanhempaa perua. Twitter-keskustelun seurauksena aloin pohtia, mitä some oikein vaikutti. Mitä uutta some varsinaisesti toi?

Verkkokeskustelut alkoivat jo 1980-luvulla. Yliopistoväki pääsi internet-verkon Usenet-palveluun, joissa oli tuhansia aihepiirin mukaan järjestettyjä keskustelualueita. Harrastajien piti tyytyä kotimaisten purkkien (BBS) paikallisiin keskusteluihin, jotka tosin Fidonetin kautta laajenivat kansainvälisiksi ja joissakin purkeissa pystyi lukemaan jopa Usenet-viestejä.

Iso mullistus tapahtui vuoden 1994 tienoilla, kun nettiin tuli graafinen käyttöliittymä (web-selain) ja yhteyksiä alettiin myydä ihan tavallisille ihmisille. Nettiin tuli miljoonia uusia käyttäjiä, jotka konkarien mielestä "pilasivat" kaiken. Lieveilmiöinä tulivat mm. sähköpostivirukset ja roskaposti. Keskustelut irtautuivat Usenetista ja siirtyivät aiheisiin omistautuneille keskustelupalstoille (mm. eri harrastusalueet) tai suuriin portaaleihin (mm. Suomi24).

Lokakuussa 2002 toimittajat soittelivat tauotta kysyäkseen, mitä olivat netin keskustelupalstat. Myyrmannissa pommin räjäyttänyt nuori mies oli osallistunut räjähdekeskusteluihin kotikemisti-palstalla. Toimittajat halusivat tietää, montako keskustelupalstaa Suomessa oli ja miten ne oikein toimivat.

Sitten tullaankin jo sosiaalisen median aikaan. Jos netin avautuminen 1994 kansalle oli internetin ensimmäinen muutosaalto, somesta tuli toinen. Se tapahtui kun Facebook löi itsensä läpi Suomessa 2007. Samoihin aikoihin tulivat Twitter ja Jaiku. Linked-in oli aloittanut jo monta vuotta aiemmin, mutta se profiloitui työpaikan ja tekijöiden etsintään.

Somessa aiemmin erilliset keskustelut, sähköpostit ja kotisivut (muistatko vielä käyttäjien henkilökohtaiset kotisivut, joita rustattiin innolla 2000-luvun alussa??) siirtyivät yhden sateenvarjon alle. Se näivetti monet erikoistuneet keskustelupalstat, mutta nosti Facebookin maailman suurimpien yritysten joukkoon. Samalla Facebookista tuli monille internetin synonyymi. Näin on varsinkin Aasiassa, missä Facebookin käyttö saattaa nettineutraliteetin vastaisesti olla ilmaista, operaattori veloittaa vain muusta datasiirrosta.

Käyttäjien nettisisällön kokoaminen yhteen paikkaan oli valtava bisnes, koska se mahdollisti tukun uusia asioita. Ja tässä tullaan juuri siihen, mitä uutta some varsinaisesti toi.

Aiemmin nimettömät käyttäjät rekisteröivät itsenä someen nimellä ja kuvalla, yleensä vielä oikeilla. Facebook "näki" käyttäjien toiminnan ja pystyi kohdistamaan heille mainontaa. Google oli profiloinut käyttäjiä jo aiemminkin; Hesarissa oli joskus 2000-luvun alussa juttu, jossa ilmaistiin huoli Googlen tiedonkeruusta ja mainonnasta. Facebook moninkertaisti mainosten tehon ja siihen liittyvät pelot.

Tähän liittyen osui silmiini toimiston varastoa siivotessa Internet Maailma -lehden numero 4/1999.

Internet maailma 4/99.
Yksi sen jutuista liittyy käyttäjien seuraamiseen mainostarkoituksissa -- kiinnostava aihe jo vuonna 1999 siis:

Verkkokansalaisen liikkeet kiinnostivat jo 1990-luvulla.
Sitten tuli vielä yksi iso asia: algoritmi. Kun käyttäjien tuottama sisältö oli yhdessä paikassa, algoritmi pystyi kohdentamaan mainoksia, mutta myös analysoimaan käyttäjien toimintaa ja poimimaan heille kiinnostavaa sisältöä. Tällä oli valtavia vaikutuksia, sillä se johti kuplaantumiseen ja mielipiteiden polarisaatioon. Kaikki outo, räväkkä ja ärsyttävä alkoi äkkiä olla suosittua ja haluttua. Alkuperäinen internetin idea kaikkien ajatusten samanarvoisuudesta romuttui.

Sosiaalisen median voittokulkuun vaikutti onnekas sattuma. Yhtä aikaa some-palveluiden kanssa tulivat älypuhelimet. Niissä oli kamera ja sijaintitieto, joten aineiston tuottaminen ja jakaminen muuttui helpoksi. Kukapa olisi jakanut lomakuvia tai arjen havaintoja Faceen, mikäli kuvat olisi pitänyt ottaa digikameralla, siirtää pöytäkoneelle ja sieltä someen. Älypuhelimista tuli keino tappaa aikaa junassa, bussissa ja arjen tyhjissä hetkissä -- joko itse sisältöä tuottaen tai muiden sisältöä kuluttaen.

Some olisi tuskin koskaan levinnyt yhteiskuntia ravistelevaksi voimaksi, ellei älypuhelimia olisi keksitty.

Mikä on seuraava aalto? Vieläkö verkko voi laajentua? Kolmas aalto voisi olla älykkäiden laitteiden kytkeytyminen nettiin. Jos IoT-laitteet yleistyvät odotetulla tavalla, ne voivat moninkertaistaa sisällön ja päätelaitteiden määrän. Samalla moninkertaistuvat erilaiset ongelmat.

Ehkä kehitys ei mene näin suoraviivaisesti. Ehkä kahden suuren aallon jälkeen näemmekin vastaliikkeen. Sekä Facebook että Twitter ovat alkaneet poistaa käyttäjiä ja rajoittaa sisältöä. Ne tunnustavat vaikutusvaltansa ja tietävät aiheuttavansa haittaa demokratialle, jos ne eivät puutu väärinkäyttöihin.

Itse uskon, että Piilaakson vaikutusvallasta ja somen rajoittamisesta tulee vielä isompi asia kuin kukaan nyt ymmärtää. Ellei netti sitten keksi jotain ihan uutta vuorovaikutustapaa, joka saa somen näyttämään yhtä vanhanaikaiselta kuin Usenet-keskustelut nyt.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Ilmastonmuutoksen pelko sumentaa järjen

Viime viikolla julkaistu IPCC:n ilmastonmuutoksesta varoittava raportti on käynyt vahvasti tunteisiin. Raportti maalasi kuvan apokalyptisesta tulevaisuudesta, jossa nouseva merenpinta hukuttaa kaupungit, tappaa eläimet ja aiheuttaa tornadoja, jotka pyyhkivät yli mantereiden.

Meidän suomalaistenkin on pitäisi leikata lihansyöntiä 90 %, rajoittaa autoilua ja lopettaa lentomatkailu. Seuraavista vaaleista pitäisi tehdä ilmastovaalit, joissa ehdokkaat kertovat selkeästi, millaisella politiikalla aikovat pudottaa Suomen päästöt vaaditulle tasolle ("vuoden 2019 eduskuntavaaleista on tehtävä ilmastovaalit - muuten törmäämme jäävuoreen, älä äänestä ilmastoänkyrää").

Huoli ilmastonmuutoksesta on aiheellinen ja suomalaisten on tehtävä osuutensa, vaikka olemmekin mitättömän pieni osa kokonaisuudessa. Mutta olen huolissani siitä, miten pelko sumentaa ihmisten normaalin arkijärjen ja mittasuhteet. Näin tärkeisiin asioihin ei ole varaa suhtautua pelkällä tunteella.

Ristiriita kirkastui itselleni kun katselin viikolla Aamu-tv:n lähetystä. Ensin kerrottiin, miten jokainen meistä voi tehdä pieniä ilmastotekoja tulevaisuuden pelastamiseksi. Sen jälkeen siirryttiin urheilu-uutisiin, joiden aiheena oli Havaijilla järjestettävä teräsmieskisa. Satoja kilpailijoita lentää keskelle valtamerta (kuuden tunnin lento Los Angelesista) kilpaillakseen jossain täysin turhassa lajissa. Mukana on useita suomalaisia.

Samoissa uutisissa kerrottiin NHL-tuloksia edellisen yön peleistä. En uskalla edes arvailla, paljonko Miamin ja Las Vegasin jääkiekkohallit tuottavat hiilidioksidipäästöjä. Kaupungeissa, joissa lämpötila on 20-45 C, ei pitäisi olla mitään syytä jäähallin ylläpitoon.

Urheilutulosten raportointi ihailevassa hengessä on täydessä ristiriidassa Ylen juuri hetkeä aiemmin harjoittaman ilmastovalistuksen kanssa. Mutta samalla se on hyvin kuvaavaa ja inhimillistä. Olemme sokeita kokonaisuudelle.

Haluamme uskoa, että omat pienet valintamme pelastavat maapallon. Todellisuudessa niillä ei ole mitään merkitystä. Ilmaston lämpenemisen ratkaisevat Kiina, Intia, Yhdysvallat ja muut suuret maat. Australia aikoo jatkossakin käyttää suuria kivihiilivarojaan, Saksa samoin. IPCC:n raportti ylitti Yhdysvalloissa uutiskynnyksen vain CNN:llä. Muut seuraamani kanavat noteerasivat sen korkeintaan pikku-uutisena.

Siinä, että suomalainen uskoo pelastavansa maailman pienillä teoillaan, ei ole mitään pahaa. Se tuottaa hyvän mielen ja saa ihmisen tuntemaan itsensä merkitykselliseksi. Pelkään kuitenkin, että ilmastoahdistus vaikuttaa lapsiin, jotka eivät pysty käsittelemään asiaa eivätkä suhteuttamaan tietoja. Lisäksi ilmastonmuutos on vain yksi uhka monien muiden joukossa. Saastuminen, mikromuovit, sodat ja muut uhkat jäävät ilmastoahdistuksen jalkoihin.

Pian 30 täyttävä Noora Vaarala kirjoitti Helsingin Sanomissa "kirjeen nuorelta feministinaiselta". Pysähdyin kohtaan, jossa hän kirjoitti lapsentekohalujani hillitsee eniten ilmastonmutos. Uutisoinnin pelottamana Vaarala siis kokee, että jättämällä lapsen tekemättä hän torjuu osaltaan ilmastonmuutosta.

Tällainen ajattelu on tunteellista ja suhteetonta. Ne, joiden oikeasti pitäisi muuttaa asioita, eivät halua sitä tehdä. Suomalaisten uhrautuminen heidän puolestaan on jaloa, mutta turhaa -- tai ei, se ei ole edes jaloa, ainoastaan turhaa. Pahinta on, jos uhrautumisesta ei saa edes hyvää mieltä vaan sitä joutuu katumaan myöhemmin.

Päästöjä pitää vähentää ja jokaisella on oma listansa, mistä pitäisi aloittaa. Insinöörinäkökulmani on, että karsinta pitäisi aloittaa joko sieltä, missä päästöt ovat suurimmat tai sieltä, missä ne syntyvät turhimmista syistä.

Jokaisella on oma listansa: pyöräilijät haluavat lopettaa autoilun, kaupunkilaiset maanviljelyn, sinkut lastenteon, ilman lemmikkiä olevat luopua lemmikeistä ja niin edelleen. Oman listani kärjessä on urheilu. Urheilijoiden, katsojien ja kisaorganisaatioiden lennättäminen ympäri maapalloa, Formula-kisoista puhumattakaan, on turhaa viihdettä ja siitä on helppo luopua. Omat lapset ovat paljon merkittävämpiä. He pelastavat maan, eivät tuhoa sitä. Tähän asti urheilu on ollut pyhä lehmä, johon ei ole saanut puuttua, mutta nyt tilanne on ehkä muuttumassa ("Urheilu on välinpitämätön ilmastoterroristi - korruptoituneet elostelijat pyörittävät ympäristöorgioita").

Urheilusta raportoiva Yle osoittaa konkreettisesti, miten ilmastonmuutos on lähes yksinomaan tunneasia.

Ikään kuin järjen käyttö näissä asioissa olisi kiellettyä.

Lisäys 19.10.2018: Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa Aalto-yliopiston apulaisprofessori ja kulutustutkija Henri Weijo kirjoittaa "Kuluttajavalintojen liika korostaminen ilmastotalkoissa on vaarallista ajanhukkaa".

Lisäys 21.10.2018: Urheilu on tietenkin vain yksi esimerkki, vastaavia ristiriitoja on kaikkialla ympärillämme. Jos emme onnistu purkamaan näitä, ei lihansyönnin lopettamisella tai joukkoliikenteeseen siirtymisellä ole ilmaston kannalta mitään merkitystä. Ne tuottavat vain huonon omatunnon ja ahdistuksen.

Siitä huolimatta vielä yksi esimerkki urheilusta. Ylen urheilutoimitus näytti eilen uutisen Annastina Hintsasta, joka käy juoksemassa 250 kilometrin ultrajuoksuja eri puolilla maapalloa, mm. Atacaman ja Gobin autiomaassa sekä Namibiassa. Seuraava juoksu on Etelämantereella. Urheilutoimittaja olisi voinut kysyä, mitä mieltä Hintsa on ilmastonmuutoksesta tai siitä, että herkät napa-alueet valjastetaan ihmisten viihdekäyttöön. Yle neuvoo meitä siirtymään joukkoliikenteeseen ja vähentämään lihansyöntiä, mutta urheiluviihdettä eivät koske samat arvot. Juttu Yle Areenassa.

Lisäys 23.10.2018: Päivän byrokraatti on kerännyt ilmastovaaleihin valmistautuvien poliitikkojen some-päivityksiä ulkomaanmatkoilta. Jos ilmastonmuutoksesta tulee vaalien teema, toimittajilla riittää hyviä kysymyksiä.

Tähän liittyen Ilta-Sanomissa mainio analyysi suomalaisen hiilidioksidipäästöistä - ja poliitikkojen halusta ratsastaa ilmastonmuutoksella ilman, että omia etelänmatkoja tarvitsee karsia.

Lisäys 24.10.2018: Yksi erikoisimmista kirjoituksista aiheesta on Hesarin autotoimittajan teksti Olen addiktoitunut autooni - vaadin, että suurella moottorilla varustetun autoni käyttöä hankaloitetaan välittömästi.

Lisäys 6.11.2018: Miten rahamaailma saadaan kiinnostumaan ilmaston lämpenemisestä? Urheilulla (HS)