Seitsemänkymmentä vuotta sitten talvisodan ensimmäinen viikko oli takana. Näin Suomen itsenäisyyspäivänä on sopiva hetki pohtia aihetta.
Entä jos sota syttyisi tänään? Miten nyky-Suomi varustautuisi sotaan? Miten naiset, jotka luulivat armeijan käymisen olevan vain trendikästä ulkoilua, suhtautuisivat liikekannallepanoon? Entä tietokonepeleissä kouliintuneet ja pitkissä palavereissa kahvin juomiseen tottuneet nuoret miehet? Ase käteen ja rintamalle, valmiina kaatumaan maansa puolesta?
Mitä, apua! Entä talveksi varattu Thaimaan-loma, pitääkö se perua? Saako siitä rahat takaisin? Entä mitä tapahtuu mun leasing-autolle? Toimiiko rintamalla kännykkä ja netti? Saako siellä käyttää Facebookia? Ja kuka nauhoittaa tv-ohjelmat poissaollessani? Mun on ihan pakko nähdä 24 ja Täydelliset naiset.
Luultavasti tämä sukupolvi olisi aivan hukassa, jos se joutuisi isovanhempiensa saappaisiin - niin paljon suomalainen yhteiskunta on 70 vuodessa muuttunut. Olemme tottuneet arkipäivän mukavuuksiin. Pieni jonotus rokotukseen tai kaupan hyllyltä puuttuva lempijugurtti riittää pilaamaan päivän. Jos kaikki ei toimi kuin rasvattu, jostain pitää löytää syyllinen.
Entä työmme? Istumme palavereissa, teemme Powerpointteja ja naputtelemme tietokonetta. Kaikki likipitäen hyödyttömiä taitoja, mikäli oikea kriisi alkaa. Kuinka moni meistä osaisi tehdä jotain oikeasti hyödyllistä kotirintamalla?
Spekulointi voi olla turhaa. Ehkä seuraavaa sotaa ei käydä rintamalla, vaan vihollinen lamauttaa yhteiskunnan viestintäyhteydet ja näin pysäyttää koko maan. Länsimainen yhteiskunta on niin haavoittuva, ettei se kestä veden, sähkön tai tietoverkkojen katkoksia. Ehkä cybersota tekee juoksuhaudat tarpeettomiksi? Ehkä hyökkäjä käyttää viruksia ja palvelunestoja tankkien sijaan? Toivottavasti - silloin meillä on mahdollisuuksia selvitä.
Mutta miksi sitten armeijassa edelleen opetetaan ampumista ja taistelua aivan kuten 70 vuotta sitten?
sunnuntaina 6. joulukuuta 2009
lauantaina 5. joulukuuta 2009
Junalla ilmastokokoukseen
Maanantaina alkaa Kööpenhaminan ilmastokokous. Lehtitietojen mukaan tilaisuuteen lähtee Suomesta perästi 69 hengen virallinen valtuuskunta. Sen lisäksi tulee epälukuinen määrä toimittajia ja vastaavia oheishenkilöitä.
Joku ehdotti lehdessä, että valtuuskunnan pitäisi matkustaa junalla. Niin pitäisi. Olen itsekin joskus matkustanut junalla Helsingistä Kööpenhaminaan - joskaan yöjuna Tukholmasta Kööpenhaminaan ei ollut erityisen miellyttävä kokemus. Junat harvoin ovat.
Mistähän syystä ilmastokonferenssit järjestetään mahdollisimman kaukaisissa paikoissa? Kiotossa, Balilla ja ensi vuonna Mexicossa. Tämän vuoden Kööpenhamina erottuu pahasti joukosta. Osallistujat tulevat ympäri maailman, mutta silti olisi järkevää valita paikka, johon joko osallistujien enemmistöllä tai suurimmilla saastuttajilla on lyhin matka.
Paikan valinnalla olisi lähinnä symbolinen merkitys. Se osoittaisi siitä, että konferenssiin matkustavat virkamiehet oikeasti välittävät asiasta. Ja ihan oikeasti hei: onko Suomesta syytä lähettää paikalle 69 henkilöä, vaikka konferenssi onkin lähellä? Miksei koko konferenssia järjestetä videoneuvotteluna?
Juuri tämä on ilmastopolitiikan ongelma. Kaikki puhuvat, mutta kukaan ei ole valmis näyttämään itse esimerkkiä. Miten he sitten odottavat kansan tottelevan?
Hiilijalanjäljen kannalta lienee aivan sama, matkustaako suomalainen valtuuskunta Kööpenhaminaan laivalla ja junalla, vai tekeekö se parin tunnin lennon. Jälkimmäinen voi olla jopa parempi vaihtoehto ympäristön kannalta.
Kyse on esimerkistä.
Joku ehdotti lehdessä, että valtuuskunnan pitäisi matkustaa junalla. Niin pitäisi. Olen itsekin joskus matkustanut junalla Helsingistä Kööpenhaminaan - joskaan yöjuna Tukholmasta Kööpenhaminaan ei ollut erityisen miellyttävä kokemus. Junat harvoin ovat.
Mistähän syystä ilmastokonferenssit järjestetään mahdollisimman kaukaisissa paikoissa? Kiotossa, Balilla ja ensi vuonna Mexicossa. Tämän vuoden Kööpenhamina erottuu pahasti joukosta. Osallistujat tulevat ympäri maailman, mutta silti olisi järkevää valita paikka, johon joko osallistujien enemmistöllä tai suurimmilla saastuttajilla on lyhin matka.
Paikan valinnalla olisi lähinnä symbolinen merkitys. Se osoittaisi siitä, että konferenssiin matkustavat virkamiehet oikeasti välittävät asiasta. Ja ihan oikeasti hei: onko Suomesta syytä lähettää paikalle 69 henkilöä, vaikka konferenssi onkin lähellä? Miksei koko konferenssia järjestetä videoneuvotteluna?
Juuri tämä on ilmastopolitiikan ongelma. Kaikki puhuvat, mutta kukaan ei ole valmis näyttämään itse esimerkkiä. Miten he sitten odottavat kansan tottelevan?
Hiilijalanjäljen kannalta lienee aivan sama, matkustaako suomalainen valtuuskunta Kööpenhaminaan laivalla ja junalla, vai tekeekö se parin tunnin lennon. Jälkimmäinen voi olla jopa parempi vaihtoehto ympäristön kannalta.
Kyse on esimerkistä.
lauantaina 28. marraskuuta 2009
Helsinki on vuoden 2012 outoilupääkaupunki
Keskiviikkona 25.11.2009 Helsinki valittiin vuoden 2012 maailman outoilupääkaupungiksi. Vai oliko se muotoilupääkaupungiksi? Jotain sinne päin kuitenkin.
Ilmeisesti titteli koettiin tärkeäksi, koska jo aamulla radiossa haastateltiin paikan päälle Singaporeen lentänyttä Helsingin kaupunginjohtajaa. Hän odotti jännittyneenä myöhemmin päivällä tapahtunutta voittajan nimen julkistusta. Ai miten niin turhaa lentämistä pitäisi vähentää...?
Loppuvaiheessa Suomen kanssa nimityksestä kilpaili Eindhovenin kaupunki. Siis mikä? Muistaakseni siellä on ollut Philipsin tehtaita ja jokin jalkapallojoukkue. Miten suomalaisten (tai kenenkään muunkaan) elämä olisi muuttunut, jos vuoden 2012 muotoilupääkaupungiksi olisikin valittu Eindhoven? Miten eindhovenilaisten elämä muuttuu nyt, kun valinta osui Helsinkiin?
Mikä muuten on tämän vuoden muotoilupääkaupunki? Tai ensi vuoden? Kukaan ei tunnu tietävän. Täysin outoja nimiä.
Pieni Suomi on tietenkin iloinen kaikista nimityksistä, jotka tuovat julkisuutta. Onneksi valinta osui meihin, sillä pelkkä kilpailuun osallistuminen tuli maksamaan 122 000 euroa. Juhlavuoden oma budjetti on noin 15 miljoonaa euroa. Valtio maksaa budjetista viisi miljoonaa. Kumma juttu, että designiin löytyy rahaa, mutta lasten, vanhusten ja terveydenhoitoon ei. Kuinkahan iso vääntö piti käydä, että valtio antoi tähän hankkeeseen viisi miljoonaa? Outoa.
Toivotaan, että investointi tuottaa rahat takaisin. Pitkällä tähtäimellä mitään kestävää ei luoda juhlavuosia nimeämällä, vaan todellisella työnteolla.
Google News löysi aiheesta mainintoja vain design-alan ammattilehdistä sekä pienen, viikko sitten olleen uutisen Independentissä. Valinta ei näytä herättäneen maailmalla juurikaan huomiota.
Kotimaassa kaikki on tietenkin toisin. Viimeksi tänään lauantaina Helsingin Sanomat omisti sille lähes koko sivun jutun.
Parin viime viikon aikana on keskusteltu ruuhkamaksujen gps-valvonnasta. Sille on riittänyt tilaa muutaman yleisönosastokirjoituksen ja lopulta yhden lehtijutun verran. Ei siis kannata ihmetellä, miksi tekninen kehitys muokkaa ihmisten elämää huomaamatta ja rajusti. Ei kannata syyttää yksin insinöörejä ja markkinavoimia. Suuret mullistukset saavat tapahtua kaikessa rauhassa, koska kulttuuritoimittajia on moninkertaisesti enemmän kuin tiede- ja tekniikka-asioita seuraavia toimittajia.
PS. Lopulta netistä selvisivät myös nykyinen ja seuraava muotoilupääkaupunki: Italian Torino ja 2010-2011 Korean Soul. No niinpä tietysti. Kaikkihan tuntevat soulilaisen muotoilun saavutukset.
Ilmeisesti titteli koettiin tärkeäksi, koska jo aamulla radiossa haastateltiin paikan päälle Singaporeen lentänyttä Helsingin kaupunginjohtajaa. Hän odotti jännittyneenä myöhemmin päivällä tapahtunutta voittajan nimen julkistusta. Ai miten niin turhaa lentämistä pitäisi vähentää...?
Loppuvaiheessa Suomen kanssa nimityksestä kilpaili Eindhovenin kaupunki. Siis mikä? Muistaakseni siellä on ollut Philipsin tehtaita ja jokin jalkapallojoukkue. Miten suomalaisten (tai kenenkään muunkaan) elämä olisi muuttunut, jos vuoden 2012 muotoilupääkaupungiksi olisikin valittu Eindhoven? Miten eindhovenilaisten elämä muuttuu nyt, kun valinta osui Helsinkiin?
Mikä muuten on tämän vuoden muotoilupääkaupunki? Tai ensi vuoden? Kukaan ei tunnu tietävän. Täysin outoja nimiä.
Pieni Suomi on tietenkin iloinen kaikista nimityksistä, jotka tuovat julkisuutta. Onneksi valinta osui meihin, sillä pelkkä kilpailuun osallistuminen tuli maksamaan 122 000 euroa. Juhlavuoden oma budjetti on noin 15 miljoonaa euroa. Valtio maksaa budjetista viisi miljoonaa. Kumma juttu, että designiin löytyy rahaa, mutta lasten, vanhusten ja terveydenhoitoon ei. Kuinkahan iso vääntö piti käydä, että valtio antoi tähän hankkeeseen viisi miljoonaa? Outoa.
Toivotaan, että investointi tuottaa rahat takaisin. Pitkällä tähtäimellä mitään kestävää ei luoda juhlavuosia nimeämällä, vaan todellisella työnteolla.
Google News löysi aiheesta mainintoja vain design-alan ammattilehdistä sekä pienen, viikko sitten olleen uutisen Independentissä. Valinta ei näytä herättäneen maailmalla juurikaan huomiota.
Kotimaassa kaikki on tietenkin toisin. Viimeksi tänään lauantaina Helsingin Sanomat omisti sille lähes koko sivun jutun.
Parin viime viikon aikana on keskusteltu ruuhkamaksujen gps-valvonnasta. Sille on riittänyt tilaa muutaman yleisönosastokirjoituksen ja lopulta yhden lehtijutun verran. Ei siis kannata ihmetellä, miksi tekninen kehitys muokkaa ihmisten elämää huomaamatta ja rajusti. Ei kannata syyttää yksin insinöörejä ja markkinavoimia. Suuret mullistukset saavat tapahtua kaikessa rauhassa, koska kulttuuritoimittajia on moninkertaisesti enemmän kuin tiede- ja tekniikka-asioita seuraavia toimittajia.
PS. Lopulta netistä selvisivät myös nykyinen ja seuraava muotoilupääkaupunki: Italian Torino ja 2010-2011 Korean Soul. No niinpä tietysti. Kaikkihan tuntevat soulilaisen muotoilun saavutukset.
perjantaina 27. marraskuuta 2009
Ostaako valtio Digitan takaisin?
Kun television digitalisoinnista alettiin puhua 1990-luvun jälkipuoliskolla, yksi keskeisistä perusteluista oli jakeluverkon säilyttäminen kotimaisessa hallinnassa. Jos katsojat olisivat hankkineet laajamittaisesti satelliittilautasia, jakeluverkon kontrolli olisi karannut vieraisiin käsiin. Silloin esimerkiksi hätätiedotteiden jakelu olisi vaarantunut.
Tiedämme hyvin mitä sitten tapahtui: valtio myi Digitan ulkomaille saadakseen rahaa digitalisoinnin rahoittamiseen. Globalisaation huumassa omistuksella ei äkkiä ollutkaan merkitystä. "Eivät ne lähetysmastot meiltä mihinkään karkaa - sama se, kuka ne omistaa", oli perusteluna.
Nyt takki on kääntynyt taas alkuperäiseen asentoon. Pääministeri Vanhanen sanoo, ettei valtion roolia omistajana pidä pelätä. Tietoliikenteen toimivuus kriisitilanteessa halutaan turvata ja tärkeänä keinona pidetään yhteiskunnan perustoimintojen palauttamista kotimaiseen omistukseen.
Mielenkiintoista nähdä, koskeeko tämä periaate myös radio- ja tv-verkkoa - vai onko hallituskin jo valmis myöntämään, että kriisitiedottamisen painopiste on siirtynyt nettiin.
Tiedämme hyvin mitä sitten tapahtui: valtio myi Digitan ulkomaille saadakseen rahaa digitalisoinnin rahoittamiseen. Globalisaation huumassa omistuksella ei äkkiä ollutkaan merkitystä. "Eivät ne lähetysmastot meiltä mihinkään karkaa - sama se, kuka ne omistaa", oli perusteluna.
Nyt takki on kääntynyt taas alkuperäiseen asentoon. Pääministeri Vanhanen sanoo, ettei valtion roolia omistajana pidä pelätä. Tietoliikenteen toimivuus kriisitilanteessa halutaan turvata ja tärkeänä keinona pidetään yhteiskunnan perustoimintojen palauttamista kotimaiseen omistukseen.
Mielenkiintoista nähdä, koskeeko tämä periaate myös radio- ja tv-verkkoa - vai onko hallituskin jo valmis myöntämään, että kriisitiedottamisen painopiste on siirtynyt nettiin.
tiistaina 24. marraskuuta 2009
Miksi gps-ruuhkamaksu johtaa valvontayhteiskuntaan
Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla (16.11.2009) kirjoitukseni siitä, miten gps-perustainen ruuhkamaksu uhkaa kansalaisten yksityisyyttä.
Kaksi päivää myöhemmin lehti julkaisi vastineen, jonka oli kirjoittanut Helsingin ympäristölautakunnan jäsen Timo Pyhälahti otsikolla Satelliittipaikannus ei ole uhka yksityisyydelle. Tekijänoikeus estää kopioimasta koko kirjoitusta tähän, mutta sitaattioikeus sallii avainkohtien poimimisen. Pyhälahti kirjoittaa:
Teknisesti ehdottomasti käytännöllisin tapa laskuttaa kilometrien perusteella kertyvät ruuhkamaksut on asettaa paikannuslaite laskemaan, montako kilometriä maksualueella on kuljettu.
Laite tarkastaa, liikutaanko laitteen muistiin tallennetun maantieteellisen alueen sisä- vai ulkopuolella. Sitten esimerkiksi kuun lopussa laitteesta ilmoitetaan laskutusta varten ainoastaan kertynyt saldo ilman tarkempaa selostusta reiteistä.
Pyhälahden käsitys maksujärjestelmän toteutuksesta on idealistinen ja ohittaa tyystin valvontanäkökulman. Pyhälahti tai ympäristölautakunta eivät ole ilmeisesti lainkaan pohtineet järjestelmän käytännön toteutusta. Siksi kirjoitin vielä oman vastineeni, jota lehti ei kuitenkaan enää julkaissut.
Nyt Helsingin Sanomien lukijoille jäi käsitys, että allekirjoittanut halusi vain pelotella uhkakuvilla pystymättä perustelemaan, miksi näin kävisi. Se on valitettavaa, sillä tapoihini ei kuulu pelotella turhaan - pikemminkin päinvastoin.
Tässä siis 19.11.2009 lehteen lähettämäni perustelut sille, miksi pidän gps-ruuhkamaksua yksityisyyden näkökulmasta vaarallisena kehityksenä:
---------------------------------
19.11.2009 Gps-pohjainen ruuhkamaksu täynnä sudenkuoppia
Autossa oleva gps-paikannin raportoi kerran kuussa, kuinka monta kilometriä maksualueella on kuljettu eikä kenenkään yksityisyys kärsi, lupasi Helsingin ympäristölautakunnan jäsen (HS 18.11.2009).
Paperilla kaikki tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta, mutta kun tekniikkaa aletaan soveltaa käytännössä törmätään ongelmiin, joiden ratkaisuun on vain huonoja keinoja.
Miten ensinnäkin varmistetaan, että autoilija pitää paikanninta mukanaan eikä jätä sitä maksun välttämiseksi kotiin? Tullaanko tätä valvomaan ratsioin? Vai lähettääkö laite signaalia, jonka puuttumisen valvontakamera tunnistaa?
Kuluttajalla on oltava keino varmistaa laskutuksen oikeellisuus. Se onnistuu vain, jos laite tallentaa kaikki ajotiedot -- ei siis pelkkiä kilometrejä -- muistiinsa. Miten varmistetaan, ettei laitteen omistaja nollaa muistia tai irrota paristoa?
Ainoa tapa suojata tiedot ja säilyttää ne laskutusta varten on siirtää data muutaman tunnin välein operaattorin tai viranomaisen koneelle. Tällöin on myös helppo varmistaa, että laite on jatkuvasti toiminnassa kuten pitääkin.
Olivatpa ajotiedot laitteen omassa muistissa tai viranomaisella, ne muodostavat tietokannan, josta esimerkiksi poliisi pystyy jälkikäteen selvittämään, kuka pysäköi autonsa väärin, ajoi ylinopeutta tai oli rikoksen tapahtumapaikalla.
Jos tämä tieto on olemassa, sitä tullaan varmasti myös käyttämään. Ei tietenkään alussa, kun järjestelmälle haetaan yleisön hyväksyntää, mutta myöhemmin. Näin on käynyt kaikelle muullekin kansalaisista kerätylle sähköiselle tiedolle.
Ainoa keino varmistaa tallentimen toiminta on upottaa laite auton rakenteisiin niin, ettei autoilija voi itse vaikuttaa siihen. Koska pääkaupunkiseudulle tulevia autoja ei voida erotella muista, tekniikka on asennettava kaikkiin maahan tuotaviin autoihin. Paikannus ja rahastus leviävät väistämättä koko Suomeen, niin maanteille kuin kaupunkeihin.
Siksi kysyn uudelleen: onko tämä kaikki todella sen arvoista, että Helsingissä ajetut matkat saadaan laskutettua kilometrin tarkkuudella?
---------------------------------
Pian kirjoituksen lähettämisen jälkeen sain tietää, että Helsingissä jo käynnissä oleva gps-maksukokeilu käyttää nimenomaan jatkuvaa valvontaa, jonka tilastoja autoilija itse voi seurata www-sivulta (!). Ympäristölautakunnan kannattaisi perehtyä myös asian käytännölliseen puoleen - tähän asti vahva ideologinen leima ja usko ovat olleet keskeinen osa hanketta.
Kaksi päivää myöhemmin lehti julkaisi vastineen, jonka oli kirjoittanut Helsingin ympäristölautakunnan jäsen Timo Pyhälahti otsikolla Satelliittipaikannus ei ole uhka yksityisyydelle. Tekijänoikeus estää kopioimasta koko kirjoitusta tähän, mutta sitaattioikeus sallii avainkohtien poimimisen. Pyhälahti kirjoittaa:
Teknisesti ehdottomasti käytännöllisin tapa laskuttaa kilometrien perusteella kertyvät ruuhkamaksut on asettaa paikannuslaite laskemaan, montako kilometriä maksualueella on kuljettu.
Laite tarkastaa, liikutaanko laitteen muistiin tallennetun maantieteellisen alueen sisä- vai ulkopuolella. Sitten esimerkiksi kuun lopussa laitteesta ilmoitetaan laskutusta varten ainoastaan kertynyt saldo ilman tarkempaa selostusta reiteistä.
Pyhälahden käsitys maksujärjestelmän toteutuksesta on idealistinen ja ohittaa tyystin valvontanäkökulman. Pyhälahti tai ympäristölautakunta eivät ole ilmeisesti lainkaan pohtineet järjestelmän käytännön toteutusta. Siksi kirjoitin vielä oman vastineeni, jota lehti ei kuitenkaan enää julkaissut.
Nyt Helsingin Sanomien lukijoille jäi käsitys, että allekirjoittanut halusi vain pelotella uhkakuvilla pystymättä perustelemaan, miksi näin kävisi. Se on valitettavaa, sillä tapoihini ei kuulu pelotella turhaan - pikemminkin päinvastoin.
Tässä siis 19.11.2009 lehteen lähettämäni perustelut sille, miksi pidän gps-ruuhkamaksua yksityisyyden näkökulmasta vaarallisena kehityksenä:
---------------------------------
19.11.2009 Gps-pohjainen ruuhkamaksu täynnä sudenkuoppia
Autossa oleva gps-paikannin raportoi kerran kuussa, kuinka monta kilometriä maksualueella on kuljettu eikä kenenkään yksityisyys kärsi, lupasi Helsingin ympäristölautakunnan jäsen (HS 18.11.2009).
Paperilla kaikki tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta, mutta kun tekniikkaa aletaan soveltaa käytännössä törmätään ongelmiin, joiden ratkaisuun on vain huonoja keinoja.
Miten ensinnäkin varmistetaan, että autoilija pitää paikanninta mukanaan eikä jätä sitä maksun välttämiseksi kotiin? Tullaanko tätä valvomaan ratsioin? Vai lähettääkö laite signaalia, jonka puuttumisen valvontakamera tunnistaa?
Kuluttajalla on oltava keino varmistaa laskutuksen oikeellisuus. Se onnistuu vain, jos laite tallentaa kaikki ajotiedot -- ei siis pelkkiä kilometrejä -- muistiinsa. Miten varmistetaan, ettei laitteen omistaja nollaa muistia tai irrota paristoa?
Ainoa tapa suojata tiedot ja säilyttää ne laskutusta varten on siirtää data muutaman tunnin välein operaattorin tai viranomaisen koneelle. Tällöin on myös helppo varmistaa, että laite on jatkuvasti toiminnassa kuten pitääkin.
Olivatpa ajotiedot laitteen omassa muistissa tai viranomaisella, ne muodostavat tietokannan, josta esimerkiksi poliisi pystyy jälkikäteen selvittämään, kuka pysäköi autonsa väärin, ajoi ylinopeutta tai oli rikoksen tapahtumapaikalla.
Jos tämä tieto on olemassa, sitä tullaan varmasti myös käyttämään. Ei tietenkään alussa, kun järjestelmälle haetaan yleisön hyväksyntää, mutta myöhemmin. Näin on käynyt kaikelle muullekin kansalaisista kerätylle sähköiselle tiedolle.
Ainoa keino varmistaa tallentimen toiminta on upottaa laite auton rakenteisiin niin, ettei autoilija voi itse vaikuttaa siihen. Koska pääkaupunkiseudulle tulevia autoja ei voida erotella muista, tekniikka on asennettava kaikkiin maahan tuotaviin autoihin. Paikannus ja rahastus leviävät väistämättä koko Suomeen, niin maanteille kuin kaupunkeihin.
Siksi kysyn uudelleen: onko tämä kaikki todella sen arvoista, että Helsingissä ajetut matkat saadaan laskutettua kilometrin tarkkuudella?
---------------------------------
Pian kirjoituksen lähettämisen jälkeen sain tietää, että Helsingissä jo käynnissä oleva gps-maksukokeilu käyttää nimenomaan jatkuvaa valvontaa, jonka tilastoja autoilija itse voi seurata www-sivulta (!). Ympäristölautakunnan kannattaisi perehtyä myös asian käytännölliseen puoleen - tähän asti vahva ideologinen leima ja usko ovat olleet keskeinen osa hanketta.
maanantaina 23. marraskuuta 2009
Laki valokuvien muokkauksen ilmoittamisesta
Vasta tänään ehdin kuunnella töihin kävellessäni viime viikon Taustapeilin, jossa ajankohtaisista uutisista keskustelivat Fatbardhe Hetemaj, Rakel Liekki ja Mika Pantzar.
Ensimmäinen aihe liittyi valokuvien manipulointiin. Ranskassa 60 kansanedustajaa on tehnyt aloitteen, jonka mukaan mainosvalokuviin olisi lisättävä maininta, mikäli kuvassa olevien henkilöiden ulkonäköä on paranneltu keinotekoisesti. Valokuvamalleja ei saisi hoikentaa eikä sääriä kaunistella.
Voi noita ranskalaisia! Yrittävät kerta toisensa jälkeen hallita vaikeita asioita lainsäädännöllä, kuten vaikkapa kieltämällä vierasperäisten sanojen käytön tai ehdottamalla lakia, joka kriminalisoisi Armenian kansanmurhan kieltämisen (se hanke sentään kuivui kasaan). Muistuttavat kohta inhoamiaan amerikkalaisia. Lain pitäisi olla vasta viimesijainen keino. Mitä monitahoisempi asia, sen huonommin laki soveltuu sen säätelyyn.
Panelin naisjäsenet olivat lain kannalla. Mainoskuvissa esiintyvät hoikat ja virheettömät naisvartalot aiheuttavat heidän mielestään ulkonäköpaineita tytöille, jotka yrittävät pyrkiä samaan. Mika Pantzar oli eri mieltä. Häntä huolestutti erityisesti valvonta, jota lain noudattaminen vaatisi.
Kukaan kolmesta ei tainnut harrastaa digikuvausta. Nykyään jokaista digikuvaa käsitellään, eikä kyse ole pelkästä rajauksesta tai värisävyjen säädöstä kuten filmiaikaan. Olisi mahdollista laatia laki, joka velvoittaisi ilmoittamaan vartalolle tehdystä kuvankäsittelystä, mutta mihin vedettäisiin raja?
Hetemaj otti esimerkiksi Demi Mooren kasvot, joissa yli 40 vuoden iästä huolimatta näkyy vähemmän ryppyjä kuin hänen omissa 24-vuotiaissa kasvoissaan. Kasvojen siloittelu on arkipäivää kaikessa digikuvauksessa. Näppylöitä ja pisamia peitetään Photoshopin siveltimellä tai kloonaustyökalulla. Aiheesta on kokonaisia kirjoja, kuten Lee Variksen Skin - Complete Guide to Digitally Lighting, Photographing, and Retouching Faces and Bodies.
Kirjan oppeja tai monimutkaisia tekniikoita ei tarvita. Jokainen digikuvaaja tietää, että jo yksinkertainen Gaussian blur -suodin pehmentää ihon ryppyjä. Aivan tavalliset lehteen menevät haastateltavien kasvokuvat käsitellään sillä, eikä kukaan ole tehnyt asiasta numeroa. Eräät kamerat (kuten Olympuksen pokkarit) siloittavat kasvoja haluttaessa jopa automaattisesti.
Mikä siis olisi sallittua ryppyjen poistoa? Pitäisikö Gaussian blur -suotimen käytöstä olla maininta kuvassa? Entä jos kuvaa terävöitetään, mikä korostaa ryppyjä - pitäisikö siitäkin mainita? Käytännössä jokainen kamera (ja jopa televisiot) terävöittävät kuvaa automaattisesti.
Sinänsä hyvä tarkoitus johtaa niin hankaliin tilanteisiin, etteivät toivottavasti edes ranskalaiset lähde kokeilemaan ideaa käytännössä. Jos lähtevät (ja ranskalaiset tuntien kaikki mahdollista, heillä idealismi ajaa usein käytännön edelle), seuraan mielenkiinnolla mihin laki johtaa.
Viimeinen aihe liittyi internetin tilanteeseen. Pantzarin väite oli, ettei mikään 1990-luvun puolivälissä esitelty netin uhkakuvista toteutunut. Ihmiset eivät jakautuneet sen myötä kahtia, nettiaktiivit eivät hukkuneet virtuaalimaailmaan eikä pornosta tullutkaan valtavirtaa.
Väitän, että kaikki tämä tapahtui. Suomessa viidennes kansasta eli miljoona ihmistä on netin ulkopuolella. Moni nuori on niin uppoutunut nettimaailmaan, ettei aina erota todellisuutta virtuaalisuudesta. Ja pornosta tuli netin ansiosta niin arkipäiväistä, ettei kukaan kiinnitä siihen enää edes huomiota. Netin myötä pornoa saa rajattomasti ja paljon aiempaa helpommin. Moni nainen valittaa nettipornon ajaneen suhteen karille.
Kaikki tämä on tapahtunut, mutta kukaan ei tunnu enää välittävän siitä. Olemme niin tottuneet netin tuomaan kehitykseen, ettemme osaa kyseenalaistaa sitä. Mediakaan ei enää välitä - sitä kiinnostavat nykyisin vain julkkikset ja skandaalit. Eli juuri se informaation viihteellistyminen, mitä netin tullessa pelättiin.
Ensimmäinen aihe liittyi valokuvien manipulointiin. Ranskassa 60 kansanedustajaa on tehnyt aloitteen, jonka mukaan mainosvalokuviin olisi lisättävä maininta, mikäli kuvassa olevien henkilöiden ulkonäköä on paranneltu keinotekoisesti. Valokuvamalleja ei saisi hoikentaa eikä sääriä kaunistella.
Voi noita ranskalaisia! Yrittävät kerta toisensa jälkeen hallita vaikeita asioita lainsäädännöllä, kuten vaikkapa kieltämällä vierasperäisten sanojen käytön tai ehdottamalla lakia, joka kriminalisoisi Armenian kansanmurhan kieltämisen (se hanke sentään kuivui kasaan). Muistuttavat kohta inhoamiaan amerikkalaisia. Lain pitäisi olla vasta viimesijainen keino. Mitä monitahoisempi asia, sen huonommin laki soveltuu sen säätelyyn.
Panelin naisjäsenet olivat lain kannalla. Mainoskuvissa esiintyvät hoikat ja virheettömät naisvartalot aiheuttavat heidän mielestään ulkonäköpaineita tytöille, jotka yrittävät pyrkiä samaan. Mika Pantzar oli eri mieltä. Häntä huolestutti erityisesti valvonta, jota lain noudattaminen vaatisi.
Kukaan kolmesta ei tainnut harrastaa digikuvausta. Nykyään jokaista digikuvaa käsitellään, eikä kyse ole pelkästä rajauksesta tai värisävyjen säädöstä kuten filmiaikaan. Olisi mahdollista laatia laki, joka velvoittaisi ilmoittamaan vartalolle tehdystä kuvankäsittelystä, mutta mihin vedettäisiin raja?
Hetemaj otti esimerkiksi Demi Mooren kasvot, joissa yli 40 vuoden iästä huolimatta näkyy vähemmän ryppyjä kuin hänen omissa 24-vuotiaissa kasvoissaan. Kasvojen siloittelu on arkipäivää kaikessa digikuvauksessa. Näppylöitä ja pisamia peitetään Photoshopin siveltimellä tai kloonaustyökalulla. Aiheesta on kokonaisia kirjoja, kuten Lee Variksen Skin - Complete Guide to Digitally Lighting, Photographing, and Retouching Faces and Bodies.
Kirjan oppeja tai monimutkaisia tekniikoita ei tarvita. Jokainen digikuvaaja tietää, että jo yksinkertainen Gaussian blur -suodin pehmentää ihon ryppyjä. Aivan tavalliset lehteen menevät haastateltavien kasvokuvat käsitellään sillä, eikä kukaan ole tehnyt asiasta numeroa. Eräät kamerat (kuten Olympuksen pokkarit) siloittavat kasvoja haluttaessa jopa automaattisesti.
Mikä siis olisi sallittua ryppyjen poistoa? Pitäisikö Gaussian blur -suotimen käytöstä olla maininta kuvassa? Entä jos kuvaa terävöitetään, mikä korostaa ryppyjä - pitäisikö siitäkin mainita? Käytännössä jokainen kamera (ja jopa televisiot) terävöittävät kuvaa automaattisesti.
Sinänsä hyvä tarkoitus johtaa niin hankaliin tilanteisiin, etteivät toivottavasti edes ranskalaiset lähde kokeilemaan ideaa käytännössä. Jos lähtevät (ja ranskalaiset tuntien kaikki mahdollista, heillä idealismi ajaa usein käytännön edelle), seuraan mielenkiinnolla mihin laki johtaa.
Viimeinen aihe liittyi internetin tilanteeseen. Pantzarin väite oli, ettei mikään 1990-luvun puolivälissä esitelty netin uhkakuvista toteutunut. Ihmiset eivät jakautuneet sen myötä kahtia, nettiaktiivit eivät hukkuneet virtuaalimaailmaan eikä pornosta tullutkaan valtavirtaa.
Väitän, että kaikki tämä tapahtui. Suomessa viidennes kansasta eli miljoona ihmistä on netin ulkopuolella. Moni nuori on niin uppoutunut nettimaailmaan, ettei aina erota todellisuutta virtuaalisuudesta. Ja pornosta tuli netin ansiosta niin arkipäiväistä, ettei kukaan kiinnitä siihen enää edes huomiota. Netin myötä pornoa saa rajattomasti ja paljon aiempaa helpommin. Moni nainen valittaa nettipornon ajaneen suhteen karille.
Kaikki tämä on tapahtunut, mutta kukaan ei tunnu enää välittävän siitä. Olemme niin tottuneet netin tuomaan kehitykseen, ettemme osaa kyseenalaistaa sitä. Mediakaan ei enää välitä - sitä kiinnostavat nykyisin vain julkkikset ja skandaalit. Eli juuri se informaation viihteellistyminen, mitä netin tullessa pelättiin.
lauantaina 21. marraskuuta 2009
Ruotsin FRA-laki laajenee
Kohuttu ruotsalainen salakuuntelulaki laajenee joulukuun alussa niin, että FRA alkaa seurata rajat ylittävää sähköistä viestiliikennettä (puhelut, sähköposti, surffaus ym.). Äskettäin hankittu supertietokone yrittää seuloa aineistosta maan turvallisuutta vaarantavia tietoja. Tämä on ainakin se virallinen versio.
Suomessa Piraattipuolue ja eräs salattua sähköpostipalvelua tarjoava yrittäjä ovat yrittäneet herättää keskustelua asiasta. Viranomaisia on syytetty toimettomuudesta ja jopa ilmeisen tietoturvauhkan pimittämisestä kansalaisilta.
Jokainen maa harjoittaa jonkinlaista sähköistä tiedustelua. Yhdysvaltojen Echelon on jo pitkään pyrkinyt kuuntelemaan kaikkea maailman data- ja puhelinliikennettä. Signaalitiedustelu tapahtui ennen radioaalloilla, nyt yhä enemmän verkoissa. Se on arkipäivää kaikissa länsimaissa, idästä nyt puhumattakaan. Tiedustelupalvelut pitävät ymmärrettävästi matalaa profiilia. Nyt kuitenkin ruotsalaiset menivät tekemään omasta telekuuntelustaan julkisen, ja siitäkös metakka nousi.
Meitä suomalaisia FRA-laki ärsyttää erityisesti sen vuoksi, että lähes kaikki ulkomaille suuntautuva liikenne kulkee Ruotsin läpi ja on siten mahdollisen seurannan piirissä. Toisaalta se 5 %, joka ei mene Ruotsin kautta, menee muiden naapurimaiden läpi, ja heillä on takuuvarmasti vastaavat järjestelmät. Suo siellä, vetelä täällä. Ruotsalaisten lisäksi viestintäämme ovat jo vuosia seuranneet ainakin amerikkalaiset, luultavasti monet muutkin.
FRA-laissa itsessään ei ole mitään salaperäistä. Sen kehitystä on seurattu meilläkin, kuten vaikkapa Ylen uutisissa. Itsekin herättelin asiasta Talouselämän lukijoita viime vuoden lokakuussa. Uutisoitu siis on, mutta varsinainen mediahuomio puuttuu. Se ei toisaalta ole mikään ihme - yleismedian kiinnostus tekniikka-aiheisiin on hiipunut, eikä alaa seuraavia toimittajia ole kuin muutama.
Mitä suomalaisten viranomaisten olisi pitänyt tehdä FRA-lain johdosta? Tietosuojavaltuutettu, viestintäministeriö tai poliisi ovat sinällään voimattomia, koska kyse on Ruotsin sisäisestä asiasta. Kaikkea kuuntelua säätelee Ruotsin laki. Voimme tietysti ilmaista närkästyksemme ja tuoda yritysten palvelimia pois Ruotsista (kuten TeliaSonera jo 2,5 vuotta sitten), mutta siihen se sitten jääkin. Ministeriön tehtävänä on taata suomalaisen viestinnän luottamuksellisuus. Keinot loppuvat kuitenkin maan rajoille.
Todennäköisesti Supo on jopa salaa tyytyväinen tilanteeseen, sillä meillä ei ole varaa eikä poliittista tahtoa oman salakuuntelun järjestämiseen. Pitämällä hyvät välit ruotsalaisiin saamme heiltä tietoja, joista on hyötyä myös Suomen turvallisuudelle. Norjalaiset valitsivat eri tien: he protestoivat asiaa vastaan poliittisella tasolla jo viime vuoden syksyllä - mutta he saavatkin omat tietonsa Naton ja Echelonin kautta, eivätkä ole riippuvaisia Ruotsista.
On ehdotettu, että Suomen pitäisi vetää uusi kaapeli suoraan Keski-Eurooppaan ja näin kiertää ruotsalaisten salakuuntelu. Mutta se veisi vain ojasta allikkoon - silloin viestintämme menisi suoraan saksalaisten ja Naton seurattavaksi. Heiltä tuskin heruisi tietoja meillepäin, joten parempi sopeutua tilanteeseen ja pysyä väleissä ruotsalaisten kanssa. Nythän Suomi on tavallaan ulkoistanut oman salakuuntelunsa.
Omat viranomaisemme voivat vain levitellä käsiään Ruotsin toiminnan suhteen ja tiedottaa sen vaikutuksista kansalaisille. Viestintävirasto on julkaissut ohjeita oman viestinnän salaamiseksi. Suojaus kannattaa, sillä digitaalisia korvia on muuallakin kuin Ruotsissa. Viranomaiset eivät ole aiemmin varoittaneet Echelonista tai muiden maiden tiedustelujärjestelmistä, joten tästä näkökulmasta FRA on vain yksi uusi seuraaja lisää.
Mutta missä ovat mielenosoittajat? Viime talvena Lex Nokia aiheutti laajaa paheksuntaa, tv-mainoksia ja mielenosoituksen. Missä ovat kansanjoukot nyt, kun vieras valtio ilmoittaa avoimesti seuraavansa kaikkea sähköistä viestintää? Sen rinnalla tunnistetiedot ovat kevyttä kamaa. Kokoontuminen Ruotsin suurlähetystön edessä ja herjojen huutelu aidan yli saattaisi olla ruotsalaisille terveellinen muistutus siitä, miten vastenmieliseksi kansalaiset kokevat tällaisen vakoilun.
Samalla se on terveellinen muistutus meille itsellemme siitä, miten sähköiseen viestintään maailmalla suhtaudutaan, ja miten tiukan linjan Suomi on asiassa valinnut.
Suomessa Piraattipuolue ja eräs salattua sähköpostipalvelua tarjoava yrittäjä ovat yrittäneet herättää keskustelua asiasta. Viranomaisia on syytetty toimettomuudesta ja jopa ilmeisen tietoturvauhkan pimittämisestä kansalaisilta.
Jokainen maa harjoittaa jonkinlaista sähköistä tiedustelua. Yhdysvaltojen Echelon on jo pitkään pyrkinyt kuuntelemaan kaikkea maailman data- ja puhelinliikennettä. Signaalitiedustelu tapahtui ennen radioaalloilla, nyt yhä enemmän verkoissa. Se on arkipäivää kaikissa länsimaissa, idästä nyt puhumattakaan. Tiedustelupalvelut pitävät ymmärrettävästi matalaa profiilia. Nyt kuitenkin ruotsalaiset menivät tekemään omasta telekuuntelustaan julkisen, ja siitäkös metakka nousi.
Meitä suomalaisia FRA-laki ärsyttää erityisesti sen vuoksi, että lähes kaikki ulkomaille suuntautuva liikenne kulkee Ruotsin läpi ja on siten mahdollisen seurannan piirissä. Toisaalta se 5 %, joka ei mene Ruotsin kautta, menee muiden naapurimaiden läpi, ja heillä on takuuvarmasti vastaavat järjestelmät. Suo siellä, vetelä täällä. Ruotsalaisten lisäksi viestintäämme ovat jo vuosia seuranneet ainakin amerikkalaiset, luultavasti monet muutkin.
FRA-laissa itsessään ei ole mitään salaperäistä. Sen kehitystä on seurattu meilläkin, kuten vaikkapa Ylen uutisissa. Itsekin herättelin asiasta Talouselämän lukijoita viime vuoden lokakuussa. Uutisoitu siis on, mutta varsinainen mediahuomio puuttuu. Se ei toisaalta ole mikään ihme - yleismedian kiinnostus tekniikka-aiheisiin on hiipunut, eikä alaa seuraavia toimittajia ole kuin muutama.
Mitä suomalaisten viranomaisten olisi pitänyt tehdä FRA-lain johdosta? Tietosuojavaltuutettu, viestintäministeriö tai poliisi ovat sinällään voimattomia, koska kyse on Ruotsin sisäisestä asiasta. Kaikkea kuuntelua säätelee Ruotsin laki. Voimme tietysti ilmaista närkästyksemme ja tuoda yritysten palvelimia pois Ruotsista (kuten TeliaSonera jo 2,5 vuotta sitten), mutta siihen se sitten jääkin. Ministeriön tehtävänä on taata suomalaisen viestinnän luottamuksellisuus. Keinot loppuvat kuitenkin maan rajoille.
Todennäköisesti Supo on jopa salaa tyytyväinen tilanteeseen, sillä meillä ei ole varaa eikä poliittista tahtoa oman salakuuntelun järjestämiseen. Pitämällä hyvät välit ruotsalaisiin saamme heiltä tietoja, joista on hyötyä myös Suomen turvallisuudelle. Norjalaiset valitsivat eri tien: he protestoivat asiaa vastaan poliittisella tasolla jo viime vuoden syksyllä - mutta he saavatkin omat tietonsa Naton ja Echelonin kautta, eivätkä ole riippuvaisia Ruotsista.
On ehdotettu, että Suomen pitäisi vetää uusi kaapeli suoraan Keski-Eurooppaan ja näin kiertää ruotsalaisten salakuuntelu. Mutta se veisi vain ojasta allikkoon - silloin viestintämme menisi suoraan saksalaisten ja Naton seurattavaksi. Heiltä tuskin heruisi tietoja meillepäin, joten parempi sopeutua tilanteeseen ja pysyä väleissä ruotsalaisten kanssa. Nythän Suomi on tavallaan ulkoistanut oman salakuuntelunsa.
Omat viranomaisemme voivat vain levitellä käsiään Ruotsin toiminnan suhteen ja tiedottaa sen vaikutuksista kansalaisille. Viestintävirasto on julkaissut ohjeita oman viestinnän salaamiseksi. Suojaus kannattaa, sillä digitaalisia korvia on muuallakin kuin Ruotsissa. Viranomaiset eivät ole aiemmin varoittaneet Echelonista tai muiden maiden tiedustelujärjestelmistä, joten tästä näkökulmasta FRA on vain yksi uusi seuraaja lisää.
Mutta missä ovat mielenosoittajat? Viime talvena Lex Nokia aiheutti laajaa paheksuntaa, tv-mainoksia ja mielenosoituksen. Missä ovat kansanjoukot nyt, kun vieras valtio ilmoittaa avoimesti seuraavansa kaikkea sähköistä viestintää? Sen rinnalla tunnistetiedot ovat kevyttä kamaa. Kokoontuminen Ruotsin suurlähetystön edessä ja herjojen huutelu aidan yli saattaisi olla ruotsalaisille terveellinen muistutus siitä, miten vastenmieliseksi kansalaiset kokevat tällaisen vakoilun.
Samalla se on terveellinen muistutus meille itsellemme siitä, miten sähköiseen viestintään maailmalla suhtaudutaan, ja miten tiukan linjan Suomi on asiassa valinnut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
