tiistai 12. tammikuuta 2021

Ei sensuuria, vaan arkijärkeä

Presidentti Trumpin Twitter-tilin poisto ja Parler-sivuston heittäminen ulos Amazonin pilvestä on ollut alkuviikon uutinen ja herättänyt valtavan kuhinan itse ytimessä eli sosiaalisessa mediassa. Nettiaktiivit huutavat sananvapauden perään ja vertaavat Trumpin vaientamista Natsi-Saksaan tai Neuvostoliiton pimeisiin vuosiin.

Muutama oma havainto seuraa.

Ensinnäkään Twitter ei sulkenut presidentti Trumpin tiliä. Se toimii edelleen nimellä @POTUS (President of The United States). Pian sen takaa viestii uusi presidentti Joe Biden. 

Sen sijaan Twitter poisti yksityishenkilö Donald Trumpin tilin, joka käytti presidentin asemaansa muiden poliitikkojen kunnian loukkaamiseen ("Low IQ person"), disinformaation ja valheiden levittämiseen, vaalivilpistä valehtelemiseen ja kehotti epäsuorasti (mutta ymmärrettävästi) kannattajiaan kapinaan, kun hänelle epämieluinen, mutta täysin gallupien mukainen, vaalitulos paljastui.

Donald Trumpin tiliä ei suljettu väärien mielipiteiden vaan palvelun käyttöehtojen vastaisen toiminnan vuoksi. Siksi kyse ei ollut sensuurista vaan arkijärjestä.

Käyttösopimus antaa Twitterille kaikki oikeudet tilin sulkemiseen.

Donald Trump, sinä ja minä olemme sitoutuneet somepalveluiden ehtoihin, kun olemme rekisteröityneet palveluun ja klikanneet Hyväksyn ehdot -painiketta. Olemme sopineet, että noudatan palvelun määräämiä käyttöehtoja ja annan sille oikeuden poistaa tilini. "We may suspend or terminate your account... for any or no reason" - mistä tahansa syystä tai ilman syytä.

Koska kyseessä on vapaaehtoinen sopimus, eikä palvelun käyttö edes maksa mitään, kyse ei tämänkään vuoksi voi olla sensuurista vaan sopimusrikkomuksesta. 

Sensuurista valittavat eivät ymmärrä sananvapauden olemusta. Se ei todellakaan tarkoita oikeutta sanoa mitä tahansa nimettömästi, eikä edes nimelläkään. Lisäksi sen käytöstä voi olla seurauksia, kuten juuri tilin menettäminen. Monet Capitol-kukkulalle hyökänneet ovat menettäneet työpaikkansa.

Tilanne on kuitenkin uusi, sillä ensi kertaa viestintä on näin laajasti kaupallisten yritysten varassa. Niillä on lähtökohtaisesti oikeus valita asiakkaansa. Takavuosina ravintolaan vaadittiin pikkutakki ja kravatti, vielä 1960-luvulla naisia ei päästetty sisään ilman miespuolista seuralaista. 

Vielä nytkin ravintola voi poistaa huonosti käyttäytyvän ja muita häiritsevän asiakkaan. Jos syö omia eväitä ravintolan pöydässä, kahmii sormin katkarapuja buffetista tai häiritsee humaltuneena muita ruokailijoita, ei voi väittää ravintolan olevan velvoitettu palvelemaan -- ei vaikka olisi maksanut siitä. 

Alko voi valtiollisen monopolin asemasta huolimatta kieltäytyä myymästä pulloa asiakkaalle. Humalatilan lisäksi syynä voi olla se, että aikuisella on seuranaan alaikäinen tai suorastaan lapsi. Tästä oli jokin aika sitten kirjoituskin Hesarissa. Alkolla on täysi harkintavalta asiakkaiden palvelemisen suhteen. (Sama käytäntö on USA:ssa, eivät välttämättä myy edes viinipulloa, jos asiakkaalla on alaikäinen mukanaan).

Jonkun mielestä Twitter ja Facebook ovat niin määräävässä asemassa, että ne ovat viestinnän monopoleja, ja siksi ne eivät saisi rajata käyttäjiään. 

Someyhtiöt eivät ole viestinnän monopoleja, vaikka omassa some-kuplassa voi siltä näyttääkin. Twitter on edelleen pienen piirin juttu, jonka kohut eivät kiinnostaisi suurta yleisöä ellei perinteinen media uutisoisi niitä. Jokaisen lähipiiristä löytyy runsaasti ihmisiä, jotka eivät ole Twitterissä ja joita ei vähääkään kiinnosta, mitä kohuja siellä kuplii.

Niin ikään jotkut pitävät internetiä ylimaallisena paikkana, jossa pitäisi vallita äärimmäinen vapaus. Ei se niin mene. Pohjimmiltaan internet on vain joukko kaupallisia ja epäkaupallisia paikkoja, jotka on yhdistetty toisiinsa tcp/ip-protokollalla. Internet on tavallisen yhteiskunnan kuva. Lait ja arvot heijastuvat myös nettiin, joskin kansallisina ne sekoittuvat keskenään.

Silti viime viikon tapahtumat herättävät paljon kysymyksiä. Nettijäteille on kertynyt huomattavasti valtaa ilman selvää juridista asemaa. Niistä on tullut vallankäyttäjiä, mutta lainsäädännön puuttuessa ne vastaavat lähinnä osakkeenomistajilleen. Käytännön valtaa käyttävät algoritmit, joita kukaan ei tunnu hallitsevan. Ne suosivat kiistanalaisia, raflaavia postauksia, ja nauttivat aiheuttamastaan kuohunnasta. 

Sillä some-yhtiöt elävät kohuista ja pöhinästä. Donald Trump oli vuosia Twitterin paras myyntimies. Hänen toimiaan katsottiin läpi sormien, kunnes vasta viimeinen tempaus katkaisi kamelin selän -- sopivasti juuri silloin, kun kausi oli lopuillaan eikä Trumpista olisi ollut Twitterille enää hyötyä.

Meidän käyttäjien asema on vielä ristiriitaisempi. Olemme töissä someyhtiöillä, koska tuotamme niiden sisällön. Emme kuitenkaan saa palkkaa, vaan maksamme työllämme palvelusta -- ja sitten yhtiö tekee rahansa myymällä meidän huomiomme mainostajille.

On aivan selvä, että niin EU kuin USA tulevat luomaan uutta sääntelyä some-jättejä varten. Sen seurauksena palveluiden luonne voi muuttua oleellisesti nykyisestä.

lauantai 9. tammikuuta 2021

Twitter otti vihdoin vastuuta - #TrumpBanned

Tällä viikolla se vihdoin tapahtui: some-yhtiöt joutuivat ottamaan konkreettista vastuuta USA:n tapahtumista. Ensin Twitter ja Facebook jäädyttivät presidentti Donald Trumpin tilit määräajaksi. Kun Trump jatkoi twiittailuaan 12 tunnin pakollisen tauon jälkeen, tili jäädytettiin "toistaiseksi".

Trumpin Twitter-tili jäädytetty

Rynnäkkö Capitol-rakennukseen ja Trumpin yhä jatkuva, isänmaallisiin kannattajiin vetoava paatos ja perusteettomat vaalipetossyytteet saivat Twitterin vihdoin toimimaan.

Tapahtunut osoittaa, millainen valta some-yhtiöille ja muillekin Piilaakson jättiläisille eli ns. Big Tech -joukolle (mm. Amazon, Facebook, Google, Twitter, Apple) on kuin huomaamatta kertynyt. Twitter on mahtavampi kuin maailman vaikutusvaltaisimpana pidetty mies. 

Ilman Twitteriä Trump on kuin rampa ankka -- hän pystyy hoitamaan presidentin viralliset tehtävät, mutta ei masinoimaan joukkojaan eikä lietsomaan ilkeyksiä ja vihaa mediaa kohtaan. Jos Twitteriä ei olisi ollut, USA:n vaalit olisivat sujuneet kuten aina ennenkin, eikä Capitol-kukkulan "punakapinaa" olisi nähty.

Twitterin päätös osoittaa vihdoin selkärankaa ja vastuullisuutta. Some-yhtiöt eivät voi loputtomasti vedota siihen, että ne ovat alustoja, jotka eivät ota vastuuta sisällöstä. Jos ne näkevät alustaansa käytettävän vaarallisiin tarkoituksiin, niillä on suorastaan velvollisuus toimia. Passiivisuus tekee niistä osasyyllisiä.

Googlen päätös poistaa konservatiivinen Parler-sovellus sovelluskaupastaan on sitten jo paljon hankalampi asia. Voiko sovelluskauppaa monopoliasemasta hallitseva yhtiö estää toisen yhtiön sovelluksen jakelun sillä perusteella, että se ei valvo käyttäjien keskusteluja riittävästi? Haitallisten sovellusten poistaminen on OK, mutta portinvartijan aseman hyödyntäminen toisen palvelun kontrollointiin menee jo äärimmäisyyteen. Apple on uhannut tehdä saman, jos Parler ei siisti alustallaan käytäviä keskusteluja.

Some-yhtiöille on kuin huomaamatta kertynyt suuri vaikutusvalta ilman vastuuta tai juridista asemaa. Kaupallisina yhtiöinä ne voivat nostaa tai laskea mielipiteitä, henkilöitä tai toisia yhtiöitä -- jopa avittaa kapinoita tai kansanmurhia. Konservatiivit ovat syyttäneet Big Tech -yhtiöitä puolueellisuudesta ja liberaalin sisällön suosimisesta. Sitä on vaikea todistaa, koska viime kädessä asialla ovat persoonattomat algoritmit, mutta ainakin yhtiöt ovat tukeneet rahallisesti ehdokkaita vaaleissa.

Kaupallisina yhtiöinä Big Tech -firmat voivat valita asiakkaansa eikä niillä ole palveluvelvoitetta. Toisaalta käyttäjät eivät ole asiakkaita, koska he eivät maksa mitään palvelusta. Samalla käyttäjät ovat myös yhtiön työvoima, moderni haalariväki, jota ilman tehdas ei pyörisi. Me käyttäjät tuotamme sen, millä koko bisnes pyörii, ja sitten yhtiöt myyvät meidän huomiomme mainostajilleen. 

Kuvio on niin outo, etteivät vanhan maailman pelisäännöt sovellu tähän. Tarvitaan jotain uutta. Some-yhtiöiden asema ja vastuu on määriteltävä nykyistä selkeämmin. Tästä tulee epäilemättä vuoden 2021 kuumimpia puheenaiheita.

Lisäys 10.1.2021: Twitterin ja muiden somealustojen kieltojen jälkeen hörhöt ja salaliittoon uskovat siirtyvät pienemmille alustoille (kuten äärioikeiston suosima Parler) ja jatkavat siellä toistensa innostamista ääriajatteluun, piilossa julkisuudelta. Siinä on vaaransa, mutta toisaalta ääriajattelua on ollut aina. Internetin ongelma on juuri siinä, että se saattaa ääriajattelijat yhteen, voimistaa heitä ja tuo julkisuudella mukaan uusia uskovaisia. 

Hajauttamalla hörhöt omille foorumeilleen ilmiö heikkenee, vaikka itse ongelma ei poistukaan. Vähän kuten laiva, johon tehdään vesitiivitä osastoja, jotta törmäys ei upottaisi koko alusta. Sitä paitsi Facebookin suljetuissa ryhmissä käydään nytkin hurjia keskusteluja minimaalisella tai olemattomalla valvonnalla, pois suuren yleisön näkyvistä. Ei siis mitään uutta.

Ensi vaikutelma TrumpBanned-tempusta on, että Donald Trump tuntuu hävinneen. Ei enää räyhääviä, riitaa lietsovia twiittejä, jotka leviävät paitsi netissä myös yleismedia kautta kaikkien tietoon. Trump tuntuu kutistuneen tavalliseksi presidentiksi, mitä aamukamman hupeneminen vielä vahvistaa. Hän voi edelleen pitää lehdistötilaisuuksia, mutta niissä puhe on pakostakin asiallisempaa ja Trump joutuu kohtaamaan myös toimittajien vastakysymykset.

Trump voi perustaa oman somepalvelun tai mennä kannattajineen kehittelemään salaliittoteorioita Parleriin, mutta me muut olemme kiitollisia Twitterin päätöksestä. Kunpa se olisi tullut aikaisemmin, niin Capitolin valtaukselta olisi vältytty!

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Koko vuoden ilmaisjakelu postilaatikkoon: 41 kiloa

Postilaatikkoon kannetaan säännöllisesti mainoksia ja ilmaislehtiä, ellei niitä ole erikseen kieltänyt. Kuinkahan paljon ilmaisjakelua kertyy vuoden aikana?

Ryhdyin selvittämään asiaa joulukuun 2019 alussa. Ensimmäisen kuukauden saldo oli 1004 grammaa ilmaislehtiä ja 2801 grammaa mainoksia, yhteensä siis 3805 grammaa.

Vuoden 2020 aikana lehtien ja mainosten määrä kehittyi seuraavasti: 

Vuoden 2020 suorajakelu yhteensä 41 kiloa

Kuukausissa erottuu toukokuun juhlakausi ja marraskuun jouluostoksiin varautuminen. Heinäkuu on odotetusti muita hiljaisempi. Oletan, että Espoo houkuttelee alueena muuta maata enemmän mainoslehtisiä ja ilmaislehtiä, joten pienillä paikkakunnilla mainosten määräkin on vähäisempi.

Vielä paremman kuvan jakelusta saa, kun ne pinoaa kasoiksi. Maitopurkki auttaa hahmottamaan pinojen korkeutta.

Tammi-huhti, touko-elo ja syys-joulukuun pinot.

Toinen vertailukohta on kierrätysastia, johon mainokset päätyivät kuvauksen jälkeen.

Vuoden 2020 suorajakelu valmiina kiertoon.

Sosiaalisessa mediassa tietoja kommentoitiin odotetusti: typerää jakaa paperia vielä 2020-luvulla ja kysyttiin, miksi en laita "Ei mainoksia!" -kylttiä postiluukkuun.

En usko, että mainostajat ovat tyhmiä. Kyseessä on havaintoharha, sillä nettikommentoijat ovat itse aktiivisia netin käyttäjiä. Kaikki eivät ole. Kaupat ovat laskeneet, että suoramarkkinoinnilla ne tavoittavat ihmisiä, jotka muuten jäisivät sähköisten kanavien ulkopuolelle.

Itse en juurikaan lue mainoksia, mutta Gigantin, Verkkokauppa.comin ja Powerin isot mainoslehdet tulee usein selattua. Niistä saa käsityksen, mitä tuotteita nykyään markkinoidaan, vaikka ei itse olisikaan kiinnostunut uusista keittiökoneista tai langattomista kuulokkeista. 

Paperilehdistä saa impulsseja heräteostoihin. Verkkoon menemällä saa yleensä mainoksia vain siitä, mitä osaa itse hakea. Tässä on merkittävä ero. Verkossa ei voi koskaan tietää, mikä markkinointi on neutraalia ja yleistä, mikä taas algoritmin juuri minulle kohdistamaa. Personoinnissa on varjopuolensa.

Miljoonien paperikilojen jakaminen koteihin on iso bisnes. Se tarjoaa työtä metsureille, paperi- ja painoteollisuudelle, graafikoille ja tietenkin jakajille, joilla useinkaan ei ole koulutusta. Tältä osin suoramarkkinointi pitää Suomen pyörät pyörimässä. Ja paperinkeräys hakee lehdet takaisin kiertoon.

Sähköinen markkinointi, käyttäjien seuranta, mainosvideoiden tuottaminen ja jakelu sekä koko ketju tuottavat nekin CO2-päästöjä ja kuluttavat resursseja. Bittien tuottaminen, tallentaminen ja siirtäminen kuluttaa sähköä, ja erityisen paljon sitä syövät koneoppimisen tekoälyjärjestelmät, jotka yrittävät profiloida ihmisiä yhä tarkemmin. Henkilö- ja kulutustiedot päätyvät pitkälti ulkomaille, voitot samoin. Tästäkään näkökulmasta suorajakelu ei ole yksinomaan huono asia, päinvastoin.

Joulukuussa 2019 yhteismäärä oli 3805 grammaa, joulukuussa 2020 määrä oli 3574 grammaa. Yhden kuukauden perusteella ei voi tehdä yleistyksiä, mutta oletettavasti paperimainosten trendi on hitaasti laskeva. Tämän kevään kunnallisvaalit voivat kuitenkin lisätä markkinointia vuodentakaiseen verrattuna. Palataan asiaan uudella tilastolla vuoden päästä.

tiistai 5. tammikuuta 2021

Drone-kuvaajan vuosi 2020

Koronavirus peruutti vuoden 2020 tapahtumat ja tilaisuudet, joten tavallisen valokuvaamisen sijaan perehdyin kuvauskopterin eli dronen käyttöön. Ostin toukokuussa juuri esitellyn DJI Mavic Air 2 -kopterin ja loppuvuoden aikana otin sillä tuhansia kuvia.

Ensimmäinen havainto: kesäinen Suomi on uskomattoman kaunis, myös ilmasta.

Loimaan lähellä.

Elokuussa värit vain paranivat, koska mukaan tuli aavistus syksyn kuulautta.

Otaniemi, taustalla Keilaniemi.

Elokuinen ilta Espoon rannikolla on kuin maalaus.

Villa Miniato Espoon rannikolla.

Etelä-Helsingissä ja Espoossa dronen lennättäminen on helppoa, sillä kiellettyjä alueita on vain vähän ja maksimi lentokorkeus oli vuoden 2020 loppuun asti 150 metriä. Monissa muissa kaupungeissa korkeusrajoitus on 50 metriä (esim. Tampere) tai lennätys on kokonaan luvanvaraista (Jyväskylä, Kouvola). Tietoa lentoalueista ja rajoituksista saa mukavasti Aviamapsin drone-kartalta.

Drone-lennättäjä huomaa nopeasti, miten vaikeaa lentäminen on. Fysiikka on sitä vastaan (laskeutuminen!), gps-signaalit poukkoilevat rakennusten välissä ja lentäminen on tiukkaan säädeltyä. Ajatus autonomisista droneista kuljettamassa ostoksia kotiovelle tai omalle parvekkeelle on utopiaa. 

Syksyn edetessä maisemat muuttuivat koko ajan. Vähäsateinen ja paljon kauniita aurinkoisia päiviä sisältänyt syksy tarjosi hyviä kuvauspaikkoja, jotka saivat Helsingin avautumaan ihan uudesta näkökulmasta. 

Tervasaari.

Stadilaiset tuntevat Tervasaaren, mutta itse olen noteerannut sen vain ajaessani autolla ohi. Saari onkin avoinna yleisölle, vaikka pienvenesatamista voisi luulla toisin. Saari on varsinkin koiranomistajien suosiossa.

Ilmasta näkee asioita, joita maan pinnalta ei voisi huomata. Helsingissä on esimerkiksi lukuisia taloja, joiden keskellä on valokuilu tai suoranainen reikä. Tässä niistä yksi, Kalliosta:

Kallion "reikätalo".

Joskus dronella saa hauskoja kuvakulmia. Esimerkiksi Kallion pyöreä Ympyrätalo muistuttaa Kuolontähden sädeasetta tai atomivoiman miilua.

Kallion Ympyrätalo.

Myös Pasilan uusi rautatieasema (osana Triplan kauppakeskusta) on suoraan ylhäältä katsottuna utopistisen näköinen:

Pasilan rautatieaseman aula suoraan ylhäältä.

Mavic Air 2 on hyvän sään kopteri. Joskus taustalla lähestyvä saderintama tuottaa kuitenkin jännittäviä kuvia -- etenkin kun ottaa useamman kuvan ja yhdistää ne rinnakkain.

Töölö saderintaman lähestyessä.

Aina ei tarvitse lentää korkealle. Lähikuva rautatieaseman kivimiehistä maskeineen alle 10 metrin lentokorkeudelta:

Kivimiehet lähikuvassa.

Kasvitieteellinen puutarha lokakuun alun auringossa. Halusin hyödyntää 150 metrin korkeusrajoitusta niin pitkään kuin voi, ja dronen kameran 24-millinen polttoväli antaa laajan kuvakulman.

Kasvitieteellinen puutarha.

Syksyn kauneus vain lisääntyi lokakuun edetessä. Tässä tuttu paikka Töölönlahdella, värejä hieman käsitelty Lightroomilla:

Töölönlahti, Finlandia-talo ja Kansalaistori.

Korttelien sisäpihat kätkevät kaikenlaisia yllätyksiä: savupiippuja, viihtyisiä leikkipaikkoja lapsille (tai pelkkiä autopaikkoja) ja joskus kokonaisia taloja, kuten tässä Kallion kirkon lähellä sijaitsevassa korttelissa:

Talo sisäpihalla.

Erillisiä taloja tai siipirakennuksia on paljon myös Töölössä. On siinä takseille, postinkantajille ja ambulansseille haastetta osoitteen löytämisessä!

Messukeskus on tuttu lähes jokaiselle, mutta vierailija ei useinkaan tule ajatelleeksi, että kivenheiton päässä alkaa Käpylän puutaloalue, joka varsinkin kesäaikaan on erittäin idyllinen.

Käpylän korttelien alkua.

Marraskuun alkaessa uskoin kuvauskelien olevan ohi, mutta eipä ollutkaan. Matalalta paistava aurinko tarjosi mahdollisuuden taas uudentyyppisiin kuviin.

Topeliuksenpuisto Töölössä marraskuun aamupäivässä.

Kopterikameran kenno on vain vähän älypuhelinta suurempi. Valon vähentyessä kuvaaminen muuttui vaikeaksi ja kuviin tuli kohinaa. 

Haukilahden Haikaranpesä (Espoo).

Joulukuulle osui vielä kirkkaita päiviä. Ilmasta katsoen Katri Valan puiston vieressä olevat talot muistuttavat laivaa.

Katri Valan puisto ja "laivatalot".

Joulukuun hämärä ja koronarajoitusten hiljentämä Helsinki kuvasi hyvin koko joulukuun 2020 tunnelmaa.

Oodi keskustakirjasto joulukuun iltapäivän hämärässä.

Viimeiset kuvat otin jouluaattona. Keskipäivän aikaan valoa oli riittävästi ja liikenteen loppuminen kirkasti ilman niin, että Etu-Töölö näkyi kirkkaasti aina merelle asti.

Jouluaatto Etu-Töölöstä Jätkäsaareen asti.

Drone-lennätyksen rajoitukset kiristyivät eu-vaatimusten mukaisesti vuoden 2020 viimeisenä päivänä. Enimmäislentokorkeus laski 120 metriin ja lennättäjiltä aletaan mm. vaatia verkkotentin suorittamista. Mutta eiköhän tänäkin vuonna tule jotain kuvattu. Talvi saa Helsingin ja Espoon näyttämään taas ihan uudenlaisilta.

Lisää drone-kuviani on galleriassa https://petterij.kuvat.fi/kuvat/Drone-kuvia/.

maanantai 28. joulukuuta 2020

Tietomurto eduskunnan sähköpostiin saa Suomen näyttämään lampaalta

KRP tiedotti tänään 28.12.2020 niukkasanaisesti tutkivansa eduskunnan tietojärjestelmiin kohdistunutta tietomurtoa. Media ehti jo otsikoida tapahtuman kyberhyökkäykseksi. Meille ei tietenkään kerrota mitään, mutta tasavallan presidentti Niinistön kommenteista päätellen ("kyberhyökkäys vakava loukkaus suomalaista demokratiaa vastaan") tapaus on harvinainen ja vakava.

Tietojen (tai pikemminkin niiden puuttumisen) valossa kyseessä on todennäköisesti samanlainen operaatio, joka kohdistui Norjan parlamentin sähköposteihin elokuussa, joka havaittiin syyskuussa ja tiedotettiin julkisuuteen lokakuun alkupuolella. Norjan salainen poliisi (PST, Police Secret Service - oletettavasti Supoa vastaaa taho) julkisti oman raporttinsa joulukuussa. Sen mukaan Norjaan kohdistunut teko oli osa laajempaa kampanjaa, jonka takana on Venäjän sotilastiedustelu ja sen APT28 ("Fancy Bear") -yksikkö. 

Tällaisia syytöksiä ei heitetä kevein perustein, joten Venäjän osuutta voidaan pitää käytännössä varmana. Ja Suomi reagoi kuten Venäjän toimiin aina: varovasti ja hiljaa.

Tästä eteenpäin oletan, että eduskuntaan kohdistuneen teon takana ovat samat tahot kuin Norjassa (ja Saksassa 2015). Mitään todisteita ei ole, mutta toisaalta eipä mikään todista myöskään päinvastaista. Kuten aina, KRP perustelee vaitonaisuutta tutkinnan turvaamisella. Perustelut kuulostavat jopa koomisilta: "...perustelee niukkaa tiedottamista tutkinnan turvaamisella. Tekijä todennäköisesti seuraa tiedotusvälineitä." Valtiollisen toimijan ei tarvitse seurata tiedotusvälineitä tietääkseen, miten tutkinta edistyy.

Tuskin on sattumaa, että tieto julkistettiin juuri tänään, kun suomalaisessa mediassa on vain minimimiehitys ja Venäjän lomakausi on juuri alkanut. Tarkemmin ajatellen päivämäärä voi olla jopa viesti Venäjälle: tiedämme kyllä, että te olitte asialla.

Norjan raportin mukaan kansanedustajien sähköpostin heikkoja salasanoja yritettiin murtaa ja näin päästä sisään järjestelmään. KRP ei kerro, oliko tämä tekotapana myös meillä ja millaista tietoa mahdollisesti saatiin. Toivottavasti kansanedustajien tietoturva on paremmalla tasolla kuin vuosia sitten, jolloin vuoti lista edustajien salasanoista. Ne olivat naurettavan helppoja. Eräskin tunnettu edustaja käytti salasanana tyttärensä etunimeä.

Kansanedustajien sähköposteja tärkeämpiä ovat sieltä avautuvat reitit muihin palveluihin ja syvemmälle verkkoon sekä pilvipalveluihin. Lisäksi teko on jo itsessään isku demokratiaa vastaan ja lietsoo  epäluottamusta, aivan kuten hyökkääjä toivookin.

Lokakuussa 2013 kerrottiin Ulkoministeriön verkosta löytyneestä vakoiluohjelmasta. Itse asiassa niitä oli useampia erilaisia. KRP on tutkinut asiaa nyt runsaat seitsemän vuotta, eikä ole tiedottanut mitään, koska virallisesti tutkinta on yhä kesken. Mediat ovat sentään kertoneet, että jäljet johtivat tässäkin itänaapuriin.

Mietitäänpä vielä Suomen tilannetta. Kun Norjassa paljastuu tietomurto, tieto kulkee varmasti pohjoismaiden ja muidenkin länsimaiden välillä. Suomessa on varmasti osattu epäillä jotain jo alkusyksystä. Nyt kerrotaan, että KRP on tehnyt tutkintaa loppusyksystä alkaen. Jostain syystä siitä päätettiin ilmoittaa juuri tänään, kertomatta silti varsinaisesti mitään.

Tieto tuli yllätyksenä myös kansanedustajille, jopa puolustusvaliokunnan jäsenille. Jos Suomea vastaan tehdään määrätietoinen verkkomurto, miksi valiokunnan jäsenet saavat kuulla siitä mediasta? Varmaan siksi, ettei KRP usko heidän pitävän salaisuuksia. Herää silti kysymys, mitä eduskunnassa on tehty murron paljastuttua, ja miten mahdolliset puhdistus/suojaustoimet ovat jääneet edustajilta huomaamatta? Eikö kukaan ole todellakaan huomannut mitään?

Olisi helppoa selvittää, onko asialla sama ryhmä ja sama tekniikka kuin Norjassa, ja kertoa se julkisesti. Tutkinnalliset syyt johtavat tälläkin kertaa siihen, ettei tutkintaa koskaan muodollisesti päätetä, jolloin siitä ei koskaan tarvitse kertoa tämän enempää.

Onneksi muiden maiden turvallisuusviranomaiset ovat avoimempia. Voimme lukea heidän tiedotteitaan sekä uutisia mediasta ja tehdä omat johtopäätöksemme Suomen tapahtumista. 

Tällä hetkellä johtopäätös on, että me suomalaiset olemme aikamoisia lampaita.

Lisäys 30.12.2020: Joku saattoi pahastua lammas-vertauksesta, mutta se tulee mieleen kun muistelee vuoden 2013 tapahtumia. Ulkoministeriön vakoiluohjelman paljastuttua ministeriön valtiosihteeri Pertti Torstila uhosi, että "Suomi aikoo läksyttää kunnolla ulkoministeriön tietoverkon vakoilijaa" kun tekijä selviää. En muista, että Suomi olisi esittänyt protestia tai muutakaan läksytystä Venäjälle ja Kiinalle senkään jälkeen, kun niiden syyllisyyttä pidettiin selvitettynä.

sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Operaatio punainen kettu - yllättävä sotaromaani liikkuu Remeksen apajilla

Syksyn kirjayllätys oli Helena Immosen Operaatio Punainen Kettu. Immosta on verrattu Ilkka Remekseen, jonka erikoisalaa Venäjän Suomeen kohdistamat hyökkäykset ja vehkeilyt ovat olleet jo vuosien ajan. 

Remes on saanut kilpailijan, mutta aihepiiristä ja vauhdikkaista käänteistä huolimatta Immonen ei ole uusi Remes. Eikä pidäkään olla, sillä Immosella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ensivaikutelmani kirjasta oli puolustusvoimien tilaustyö. Kirjassa on kaikki ajankohtaiset PV:n teemat: Venäjän uhka, kyberhyökkäys, maahanmuuttajareserviläisen sankaruus Suomen puolustamisessa, disinformaation levittäminen, asehankinnat -- ja tietenkin naiset armeijassa. Uutiskuvista ja sarjoista päätellen nainen intissä on mediaseksikästä (Naissotilaat, menossa Ylellä jo kolmas tuotantokausi, "...heistä tuntuu, että palvelusaika alkaa huveta liiankin nopeasti").

Toisaalta on virkistävää, että perinteiset asetelmat on käännetty päälaelleen: kirjan päähenkilö on luutnantti Riina Koivu, joka heitetään etulinjan taisteluihin samalla kun mies Mauri istuu päivät pääesikunnan turvaluolassa tiedustelutietoa analysoimassa. Hornet-lentäjä on Linda, ylipursimies Milla Rintala-Heikkilä... ja siinä naiset sitten ovatkin. Kaikki muut sotilaat ovat miehiä. Kirjailijan ratkaisu tuntuu tarkoitushakuiselta.

Kun päähenkilö toivoo, että merivoimien alustilaukset olisi jo saatu ja kun hän valittaa reserviläisten huonoa yleiskuntoa, teksti on kuin puolustusvoimien tiedotteesta. Itselleni jäi vaikutelma, että PV puhuu Immosen suulla. Jälkisanoissa Immonen kiittää erityisesti kahta henkilöä, jotka ovat tukeneet käsikirjoitusta ja kirjoitusprosessia, mutta ei mainitse heidän nimiään. Ei ole vaikea arvata, mistä suunnasta henkilöt löytyvät. Jotain kertoo sekin, että kustantaja on turpo-kirjoistaan tunnettu Docendo/CrimeTime, eikä mikään suurista kustannustaloista (WSOY osti Docendo/CrimeTimen 23.12.2020).

Kirjassa Ruotsi hakee Naton jäsenyyttä, mikä saa Venäjän lähettämään tunnuksettomia sotilaita Gotlantiin. Suomalaiset lähtevät vapauttamaan saarta ruotsalaisten avuksi. Konflikti laajenee Suomen alueelle ja muuttuu täysimittaiseksi maasodaksi Venäjän armeijan vyöryessä itärajan yli.

Silloin kirjailija pistää uuden vaihteen silmään. Alun Gotlanti-episodi huojuu uskottavuuden rajalla ja näyttää paikoin kirjoittajan kokemattomuuden, mutta sotakuvaukset ovat kuin suoraan Tuntemattomasta sotilaasta. Ne imaisevat lukijan mukaansa ja tykittävät sodan suoraan lukijan tajuntaan. Kaiken uhallakin sanon, että on vaikea uskoa tekstiä naisen kirjoittamaksi. Vastaavia taistelukuvauksia tuskin löytyy edes maailmalta.

Romaanissa saa ottaa vapauksia, mutta paikoin uskottavuus on koetuksella. Suomalainen sotilas nappaa lavalta Stinger-ohjuksen ja pudottaa sillä vihollisen helikopterin, vaikka ei ole aiemmin ohjusta nähnytkään eikä saanut mitään koulutusta siihen. Venäjän Suhoi lentää Suomen ilmatilassa aseistettuna ja yksin, ilman operatiivista tehtävää, ja tulee ammutuksi alas. Venäjä valtaa Hankoniemen, vaikka Ruotsia vastaan Ahvenanmaa olisi loogisempi paikka. Ja mitä järkeä olisi lähettää muutamia tunnuksettomia palkkasotilaita Gotlantiin ottamaan haltuunsa saaren mitättömän varuskunnan, jonka harrastajamaisuutta kirja sopivasti piikittelee, ilman sotilaallista jatkosuunnitelmaa?

Ajankohtaisuutta kirjaan tuovat päättäjät: Putin, Sauli Niinistö, puolustusministeri Antti Kaikkonen, pääministeri Marin ja niin edelleen. Opetusministeri Li Andersson haluaa varoa ärsyttämästä Venäjää. Mahtaisiko tositilanteessa opetusministeri olla kokoustamassa ylipäällikön kanssa puolustuksen linjasta? Oikeiden henkilöiden käyttö lisää nyt kiinnostavuutta, mutta ei näytä yhtä hyvältä 10 vuoden kuluttua. Kirjojen elinaika on pidempi kuin ministeriurien.

Konfliktin laajentuessa reserviläiset kutsutaan palvelukseen ja heitetään rintamalle. Olisin toivonut kuvausta siitä, miten nykyajan reserviläiset sopeutuvat taisteluihin tai kännyköistä luopumiseen. Nyt kirja mainitsee vain osan luikkivan karkuun tosipaikan tullessa. Ulkomaiden reaktiot taisteluihin Suomen maaperällä näyttävät jäävän olemattomiksi, aivan kuin Suomi ja Venäjä olisivat tyhjiössä. Puutteet kuitenkin unohtuvat, sillä Immosen teksti vetää maasodan alettua niin hyvin, ettei kirjaa pysty laskemaan käsistään. 

Remeksestä Immosen erottaa suoraviivainen juoni ja tunteisiin, perheeseen ja tappamiseen liittyvät pohdiskelut, joita Remeksen sankarit eivät koskaan tee. Immonen ymmärtää myös Venäjän näkökulman. Se on huolissaan Naton levittäytymisestä yhä lähemmäksi aluettaan ja lännen uusimman sotakaluston tulosta sen rajoille. Suomea painaa talvisodan muisto, Venäjällä on omat historialliset pelkonsa.

On arveltu, että romaanilla PV pystyy viestimään päättäjille ja kansalle asioita, joita se ja poliitikot eivät voi ääneen lausua. Immosen teksti muistuttaa jälleen kerran Venäjän uhkasta ja antaa perustelut kaikkien aselajien kehittämiselle. Sähkökatkot, juomaveden saastuttaminen e.coli-bakteerilla ja kännykkäverkon mykistäminen tuntuvat kuitenkin turhilta kliseiltä, eikä niillä ole vaikutusta kirjan pääjuoneen.

Kirjan lopussa alkaa tuntua, ettei kyse ole sittenkään PV:n tilaustyöstä. Ei myöskään Remeksen matkimisesta. Helena Immonen on itse reserviupseeri, joka työskentelee puolustusvoimissa viestintätehtävissä. On luonnollista, että työnkuva leimaa ajattelua ja näkyy sisällöstä. Toisaalta Immonen kuljettaa mukana vauvan syntymää, nuorta perhettä ja kaatuneiden lisäksi myös sodan henkistä ja terveydellistä hintaa. Viimeisten sivujen tunteelliset jaksot ja vierailu afganistanilaisen sotilaan Suomen perheen luona tuntuvat olevan melkeinpä väärässä kirjassa.

Immonen on kirjoittanut lähes 500-sivuisen jännärin oman toimen ohessa, kahden pienen lapsen äitinä. Ensimmäisenä kirjana teos on melkoinen taidonnäyte. Mihin Immonen vielä pystyykään, jos tekee kirjoittamisesta itselleen ammatin ja laajentaa näkökulmaa armeijan ulkopuolelle? Tässä saattaa olla syntymässä Max Seeckin kaltainen kansainvälinen menestystarina.

On vitsailtu, että kun Tuntematon sotilas elokuvataan neljännen kerran, sen pääosia näyttelevät naiset. Immosen kirjan luettuani en pidä sitä enää vitsinä. Näyttelijöiden lisäksi myös käsikirjoittaja ja ohjaaja saattavat olla naisia. Palataan asiaan 2030-luvulla.

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Le Bureau - opettavaista ranskalaista vakoiludraamaa

Kesällä ranskalainen Le Bureau vakoiluverkosto -sarja herätti paljon keskustelua. Yle Areenassa julkaistut viisi kautta (kukin 10 jaksoa) ovat nähtävissä vielä helmikuun asti, joten kannattaa pitää kiirettä jos haluaa nähdä, miten ranskalainen vakoiludraama poikkeaa amerikkalaisesta.

Ja poikkeaahan se, monellakin tavalla. Ensimmäinen on tietenkin kieli. Ranskaa opiskelleille tai kielestä muuten kiinnostuneille sarja on mainiota lähdemateriaalia ja terve muistutus siitä, että maailmassa on muitakin tärkeitä ja suuria kieliä kuin iänikuinen englanti. Vähintään sana Malotru ("Moukka") tulee jokaiselle tutuksi. 

Lisäksi sarjan henkilöt puhuvat arabiaa, persiaa, venäjää ja englantia -- siinä on kääntäjällä ollut tekemistä, samoin on pitänyt löytää näyttelijöitä, jotka osaavat näitä kieliä. Muitakin kuin englantia tarvitaan! Tältä osin sarja opettaa kielitaidon merkitystä.

Ranskalainen draama on tosiaan erilaista. Paikoin sarja on hidastempoinen, liki pitkästyttävä. Siksi dramaattiset käänteet vaikuttavat tavallistakin tehokkaammin. Muutama kohtaus on suorastaan ahdistava. Kolmannella kaudella Malotrun vankeusaika Isisin hallussa on raskasta myös katsojalle. Ranskan läheiset suhteet arabimaihin vaikuttavat tapahtumiin ja auttavat myös katsojaa ymmärtämään, miten moninainen alue on kyseessä. Stereotypiat ovat vaarallisia.

Jokaisen kauden kaksi viimeistä jaksoa huipentavat kahdeksan edellisen tapahtumat, ja koko sarjan viimeiset hetket huipentavat kaiken vääjäämättömään lopputulokseen.

IMDB:n arvostelut ovat suorastaan ylistäviä, mutta se johtunee katsojien valikoitumisesta. Hidas draama, jonka ansiot ovat näyttelijöissä ja yksityiskohdissa, eivät vetoa kaikkiin katsojiin.

Muutamassa kohdassa katsoja huomaa olevansa amerikkalaisen kerronnan vankeja. Tunnistamme tutun jännityksen ja draaman rakentumisen, odotamme vihollisen hyökkäystä ja aseiden alkavan paukkua... mutta mitään ei tapahdukaan. Tilanne laukeaa helpotukseen, ihan kuten oikeassakin elämässäkin. Jenkkisarjassa kaikki menisi toisin.

Sarjassa peiteosaston toiminta ja tilat ullakkokerroksessa tuntuvat liki kotikutoiselta, mikä ei ole täysin uskottavaa. Ranskan signaalitiedustelua ei käytetä juuri lainkaan, mutta minkä tahansa puhelimen sijainti näkyy reaaliajassa valvomon näytöllä. Se on sentään kopioitu jenkkiesikuvista. 

Sarjassa käy hyvin selväksi, että kasvottomissa ja suurissa tiedusteluorganisaatioissakin kaikki riippuu viime kädessä ihmisistä ja heidän valinnoistaan.

Parasta on henkilötiedustelun (HUMINT) korostuminen. Snowdenin jälkeen signaalitiedustelu ja sähköinen urkinta (SIGINT) ovat saaneet paljon julkisuutta, mutta sarja kuvaa hyvin peitehenkilöllisyyden turvin ulkomailla työskentelevien agenttien elämää. Useinkaan se ei ole kovin dramaattista, satunnaisia tehtäviä lukuunottamatta. "Todellinen työnne on tarkkailemista.. etsitte heikkoja kohtia, virheitä ja lähestymistapoja...", ammateista mainitaan mm. kirjallisuudenopettaja, seismologi, atk-kauppias. Kuka tahansa voi olla isänmaansa asialla.

Hän ei välitä sinusta vaan kavereistasi.

Suomalainen panee merkille tuttuja nimiä, kuten lennon Helsinkiin.

Seuraavalle lennolle Helsinkiin.

Kun ranskalaiset ovat soluttaneet oman nörttinsä Venäjän kyberyksikköön, sen haittaohjelma iskee hämäyksen vuoksi useisiin turhiin kohteisiin.

Kyberhyökkäyksen kohteiden joukossa myös Skanska.

Aivan mainio on myös Ranskan kyberyksikön seinätaulu "My second computer is your computer".

Sarjan viimeinen kausi kuvattiin viime vuonna. Ajankohtaisuutta kuvastaa lopputeksti:

Sarjan äänisuunnittelija kuoli koronaan huhtikuussa.

Ainakin osia sarjasta kannattaisi näyttää suurten yritysten henkilökunnalle ja valtion virkamiehille, etenkin ulkomaankomennusten yhteydessä. HUMINTin näkökulmasta tämä on kuin opetusvideo. 

Senkin sarja opettaa, miten valheenpaljastuskonetta voi huijata. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin maailmalla joutuu testiin.

Lisäys 14.12.2020: Sarjan juonenkäänteet kalpenevat todellisuuden rinnalla. Heinäkuussa 1985 sarjassa kuvattu DGSE asetti pommin Uuden-Seelannin satamassa olleen Greenpeacen Rainbow Warrior -laivan pohjaan. Laiva upposi ja räjähdyksessä kuoli järjestön valokuvaaja. Paikalliset viranomaiset saivat kiinni mies- ja naisagentin, jotka tuomittiin 10 vuoden vankeuteen. 

Ranskan painostus vesitti tuomion vain vähän myöhemmin. Agentit siirrettiin "kärsimään" tuomiotaan Tyynen meren saarelle ja ennen pitkää naisagentti Dominique Prieur tuli raskaaksi, mikä riitti perusteluksi palauttaa hänet Ranskaan. Miesagentti Mafart oli siirretty terveyssyihin vedoten jo aikaisemmin.

Tosielämän Le Bureau

Prieur kirjoitti kokemuksistaan kirjan Agent secrète ("Salainen agentitar", huom. feminiinimuoto), jota tietääkseni ei ole käännetty englanniksi. Alkuperäinen teos löytyy omastakin hyllystä. Sillä voi harjoitella vaikka ranskan lukemista.

Kirjan ja elokuvan esimerkit eivät pelota, päinvastoin. Le Bureau -sarjan jälkeen DGSE on saanut runsaasti työhakemuksia alalle ja seikkailuihin haluavilta. Edes Moukan kohtalo sarjassa ei pelota.