Ilmastonmuutoksen pelko sumentaa järjen

Viime viikolla julkaistu IPCC:n ilmastonmuutoksesta varoittava raportti on käynyt vahvasti tunteisiin. Raportti maalasi kuvan apokalyptisesta tulevaisuudesta, jossa nouseva merenpinta hukuttaa kaupungit, tappaa eläimet ja aiheuttaa tornadoja, jotka pyyhkivät yli mantereiden.

Meidän suomalaistenkin on pitäisi leikata lihansyöntiä 90 %, rajoittaa autoilua ja lopettaa lentomatkailu. Seuraavista vaaleista pitäisi tehdä ilmastovaalit, joissa ehdokkaat kertovat selkeästi, millaisella politiikalla aikovat pudottaa Suomen päästöt vaaditulle tasolle ("vuoden 2019 eduskuntavaaleista on tehtävä ilmastovaalit - muuten törmäämme jäävuoreen, älä äänestä ilmastoänkyrää").

Huoli ilmastonmuutoksesta on aiheellinen ja suomalaisten on tehtävä osuutensa, vaikka olemmekin mitättömän pieni osa kokonaisuudessa. Mutta olen huolissani siitä, miten pelko sumentaa ihmisten normaalin arkijärjen ja mittasuhteet. Näin tärkeisiin asioihin ei ole varaa suhtautua pelkällä tunteella.

Ristiriita kirkastui itselleni kun katselin viikolla Aamu-tv:n lähetystä. Ensin kerrottiin, miten jokainen meistä voi tehdä pieniä ilmastotekoja tulevaisuuden pelastamiseksi. Sen jälkeen siirryttiin urheilu-uutisiin, joiden aiheena oli Havaijilla järjestettävä teräsmieskisa. Satoja kilpailijoita lentää keskelle valtamerta (kuuden tunnin lento Los Angelesista) kilpaillakseen jossain täysin turhassa lajissa. Mukana on useita suomalaisia.

Samoissa uutisissa kerrottiin NHL-tuloksia edellisen yön peleistä. En uskalla edes arvailla, paljonko Miamin ja Las Vegasin jääkiekkohallit tuottavat hiilidioksidipäästöjä. Kaupungeissa, joissa lämpötila on 20-45 C, ei pitäisi olla mitään syytä jäähallin ylläpitoon.

Urheilutulosten raportointi ihailevassa hengessä on täydessä ristiriidassa Ylen juuri hetkeä aiemmin harjoittaman ilmastovalistuksen kanssa. Mutta samalla se on hyvin kuvaavaa ja inhimillistä. Olemme sokeita kokonaisuudelle.

Haluamme uskoa, että omat pienet valintamme pelastavat maapallon. Todellisuudessa niillä ei ole mitään merkitystä. Ilmaston lämpenemisen ratkaisevat Kiina, Intia, Yhdysvallat ja muut suuret maat. Australia aikoo jatkossakin käyttää suuria kivihiilivarojaan, Saksa samoin. IPCC:n raportti ylitti Yhdysvalloissa uutiskynnyksen vain CNN:llä. Muut seuraamani kanavat noteerasivat sen korkeintaan pikku-uutisena.

Siinä, että suomalainen uskoo pelastavansa maailman pienillä teoillaan, ei ole mitään pahaa. Se tuottaa hyvän mielen ja saa ihmisen tuntemaan itsensä merkitykselliseksi. Pelkään kuitenkin, että ilmastoahdistus vaikuttaa lapsiin, jotka eivät pysty käsittelemään asiaa eivätkä suhteuttamaan tietoja. Lisäksi ilmastonmuutos on vain yksi uhka monien muiden joukossa. Saastuminen, mikromuovit, sodat ja muut uhkat jäävät ilmastoahdistuksen jalkoihin.

Pian 30 täyttävä Noora Vaarala kirjoitti Helsingin Sanomissa "kirjeen nuorelta feministinaiselta". Pysähdyin kohtaan, jossa hän kirjoitti lapsentekohalujani hillitsee eniten ilmastonmutos. Uutisoinnin pelottamana Vaarala siis kokee, että jättämällä lapsen tekemättä hän torjuu osaltaan ilmastonmuutosta.

Tällainen ajattelu on tunteellista ja suhteetonta. Ne, joiden oikeasti pitäisi muuttaa asioita, eivät halua sitä tehdä. Suomalaisten uhrautuminen heidän puolestaan on jaloa, mutta turhaa -- tai ei, se ei ole edes jaloa, ainoastaan turhaa. Pahinta on, jos uhrautumisesta ei saa edes hyvää mieltä vaan sitä joutuu katumaan myöhemmin.

Päästöjä pitää vähentää ja jokaisella on oma listansa, mistä pitäisi aloittaa. Insinöörinäkökulmani on, että karsinta pitäisi aloittaa joko sieltä, missä päästöt ovat suurimmat tai sieltä, missä ne syntyvät turhimmista syistä.

Jokaisella on oma listansa: pyöräilijät haluavat lopettaa autoilun, kaupunkilaiset maanviljelyn, sinkut lastenteon, ilman lemmikkiä olevat luopua lemmikeistä ja niin edelleen. Oman listani kärjessä on urheilu. Urheilijoiden, katsojien ja kisaorganisaatioiden lennättäminen ympäri maapalloa, Formula-kisoista puhumattakaan, on turhaa viihdettä ja siitä on helppo luopua. Omat lapset ovat paljon merkittävämpiä. He pelastavat maan, eivät tuhoa sitä. Tähän asti urheilu on ollut pyhä lehmä, johon ei ole saanut puuttua, mutta nyt tilanne on ehkä muuttumassa ("Urheilu on välinpitämätön ilmastoterroristi - korruptoituneet elostelijat pyörittävät ympäristöorgioita").

Urheilusta raportoiva Yle osoittaa konkreettisesti, miten ilmastonmuutos on lähes yksinomaan tunneasia.

Ikään kuin järjen käyttö näissä asioissa olisi kiellettyä.

Uutiset ja sää -- sekä kybersää

Nordic Cyber Security -tilaisuudessa tuli eilen ehdotus kybersäätilan raportoinnista. Kyse on Viestintäviraston tietoturvapalvelusta, joka raportoi kuukausittain ajankohtaisista verkko- ja tietoturvauhkista.

Sää-termi on hieman epähavainnollinen, sillä tämä säätila kerrotaan jälkikäteen. Se ei siis ole varsinainen ennuste. Tuorein syyskuun 2018 kybersää näyttää tältä:

Edellisen kuukauden kybersää

Huijaukset & kalastelut -alue näyttää synkältä, on salamointia ja tummia pilviä. IoT-alueella tihkusadetta, samoin vakoilussa, palvelunestoissa ja haittaohjelmissa. Verkkojen toimivuus erottuu edukseen: puolipilvinen sää, josta aurinkokin pääsee kurkistamaan. Viestintäviraston käyttämä analogia säätietoihin on oivallinen ja hauska.

Jarna Hartikainen lukemassa edelliseen kuun kybersäätä 11.10.2018.

Televisiossa luetaan joka ilta uutisia ja kyllästymiseen asti samoja säätietoja sekä joutavia urheilutuloksia. Mitä jos urheilun sijaan jossain lähetyksessä olisikin kybersää? Katsojia varoitettaisiin juuri silloin ajankohtaisista kalastelu- ja pankkihuijauksista. Loppuun voisi laittaa vaikka hauskan tietoiskun salasanojen tai varmuuskopioiden merkityksestä.

Suomi pitää itseään edistyneenä it-maana, mutta uskomme lepää vanhojen saavutusten ja Nokian matkapuhelinten jälkihehkun varassa. Emme ole aikoihin tehneet mitään omaperäistä tai rohkeaa.

Tietoturvan tuominen sään ja urheilun rinnalle olisi juuri sopiva konkreettinen toimi kyberturvan ja kansallisen turvallisuuden kohentamiseksi. 

EU tule apuun - kesäajasta päättäminen on liian vaikeaa

Monta vuotta suomalaiset ovat kiroilleet isoa pahaa EU:ta, joka pakottaa meidät siirtämään perk**een viisareita kaksi kertaa vuodessa. Siinähän menee unirytmit ja terveys ihan sekaisin, kun joutuu heräämään/menemään nukkumaan tuntia tavallista aiemmin.

Hallelujaa, rukoukset on kuultu! EU antaa jäsenmaille vapaat kädet päättää, millä aikavyöhykkeellä haluavat jatkossa kellonsa pitää. Hyvästi ongelmat ja harmitukset!

Mutta eipä se kellonajasta päättäminen olekaan niin helppoa. Pysyvällä kesä- ja talviajalla on omat kannattajansa. Olisiko parempi valita valoisat aamut vai valoisat illat? Joillakin henkilöillä valoisampi aamu auttaisi heräämistä, valoisat illat taas lisäävät aktiivisuutta ja vähentävät liikenneonnettomuuksia.

Ei tämä ollutkaan niin helppoa kuin aluksi näytti. Suo siellä, vetelä täällä.

Naapurimaiden valinnat sotkevat pakkaa entisestään. Nyt tilanne on yksinkertainen: Britannia ja Portugali käyttävät GMT-aikaa, muu Keski-Eurooppa on GMT+1 ja Suomi sekä muut itäiset reunavaltiot GMT+2. Kesäajan alkaessa kaikki siirtävät kelloja tunnilla eteenpäin ja syksyllä takaisin.

Pahinta on, jos EU-maat valitsevat toisistaan poikkeavia aikavyöhykkeitä. Silloin matkailijan tai puhelimella työasioissa soittavan pitäisi aina erikseen selvittää, missä ajassa kyseinen maa on. Tässä jos missä kaivataan EU:n yhdenmukaistavia ohjeita!

Suomen  pysyvä kesäaika jättäisi meidät samaan aikaan Moskovan kanssa. Se ei välttämättä ole viiteryhmä johon haluaisimme kuulua, etenkään jos muut itäreunan maat valitsevat toisin.

Vielä yksi ehdotus on siirtyä GMT+1 aikaan, jolloin olisimme pysyvästi talviaika miinus yksi tunti -ajassa. Esimerkiksi näin lokakuun alussa pimeä tulisi jo kaksi tuntia nykyistä aikaisemmin.

Ei kesäaikaa ihan turhan vuoksi keksitty, siinä on omat hyötynsä. Nykyisenä digiaikana viisareitakaan ei tarvitse väännellä käsin, sillä laitteet säätävät kellonsa itse. Jos kesäajasta luovutaan kokonaan, järjestelmien päivittäminen vakioaikaan tulee olemaan iso urakka.

Jos emme pysty valitsemaan kesä- emmekä talviaikaa, miten olisi kompromissi: noudatetaan kesäaikaa kesällä ja talviaikaa talvella.

Sitten pitää vielä saada EU säätämään järjestely kaikille EU-maille, niin aikaongelmat on ratkaistu. 

Perikato (Ilkka Remes) voisi olla tekoälyn kirjoittama

Lukiessani Remeksen uusinta kirjaa mieleen juolahti ajatus: tämä voisi olla tekoälyn kirjoittama. Mutta palataan siihen myöhemmin, ensin hieman taustaa.

Kyber- ja somevaikuttamisen tematiikkaa hyödyntänyt Horna-sarja oli kiinnostava jo yksin aiheensa vuoksi. Sen lopussa Remes kertoi törmänneensä aihepiiriin, josta virallinen Suomi halusi vaieta, ja ilmoitti seuraavan kirjan perustuvan tähän. Odotin kiinnostuneena, mitä tuleman pitää.

Kun tämän syksyn kirja Perikato sitten ilmestyi, olin jokseenkin pettynyt. Etukäteen hehkutettu aihe osoittautui maahanmuutoksi. Remes harjoittaa melkoista populismia väittäessään, että sen uhkakuvista halutaan vaieta. Aihetta on vatvottu mediassa loputtomiin, nykyään myös kriittisestä näkökulmasta.

Ilkka Remes: Perikato

Mainiota muuten, että Remes on viimeisenä merkittävänä suomalaiskirjailijana antanut periksi ja hyväksynyt kirjansa e-versioiden myynnin. Pystyin ostamaan kirjan pitkän junamatkan aikana ja lukemaankin läppärillä hyvän matkaa. E-versio oli myös selvästi edullisempi (17,90 vs. 21,90 e) kuin paperikirja, jotka remesmäiseen tapaan ovat paksuja ja vievät tilaa omassakin kirjahyllyssä.

Perikadon alku on lupava. Remes kuvaa elävästi kahden afganistanilaisen paperittoman piileskelyä Helsingissä ja heitä hyväntahtoisena hölmönä suojelevan Annan vaiheita. Mukaan kytkeytyy myös Panaman paperien kaltainen tietovuoto, jossa salaisia varallisuustietoja kaupitellaan Saksan viranomaisille.

Remes kritisoi Suomea siitä, että yhteiskunta sulkee silmänsä tulijoiden arvomaailmalta. "Jotkut pakolaismiehistä eivät osoittaneet mitän arvostusta naisia kohtaan, nämä olivat heille vain synnytysautomaatteja, joiden kuului todella miestä kaikissa asioissa" ja "Pahimmalta Annasta oli tuntunut nähdä kuinka osa suomalaisista - jopa sosiaalityöntekijöistä - ummisti rasismisyytösten pelossa silmänsä tyttöjen silpomiselta, perheiden sisäiseltä "kunniaväkivallalta" ja ulkomailla solmituilta alaikäsiten tyttöjen avioliitoilta".

Kritiikki on paikallaan, mutta "toimittajiksi oli palkattu henkilöitä, jotka olivat kokemattomia ja joilla oli vahva henkilökohtainen agenda" nostaa jo kulmakarvoja. Agenda tuntuu olevan myös Remeksellä itsellään.

Suuremmaksi kuvioksi kehittyy islamistien salajuoni Euroopan tuhoamiseksi, joihin liittyen Oulussa on surmattu kaksi jihadistia. Tästä voisi kehittää vaikka minkälaisen jännärin.

Mutta ei, kiinnostavan alun jälkeen Remes päätyy samaan asetelmaaan kuin kaikissa viimeaikaisissa kirjoissaan: taustalta paljastuu Venäjän salajuoni, jossa Suomi on kokoaan isompien tapahtumien näyttämönä. Kirjan päähenkilöksi nousee suomalaistaustainen CIA-agentti Robert Forsten. Kuten muissakin Remeksen kirjoissa, vastakkain on Suomen ja Venäjän etu, joiden välissä CIA:lla on oma roolinsa. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta romaani muuttuu aiempien remesten klooniksi.

Ja juuri siitä syystä uskon, että tekoäly olisi voinut kirjoittaa kirjan. Kun sille olisi syötetty lähtötietona Remeksen aiempi tuotanto ja annettu kirjan teemaksi islamin uhka, tulos olisi ollut jotain tällaista. Tekoäly ei pysty aitoon luovuuteen. Se pystyy vain varioimaan ja toistamaan vanhaa.

Kuin rutiinin pakosta Remes rakentaa niin monimutkaista juonikuviota, ettei se jaksa enää kiinnostaa. Mukaan sotketaan viestikoelaitoksella työskennellyt Venäjän myyrä, sukulaisten salattu historia ja USA:n uusoikeiston Venäjää myötäilevä juonittelu. Lopputaisteluissa ja -selvittelyissä en enää välittänyt, kuka tappaa kenetkin, ja mikä oli totuus isovanhemmista. Rakentamalla kirja islamistien salaliiton varaan ja jättämällä turhat koukerot pois tulos olisi ollut paljon kiinnostavampi. Nyt kaikki tuntuu vanhan toistolta. Ihan kuten tekoälyn tekemältä.

Sotkuisen juonen ja tapahtumien loputtoman vyöryn painaessa päälle kiinnostavinta on etsiä kirjasta ajankohtaisia viittauksia. Helsingin sanomien viestikoelaitos-paljastukset, nimeltä mainitut tärkeimmät ministerit, Skripalien myrkyttäminen ja jopa heinäkuussa tapahtunut pakkopalautuksen estoyritys Finnairin koneessa muodostavat ajankuvaa, joka kiinnostaa 20 vuoden päästä lukijaa. Viimeksi mainittu on tosin tarinan kannalta irrallinen ja turha, mutta herättää silti hilpeyttä. Kohtaus on kirjan alkupuolella, joten Remeksen on pitänyt lisätä se jälkikäteen.

Haastattelussa Remes kertoi jättävänsä käsikirjoituksen vasta viimeisten deadlinien jälkeen. Yleensä kiirettä ei huomaa, mutta tällä kertaa ainakin e-versiossa oli monia kummallisuuksia. Luvussa 38 lähes sama lause toistuu peräkkäisellä sivulla. Luvussa 61 Remes mainitsee päähenkilön lentävän Icelandairin Boeing 757:llä, mutta hetken päästä ilmavirta heiluttaakin Airbusia. Yhtiö käyttää vain Boeingeja. Luvussa 33 sanotaan arvoituksellisesti "Tomar oli saanut nimensä 1100-luvulla 188 Portugalissa toimineesta luostarista". Kun USA kiristi Rauma-Repolaa 1987, presidenttinä ei voinut olla "George W. Bush" vaan hänen isänsä (luku 71). Ja niin edelleen.

Yleensä Remes on kuvannut avainhenkilöiden surmat kursailematta, nyt yhden henkilön kuolema käy ilmi vain mainintana - aivan kuin tappokohtaus olisi editoitu jossain vaiheessa pois?

On harmi, että jokasyksyisestä romaanista on tullut Remekselle rutiinia. Varhaisemmat kirjat kuten Ruttokellot, 6/12 ja Pahan perimä olivat omaperäisiä ja mielikuvituksellisia.

Remes on ollut tällä viikolla muutenkin otsikoissa, koska mainio Jäätyvä helvetti (2015) sisälsi viittauksen Paraisilta tapahtuvaan sissi-iskuun. Siihen liittyen sain lukijalta sähköpostin, jossa hän arveli Remeksen takana olevan Suomen puolustusvoimien upseerien kollektiivin. Remes tuntuu kirjoittavan ulos sen, mitä upseerit eivät uskalla ääneen sanoa.

Kiinnostava teoria, mutta ei varmaankaan totta. Remes aloitti muilla kuin Venäjän uhkakuvilla ja on kirjoittanut myös muutamia nuorten kirjoja. Hänellä on epäilemättä läheiset välit puolustusvoimiin -- ehkä jo liiankin läheiset?

Jälkisanoissa Remes kirjoittaa arvoituksellisesti "olen vuosin mittaan keskustellut muun muassa erilaisissa turvallisuus- ja sotilasalan tehtävissä työskentelevien ihmisten kanssa luottamuksellisti. Tällä kertaa mukana on teemoja, joita tuntevat ihmiset korostivat luottamuksellisuuden merkitystä erityisesti. Se oli kiinnostavaa ottaen huomioon, kuinka arkisista asioista on kysymys - asioista, joiden käsittelyn avoimessa yhteiskunnassa luulisi olevan itsestään selvää". Miten tätä pitäisi tulkita?

Perikato loppuu lupaukseen, että Robert Forstenin tarina saa jatkoa. Taidan jättää väliin ja odottaa jotain uutta.

Sähköinen äänestäminen ei ole se suurin ongelma

Suomessa vallitsee kiitettävä yksimielisyys siitä, että vaalit pitää toimittaa lippuäänestyksenä. Sähköinen äänestys olisi liian kyberturvatonta ja mahdollistaisi ääntenlaskennan manipuloinnin. Virolaisia tämä seikka ei tosin haittaa ja verkkoäänestys on toiminut useissa vaaleissa ongelmitta.

Tiedän hyvin sähköisen äänestämisen riskit. Käsittelin niitä Kyberuhkia ja somesotaa -kirjassani monen sivun edestä. Kiinnostavin havainto oli, miten paljon virheitä perinteinen lippuäänestys on aiheuttanut. Ruotsin paikallisvaaleissa ulkopuoliset voivat helposti nähdä, mille puolueelle ääni on mennyt, eikä tätä pidetä maassa ongelmana. Turvallisuus on tunne ja tottumiskysymys, ei eksaktia tiedettä.

Lippuäänestyksen ongelmat eivät tietenkään ole argumentti sähköisen äänestyksen puolesta. Virheitä tuottavan järjestelmän korvaaminen vielä enemmän virheitä ja riskejä tuottavalla ei ole mikään perustelu.

Olen samaa mieltä: aika ei ole kypsä sähköiselle äänestykselle.

Mutta asiaan liittyy ajatusharha, jota käsittelen kirjassakin. Liiallinen huomion kiinnityminen sähköisen äänestyksen riskeihin johtaa siihen, että unohdamme kokonaiskuvan. Olipa äänestys sitten lipuilla tai netissä, tulos on oikea vain, mikäli koko vaalia edeltänyt ketju on aukottoman turvallinen.

Niin ei selvästikään ole. Yhdysvalloissa Trumpin voittoon vaikuttivat Venäjän somemainonta ja DNC-tietomurto sekä Cambridge Analyticalta ostettu mikrokohdentaminen. Jos kampanjointi ja vaalimainonta eivät toimi reilusti, on melko sama äänestetäänkö lipuilla, netissä vai huutoäänestyksellä.

Tämä ei ole pelkkä USA:n ongelma.Kirjaan ei mahtunut mielenkiintoinen case kolumbialaisesta hakkerista nimeltä Andres Sepulveda, joka maksua vastaan vääristi vaalikampanjointia useissa eteläamerikkalaisissa valtioissa lähes kymmenen vuoden ajan ennen kiinnijäämistään. Nyt hän istuu vankeustuomiotaan. Lue vaikka Bloombergin juttu How to Hack an Election niin saat perspektiiviä vaalivaikuttamiseen.

Suomessa on ensi vuonna useammat vaalit. Sen sijaan, että korostamme vaalien olevan luotettavat, koska ne perustuvat vanhaan lippuäänestykseen, meidän pitää kiinnittää paljon enemmän huomiota kaikkeen siihen, mitä tapahtuu ennen äänestystä.

Ja se on paljon vaikeampi tehtävä. Osaammeko edes kuvitella, millä kaikilla tavoilla vaalityötä vääristellään ja mikä on kykymme huomata tällaiset manipulointiyritykset?

Venäjän trolli - omia kokemuksia

Ote Kyberuhkia ja somesotaa -kirjasta:

=====

"Ryhdyin Venäjän trolliksi

Tätä kirjaa varten ryhdyin Venäjän vapaaehtoiseksi trolliksi. Perustin Twitter-tilin suomalaisella henkilönimellä ja hankin prepaid-liittymän, jolla sain hoidettua rekisteröinnin. Varmuuden vuoksi käytin VPN-yhteyttä, jotta ip-osoitetta ei olisi yhdistetty omaan koneeseeni ja oikeaan tiliini.

Ryhdyin seuraamaan tunnettuja Twitter-tilejä, kirjoittamaan venäjämyönteisiä kommentteja suomeksi ja englanniksi sekä jakamaan eteenpäin venäläisten medioiden (mm. RT, Sputniknews) uutisia. 

Ensimmäinen Twitter-seuraaja ilmestyi jo viidentoista minuutin kuluttua ensimmäisen twiitin lähettämisestä. Venäjän ja Suomen lisäksi yllättävän paljon seuraajia tuli Turkista.

Algoritmit tekivät nopeasti tehtävänsä. Kun olin klikkaillut Venäjää sivuavia uutisia, Twitter alkoi suositella juuri siihen liittyviä aihetunnisteita ja henkilöitä. Nopeasti Twitter-syötteeni täyttyi tapahtumista, ihmisistä ja mielipiteistä.

Siirtyminen yhdestä kuplasta toiseen oli silmiä avaava kokemus. Venäjän toiminta näyttää aivan toiselta, kun sitä katsoo Twitterin valitsemien uutisten ja kommentoijien kautta. 

Länsimainen media kertoo yleensä Venäjän ongelmista ja kansalaisten ahdingosta talouden, korruption ja sananvapauden puristuksessa, mutta someviestit antavat toisenlaisen kuvan. Kuvissa näkyy onnellisia ihmisiä, elämän pieniä tapahtumia sekä tietenkin kissoja. Ihmiset ja heidän arkensa ovat kaikkialla samanlaisia.

Venäjällä ulkomaanuutiset kertovat lännen laajentumispyrkimyksistä, Yhdysvaltojen jatkuvasta sotimisesta eri puolilla maailmaa sekä Venäjän uhkalla pelottelusta. Venäläisissä uutiskuvissa joukot eivät pommita sairaaloita vaan jakavat Syyrian sota-alueilla elintarvikkeita paikallisille asukkaille.

Meemien, kuvaviestien ja tavallisten valokuvien ansiosta venäläinen näkökulma välittyy, vaikka ei ymmärtäisi kieltä eikä kyrillisiä kirjaimia. Kielimuuri on silti iso este, koska edes kansainvälisesti tuttuja tuotemerkkejä tai avainsanoja ei pysty tunnistamaan. Ehkei ole sattumaa, että idän ja lännen rajalinja kulkee juuri kyrillisten merkkien kohdalla? Tässä suhteessa automaattinen kielenkääntö voi vielä tuoda ison muutoksen. 

Kuplan vaihto osoitti konkreettisesti, miksi somepalvelujen algoritmit luovat rinnakkaisia maailmoja kohtaamisten sijaan. Juuri siinä internetin alkuperäinen ajatus meni metsään."

===

Yhdysvallat laajentaa sotilaallista toimintaa avaruuteen. Maan puolustusbudjetin lisäys pari vuotta sitten oli suurempi kuin Venäjän koko puolustusbudjetti. "Our military will soon be more powerful than it has ever been before", kehui Trump YK-puheensa yhteydessä. 

Voi vain kuvitella, miltä nämä uutiset kuulostavat venäläisten korvissa, ja miten ne lisäävät Putinin suosiota omien kansalaisten keskuudessa.

Digitaalinen maanpuolustus - koko kansan asia

Jatkan vielä hetken aikaa bloggauksia liittyen Kyberuhkia ja somesotaa -kirjani teemoihin.

Termi "digitaalinen maanpuolustus" nousi mieleeni, kun tutkin miten varautuminen ja puolustautuminen ulkopuolisia uhkia vastaan on muuttunut. Vanhassa maailmassa maan puolustamiseen varautuivat ammattilaiset ja varusmiehet, jotka koulutettiin taistelemaan suomalaisessa maastossa.

Digitalisaatio on muuttanut tämän kaiken. Olemme uudella tavalla haavoittuvia, mitä vihollinen osaa käyttää hyväkseen. Miksi vaivautua lähettämään taistelujoukkoja rajan yli tai tekemään maihinnousua rannoille, kun pelkkä infrastuktuuriin kohdistuva uhka riittäisi saamaan Suomen polvilleen? Pelkkä uhkaus tuhota Suomen sähkönjakelun avainkohdat ohjuksilla - ehkä näyttävän demonstraation kera - tekisi tehtävänsä.

Kyberhyökkäykset sähköisiä palveluita vastaan ovat uhkauksen kevyempi versio. Ehkä oli vain sattumaa, että Airiston Helmen poliisitutkinnan jälkeen Suomeen kohdistui taas palvelunestohyökkäys, joka kaatoi viranomaisten sivuja. Sivujen kaataminen ei itsessään ole vaarallista, mutta ne luovat pelon ja epävarmuuden ilmapiiriä.

Emme tiedä, kuka oli tuoreimman palvelunestohyökkäyksen takana. Kyse saattoi olla puhtaasta sattumasta, nuorukaisten typerästä tempauksesta. Mutta kun samanlainen hyökkäys osui maahamme 1,5 kuukautta sitten -- ja vieläpä samaan kohtaan -- on pakko tunnustaa, että digitaalinen maanpuolustuksemme on retuperällä. Verkkomaailman rajavalvonta ei toimi. Jatkossa resursseja pitää kohdentaa erityisesti digimaailmaan, koska siellä riskit ovat suurimmat.

Asevelvollisuus koskee vain nuoria miehiä, vapaaehtoisena myös nuoria naisia. Digitaalinen maanpuolustus koskee sen sijaan meitä kaikkia, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Olemme kaikki etulinjassa omien älylaitteidemme vuoksi. Jokaisen kansalaisvelvollisuus on huolehtia wlan-purkin, älytelevision, valvontakameran, itkuhälyttimen ja älykkäiden kodinkoneidensa turvallisuudesta.

Jos niin ei ole tehty, laitteita voidaan käyttää hyökkäyksiin Suomea vastaan. Ulkomailta tulevat palvelunestohyökkäykset on mahdollista torjua rajoittamalla ulkomaanliikennettä. Tilanne olisi paljon hankalampi, jos merkittävä hyökkäysvolyymi tulisi kotimaisista osoitteista -- niistä suojaamattomista koti- ja yrityslaitteista, joiden asetukset ovat väärin ja päivitykset tekemättä.

Kukaan ei halua joutua tietämättään desantiksi. Siksi digitaalinen maanpuolustus on koko kansan asia.