Elokuvissa vuonna 2000

Osui käteen vanha Elokuva-aitta 4/1968. Lehti oli elokuviin erikoistunut aikakauslehti, joka ilmestyi vuosina 1932-1968. Numero oli siis lehden viimeisiä. Kantta komistaa aikansa elokuvatähti Eero Melasniemi:

Elokuva-aitta 4/1968

Syy kirjoittaa lehdestä on kannessa mainittu juttu "Elokuvissa vuonna 2000". Yleensä tulevaisuuden ennusteet menevät poskelleen, mutta tässä tapauksessa osumatarkkuus on kohtuullisen hyvä.

Aira Ruishalme on kirjoittanut aloitusjutun, jonka ingressi hehkuttaa tulevaisuuden televisiota seuraavasti: "Omassa olohuoneessa, keskipisteessä sinä itse, kuvat kulkevat ohitse, ylitse, alitse, istut laiskanlinnassasi, valitset kiekosta ruutia, räminää, rakkautta, filmejä, jotka on lainattu filmistöstä niin kuin kirja kirjastosta".

Elokuvissa vuonna 2000: kuva täyttää koko huoneen.

Teksti kuvaa vuoden 2000 keskustelua naapurien kesken. Toinen on ostanut uuden television: se sijoitetaan huoneen keskelle ja kuva heijastuu kaikille seinille. Toisella on vielä se vanhanmallinen, mutta senkin koko on 2 x 2,5 metriä.

"Tuli hankituksi, eihän sitä olisi kuitenkaan voinut ennen pitkää lykätä tuonnemmaksi kun kaikilla kohta on. Ja kyllä se on sentään niin toisenlainen, kohta ei enää tarvitse lähteä olohuoneestaan mihinkään vaihtelua hakemaan, kun tämä entrovisio tekee elämyksen niin täydelliseksi".

Entrovisio? Taulutelevisiot alkoivat yleistyä vuoden 2000 jälkeen, mutta niiden koot olivat aluksi pieniä. Vasta nyt yleiseksi kooksi on vakiintunut 55-65 tuumaa, mutta yhä vieläkin kuva näkyy vain yhdellä pinnalla kerrallaan. Matkaa jokaisen seinän näyttöön ("entrovisio") on vielä 10-15 vuotta.

Sen sijaan elokuvien jakelu siirtyi sähköiseksi lähes jutun kuvaamaan aikaan. Filmejä ei tarvitse hakea mistään eikä lainata filmistöstä, sillä ne tulevat laajakaistalta napin painalluksella, ja tarjonta on rajatonta.

Matti Kassila, Raimo Hallama ja Irja Riuttu.

Mutta miten kehityksen uskottiin vaikuttavan elokuviin taidemuotona? Sitä kommentoivat jutussa ohjaaja Matti Kassila, Ateneumin kuvataiteen osaston rehtori Raimo Hallama sekä tavallinen katsoja, rouva Irja Riutu (melkein kuin "Rouva Ruutu" Yleltä).

Kassilan mielestä uusi tekniikka keventää elokuvien tuotantotekniikkaa, jolloin tarjonta monipuolistuu. "Silloin monet sellaiset tavoitteet, jotka nykyisin on sivuutettava, voitaneen toteuttaa. Tarkoitan koko asteikkoa opetuselokuvista eksklusiivisimpiin tyylikokeiluihin".

Monipuolistumista tapahtuikin, mutta suuren rahan Hollywood-tuotannot hallitsevat silti markkinoita. Tekniikka on vain lisännyt niiden näyttävyyttä ja kustannuksia.

Hieman arvoituksellisempi kommentti on tämä: "Ilmeisesti elokuvataide tulisi yhä intensiivisemmin jatkamaan kehitystään tiettyjen suppeiden aiheiden avaamiseksi syvyyssuuntaan. Johdonmukaisesti tämän kanssa rinnakkain on nyt jo selvästi nähtävissä uusi alue, taiteellisin ambitioin ja ammattinäyttelijävoimin tehty asiaelokuva. Tällainen mahdollisuus avaa aivan uudenlaiset näkymät elokuvan tulevaisuudelle. En pitäisi mahdottomana sitäkään ajatusta, että nämä elokuvat rakennettaisiin siten, että niitä voitaisiin katsoa jaksoittain niinkuin luetaan kirjaa".

Kuvaako Kassila tässä House of Cardsin ja Game of Thronesin kaltaisia sarjoja? Viittaus asiaelokuvaan jää kylläkin hämäräksi.

Raimo Hallama on huolissaan elokuvateatterien tulevaisuudesta. "Televisioruudun suureneminen ja tallennusmenetelmien kehittyminen saattavat hyvinkin johtaa siihen, että elokuvatattereiden lukumäärä vielä nykyisestään vähenee. Suomessa oli muutama vuosi sitten 620 elokuvateatteria, tällä hetkellä niitä on 355. Vähentumisen syynä on ollut televisiovastaanottimien yleistyminen ja television esittämien pitkien elokuvien sekä sarjaelokuvien suuri määrä."

Nyt tiedämme, ettei edes 20 tv-kanavaa ja rajaton tarjonta ole tappanut Suomesta elokuvateattereita. Niiden merkitys on kuitenkin muuttunut eikä elokuvan katsominen enää ole ainoa syy mennä teatteriin. 

"Mammuttielokuvia, elokuvataiteen historian merkkiteoksia ja ehkäpä myös pornoelokuvia esittäviä teattereita tuskin yleistelevisio koskaan korvannee" -- tämä meni kyllä pahasti metsään! Ajatuskin lähteä katsomaan pornoa teatteriin lähinnä naurattaa.

Hallama on huolissaan rahoituksesta. "Meillä eräät piirit haluaisivat, että elokuvataiteen kaikki edistämistoimenpiteet rahoitettaisiin elokuvatettereiden pääsylipuista perittävillä veroluontoilla maksuilla niin kuin Ruotsissa ja Tanskassa tällä hetkellä tapahtuu. Entä miten käy, jos elokuvateattereiden katsojamäärä laskee edellä kaavaillun teknisen kehityksen vuoksi? Syntyy tietenkin täydellinen kaaos elokuvataiteen edistämistoimenpiteissä. Minusta tuntuu, että Ruotsi ja Tanska kulkevat ohuella jäällä". Poliittinen huoli oli turha -- elokuvia rahoitetaan Suomessa edelleen julkisilla varoilla. 

Rouva Riuttu ihastuu ajatuksesta, että "jotkin erikoiselokuvat, kuten huippuluokan thrillerit tai opetusfilmit voitaisiin katsoa omassa olohuoneessa keskittyneesti, ilman ympärillä rapisevia karamellipusseja ja kuiskutuksien sihinöitä. Jos varsinkin opetuselokuvan voisi vielä hidastaa mistä haluaa, se palvelisi verrattomasti tarkoitustaan... Ehkä tulevaisuudessa asunto-osakeyhtiöt alkavat rakentaa asukkaiden käyttöön talon yhteisiä elokuvahuoneita, niin kuin nykyään rakennetaan uima-altaita". 

Ei tullut yhteisiä katseluhuoneita, sillä kotiteatterit tulivat jokaiseen olohuoneeseen. Niissä painotetaan kovasti monikanavaista ääntä -- seikka, josta yksikään ennustaja ei maininnut sanallakaan. Nykyään äänentoisto on keskeinen osa elokuvan tehoa.

Silti aika hyvin ennustettu vuonna 1968. Jos sinun pitäisi ennustaa elokuvien katselutapoja 32 vuotta tästä eteenpäin eli vuonna 2049, osuisitko näinkään lähelle?

Apple pilasi iPadin - päivitysten laiminlyönti ei aina ole käyttäjän vika

Applen iPad oli ilmestyessään vuonna 2010 kuin taivaan lahja kaikille niille, joiden pitää päästä nettiin mutta jotka eivät halua perehtyä IT:n saloihin. Yksinkertainen, helppokäyttöinen laite, jossa ei ole tietoturvaongelmia.

Nykyinen iPad on kaikkea muuta. Kymmenen käyttöjärjestelmäversiota on tuonut valtavan määrän uusia ominaisuuksia (ns. feature creep), joista valtaosa on peruskäyttäjälle turhia. Osa on suorastaan haitallisia, koska ne tuhoavat alkuperäisen tabletin ajatuksen. Miksi Apple yrittää tehdä iPadistä läppärin korvikkeen? Ne, jotka tarvitsevat läppärin ominaisuuksia, hankkivat sellaisen -- ja saavat kunnon näppäimistön kaupanpäälle.

Niin, ne haitalliset ominaisuudet. Miksi iOS:n piti kopioida Windows-tableteista split screen -toiminto? Eikö tabletin idea ole juuri siinä, että käytetään vain yhtä sovellusta kerrallaan, ja vaihto niiden välillä on mahdollisimman helppoa. Kokemattomalta käyttäjältä Split screen, Picture-in-picture ja Slide over -toiminnot saattavat aktivoitua vahingossa, jolloin henkilö on yhtä hukassa kuin oikean tietokoneen kanssa.

Miksei laitteessa voisi olla helppokäyttöasetusta, joka poistaisi käytöstä kaikki uudet hienoudet ja palauttaisi tabletin pelkäksi tabletiksi? Asetus pitäisi vielä suojata PIN-koodilla, jottei osaamaton käyttäjä vahingossa poistaisi sitä.

Turhilla ominaisuuksilla on muitakin kielteisiä seurauksia. Ostin iPadin sen helppokäyttöisyyden vuoksi henkilölle, joka ei tiedä mitään tietokoneista, eikä haluakaan tietää. Hänellä ei liioin ole älypuhelinta eikä wifi-verkkoa. Kuvittelin, että 4G-malli toimisi täysin itsenäisesti ja ongelmitta.

Käydessäni tarkistamassa kesällä tilanteen hämmästyin: käyttöjärjestelmä oli jäänyt päivittämättä iOS 9.1-versiosta eteenpäin, koska uusimman päivityksen koko oli 1200 megatavua, eikä iPad suostu lataamaan näin isoja tiedostoja 4G:n yli.

iPad ei päivitä itseään 4G:llä.

Mitä helkkaria? Apple myy laitetta, jonka päivittäminen ei onnistu ilman wifi-yhteyttä. Jos kotona ei satu olemaan wifiä (tai älypuhelinta, josta saisi tukiaseman), päivitykset jäävät tekemättä. Eihän tämä näin voi olla. Seuraava, joka vaatii käyttäjiä päivittämään laitteitaan säännöllisesti tietoturvan varmistamiseksi, saa mennä päivittämään tämän iPadin iOS 11 -versioon.

Ilmeisesti Apple haluaa suojella asiakkaitaan ylisuurilta 4G-datalaskuilta eikä ota huomioon, että Suomessa mobiilidata on rajoittamatonta. Mitenkähän jenkit sitten päivittävät omia iPadejaan? Ei sielläkään kaikilla ole wifiä.

Herää toinenkin kysymys: miten tablet-koneen päivitys voi olla kooltaan 1,2 gigatavua?! Mitä tapahtui alkuperäiselle ajatukselle yksinkertaisesta nettipäätelaitteesta? Steve Jobs kääntyisi varmaan haudassaan, jos tietäisi miten hänen iPadinsä on pilattu (ja Pro-malleissa on jopa Windows-tableteista kopioitu kynä, jollaista Jobs halveksi).

Jos iPadit jäävät päivittämättä, siitä ei pidä syyttää laitteen omistajia vaan Applea.

Tietoturvasta vastaavan Viestintäviraston pitäisi vaatia 4G-iPadeihin punainen varoitustarra: "4G-mallin käyttö vaatii myös wifi-yhteyden". Siis nimenomaan käyttö, koska päivittämättömiä laitteita ei pidä käyttää.

Tietosuoja tekosyy tiedon salaamiselle eduskunnassa

Eduskunta poistaa tiedot virailijoista jokaisen päivän päättyessä, koska sillä ei ole oikeutta kerätä ihmisistä henkilörekisteriä. Näin perusteli eduskunnan hallintojohtaja outoa käytäntöä eilisissä uutisissa (mm. Demokraatti, Helsingin Sanomat).

Samassa uutisessa kerrotaan, että asiakirja-aineistoa toimitetaan vain paperimuodossa, koska "tietoturva-asiantuntijan mukaan digitaalisesti luovutettu aineisto saattaisi sisältää tietoturvaan vaikuttavia metatietoja".

Voiko eduskunnan virkamies vakavissaan väittää tällaista? Eikö eduskunnassa ole koskaan kuultu tekstitiedostoista? Takuuvarmasti asiakirjat voidaan muuntaa tekstimuotoon napin painalluksella, eikä mikään tietoturva vaarannut pätkän vertaa. Jos tällaista toimintoa ei vielä ole, sen koodaaminen on pikkujuttu.

Yritykset joutuvat tekemään valtavia tietojärjestelmäuudistuksia tietosuojalakien vuoksi, koska niiden on kyettävä luovuttamaan asiakkaan tiedot hänelle itselleen. Uuden tietosuojalain myötä tiedot pitää luovuttaa sähköisessä muodossa, vieläpä mahdollisuuksien mukaan rakenteisina, jotta henkilö voi siirtää ne toiseen järjestelmään. Eikö eduskunta todellakaan pysty tuottamaan yksinkertaista tekstitiedostoa?

Mitä ilmeisemmin kyse ei ole tietoturvasta, vaan vanhasta hallintokulttuurista. Tietoja ei haluta antaa. Tietosuoja ja tietoturva ovat tekosyitä, joilla voi puolustella salaamista ja kieltäytymistä. Ne kertovat enemmän hallintokulttuurista ja asenteesta kuin laista tai tietoturvasta.

Mutta jos jälkimmäinen väite on puppua, pitääkö ensimmäinenkään paikkansa?

Eduskunnassa kävijöistä muodostuva nimilista täyttää henkilötietolain määritelmän (melkein mikä tahansa lista täyttää) ja laki kieltää tarpeettomien henkilötietojen keräämisen. Tieto eduskunnassa käyneistä lobbareista ja muista vaikuttajista on kuitenkin demokratian ja läpinäkyyvyden kannalta oleellinen asia. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan tiedot ovat vieläpä julkisia.

Uuden tietosuojalain mukaan rekisterin perustamiseen riittää rekisterinpitäjän "oikeutettu etu". En ole juristi vaan insinööri, mutta ihmettelen jos tässä kyseistä etua ei ole olemassa.

GDPR:n tarkoitus on harmonisoida eri EU-maiden tietosuojalakien soveltaminen (olkoonkin, että tavoite on idealistinen ja vesittyy jo asetuksessa itsessään, kun lapsen ikärajan määrittely jätettiin kansalliseen harkintaan). Jos eduskunta katsoo, ettei sillä ole oikeutta säilyttää vierailijoiden tietoja, sitä ei voi olla muidenkaan maiden parlamenteilla. Olisi kiinnostavaa tietää, miten avoimia muut maat tässä suhteessa ovat.

Tiedot ovat julkisia, joten henkilörekisterin voisi välttää kokonaan julkaisemalla tiedot päivän päätteeksi eduskunnan web-sivulla. Jokainen asiasta kiinnostunut kansalaisjärjestö tai toimittaja voisi itse seurata, keitä lobbareita eduskunnassa käy.

Eikä tarvitse odotella eduskunnan hallintojohtajan päätöksiä -- jokainen edustaja voisi julkaista listan omista lobbareistaan/vieraistaan. Kuka lähtee avoimuuden edelläkävijäksi?

Sano EI kapitalismille, mutta älypuhelin on ihan OK

Osuin lauantaina 2.9.2017 Helsingin keskustassa mielenosoitukseen, jossa marssijat vastustivat... no jaa, melkein mitä tahansa. Kylteissä vaadittiin mm. leikkausten lopettamista, parempaa sosiaaliturvaa ja vammaistukea, oikeuksia eläimille ja naisille, karkotusten pysäyttämistä (Stop deportations) ja kaikkea muutakin. Sinänsä näppärää, että kaikki tyytymättömät osallistuvat samaan Joukkovoima -mielenosoitukseen, jolloin selvittiin yksillä järjestelyillä.

Yksi kylteistä oli arvoituksellinen:

Mitähän tässä vastustetaan?

Tulkitsen, että kyltti haluaa herättää keskustelua ns. chemtrails-ilmiöstä ja siihen liittyvästä salaliitosta. Saatan toki olla väärässä. Tai sitten kyltin kantaja on.

Sen sijaan tämän mielenosoittajan viesti oli selkeä:

"Sano EI kapitalismille".

Hieman hänen perässään tuli iskulauseita huutava isä, jolla oli pyörän etuvaunussa kaksi lasta. Pikkusiskoa kiinnosti kädessä oleva ilmapallo, isoveli katseli isokokoisen älypuhelimen näytöltä ilmeisesti lastenohjelmaa. Hän oli täysin uppoutunut puhelimen virtuaalimaailmaan eikä välittänyt ympärillään kuohuvasta mielenosoituksesta.

Isä ei selvästikään sanonut ei kapitalismille, pojasta puhumattakaan (kyltistä päätellen isä vastusti sotea). Luultavasti myös kuvan kapitalismin vastustajalla oli taskussaan älypuhelin. Voiko vastustaa kapitalismia ja silti käyttää älypuhelinta? Olisiko sosialismi (vai mikä nyt sitten onkaan kapitalismin vastakohta) voinut tuottaa älypuhelimen kaltaisen kuluttajatuotteen?

Eivätkö nuoret näe mitään ristiriitaa siinä, että mellakoivat Hampurissa kapitalismia vastaan ja kuvaavat samalla itseään iPhonella, joka on kaikista älypuhelimista trendikkäin ja kapitalistisin (sekä kuvainnollisessa että rahallisessa merkityksessä)?

En tiedä, mitä kuvan naamioitunut mielenosoittaja vastusti: kapitalismia sinänsä, markkinataloutta vai ainoastaan yritysten ylivaltaa päätöksenteossa. Mutta yleisesti ottaen on hieman lyhytnäköistä vastustaa asioita, joita itse käyttää. Markkinataloudessa asioista eivät päätä kasvottomat suuryritykset vaan kuluttajat. Jokainen ostopäätös on valinta markkintalouden puolesta.

Älypuhelin on kouluesimerkki markkinatalouden toimivuudesta. Laitteet levisivät nopeasti kaikille käyttäjille -- ei suinkaan valtion päätöksellä tai yritysten vaatimuksesta, vaan aidosta ostohalusta. Asiakkaat saivat, mitä halusivat. Mitä suuremmat markkinat, sitä alhaisemmat hinnat ja paremmat palvelut. Älypuhelin ei olisi mitään ilman appseja, palveluita ja ekosysteemeitä. Eikö tämä kaikki ole markkinataloutta puhtaimmillaan? Älypuhelin on markkinatalouden helmi.

Voi tietysti kysyä, ovatko älypuhelimet ylipäätään tarpeellisia, ja miten paljon niiden valmistus tuhlaa luonnonvaroja tai riistää huonosti palkattuja aasialaisia. Mutta jälleen kerran länsimainen kuluttaja voi katsoa peiliin: miksi minä sitten ostan näitä puhelimia? Eikö se ole oma valintani?

Twitterissä minulle lähetettiin linkki neuvostoliittolaiseen keksijään (Leonid Kupriyanovich), joka Wikipedian mukaan kehitti "automaattisen radiopuhelimen" jo 1950- ja 60-lukujen vaihteessa. Ehkä matkapuhelin keksittiinkin Neuvostoliitossa eikä USA:ssa 1970-luvulla, kuten tähän asti on esitetty.

Markkinatalouden puuttuessa Neuvostoliiton keksintö ei koskaan levinnyt laajempaan käyttöön. Siitä ei tullut kuluttajatuotetta. Parhaimmillaankin laitteita olisi hankittu politbyroon ja nomenklaturan käyttöön, jolloin niiden yksikköhinta olisi jäänyt kauas tavallisen kansalaisen ulottumattomiin. Keksinnöstä ei ole paljon hyötyä, ellei sitä tuotteisteta halukkaiden saataville.

Kärryssä ollut poika katseli älypuhelimesta todennäköisesti länsimaista lastenohjelmaa. Puhelin oli luultavasti täynnä länsimaisia appseja, jotka oli ladattu ilmaiseksi tai muutaman euron nimellisellä hinnalla. Ainakin tässä esimerkissä markkinatalous siis toimi.

Suuresta digisiirtymästä ensi yönä 10 vuotta

Ensi yönä tulee kuluneeksi tasan 10 vuotta suuresta digisiirtymästä. Yöllä 31.8-1.9.2007 antenniverkon analogiset tv-lähetykset lopettiin ja kaikkien antennitalouksien oli hankittava digiboksit. Tänään asia tuntuu merkityksettömältä, mutta runsas 10 vuotta sitten siitä kiisteltiin ahkerasti ja vastustuksen vuoksi siirtymää lykättiin (alunperin sen piti tapahtua 1.1.2007). Digitalisoinnin myötä piti käynnistyä television uusi aikakausi, joka toisi uusia kanavia ja tietoyhteiskuntapalveluita jokaiseen vastaanottimeen.

Suomen halu ehtiä ensimmäisenä maana digitaalisen television aikaan toteutui, mutta mitään hyötyä siitä ei ollut. Nokia oli jo ajat sitten keskittynyt matkapuhelimiin ja televisio siirtyi yhä enemmän nettiin. Kotien laajakaista kiinnosti, ei digi-tv. Digiboksit olivat satojen miljoonien investointi, jonka käyttöaika jäi hyvin lyhyeksi. Samaan aikaan alkoi taulutelevisioiden vallankumous ja jo seuraavana vuonna pääsimme katsomaan Pekingin olympialaisia teräväpiirtona (siis ne pääsivät, joilla oli siihen laitteet -- tavallisella digiboksilla HD-aikaan ei ollut asiaa).

Palautettuja digibokseja Verkkokauppa.comin hyllyssä 22.12.2016.

Eipä ihme, ettei kukaan näin merkkipäivänä halua muistella koko asiaa. Edes Yle, jolle digitalisointi oli tuolloin kaikkein tärkein asia, ei näytä noteeraavan asiaa, vaikka 10 vuotta sitten se pyöritti kanavillaan digi-tv-tietoiskuja. Niissä luvattiin paljon uutta tarjontaa ja muistutettiin katsojia digisovittimen hankinnasta.

Vuoden 2007 aikana tunteet kävivät kuumana mm. siksi, että Yle kielsi tv-signaalinsa muuntamisen analogiseksi. Keskusdigibokseja ei sallittu, kaikkien piti hankkia oma laite, jotta "lisäpalvelut" eivät kärsisi. Jo tulossa olevasta teräväpiirrosta ei saanut puhua, vaikka kaikki tiesivät hankittavan tekniikan olevan jo vanhentunutta. Ylen toimitusjohtaja Jungner joutui digi-tv:n puhemieheksi. Helmikuussa 2008 Taloussanomien haastattelussa hän tyrmäsi teräväpiirron hifistien jutuksi.

Digitalisoinnin piti aloittaa television kultakausi, mutta se taisikin johtaa kauden päättymiseen. Ainakin Nelosen ohjelmajohtaja  Sairanen sijoittaa television kultakauden suurta digisiirtymää edeltäneisiin vuosiin. Kanavien määrä kyllä moninkertaistui -- juuri niillä suurilla jenkkikanavilla, joita vastaan digitalisointia lähdettiin tekemään -- mutta katsominen lisääntyi paljon vähemmän. Tuloksena oli halpoja tosi-tv-tuotantoja, pitkiä mainoskatkoja ja sekä Maikkarin että Nelosen talousahdinko. Alan juhlavista vakuutteluista huolimatta kävi juuri niin kuin oli pelättävissä.

Televisio digitalisoitui siirtymällä nettiin ja nyttemmin älypuhelimiin. Koko broadcast-malli vaikuttaa nyt vanhentuneelta ajatukselta. Ihmiset haluavat itse päättää, mitä katsovat ja milloin. Suomen televisioala jäi kansainvälisen sisältö- ja tekniikakehityksen alle. Ylen viidestä kanavasta on jäljellä enää kolme.

Jotain on sentään jäljelläkin: teksti-tv, joka aloitti jo 1981 (sic!), toimii yhä digitelkkareissa. Grafiikka on alkuperäisen karkeaa ja käyttö alkeellista. Alkuperäisiä lienevät myös sen käyttäjät.

Mutta missä viipyvät ne luvatut vuorovaikutteiset tv-mainokset, joissa voi pelata tuotteen hintaa alaspäin tai mahdollisuus klikata juontajan mekkoa ja nähdä kaupan, mistä se on ostettu -- ehkä jopa tilata itselle samanlaisen? Niitä ei edes nettitelevisio ole toteuttanut.

Kuva lisätty 7.9.2017.

Delete - kun tekoäly ottaa vallan

Elisaviihteen ilmoitus poistaa yli kaksi vuotta vanhat tallenteet on pakottanut katsomaan pilvessä pitkään odottaneita sarjoja ja elokuvia. Mukana on ollut löytöjä, kuten Foxilla 15.6.2015 esitetty Katastrofileffa: Delete (Delete, 2011).

Ilmeisesti kaksiosaisesta minisarjasta System meltdown koostettu elokuva käyttää tuntemattomia näyttelijöitä eikä ole iso Hollywood-tuotanto, mutta se näyttää kokoaan suuremmalta ja näyttelijätyö on laadukasta. Ei siis mikään halpistuotanto, kuten monet muut.

Tekoäly ottaa vallan.

Perusasetelma on nähty ennenkin (esim. Eagle Eye): tekoäly ottaa vallan ja uhkaa koko ihmiskuntaa. Tuttu juttu siis, mutta erityisen ajankohtainen juuri nyt, kun keskustelemme robottiautoista ja tekoälyn vaaroista.

Elokuvassa tekoäly syntyy itsestään, sillä kun nettiin on kytketty riittävän monta tietokonetta, rakennelma alkaa muistuttaa aivoja. Samaa ideaa käytti Arthur C. Clarke, jonka novellissa "Dial F for Frankenstein" tekoäly syntyi puhelinverkon varaan. Syntymän merkkinä kaikki maailman puhelimet pärähtivät soimaan yhtä aikaa 1.12.1975. Jos netti olisi ollut olemassa kirjoitushetkellä 1964, Clarke olisi varmasti käyttänyt sitä. Kiinnostavaa on, että Clarke ajoitti älyn syntymisen 10 vuotta tulevaisuuteen -- vähän kuten me nyt.

Kun tekoäly ottaa vallan, pelastus on vanhassa teknologiassa. Päähenkilöt ajavat modernia autoa, jossa on navigaattori ja etädiagnostiikka. Tekoälyn päästyä autoon se tekee parhaansa päästäkseen lopullisesti eroon sankareista. Heidän pelastuksensa on syrjäkadulta löytyvässä vanhassa jenkkiromussa, jossa suunnilleen ainoa sähkölaite on C-kasettisoitin.

Tekoäly pystyy käyttämään ympärillämme olevaa teknologiaa ihmisten vakoiluun ja kiristämään heitä, mikä tuo jännitettä elokuvaan.

Valvontakamerat voivat salakuunnella ihmisiä lukemalla huulilta. Tuttu juttu jo Avaruusseikkalu 2001 -elokuvasta.

Hauskassa kohtauksessa toimittaja murtautuu taloon, jolloin hyvisten puolella oleva FBI-agentti nuhtelee häntä. Mutta maailman ajautuessa kaaokseen murtautuminen on pikkujuttu:

"Nyt on maailmanloppu".

Vastasyntyneen tekoälyn pahuudelle on ymmärrettävä selitys:

Niin - minkälaisen kuvan ihmiskunnasta saisi pelkkien nettikeskustelujen perusteella?

Toinen selitys on siinä, ettei tekoäly ole vielä ehtinyt oppia inhimillisyyttä. Vaikka Daniel Gerson, hakkeri ja elokuvan päähenkilö, on hengenvaarassa, hän haluaa oppia tuntemaan tekoälyn ja uskoo sen kehittyvän hyvään suuntaan.

Sitä odotellessa tekoäly tunkeutuu junien ohjauskeskukseen ja lähettää matkaan myrkyllisellä kaasulla varustetun tavarajunan.

Etäohjattu veturi tekoälyn hallinnassa.

Viimeistään elokuvan nähtyään alkaa pohtia, onko liikenteen automatisointi sittenkään kovin fiksua. Suomen rannikolle luodaan alue automaattisten laivojen testiajoa varten, Lapissa on ajoratoja robottiautoille ja Boeing kehittää autonomisia lentokoneita.

Miksi pyrimme kaikin keinoin eroon ihmisistä? Onko kaikki uhrattava tehokkuuden ja taloudellisen voiton alttarille? Ei tarvitse pelätä tekoälyä ja singulariteettia -- rikolliset, kyberhyökkäykset tai tahattomat verkkohäiriöt voivat syöstä ympäristön kaaokseen liiallisen automatisoinnin vuoksi.

Tiedustelulaki ja terroristit

Turun puukotustapauksen jälkeen tiedustelulaki on noussut huomion keskipisteeseen. Onpa harmi, että isku osui juuri tähän aikaan, kun eduskunnan pitäisi aloittaa lain käsittely. Nyt tunteet ja faktat sekoittuvat ihmisten mielissä ikävällä tavalla ja Enbusken kaltaiset kommentoijat ottavat aiheesta kaikki provoilut irti ("miksei poliisi voisi katsella kun vedät käteen"), vaikkeivät ole perehtyneet sen paremmin lakiehdotukseen kuin asian taustoihinkaan.

Tiedustelulaki ei ole anti-terrorismilaki eikä myöskään kansan urkintalaki. Tiedustelun kohteena voi olla vain maan rajat ylittävä liikenne (joo tiedän, ettei sen määrittely ole helppoa). Suomi havahtui lain tarpeeseen Snowdenin paljastusten ja UM:n vakoilun jälkeen vuonna 2013, jo ennen Euroopan terrori-iskuja. Valmisteluvaihe on ollut pitkä ja perusteellinen, aiemmin kriittinen LVM jopa kehuu lausunnossaan prosessia ("Liikenne- ja viestintäministeriö antaa tunnustusta ministeriöille mietintöjen perusteellisesta sekä läpinäkyvästä valmistelusta"). Silti eri tahot näkevät ehdotuksessa myös paljon avoimia ja korjattavia kohtia. Siksi meillä onkin eduskunta, joka tekee vielä muutoksia lakiin. Tuskin ne ainakaan kiristyksiä ovat.

Laki olisi pitänyt säätää vuosia sitten, mutta ne samat kansanedustajat, jotka nyt kiirehtivät lakia, halunneet kuullakaan asiasta vaan keskittyivät Ruotsin FRA-lain pilkkaamiseen. Jos lailla nyt on kiire, se johtuu yksin eduskunnasta.

Kiireelliseksi julistaminen toisi lain voimaan ensi vuonna, muussa tapauksessa se lykkääntyy seuraavaan vuoteen. Vuosi on pitkä aika, mutta tuskin ratkaiseva kaiken sen viivyttelyn jälkeen, mitä kansanedustajat ovat tähän asti harrastaneet. Sen verran luotan poliisiylijohtaja Kolehmaiseen, että uskon poliisin kiirehtivän lakia hyvästä syystä.

Yleinen argumentti lakia vastaan on, ettei se ole estänyt terrori-iskuja Ruotsissa, Ranskassa tai Belgiassa. Tässä on luonnollinen näköharha: tiedämme vain onnistuneet iskut, emme niitä, jotka tiedustelun (perinteisen tai tietoliikenteen) ansiosta on saatu paljastettua ajoissa.

Muutamia poikkeuksia on, kuten tämä Hesarin uutinen 21.12.2016. Todennäkinen isku Strasbourgin joulutorille onnistuttiin estämään salattuja viestejä nappaamalla ja asemyyjäksi soluttautumalla. Ei siis pidä paikkaansa, että salaus tekisi tiedustelulain turhaksi.

Turun tapahtuman jälkeen Supo ilmoitti saaneensa varoituksen tekijästä jo vuoden alussa, mutta tietoa ei pidetty riittävän uhkaavana. Tästä voisi käänteisesti päätellä, että Supon seuraamat 350 epäiltyä ovat vielä vaarallisempia kuin Abderrahman Meckah. Ajatus on pelottava.

Huono ajoitus: Hesarin kansi päivää ennen iskua. 

Monet eurooppalaiset terroristit ovat olleet poliisin seurantalistalla. Siitä päätellen on turha antaa poliisille lisää valvontaoikeuksia, kun näitäkään epäiltyjä ei pystytä valvomaan. Mutta asia ei ole ihan niinkään.

Miten poliisi voisi valvoa terrorismista epäiltyä? Demokraattisessa yhteiskunnassa poliisilla on vain vähän keinoja seurata henkilöä, joka ei ole vielä syyllistynyt mihinkään. On mahdoton ajatus, että Supo laittaisi etsivän seuraamaan jokaista 350 tarkkailemaansa henkilöä. Täydellinen miesvartiointi on mahdotonta jo siksikin, että Supolla on puolet vähemmän etsiviä kuin seurattavia. Ja kuten Turussa nähtiin, iskijä saattaa tulla ihan muualta.

Tässä tiedustelulaista voisi olla apua. Se mahdollistaa (joskin hyvin rajallisesti) sähköisen viestinnän seuraamisen ilman konkreettista rikosepäilyä. Tietoliikenteen seuranta voidaan automatisoida, joten se on edullista. Epäiltyjen viestintä tai ulkomailta tulevat ohjeet olisivat tärkeitä tietää. Nyt poliisilla ei ole pääsyä niihin.

Turun isku tuskin jää viimeiseksi. Emme vielä tiedä yksityiskohtia, mutta viiden henkilön pitäminen tutkintavankeudessa vihjaa, ettei Meckah toiminut ihan itsenäisesti. Jos iskuja tulee lisää, poliisille halutaan ehkä oikeus seurata myös terrorismista epäiltyjen keskinäistä liikennettä Suomen rajojen sisäpuolella.

Kansanedustajat ratkaisevat, miten paljon lakien pitää muuttua, jos turvallisuustilanne muuttuu. Oikeus elää ilman pelkoa ja väkivallan uhkaa on perusoikeus sekin. Tiedustelulaki ei ratkaise ongelmaa, mutta antaa poliisille yhden uuden työkalun.

Disclaimer: olen lain suhteen "kokemusasiantuntija", sillä olen seurannut sen vaiheita alusta lähtien (oikeastaan jo paljon aikaisemminkin, FRA-lain tullessa), mutta en ole osallistunut valmisteluun enkä millään tavalla työni puolesta sidoksissa lakiin tai sen vastustamiseen. Siksi mielipiteeni ovat riippumattomia.

Tekijänoikeus rajoittaa Ylen podcasteja, mutta Areena kiertää ne

Törmäsin pitkästä aikaa tekijänoikeusasiaan. Takavuosina niitä oli paljon, kun järjestöt rahastivat ihmisiä taksien radiosoiton tai tietokonedatan tallennusvälineiden varjolla. Mutta sitten tuli piratismi ja kun luin 10.3.2017 Hesarin juttua siitä, miten välttyä jäämästä kiinni, sympatiani olivat jo melkein tekijänoikeusjärjestöjen puolella.

Näin lataat laittomasti jäämättä kiinni, Hesari neuvoo.

Kuuntelen usein Ylen mainioita podcasteja, joissa jaetaan aiemmin lähetettyjä keskusteluohjelmia tiedostoina älypuhelimen soitto-ohjelmaan. Offline-kuunteluna ohjelmat toimivat vaikkapa lentokoneessa tai ulkomailla pitkiä matkoja ajaessa.

Podcasteja joka lähtöön, myös Ylen puheohjelmia.

Olen käyttänyt mm. Pocket Cast -sovellusta, joka ilmoittaa uusista jaksoista ja tekee niiden lataamisen sekä kuuntelun helpoksi. Suosittelen! Radio on nimittäin Ylen parasta julkista palvelua, vaikka televisio varastaakin yleensä päähuomion itselleen.

Aristoteleen kantapää toimii mainiosti podcastina.

Mutta mutta: tekijänoikeussyistä podcasteina ei voi jakaa mitään musiikkia sisältävää ohjelmaa. Käsittääkseni tämä johtuu Ylen tekemistä sopimuksista Teoston ja Kopioston kanssa. Ne sallivat vain musiikin suoratoiston, mutta eivät tallentamista vastaanottimeen.

Aikana, jolloin data siirtyy lähettimestä vastaanottimeen mitä moninaisimpia reittejä, bittejä reitittäen ja niitä tilapäisesti välimuistiin tallentaen, ohjelman tallennuksen estäminen tuntuu hölmöltä. Kysehän ei ole yksittäisen musiikkitiedoston tallentamisesta, vaan kokonaisen ohjelman puskuroinnista levylle myöhempää kuuntelua varten. Tällainen tallentaminen on pikemminkin teknistä välikopiointia, jolla ei ole tekijänoikeudellista merkitystä.

Kuuntelijan (ja oikeuksien käytön) kannalta ei ole mitään eroa sillä, tuleeko ohjelman lähetys Ylen palvelimelta on-demand pyydettynä vai onko ohjelma automaattisesti haettu älypuhelimen muistiin toistoa varten. Tai no, onhan sillä eroa, kuten juuri offline-kuuntelun ja uusista jaksoista ilmoittamisen näkökulmasta, mutta ne eivät liity mitenkään tekijänoikeuteen. Sitäkin enemmän ne liittyvät kuuntelijan mukavuuteen.

Uudet ja vanhat jaksot kuultavissa vain Ylen sivulla.

Olisin kaivannut podcasteina maisteri Lindgrenin mainioita musiikkiesitelmiä, joita voi kuunnella Ylen sivulta. Tarjolla ovat myös vanhat jaksot, joten ero podcasteihin on mitättömän pieni. Tai oikeastaan hyvinkin iso, sillä web-sivulla oleva soitinohjelma toimii esimerkiksi Samsungin selaimella niin huonosti, ettei tunnin kestävää jaksoa voi kelata eteen- eikä taaksepäin. Jos sivu häviää selaimesta, kuuntelu pitää aloittaa alusta. Pöytäkoneella tai Chrome-selaimella toimii paremmin.

Maisteri Lindgrenin soittama musiikki on lähinnä katkelmia vanhasta klassisesta musiikista. Niillä ei ole samanlaista kaupallista arvoa kuin päivän hiteillä. Itse asiassa niillä ei ole mitään arvoa, ja suoja-aikakin on umpeutunut, sillä tekijän kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta. Jäljellä ovat vain esittäjien lähioikeudet, nekin EU-pidennyksen jälkeen 70 vuotta, ja niitä Kopiosto suojelee kuin karhuemo pentujaan.

Onneksi Ylen Areena -palvelussa on sisäänrakennettu podcast-ominaisuus. Kirjautumalla palveluun ja merkitsemällä ohjelmiaan suosikeiksi Areena itse näyttää uudet jaksot ja kuuntelu kelauksineen onnistuu myös Android-puhelimella.

Yle Areenan oma podcast.

Kopiosto on tyytyväinen, koska ohjelmatiedosto tallentaan Ylen palvelimella eikä käyttäjän laitteessa. Käyttäjä on tyytyväinen, koska saa saman palvelun (sans offline-kuuntelu) kuin podcastina.

Jakson kuuntelu -näyttö.

Ylekin on tyytyväinen, kun saa laadukkaille asiaohjelmilleen lisää kuulijoita.

Mutta ei tässä mitään järkeä ole.

Lähimaksu ja Applen suljettu ekosysteemi

Viime viikolla uutisoitiin Applen tuovan Apple Pay -maksujärjestelmänsä Suomeen.

Helsingin Sanomat 3.8.2017

Hesarin uutinen perustui Kauppalehteen, joka kirjoitti asiasta vielä rohkeammin:

Kauppalehti: "Apple Pay vie lähimaksupalvelulla pankeilta asiakkaita"

Uutisen ingressin mukaan Perinteisen pankkien on vaikea kilpailla niiden reviirille saapuvien suuryritysten kanssa. Voi olla, mutta toivokaamme niille kuitenkin menestystä IT-jättejä vastaan. Google, Facebook, Apple ja Microsoft ovat kaappaamassa itselleen paljon alueellista bisnestä, joka ei kuulu niiden alkuperäiseen toimialaan. Se, että jätit kasvavat entistä suuremmiksi, hyödyttää lähinnä osakkeenomistajia ja USA:n kansantaloutta. Applea eivät eurooppalaisten omat järjestelmät näytä kiinnostavan, edes hätäpaikannuksessa.

Panin merkille, miten moni Apple-fani hehkutti tyytyväisyyttä uutisen vuoksi. Nyt päästään maksamaan ostoksia iPhonen lähimaksulla, hienoa!

Vähemmän hienoa on se, että Apple on estänyt kilpailijoiden pääsyn puhelimiinsa ja varannut NFC-käytön vain omalle palvelulleen. Sekä OP:n että Nordean vastaavat lähimaksupalvelut toimivat jo Androidissa. Itselläni on vuoden verran kokemusta Nordea Pay -tekniikasta ja se toimii mainiosti. Maksun voi suojata sormenjäljellä (puhelimen lukitus) eikä 25 euron maksurajoitusta ole.

Lähimaksu on toiminut Android-puhelimissa jo vuoden.

Nordean ilmoituksen mukaan ohjelma ja maksutekniikka on kehitetty Suomessa, mikä on peukutuksen arvoinen asia sekin.

Nordea Pay veloittaa maksut suoraan pankkitililtä. Applen järjestelmässä on yhtiö itse toimii välittäjänä. Kauppias ei näe asiakasta, mikä Applen mukaan suojaa ostajaa epärehellisiltä kauppiailta. No, ne eivät koskaan ole Suomessa olleet ongelma.

Applen mallissa kaikki raha kiertää yhtiön itsensä kautta. Apple lupaa, ettei se seuraa asiakkaidensa ostoksia. Houkutus on varmasti kova, sillä tiedot ovat erittäin arvokkaita, eikä Apple ole erityisen avoin keräämänsä asiakasdatan suhteen. Toisin kuin Google, se ei esim. näytä käyttäjästään keräämiä sijaintitietoja.

Apple on maailman arvokkain yhtiö, jolla on kassassa ylimääräistä rahaa Suomen valtion useamman vuoden budjetin verran. Kasvamisen pakko saa yhtiön laajentumaan yhä uusille alueille. Pieni siivu kaikista maksutapahtumista tekisi siitä entistä suuremman.

En pidä tällaista kehitystä toivottavana, etenkin kun se tapahtuu kilpailua estämällä. Ihmettelen, miksi moni Apple-fani ummistaa silmänsä Applen kyseenalaisilta kilpailutavoilta, vaikka muuten kannattaa avoimmuutta ja kilpailua.

Yksi perustelu on tietoturva ja yleinen käytettävyys. Apple on osoittanut, että suljettu ekosysteemi toimii, vaikka näyttääkin asiakkaalle kalliilta. Kun Apple hallitsee laitteistoa, käyttöjärjestelmää sekä tärkeimpiä sovelluksia ja palveluita, se pystyy paketoimaan kaiken siististi yhteen.

Mutta ehkä tämä periaate toimisi muuallakin? Ehkä VR:n ekosysteemi kannattaisi pitää VR:n hallinnassa eikä pakottaa avaamaan sitä kilpailulle? Kilpailua tulee joka tapauksessa lentoliikenteen, bussien ja yksityisautoilun puolelta (vastaavat tässä tapauksessa muita laiteympäristöjä). Ehkä Apple-käyttäjän omakin toimiala toimisi paremmin ilman aitoa kilpailua?

Ristiriita on samanlainen niillä nuorilla, jotka lentävät ulkomaille G20-kokouksiin mellakoimaan markkinataloutta ja suuryrityksiä vastaan -- mutta käyttävät itse merkkivaatteita ja kuvaavat kaiken uusimmalla iPhonella livenä nettiin.

Salasanaohjeet uudistuvat eikä correct horse battery staple ole kovin turvallinen

Salasanojen riesa on ärsyttävä ja sitä pahentavat organisaatioiden vanhentuneet ohjeet. "Salasanat heti vaihtoon", "minimipituus vähintään 15 merkkiä", "pakko vaihtaa 90 päivän välein" ja niin edelleen.

Onneksi viime aikoina myös ohjeiden laatijat ovat havahtuneet asiaan ja uudistaneet neuvojaan. Toimittajat ovat seuranneet perässä ja väittävät, että kaikki mitä luulit tietäväsi on väärin ja että neuvojen laatija "katuu" ohjeitaan.

Salasanojen tekniikka (sana, joka on vain omassa tiedossa) sekä ohjeet (ei saa kirjoittaa paperille, vaihdettava säännöllisesti) ovat aikansa lapsia. Laatijan ei tarvitse katua, vaan päivittää ohjeet vuosikymmenten aikana tapahtuneita muutoksia vastaavaksi. Esimerkiksi salasanojen pakollisesta vaihtamisesta 2-3 kuukauden välein on yleensä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Ainoa tehokas tapa parantaa salasanojen turvallisuutta on siirtyä kaksivaiheeseen (2FA) todennukseen, jossa salasanan lisäksi käytetään puhelimeen lähetettävää koodia. Mutta jos tekniikkaa ei ole tarjolla, on tyydyttävä vanhojen salasanojen paranteluun.

Yleinen kikka on laittaa peräkkäin useita englannin kielen sanoja. Klassinen ohje aiheesta on sarjakuvamuotoon tehty Correct horse battery staple, jossa neljän sanan yhdistelmästä saadaan huomattavasti vahvempi salasana kuin 11 merkin mittaisesta Tr0ub4dor&3. Ohje on niin tunnettu, että linkitetty uutinen sisältää sarjakuvan sellaisenaan.

Valitettavasti ohje on huono. Neljä peräkkäistä sanaa tuottaa nopeasti pitkän salasanan, mutta monissa palveluissa salasanan pituutta joko rajoitetaan tai siihen vaaditaan erikoismerkkejä tms, jotka estävät ohjeen soveltamisen sellaisenaan.

Miten vahva neljän sanan salalause todellisuudessa on? Vahvuutta mitataan entropialla, joka on 2-kantainen logaritmi kaikkien vaihtoehtojen määrästä. Jos vaihtoehtoja on 1024, entropia on 10 bittiä (koska 2^10 = 1024) eli todella vähän. Miljoonalla eri vaihtoehdolla päästään jo 20 bittiin ja niin edelleen.

Jos salasanassa käytetään isoja ja pieniä kirjaimia (a-z), numeroita 0-9 sekä viittä yleisintä erikoismerkkiä, 11 merkin salasanan entropiaksi saadaan 66,7 bittiä eli salasana on varsin vahva. Sarjakuvassa entropiaksi on laskettu vain 28 bittiä, mikä tekisi murtamisen todella helpoksi. Kuten sanottua, tähän sarjakuvaan ei kannata luottaa.

Sanat correct horse battery staple sisältävät 28 merkkiä (kirjaimia a-z ja 3 välilyöntiä) joten laskennallinen entropia on 136 bittiä. Ero on valtava, sillä entropiassa yksi uusi bitti aina kaksinkertaistaa tarvittavan brute-forcen määrän.

Mutta jos tekniikka yleistyy, hakkerit alkavat kokeilla sanoja yksittäisten merkkien sijaan. Silloin entropia kutistuu huomattavasti. Montako neljän sanan yhdistelmää voimme muodostaa? Oletetaan, että yleisiä sanoja on 5000 kappaletta, jolloin ne voidaan yhdistää 5000x5000x5000x5000 tavalla. Tämän entropia on enää 49 bittiä -- siis huomattavasti vähemmän kuin perinteisessä Tr0ub4dor&3-sanassa.

Sarjakuvaesimerkin sanoista kolme (correct, horse, battery) on erittäin yleisiä. Sivulta http://www.wordfrequency.info/free.asp löytyy lista 5000 englannin kielen yleisimmästä sanasta. Sen mukaan sijoitukset ovat 1808 (correct), 1286 (horse) ja 3221 (battery). Valitettavasti staple-sanaa ei ole ilmaisella listalla. Maksua vastaan saa ladata laajempia listoja. Jos joku selvittää staple-sanan yleisyyden, olisi kiinnostavaa tietää.

Oletetaan, että staple on listan 5001. sana. Silloin hyökkääjän on kokeiltava vain 1808x1286x3221x5001 yhdistelmää, mikä vastaa entropiassa 45,1 bittiä -- ja se on huomattavasti vähemmän kuin 11 merkin satunnaisessa salasanassa (tarkkaan ottaen Tr0ub4dor&3 ei ole likikään satunnainen, joten sen todellinen entropia on pienempi).

Sanojen yhdistämisen idea on sinällään hyvä, täytyy vain ymmärtää, mistä ohjeessa (ja entropiassa) on kyse. Sanojen on oltava aidosti satunnaisia eivätkä helposti muistettavat lauseet ("päästä minut pankkiin") ole sitä (ainakaan entropian näkökulmasta). Ohje poimia sanat satunnaisesti kirjasta on hyvä, mutta silloin niiden muistaminen voi käydä vaikeaksi eivätkä kaikki palvelut hyväksy ä- ja ö-kirjaimia. Suomen kielen sijamuodot lisäävät hienosti entropiaa, mutta vaikeuttavat kieliopillisesti virheellisen lauseen muistamista. Siksi ohjetta kannattaa vahvistaa esimerkiksi numerolla ja väliviivoilla.

Summa summarum: salasanan pituudella on väliä, mutta se ei ole kaikki kaikessa. Varmaa on vain se, että kaikki salasanaohjeet ovat yleistyksiä ja siten huonoja - tämäkin.