Kansanedustajat rikkoivat Lex Nokiaa

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner lähetti 16.4.2012 klo 9:38 Matti Putkoselle viestin, joka liittyi hihamerkkikeskustelusta syntyneeseen kohuun ja sen vaikutukseen puolueen julkisuuskuvaan.

Ruohonen-Lerner teki monille tutun virheen: hänellä oli kiire tarkastusvaliokunnan matkalle, joten vastaanottajaksi tuli Putkosen lisäksi vahingossa kaikki kansanedustajat sisältävä jakelulista. Tämän Ruohonen-Lerner kertoi eilen A-studion haastattelussa. Ilmeisesti useampi viestin saanut kansanedustaja informoi siitä myös mediaa, olihan viesti herkullinen todiste kilpailevan puolueen sisäisistä kiistoista. Ruohonen-Lernerin omin sanoin: "Tietysti muut edustajat lähettivät sen Yleisradiolle ja iltapäivälehtiin" (huomaa sana tietysti).

Tapaus on koulukirjaesimerkki sähköpostiviestinnän vaaroista. Kiire on aina pahasta, kun toimitaan tietokoneiden kanssa. Mokallaan Ruohonen-Lerner paljasti omansa lisäksi myös toisen henkilön viestin, koska se oli oman vastauksen lopussa.

Mutta mutta: sähköisen viestinnän tietosuojalain 5. pykälä käsittelee vahingossa saatua viestiä: Se, joka on ottanut vastaan tai muutoin saanut tiedon luottamuksellisesta viestistä tai tunnistamistiedosta, jota ei ole hänelle tarkoitettu, ei saa ilman viestinnän osapuolen suostumusta ilmaista tai käyttää hyväksi viestin sisältöä, tunnistamistietoa tai tietoa viestin olemassaolosta, ellei laissa toisin säädetä.

Viestin tiedotusvälineille lähettäneet kansanedustajat tulivat siis rikkoneeksi itse säätämäänsä Lex Nokiaa vastaan. Sähköpostin sisällöstä oli helppo päätellä, ettei sitä oltu tarkoitettu muille puolueille eikä julkisuuteen.

Vaan kukapa voisi syyttää edustajia? Tilaisuus oli yksinkertaisesti aivan liian houkutteleva, jotta siitä olisi voinut kieltäytyä.

Aivan kuten yritysten tarve selvittää epälojaaliin toimintaan syyllistyneen työntekijän henkilöllisyys.

Tilaisuus tekee varkaan -- kansanedustajastakin.

Tsunami ja Nokian tulosvaroitus

Kaksi viikkoa sitten Facebookiin virtasi ystäviltä viestejä, joissa he jakoivat Aasiaan annettua tsunamivaroitusta eteenpäin. Pari tuntia myöhemmin Nokia antoi yllättävän tulosvaroituksen. Sitä uutista jakoi eteenpäin tuskin kukaan.

Ihmettelin epäsuhtaa. Miksi niin moni jakoi Aasian tsunamivaroituksen, mutta Nokian tulosvaroitus kiinnosti harvaa? Kumpi oli suomalaisen kannalta merkittävämpi uutinen?

Joku selitti sen olevan huolta ihmisten hyvinvoinnin puolesta. Muistamme yhä Tapaninpäivän tsunamin, koska siinä kuoli monia suomalaisia. Mutta nyt ei ollut edes lomakausi. Olivatko ihmiset oikeasti niin huolissaan paikallisten asukkaiden hyvinvoinnista? Entä, jos tsunami olisi tapahtunut Afrikan rannikolla?

Nokian tulosvaroituksen merkitystä vähäteltiin. "Taas yksi tulosvaroitus. Eihän se ole mikään uutinen, että Nokialla menee huonosti."

Kuitenkin Nokian tulosvaroitus vaikuttaa suoraan tai epäsuorasti lähes jokaisen suomalaisen elämään. Aasian tsunamivaroitus vaikutti vain niihin, joilla oli tuttuja tuhoalueella. Ja kuten kävi ilmi, varoitus osoittautui turhaksi. Mitään tsunamia ei edes tullut.

Osa Nokian kommentoinneista oli suorastaan pilkallisia. On hämmentävää, miten moni suomalainen tuntuu suorastaan iloitsevan Nokian ongelmista. Siihen ei luulisi olevan kenelläkään varaa. Nokian tuomat miljardit ovat keskeinen syy siihen, miksi Suomen talous on pysynyt muita EU-maita paremmassa kunnossa.

Nokia on työllistänyt välillisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä ja tuonut miljardeja veroeuroja yhteiseen kassaan. Moni näyttää uskovan, että sosiaalietuudet ja avustukset tulevat valtiolta, joten on ihan sama miten yrityksillä menee. Niin kauan kuin tuet ilmestyvät omalle tilille, yrityksillä ei ole merkitystä. Talous ei koske minua. Tällainen ajattelu osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä.

Nokialla on yli 230 000 suomalaista omistajaa, joihin tulosvaroitus sattui kipeästi. Jokainen suomalainen on hyötynyt epäsuorasti Nokiasta. Miljardit vaihtuvat kohta 700 euroon, kuten Verkkouutiset osuvasti kirjoitti. Suomalaisten kannalta Nokian kohtalo on merkittävämpi uutinen kuin Aasian tsunami.

Nettiuutisoinnilla on taipumus hämärtää asioiden merkittävyyttä. Dramaattiset kohu-uutiset saavat enemmän klikkejä, twiittejä ja Facebook-jakoja kuin tavallisemmat uutiset, vaikka juuri ne vaikuttavat omaan arkeemme. Netti ei luokittele uutisia tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin. Ainoa mittari on yleinen kiinnostavuus.

Uutisten merkitystä sotkee myös nettilehtien välinen kilpailu. Klikkien kalastelu johtaa siihen, että kaukaisten maiden kohu-uutiset otsikoidaan aivan kuin ne olisivat tapahtuneet Suomessa. "Nainen myrkytti naapuriensa jogurtin", "Näyttelijä hirttäytyi vahingossa", "Äiti piti poikaansa vankina hiilikellarissa" -- siinä esimerkkejä tuoreista iltapäivälehden otsikoista, jotka houkuttelevat klikkaamaan tekstin auki. Vasta silloin selviää, ettei mikään näistä tapahtunut Suomessa.

Netissä kaikki uutiset ovat samanarvoisia, oli sitten kyse tsunamivaroituksesta toisella puolella maapalloa tai Nokian tulosvaroituksesta. Uutisten suhteuttaminen jää lukijoiden itsensä tehtäväksi. Jos sitä ei osaa tai jaksa tehdä, valta meitä koskeviin päätöksiin siirtyy yhä harvempien käsiin.

Pääkaupunkiseudun joukkoliikenne on jo ilmaista

Pääkaupunkiseudun liikenneongelmien ratkaisemiseksi ehdotetaan joukkoliikenteen muuttamista ilmaiseksi. Sen pitäisi lisätä joukkoliikenteen suosiota ja houkutella yksityisautoilijoita junan tai bussin kyytiin.

En ymmärrä tätä logiikkaa. Autoilijan kannalta pääkaupunkiseudun joukkoliikenne on jo nyt käytännössä ilmaista. Matkakortilla seutulippu Helsingin keskustaan ja takaisin maksaa noin seitsemän euroa. Saman matkan tekeminen omalla autolla maksaa vähintään tuplasti (matka esimerkiksi 40 kilometriä, km-kustannus noin 0,40 euroa).

Muutaman tunnin asiointi rasittaa lisäksi autoilijan kukkaroa 15-25 eurolla pysäköintimaksun muodossa. Ja jos pysäköintivirhemaksu nousee 80 euroon, pienikin huolimattomuus tai viivästys voi moninkertaistaa asioinnin kustannukset.

Kun toiseen vaakakuppiin asetetaan junamatkan ja toiseen automatkan hinta, on ihan sama, painaako junamatka seitsemän vai nolla euroa. Autolla ei matkusteta sen vuoksi, että kustannusero junaan tai bussiin olisi turhan pieni vaan ihan muista syistä. Epämukavat aikataulut ja tarve liikkua myös työpäivän aikana kallistavat vaa'an oman auton puolelle. Vain Hesarin toimittajien ja kansanedustajien työpaikka on aivan aseman vieressä. Muut joutuvat kävelemään loskassa tai käyttämään hankalia vaihtoja.

Joukkoliikenteen suosiota ei lisätä alentamalla hintaa vaan parantamalla sen mukavuutta ja toimivuutta. Älypuhelimessa toimiva GPS Reittiopas on saanut minut käyttämään yhä enemmän lähijunaa auton sijaan, koska se tekee matkustamisesta niin helppoa. Junat kartalla -palvelu näyttää junan sijainnin reaaliajassa, mistä voi arvioida sen mahdollista myöhästymistä.

Joukkoliikenteen hinnan alentaminen hyödyttäisi nuoria ja vanhuksia, jotka ovat nytkin joukkoliikenteen suurkäyttäjiä. Ilmaisuus saisi heidät liikkumaan aiempaa enemmän, mutta se tuskin on mikään tavoitetila. Pikemminkin kaikenlaista liikkumista halutaan vähentää. Ilmaisuus on mukavaa, mutta sen vaikutukset usein arvaamattomia. Eikä mikään ole oikeasti ilmaista, vaan maksuttomien palvelujen rahat on kerättävä jostain muualta.

Itse asiassa lähijuna todella on ilmainen. En ole koskaan nähnyt lipputarkastusta käyttämälläni reitillä. Mutta se on tietty ihan toinen juttu.

Kirjoitetun sanan mahti

Kansanedustaja James Hirvisaaren avustajan hihamerkki-kirjoituksesta nousi kohu, joka ei ollut kunniaksi kenellekään -- ei edustajalle, ei kirjoittajalle, ei medialle eikä asiasta pari viikkoa kiistelleelle blogiyhteisölle. Miten monta tärkeää päätöstä eduskunnassa tehtiin, kun ketään ei kiinnostanut seurata niitä? Mitä kaikkea Suomessa tapahtui, kun kukaan ei ollut katsomassa?

Perussuomalaisten mielestä media vainoaa heitä ja lukee blogikirjoituksia tarkoituksella väärin. Mutta ei vika ole mediassa vaan kirjoittajissa, jotka eivät ymmärrä sanan mahtia. On yksi asia puhua hölmöjä tai kertoa vitsejä kapakassa parin kaljan jälkeen -- ja kokonaan toinen asia kirjoittaa niistä nettiin. Politiikassa vaikutetaan eri keinoilla kuin tuopin ääressä.

Nettikirjoittaminen näyttää helpolta ja houkuttelevalta, koska tekstin saa napin painalluksella maailmanlaajuiseen jakeluun. Kontrolli on silti olemassa, se vain tulee jälkikäteen ja toisten henkilöiden toimesta. Jokainen teksti voi säilyä periaatteessa ikuisesti ja palata ahdistelemaan kirjoittajaansa vielä vuosienkin päästä.

Helena Erosen oli kutsuttu viime perjantaina Ylen A-Stream-ohjelmaan selittämään tekojaan. Näin hän kuvaili tapaansa kirjoittaa: "En sano että se olisi ollut paras kirjoitukseni, se oli itse asiassa aika huono. Mähän kirjoitan nää tekstit niin että mulle vaan tulee joku juttu mieleen ja mä kirjoitan näin ja sit' mä painan näin ja sitten se meni sinne, en ajattele sen kummemmin mitä sieltä tulee... en korjaa edes kirjoitusvirheitä."

Tämä on kouluesimerkki siitä, miten nettiin ei pidä kirjoittaa. Ei kenenkään, oli sitten kansanedustajan avustaja tai nuori, elämäntuskaansa purkava opiskelija. Jos kansanedustaja tai hänen avustajansa ei ymmärrä ohjeen merkitystä, miten voisi olettaa tavallisten kansalaisten tai nuorison ymmärtävän?

Jos tarkoittaa kirjoituksensa vitsiksi tai mustaksi huumoriksi, on oltava erityisen tarkkana. Tekstissä pitää olla riittävän absurdeja väitteitä ja loppuhuipennus ("punchline"), joista jokainen lukija ymmärtää mistä on kyse. Ellei ole varma, että pystyy tähän, ei kannata edes yrittää. Riski väärinymmärryksestä on liian suuri. Jos ei nyt, niin 10 vuoden päästä.

Erityisen vaarallista pelleily on poliitikoille. Odotamme heidän ottavan kantaa asioihin ja säätävän viisaita lakeja, emme leikkivän koomikkoja. Poliitikon ei tarvitse käyttää mustaa huumoria tai ironiaa vaikuttaakseen yleiseen mielipiteeseen -- siihen pystyy kuka tahansa blogisti. Poliitikko saa palkkaa siitä, että vaikuttaa muita kanavia pitkin.

Toivottavasti koulujen äidinkielenopettajat löytävät tästä esimerkin nettikirjoittelun vaaroista ja siihen liittyvästä vastuusta. Ilmeisesti myös kirjoittamisen tärkeydestä, sillä STT:n 13.4.2012 välittämässä uutisessa Eronen sanoi, että luopuu mieluummin eduskunta-avustajan tehtävästä kuin oikeudestaan kirjoittaa vapaasti.

Viestinnän oppikirjoihin voi lisätä myös tämän lauseen, jolla kirjoittaja perusteli valitustaan julkisen sanan neuvostolle: "medialla ei ole mitään oikeutta harrastaa tuollaista toista ihmistä raa’asti loukkaavaa väärinymmärtämistä". Yleensä kai lähdetään siitä, että jos viestintä epäonnistuu, vika on lähettäjässä -- ei vastaanottajassa.

Pitikö jokaisen lukijan ymmärtää, että Erosen blogikirjoitus oli tarkoitettu ironiaksi, vitsiksi ja mustaksi huumoriksi? En ota kantaa siihen mutta kysyn kääntäen: jos joku oikeasti haluaisi ehdottaa hihamerkkejä ulkomaalaiselle, miten hänen kirjoituksensa poikkeaisi Erosen kirjoituksesta?

Lisäys 24.4.2012 klo 7: TV-esiintymisen perusteella Helena Eronen oli vilpittömän ja iloisen oloinen nuori nainen, joka oli hämmentynyt kaikesta mediakohusta. Kuka vielä väittää, ettei blogeilla voi vaikuttaa? Tuskin koskaan aiemmin toimittaja on kysynyt kansanedustajan avustajalta, mitä mieltä hän on ajankohtaisesta asiasta. Nimensä mukaisesti avustajan tehtävänä on tukea kansanedustajaa ja jäädä itse taka-alalle. Erosella on nyt mainio tilaisuus kääntää julkisuus edukseen, mutta se edellyttää kirjoitustyylin muuttamista. Nuorilla naisilla on kysyntää politiikassa -- ehkä seuraavassa eduskunnassa istuu Eronen avustajanaan Hirvisaari?

Nokian virheet tehtiin vuosia sitten

Nokian alamäen myötä toimitusjohtaja Stephen Elop on joutunut kovan arvostelun kohteeksi. Taloussanomien haastettelussa nimettömäksi jäänyt operaattorijohtaja sanoi, että Nokian olisi pitänyt valita Android: "Elop saattoi löydä vetoa vain kerran ja hän teki sen väärin".

Toisen jutun mukaan jokaista Elopin ansaitsemaa euroa kohden on sijoittajien omaisuudesta kadonnut noin 1800 euroa. Kyse on tietenkin vain pörssiarvosta, joka on lähinnä virtuaalista omaisuutta. Television uutisissa haastateltu piensijoittaja kaipasi jo entistä johtoa takaisin.

Elopia suomalaisen lehdistön kritiikki tuskin heilauttaa. Vain kansainvälisen median kommenteilla on merkitystä. Elop tiesi jo tehtävään tullessaan, ettei ison yrityksen suunnan muuttaminen tule olemaan helppoa. Ja miljoonien eurojen palkkiot lieventävät kummasti terävintäkin kritiikkiä.

On kohtuutonta syyttää Elopia Nokian kurssiromahduksesta. Hänet palkattiin nimenomaisesti korjaamaan niitä virheitä, joita vanha johto ja yhtiön hallitus tekivät 2000-luvun lihavina vuosina. Nokia sortui samaan ylimielisyyteen kuin lukuisat muut yhtiöt sitä ennen. Kun markkinat muuttuvat, iso yritys ei havaitse muutosta eikä pysty sopeutumaan siihen ajoissa.

Nokian virhe oli roikkua sinnikkäästi vanhassa Symbian-maailmassa, vaikka markkinat ajoivat niiden ohi. Nokian vanha johto vähätteli iPhonea eikä pitänyt Applea edes kilpailijana. Se oli kardinaalivirhe ja tapahtui paljon ennen Elopia.

Sattumoisin kaivoin viime viikolla laatikosta vanhan E71-puhelimeni, joka oli Nokian menestysmalli vuonna 2008. Miten antiikkiselta se nyt tuntuukaan! Vielä neljä vuotta sitten asiakkaat eivät osanneet vaatia parempaa, vaikka iPhone oli ollut markkinoilla jo vuoden. Nokian olisi pitänyt nähdä kehitys ja toimia ennen kuin asiakkaat äänestivät jaloillaan. Mutta on toki myönnettävä, että sellaiseen pystyy vain harva yritys.

Nettikeskusteluissa hämmästyttää, miten moni pitää yhteistyötä Microsoftin kanssa virheenä juuri Microsoftin itsensä vuoksi. Yhtiötä inhotaan edelleen tunnepohjaisista syistä. Mikä tahansa muu kävisi, mutta ei Microsoft!

Suomalaisten omat sympatiat ovat Meegon puolella. "Nokian olisi pitänyt rakentaa puhelin Meegon varaan, koska siinä on paras käyttöjärjestelmä." Tällainen insinööriajattelu unohtaa, ettei käyttöjärjestelmän tekniikalla ole enää merkitystä. Suosion määrittää ekosysteemi -- ei se, kenellä on nopein prosessori tai hienoin käyttöjärjestelmä. Asiakkaat valitsevat leirinsä ihan muiden tekijöiden perusteella.

Jenkkiasiakkaista moni jättää Windows Phonen hyllyyn, koska sille on saatavissa "vain" 100 000 sovellusta iPhonen ja Androidin useiden satojen tuhansien sijaan. Esimerkiksi nyt kovasti pinnalla olevaa Instagramia ei saa Windows Phonelle.

Sovellusten lisäksi puhelimen täytyy tarjota sähköposti, kuvagalleria, musiikkipalvelu, sovelluskauppa ja paljon muuta. Miten Nokia olisi pystynyt luomaan Meegon ympärille tämän kaiken, kun se ei näytä pystyvän siihen edes Microsoftin valmiiden palveluiden tuella?

Nokian näytöt Ovi-palvelusta eivät juuri herättäneet markkinoilla luottamusta. Ovi toimi aina kankeasti eikä PC Suite yltänyt edes Mikkisoftan tasolle. Nokia oli insinöörifirma, joka ei olisi pystynyt rakentamaan ekosysteemiä ainakaan vanhan johdon alaisuudessa. Maemo-sekoilut nakersivat entisestään uskoa Meegoon.

Microsoftin tuella Nokia pyrkii nyt kolmanneksi ekosysteemiksi. Jos Nokia olisi valinnut Meegon, se joutuisi rakentamaan tyhjästä neljättä ekosysteemiä Microsoftin, Androidin ja Applen rinnalle. Vaikka Microsoft onkin vaikeuksissa, älypuhelinten markkinat ovat sille niin tärkeät, ettei yhtiö luovuta koskaan.

Nokia olisi voinut valita Androidin ja yrittää profiloitua premium-Androidien valmistajaksi. Se paikka oli kuitenkin jo Samsungin hallussa. Eikä aseman säilyttäminen ole helppoa, sillä Android toteuttaa älypuhelinpuolella pc-maailmasta tutun kehityksen. Kun käyttöjärjestelmä standardoituu, kiinalaiset halpavalmistajat omivat markkinat.

Nokian vanha johto ei pystynyt kääntämään yhtiötä uuteen suuntaan, mutta ulkopuolisena Elopilla on siihen sentään jonkinlaiset mahdollisuudet. Jos hyvin käy, yhtiöstä tulee vielä merkittävä peluri, mutta entiseksi markkinajohtajaksi se ei koskaan enää nouse. Toimiala on nykyään täysin toisenlainen kuin Nokian loiston päivinä.

Ainoa, mistä Elopia voi kritisoida, on viime vuoden helmikuun dramaattinen puhe palavasta alustasta, jolta Nokian oli pakko pelastautua. Tätä on yleisesti pidetty virheenä, koska se söi markkinoiden uskon Symbian-puhelimiin, mistä seurasi myynnin romahtaminen.

Jos Elop valitsi tiedotuslinjan itse, hänen toimintaansa voi kritisoida. Mutta ehkä kyse oli vain siitä, että ulkopuolisena Elop näki Nokian ongelmat kaikessa karmeudessaan. Tilanne oli todella katastrofaalinen. Symbian olisi tuskin lentänyt yhtään pidempään, vaikka Elop olisi luvannut sille vahvaa tukea jatkossakin. Symbian-myyntiä ei tappanut Elopin puhe vaan älypuhelinten kulttuurin muuttuminen.

Elopin ahdistelun sijaan media voisi tivata vanhalta johdolta ja hallitukselta selityksiä siihen, miksei laivaa käännetty ajoissa. 

Arjen tietoturva -kirja ilmestynyt

Eilen julkistettiin Arjen tietoturva. Se on laskutavasta 26. tai 36. kirjani -- tai jotain siltä väliltä (riippuu siitä, miten esimerkiksi DOS-kirjojen ja tietosanakirjojen eri versiot lasketaan).

Arjen tietoturva, Docendo 2012

Kirjan aiheena ovat mm. salasanoihin, pankkikortteihin, älypuhelimiin, nettipalveluihin ja sosiaaliseen mediaan liittyvät tietoturva-asiat.

Joitakin kirjan teemoja:

Älypuhelin on nykyihmisen tutti
Älypuhelin on kuin tutti: se antaa turvaa ja lohtua käyttäjälleen. Itku pääsee, jos tutt... anteeksi puhelin otetaan pois tai se häviää. Olemme yhtä riippuvaisia älypuhelimista kuin vauvat tuteistaan.

Älypuhelin on suurin tietoturvariski
Puhelin säilöö kaikkein henkilökohtaisimmat tietomme: kontaktit, tapahtumat, muistiinpanot, digikuvat... myös yritysten luottamukselliset tiedot. Kaikki tallentuu epämääräiseen pilveen vieraaseen maahan, jonka nimeä emme edes tiedä. Sen jälkeen kun Nokia menetti asemansa, on pelattava amerikkalaisten ehdoilla. Nettipalvelut ja pilvet ovat heidän hallinnassaan. Tämän muutoksen syvyyttä ja merkitystä ei ole vielä ymmärretty sen paremmin henkilökohtaisella kuin yrityksenkään tasolla.

Kaikki, mitä tiedät salasanoista, on väärin (ainakin melkein)
Yleiset salasanaohjeet ovat ikivanhoja, eivätkä välttämättä pidä enää paikkaansa. Esimerkiksi ohje siitä, että pidempi salasana on aina parempi, oikoo mutkat suoriksi ja rasittaa käyttää turhaan. Niin ikään salasanan säännöllisestä vaihtamisesta saatava hyöty on marginaalinen. Ja mitä järkeä on keksiä pitkiä, vaikeita salasanoja etuoven suojaksi, jos takaovi on raollaan?

Tietoturva on maanpuolustusta
Nettisodan uhkat ovat aivan toisenlaisia kuin ne, joihin Suomi on viime talvisodasta lähtien valmistautunut. Puolustusvoimat on jo tiedostanut maailman muuttumisen, mutta poliitikoilta se näyttää vievän kauemmin.

Ethän halua desantiksi?
Mahdollinen nettihyökkäys käyttää apunaan tavallisten kotikäyttäjien koneita, jos niiden tietoturvasta ei ole huolehdittu. Kukaan ei halua desantiksi -- siksi kodin tietoturva kannattaa pistää kuntoon. Haittaohjelmat voivat hyödyntää tietokoneiden ja älypuhelinten lisäksi televisioita, digibokseja ja tulevaisuudessa myös autoja. Tietoturvan varmistamisesta tulee kansallinen tehtävä.

Mokailu kuuluu someen
Sosiaalinen media on inhimillisyyden ydintä. Siinä hyödynnetään tekniikan avulla kaikkea sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen: oma lauma, sen kanssa viestiminen ja siltä oppiminen, juoruilu ja tykkääminen. Valitettavasti myös mokailu on inhimillistä, eikä näitä kahta voi erottaa toisistaan. Siksi jokainen mokaa ennen pitkää sosiaalisessa mediassa, vaikka olisi kuinka kokenut someilija.

Minä vakooja
Halvasta älypuhelimesta saa sopivalla ohjelmalla monikäyttöisen vakoilulaitteen. Nettikaupasta (tai Helsingin Rautatieaseman tunnelista) saa ostaa vakoilukellon ja -kynän, jotka tallentavat ääntä ja kuvaa kenenkään huomaamatta. Parasta siis varoa sanojasi, vaikka olisitte kahden. Nykyään kaiken voi tallentaa ja kuka tahansa voi olla oman elämänsä jamesbond.

Google-historian hallinta omiin käsiin
Vielä jokin aika sitten monet yrittivät suojata henkilökohtaisia tietojaan joutumasta Googlen hakukoneeseen. Se peli on nyt menetetty. Google löytää meidät joka tapauksessa. Miksi siis taistella kehitystä vastaan -- eikö olisi parempi kääntää tilanne omaksi edukseen? Pitkä, myönteinen ja oikeita tietoja sisältävä Google-historia on jatkossa arvokasta luottamuspääomaa. Yksittäisiä sivuja voi väärentää, kokonaista nettihistoriaa ei. Ikävätkään asiat eivät välttämättä ole ongelma. Pahinta on se, jos Google ei löydä mitään.

Vielä näyte kotiin tulleesta Gigantin mainoslehdestä, joka kuvaa hyvin kehitystä: televisiotakin mainostetaan tuplaydinprosessorilla. Saakohan sen avulla näkyviin enemmän kanavia? Näyttävätkö ohjelmat paremmilta? Ei -- kyse on vain siitä, että televisiostakin on tullut tietokone.

Kovaa peliä pohjolassa

Viime perjantaina kuultiin kolme mielenkiintoista uutista. Ensimmäinen kertoi, miten suomalaista professoria vastaan on nostettu Tanskassa syyte vakoilusta Venäjän hyväksi.

Professori itse kiisti syytökset ja epäili Tanskan olevan pikemminkin kiinnostunut arktisiin vesialueisiin liittyvistä selvityksistä. Kuulustelujen yhteydessä Tanskan turvallisuuspalvelu oli saanut haltuunsa hänen asiasta keräämänsä aineistot.

Toinen uutinen kertoi suomalaisen ympäristökeskuksen virkamiehen joutuneen pidätetyksi Venäjällä hänen otettuaan näytteitä lannoitetehtaan fosforipäästöistä. Helsingin Sanomien mukaan turvallisuuspoliisi FSB penkoi tietokoneen, ja sen sisältö oli jo seuraavana päivänä Venäjän luonnonvarainministeriön tiedossa. Palatessaan Suomeen tutkija joutui vielä luovuttamaan tietokoneensa ja muistitikkunsa. Ympäristökeskus yrittää nyt saada takaisin Venäjän viranomaisten hallussa olevaa omaisuuttaan.

Kolmas uutinen oli presidentti Martti Ahtisaaren kommentti siitä, miten hänen puheluitaan oli salakuunneltu maailmalla jatkuvasti. Ahtisaaren mukaan maailma on "agentuureja täynnä" ja hänen oma elämänsä jännittävämpää kuin James Bondilla.

Perjantain uutiset ovat tärkeä muistutus siitä, että vaikka Suomi on televiestinnän lintukoto, ulkomailla peli on kovaa eikä keinoja kaihdeta. Jokainen valtio salakuuntelee maansa läpi kulkevaa tele- ja dataliikennettä, vaikka Ruotsi onkin ainoa, joka on avoimesti kertonut siitä (ns. FRA-laki).

Kun siis liikumme ulkomailla tai asioimme sähköisesti maan rajojen yli, meidän on itse huolehdittava viestintämme ja tiedostojemme suojaamisesta. Nykyisillä ohjelmilla se ei ole edes vaikeaa. Pitää vain huomata omien tietojensa arvo ja se, että ne saattavat kiinnostaa muitakin.

Ympäristötutkija ei ehkä kokenut tietokoneensa sisältöä niin arvokkaaksi, että olisi salannut sen tiedot, mutta käytäntö osoitti toisin. Salaus olisi estänyt FSB:tä penkomasta tietokonetta luvatta.

Vielä jokunen vuosi sitten Suomen ulkoministeri teki etätöitä lähettämällä työviestejä ilmaisen ja suojaamattoman Hotmail-sähköpostin kautta. Tällaisen hyväuskoisuuden aika on lopullisesti ohi.

(Julkaistu hieman lyhenneltynä Helsingin Sanomien yleisönosastolla 18.4.2012 otsikolla "Televiestinnässä ei keinoja kaihdeta").

Tykkäys on pienin määrä informaatiota

Tietotekniikassa opetetaan, että bitti on pienin mahdollinen informaatioyksikkö koska sillä on vain kaksi arvoa: nolla tai ykkönen.

Mutta Facebookin tykkäys on vielä pienempi yksikkö -- käytännössä puolikas bitistä. Mitä tykkäys oikein merkitsee? Aloin pohtia asiaa tehdessäni huomenna ilmestyvää Arjen tietoturva -kirjaa.

Kun henkilö painaa tykkäyspainiketta, hän ilmoittaa olevansa samaa mieltä kirjoittajan kanssa, pitävänsä tekstistä tai ainakin huomanneensa sen.

Toisaalta tykkäyksen puuttuminen ei kerro mitään. Se ei tarkoita, että henkilö olisi eri mieltä tai ei pitäisi tekstistä. Ehkä henkilö ei vain ole käynyt Facebookissa tai ei huomannut koko tekstiä? Ehkä hän tykkäsi, mutta ei pitänyt asiaa niin tärkeänä, että olisi painanut nappia. Tai ehkä hän ei kehdannut painaa esimerkiksi avoimen rasistisen kirjoituksen tykkäystä, vaikka sisimmässään olikin samaa mieltä?

Tykkäys kertoo vähän, sen puuttuminen ei kerro mitään.

Siksi tykkäyksellä on vain yksi mahdollinen arvo. Tykkäysbitti on aina ykkönen (tai puuttuu). Tykkäyksen vastakohta ei ole tykkäämättömyys vaan epävarmuus. Epävarmuus on informaation vastakohta.

Minkähänlainen tietokone syntyisi, jos se rakennettaisiin binäärilogiikan sijaan tykkäyslogiikalla? Ehkä tämä on japanilaisten jo 1990-luvulla hyödyntämän sumean logiikan seuraava askel?

Ehkä tykkäysbitteihin perustuva tietokone sopisi jäykkää binäärilogiikkaa paremmin kaoottisten ilmiöiden mallintamiseen? Asiat kun eivät ole mustavalkoisia, eivät ykkösiä tai nollia. Siitä vain joku teekkari tekemään diplomityötä aiheesta.

Tykkäyslogiikan pohtiminen on hyödyllistä toisestakin syystä. Yritykset laskevat mainoskampanjoiden tehokkuutta niiden Facebookissa saamien tykkäysten perusteella. Mutta kuten edellä nähtiin, tykkäyksen informaatioarvo on vain puolet bitistä. Tykkäys (tai sen puuttuminen) sisältää niin pienen viestin, että se on hädin tuskin luettavissa. Ainakaan se ei kerro kampanjan onnistumisesta tai näkyvyydestä.

Tykkäysten määrä on korkeintaan suuntaa-antava indikaattori.

Kuinka yksityisiä ovat Facebookin tilapäivitykset?

Voiko Facebookiin kirjoittaa vain ystäville tarkoitettuja viestejä? Vai ovatko kaikki päivitykset julkisia? Saako media uutisoida mitä tahansa se löytääkin henkilöiden Facebook-sivuilta, vai suojaako kirjoituksia viestintäsalaisuus?

En ole juristi, mutta nähdäkseni asian oikeudellinen puoli on varsin selvä: jos profiili on suljettu ja näkyy vain kavereille, kukaan ulkopuolinen ei saa pyrkiä piiriin luvattomasti. Suljettu, vain todellisille ystäville tarkoitettu piiri voidaan rinnastaa luottamukselliseen viestintään, vaikka sen tekniikka poikkeaakin sähköpostista tai kirjekuorista.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei kukaan saa pyrkiä urkkimaan piirissä tapahtuvaa viestintää eikä ujuttautumaan mukaan piiriin esimerkiksi henkilötietojaan väärentämällä. Se voitaisiin tulkita viestintäsalaisuuden loukkaamiseksi.

Jos ystäväpiiri on kovin laaja -- sanotaan vaikka satoja henkilöitä -- tulee pohdittavaksi onko piiri oikeasti suljettu ja henkilöt todella kaikkien muiden tuttuja. Ellei näin ole, kirjoitukset voidaan ehkä rinnastaa joukkoviestintään, joita viestintäsalaisuus ei koske.

Jos oma profiili on julkinen, mitään ongelmaa ei ole. Silloin tekstit ja kuvat ovat kaikkien nähtävissä.

Käytäntö on tietenkin ihan muuta kuin juridiikkaa. Facebook on sosiaalinen media, joka perustuu aineiston jakamiselle -- ei piilottamiselle. Kirjoittajan kannattaa lähteä siitä, että ystäville tarkoitettu aineisto voi levitä laajemalle esimerkiksi ystävien jakaessa sitä eteenpäin. Jos ei halua jonkin aineiston leviävän, Facebook ei ole oikea paikka sen jakamiseen.

Viestintäsalaisuus koskee vain ulkopuolisia tahoja. Oikea vastaanottaja voi levittää viestiä eteenpäin, eikä siihen tarvitse kysyä alkuperäisen lähettäjän lupaa (se on toki kohteliasta ja suositeltavaa). Jos joku Facebook-piiriin kuuluvista jakaa aineiston eteenpäin tai lähettää sen toimittajalle sähköpostilla, laillista estettä sen julkaisemiselle ei ole. Yrityssalaisuudet, henkilötiedot tai intiimit seikat voivat estää julkaisun, mutta silloin kyse on ihan toisista laeista.

Kauan sitten osallistuin keskusteluun sähköpostilistalla, jolla ilmeisesti oli mukana myös Hesarin toimittaja. Yllätyin huomatessani, että Hesari siteerasi (lupaa kysymättä) erästä listalle kirjoittamaani viestiä. Mitään laitonta siinä ei tietenkään ollut, mutta se opetti.

Median näkökulmasta Facebook ei eroa aiemmista viestintäkanavista. Jos tieto viestistä on saatu laillisesti, medialla on oikeus julkaista se mikäli asia on uutisoinnin arvoinen. Viime kädessä toimittaja itse ratkaisee, mikä Facebook-päivitys tai sähköpostiviesti ylittää uutiskynnyksen. Tavallisen mattimeikäläisen kohdalla kynnys on huomattavasti korkeampi kuin vaikkapa kansanedustajan tai hänen avustajansa kohdalla. Kyse on siis normaalista journalistisesta harkinnasta, ei Facebookista.

Juuri tänään media on uutisoinut perussuomalaisten puoluetoimiston työntekijän eduskuntaryhmän puheenjohtajalle lähettämästä sähköpostista, joka kertoo puolueen sisäisistä erimielisyyksistä. Kyseinen työntekijä pitää viestin vuotamista medialle "törkeänä", mutta kritiikki kohdistuu viestin vuotajaan -- ei mediaan. Sikäli kun viestin vuotaja kuuluu sen oikeisiin vastaanottajiin, mitään rikosta asiassa ei ole tapahtunut.

Kannattaa siis olla varovainen mitä Facebookiin, nettiin ja sähköpostiin kirjoittaa. Laki on sama kaikille, mutta mitä merkittävämpi asema yhteiskunnassa, sitä helpommin viestit päätyvät uutisiin.

Joku sanoi sen osuvasti: kaikki Facebookiin laitettu on julkista, vain julkisuuden aste vaihtelee.

Facebook voi pyytää kopiota passistasi

YLEn Aamu-tv:ssä kerrottiin viime viikolla, ettei yksikään oikea palvelu pyydä lähettämään kopiota omasta passista. Kyse oli vastauksesta huolestuneen katsojan kysymykseen (ilmeisesti kysyjä oli saanut tällaisen pyynnön ja vieläpä toteuttanut sen).

Facebook kuitenkin voi pyytää lähettämään kopion passista. Se on ainoa tapa, jolla Facebook pystyy varmistamaan käyttäjän henkilöllisyyden ja karsimaan esimerkiksi identiteettivarkaita tai pilailijoita. Asiaa kysyneen katsojan ei siis kannata menettää yöuniaan asian vuoksi -- todennäköisesti mitään vahinkoa ei tapahtunut.

Passia on pyydetty esimerkiksi Salman Rushdielta. Tavallisen suomalaisen käyttäjän aitous ei liene Facebookille yhtä tärkeää, mutta ymmärtääkseni myös suomalaisia on pyydetty todistamaan henkilöllisyytensä. Ja jos haluaa sulkea kuolleen sukulaisen tilin, Facebookille pitää lähettää kaikenlaisia dokumentteja.

Miten sitten erottaa aidot ja väärät pyynnöt toisistaan? Voi olla tapauksia, joissa huijarit ovat pyytäneet lähettämään kopioita passeista itselleen, mutta kovin yleisiä ne eivät ole enkä äkkiseltään muista yhtään tapausta. Aidon pyynnön erottaa parhaiten lähetysosoitteesta: jos sähköposti, johon lähetystä pyydetään (ei se, mistä pyyntö näyttää tulevan!) on Googlen tai Facebookin oma, pyyntö on mitä luultavimmin aito.

Oletko joutunut todistamaan henkilöllisyyttäsi amerikkalaisille palveluille lähettämällä dokumentteja sähköpostilla? Tai oletko saanut selviä huijausviestejä, joissa on pyydetty tekemään niin?

Jakakaa ihmiset enemmän Facebookissa

Aktiiviset Facebookin käyttäjät tulevat paljastaneeksi itsestään enemmän kuin huomaavatkaan. Uskonto, poliittinen tausta, seksuaalinen suuntautuminen ja monet muut yksityisinä pidetyt tiedot (juuri ne, joita henkilötietolaki kieltää edes tallentamasta) paistavat läpi kuvista, statuspäivityksistä ja ystäväpiiristä. Läheiset ystävät tietävät asiat muutenkin, mutta Facebookissa on myös puolituttuja ja työn kautta tulleita henkilöitä, joiden henkilökohtaisesta elämästä emme tietäisi mitään ilman Facebookia.

Facebook paljastaa muutakin. Millainen on ihminen, joka vääntää joka asiasta vitsin ja yrittää olla aina hauska? Entä henkilö, jolla on yli sata profiilikuvaa itsestään? Henkilö, joka suhtautuu kaikkeen aina kielteisesti ja kommentoi asioita vain negatiivisesti? Henkilö, jonka oikeinkirjoitus on vastuullisesta työstä huolimatta alakoululaisen tasoa? Henkilö, joka linkittää sivulleen jokaisen oman haastattelun, lausunnon tai julkisen esiintymisen ja ottaa digikuvat niistä artikkeleista, joita ei voi linkittää? Henkilö, joka lähettää monta kuvaa jokaiselta ulkomaanmatkalta ja patistaa muita tekemään kovemmin töitä samalla kun kehaisee itse lähtevänsä Välimerelle purjehtimaan?

Facebookin kautta ystävät tietävät meistä enemmän kuin me itse. Paljastamme luonteenpiirteitä, joita yritämme piilotella tai joita emme itse edes huomaa.

Monelle tekisi hyvää lukea oma Facebook-profiilinsa.

Eilen Helsingissä tapahtui järkyttävä perhesurma, jossa nelikymppinen johtaja tappoi kaksi pientä tytärtään, vaimonsa ja lopuksi itsensä. Järjettömiä surmatöitä tuntuu riittävän tasaisena virtana, eivätkä ne rajoitu elämän huono-osaisiin. Väkivallanteot kertovat, että jokin suomalaisuudessa on pahasti pielessä. Suomi ja erityisesti tietyt puolueet ovat kärkkäitä neuvomaan muita EU-maita, mutta eivät näe malkaa omassa silmässään. Suomiko muka ongelmien ratkaisija maailmalla? Näkis vaan.

Oletan, että surman äiti ja isä olivat Facebookissa. Suomen poliisi noudattaa yhä vanhaa tiedotusperiaatetta, jonka mukaan nimiä ei kerrota (vaikka ne netin kautta leviävätkin). Oletan, että heillä oli myös Facebookissa ystäviä. Miten on mahdollista, ettei kukaan havainnut minkään olevan vialla?

Eivätkö ihmiset jaa Facebookissa tarpeeksi tietoa itsestään? Vai onko vika siinä, että me muut olemme niin sokeita -- emme halua nähdä ja jos näemme, emme halua puuttua? Vallalla on ideologia, jossa jokainen vaatii saada elää omaa elämäänsä kenenkään puuttumatta.

Väitetään, että Facebookin ansiosta tiedämme tutuista liian paljon. Mutta ehkä asia onkin päinvastoin?

Näin Foursquare paljastaa tietosi

Foursquare on jatkuvaa tasapainoilua yksityisyyden äärirajoilla. Tieto siitä, että henkilö X on juuri kirjautunut kilpailevan yrityksen pääkonttoriin, voi olla hyvinkin kiusallinen työnantajalle. Tieto siitä, että henkilö Y on juuri nyt rautatieasemalla tai ulkomailla voi antaa vinkin siitä, että koti on tyhjillään. Ja niin edelleen.

Asiasta on noussut jo useita kohuja, tuorein niistä oli lähistöllä olevien tyttöjen henkilötiedot näyttävä Girls around me -sovellus iPhonelle. Apple poisti sovelluksen Appstoresta, vaikkei se tehnytkään mitään laitonta: se vain yhdisteli julkisista lähteistä keräämiään tietoja.

Mutta miten tietojen kerääminen on mahdollista? Foursquare näyttää henkilötiedot vain palveluun hyväksytyille kavereille. Muut näkevät paikkaan kirjautuneista vain kasvokuvan (jos henkilö on lisännyt sen profiiliinsa) sekä etunimen ja sukunimen ensimmäisen kirjaimen.

Esimerkiksi Helsinki-Vantaan lentokentällä oli eilen tällaisia henkilöitä:

Tästä listasta on vaikea bongata muita kuin oikeasti tuttuja ihmisiä. Mutta mutta... Suomen Kuvalehti kokeili, miten helppoa henkilötietojen kaivaminen on. Foursquaressa on ohjelmointirajapinta, jonka kautta voi kysellä muitakin kuin mobiilisovelluksessa näkyviä tietoja. Palvelun www-versio näyttää sekin hieman eri tietoja.

Otetaan esimerkiksi Helsingin rautatieasema, johon oli siellä toissailtana käydessäni kirjautuneena 23 ihmistä:

Osa heistä on jättänyt vinkkejä muille matkaajille:

Paikan pormestari näyttää olevan Kätlin L., jonka nimen kohdalta avautuu profiilisivu:

Nyt tiedämme, että Kätlin L. asuu Espoossa ja näemme hänestä myös kuvan. Lisäksi nimen alla on kohta Contacts, jonka alle Kätlin on lisännyt Facebook-profiilinsa linkin. Linkistä aukeava Facebook-profiili näyttää koko sukunimen:

Jos FB-profiili on avoin, kaikki sen tiedot voi lukea saman tien. Osa on rajoittanut profiilinsa näkyvyyttä vain ystäville, mutta joillakin on toisaalta yhteystiedoissa myös Twitter-nimi. Siitä voi lukea heidän kirjoittamansa twiitit ja twiitata hänelle. Twitter-tili paljastaa sukunimen siinä missä Facebookin.

Yksityisyydestään huolehtivilla Foursquare-käyttäjillä ei ole kuvan lisäksi muita yhteystietoja:

Ilmeisesti iPhone-sovelluksessa ei ole keinoa edetä tämän pidemmälle (en ole ainakaan keksinyt, miten se tapahtuisi), mutta www-palvelu kertoo enemmän. Aluksi se näyttää vain samat tiedot kuin mobiiliversio (etunimi ja kuva), mutta tietojen jälkeen on vielä taulukko henkilön ystävistä -- ja kas, heidän koko nimensä näkyy kun kuvaa osoitetaan hiirellä:

Eli kun halutaan tietää henkilön A oikea nimi, klikataan hiirellä jotain hänen kavereistaan, jolloin nähdään kaverin oikea nimi ja avataan hänen tietonsa. Kaveruus on yleensä kaksipuolista, joten uudella sivulla näkyy vastaavasti alkuperäisen henkilön nimi kokonaisuudessaan!

Jos Kätlin ei olisi linkittänyt Facebook-profiiliaan, hänen koko nimensä näkyisi katsomalla Kätlinin kaveriksi merkityn Petteri P. -nimisen henkilön kaverilistausta www-sivulla (jolta yllä oleva kuva on).

Tarinan opetus: ei kannata luottaa siihen, mitä mobiilisovelluksesta näkyy. Pinnan alla on piilossa enemmän tietoa, jonka saa näkyviin kikkailemalla tai tekemällä Suomen Kuvalehden tapaan ohjelman, joka selvittää asian.

Kannattaa olla varovainen sijaintitietojensa jakamisessa! Sosiaalisessa mediassa on petollista juuri se, että sinänsä tavanomaiset tiedot saattavat näkyä yllättävissä paikoissa ja niitä yhdistelemällä voi paljastua ihan uusiakin asioita.

(Tekstiä editoitu selkeämmäksi klo 15).

Foursquaren paikkapalvelut

Amerikkalainen Foursquare on suosittu sijainnin jakamiseen perustuva some-palvelu. Käyttäjät voivat kertoa kavereilleen sijaintinsa sekä jättää paikkoihin liittyviä suosituksia. Hänestä, joka kirjautuu paikkaan muita useammin, tulee paikan pormestari ("Mayor"), mikä luo pientä kilpailuhenkeä käyttäjiin.

Paikkapalvelut olivat suosittuja pari vuotta sitten, jolloin niitä syntyi kuin sieniä sateella. Yksi ensimmäisiä oli Googlen oma Latitude. Facebook lisäsi paikkatiedon kaikkiin status-päivityksiin. Foursquaren tärkein kilpailija oli Gowalla, joka pisti juuri pillit pussiin. Tiettävästi myös Instagramin perustajat harkitsivat yhtenä vaihtoehtona sijaintipalveluihin ryhtymistä, mutta valitsivat onnekseen toisin.

Paikkapalvelut liittyvät oikeisiin kohteisiin ja kauppoihin, joten niissä on selvä ansaintalogiikka. Esimerkiksi K-Market Musta Pekka saa ilmaista mainosta tyytyväisten asiakkaiden kommenteista ja valokuvista.

Foursquare voisi toimia myös sähköisenä kanta-asiakaskorttina. Se tietää, kuka asiakkaista on oikeasti kantasellainen. Hesburgerin vitriinissä onkin palvelun merkki:

Kirjautumalla Hesburgerissa Foursquareen voi saada näytölle digitaalisen tarjouksen:

Mobiilitarjoukset voivat olla sidottuja aikaan, paikkaan ja jopa yksittäiseen käyttäjään.

Viime aikoina on epäilty, ettei paikkatiedoista ehkä sittenkään tule odotetunkaltaista isoa bisnestä. Myös huoli tietosuojasta on lisääntynyt, eikä syyttä.

Miljardin dollarin leikkiä Instagramilla

Instagrammilla on hauska leikkiä. Varsinkin vanhoihin aiheisiin sen efektit sopivat hyvin.

Filmin lataus Instagramiin

Kamera ajalta, jolloin laitteet olivat vielä rautaa

LP-levyt Anttilasta hintaan 19,95 (markkaa tietenkin, n. 3 euroa)

Levy 28.2.1974 ja pian taas ajankohtainen

Turkoosi hetki Kiasman nurkalla

Tällaisen hauskuttelun arvo voisi olla esim. 10 miljoonaa taalaa. Sekin olisi yläkanttiin ilmaispalvelusta, jolla ei ole bisnesmallia. Instagram-taide on kivaa, mutta kukaan ei suostuisi maksamaan siitä. Jopa mainosrahoitusta olisi hankala toteuttaa.

Palvelun arvon mittaaminen käyttäjämäärien, yhteisön tai hyvän fiiliksen perusteella on sama virhe, joka tehtiin edellisen nettikuplan aikaan. Silloin uskottiin, että tappiollisistakin palveluista kannatti maksaa tähtitieteellisiä summia, jos ne vain olivat "cool" ja jos niillä oli paljon käyttäjiä. Kun rahoittajien usko loppui, loppuivat myös palvelut.

Instagram osoittaa, ettei mikään ole näköjään muuttunut.

Vielä pari kuvaa 12.4.2012:

Tämä on viimeinen kuulutus...

Pyrstö

Ostaako Facebook seuraavaksi Spotifyn?

Facebookin Instagram-kauppa ällistyttää muitakin kuin allekirjoittanutta. Eräät kommentoijat ymmärtävät hankintaa paremmin, vaikka itse palvelulle PC Magazine antoikin vain kolme tähteä ("Photos too small. Effects are gimmicky" - agree!).

Facebookin ostos kummastuttaa erityisesti siksi, että sillä on omasta takaa lähes miljardi käyttäjää, jotka jakoivat viime vuonna 140 miljardia digikuvaa. On hieman vaikea nähdä, mitä miljardin arvoista Instagram pystyy uudelle omistajalleen tuomaan.

Sen sijaan Spotify-musiikkipalvelu olisi sopinut Facebookille erinomaisesti. Facebook jakaa tekstit, kuvat ja tiedot, mutta siltä puuttuu kokonaan musiikki. Ja jos Zuckerberg todella tavoittelee nuorisoa (kuten Instagram-kaupasta voisi päätellä), musiikki pitää saada mukaan.

Ellei Facebook osta Spotifytä, Google tai Apple saattavat tehdä sen. Googlen oma videopalvelu epäonnistui, joten se osti vuonna 2006 Youtuben 1,6 miljardilla. Huimasta hinnasta huolimatta kauppa on ollut ilmeisen kannattava. Googlella on oma musiikkipalvelu, mutta kuinka moni on kuullut siitä? Eikä se edes toimi USA:n ulkopuolella:

Jos Instagram-kaupan tavoitteena oli estää palvelua päätymästä Twitterille tai osaksi Google Plussaa (joka sekään ei ole menestynyt kovin hyvin), Spotifyn osto samalla perusteella olisi hyvinkin paikallaan.

Ilmeisesti jotain on jo tekeillä kulissien takana. Spotifyn ohjelmapäivityksen mukana tuli jokin aika sitten muutos, joka kytkee sen Facebookiin. Kuuntelijan soittamat biisit näytetään automaattisesti Facebook-kavereille, mikä tulee monelle yllätyksenä. Onneksi toiminnon voi kytkeä pois päältä, kunhan vain löytää oikean asetuksen:

Blogipalautteissa mainittiin, että uusien Spotify-käyttäjien on pakko rekisteröityä myös Facebookiin. Kokeilin asiaa ja toden totta, näin näyttää olevan:

Tämä ei ole enää kivaa. Facebook on ihan hieno palvelu, mutta jokaisella pitäisi olla oikeus itse valita, haluaako mukaan. Facebook-jäsenyyden asettaminen täysin ulkopuolisen palvelun käytön ehdoksi on huolestuttavaa.

Tuleeko tällainen toiminta yleistymään pörssilistautumisen jälkeen? Vai onko Spotify-kauppa jo sovittu ossapuolten kesken? Miksi Zuckerberg sitten sanoi, ettei yhtiö tule tekemään toista näin merkittävää yrityskauppaa?

Instagram: miljardilla taalalla entistä huonompia digikuvia

Facebook tekee historiansa ensimmäisen merkittävimmän yrityskaupan ostamalla Instagram-kuvanjako-ohjelman. Kauppahinta on käsittämättömät miljardi dollaria.

Tuntuu kuin nettikuplan hullut vuodet olisivat palanneet. Instagram on hyvin yksinkertainen ohjelma, jonka keskeinen idea on huonontaa matkapuhelimella otettuja kuvia (ikään kuin ne eivät jo ennestään olisi riittävän huonoja).

Aluksi Instagram tekee kuvista neliömäisiä (muistatko vanhat 9x9 cm valokuvat, joissa oli valkoiset reunat? No -- minäkin toivoisin unohtaneeni, mutta ne olivat todella yleisiä 1970-luvulla). Sen jälkeen se vääristää kuvan värit suotimella, joka tekee kuvista epätodellisia tai yksinkertaisesti vain vanhoja haalistamalla niiden värit.

Siis esimerkiksi näin (Espoon Innopolin aula Instagrammina 4.4.2012):

Siinä se. Miljardi euroa tällaisesta palvelusta.

Insinöörin sydäntä särkee jo palvelun keskeinen idea: huonontaa nyt kuvia tarkoituksella. Tähän asti insinöörit ovat käyttäneet miljoonia työtunteja kuvanlaadun parantamiseen. Kun riittävän hyvä taso on vihdoin saavutettu, ihmiset haluavatkin pilata kuvansa ja tehdä niistä tahallisesti huonoja.

Instagram ilmestyi iPhonelle jo toista vuotta sitten. Pari viikkoa sitten siitä ilmestyi vihdoin Android-versio. Ja amerikkalainen teknologiakolumnisti mainitsee Instagramin puuttumisen yhdeksi syyksi, miksi hän uuden Nokia Lumia 900:n sijaan päätyi sittenkin uuteen iPhoneen.

Olen ollut palvelun käyttäjä vuoden, mutta silti en ymmärrä. Kun Facebookilla on jo valmiina 800 miljoonaa käyttäjää ja oma kuvanjakopalvelu, vastaavat suotimet olisi kehittänyt siihen sadalla dollarilla. Onkohan Facebookilla liikaa rahaa? Onko tämä lopun alkua Facebookille?

Jos sinä ymmärrät paremmin, kommentoi alle.

Muokattu klo 23.20: Yrityskauppa ei ole Facebookin ensimmäinen, mutta merkittävin. Aiemmin ostetut yritykset ovat olleet pieniä ja suurelle yleisölle tuntemattomia.

Lisäys 10.4.2012 Vielä yksi kiteytys: nollasta miljardiin 1,5 vuodessa (palvelu avattiin lokakuussa 2010) - kuulostaako uskottavalta? Kaiken lisäksi palvelu perustuu ilmaiseen kuvien jakamiseen, joten sille ei voi keksiä bisnesmallia. Raha ei yksinkertaisesti liiku. Väkisinkin tulee mieleen nettikupla ja uusi talous. Ja aivan kuten silloin, nytkin löytyy asiantuntijoita, jotka väittävät kirkkain silmin neliömäisen valokuvan, hassujen väriefektien ja yhteisön olevan miljardin arvoinen.

Huono käytettävyys voi tappaa

Photoshop-keskustelussa nousi esiin väite, jonka mukaan käytettävyys on tärkeää vain kuluttajatuotteissa. Ammattilaiselle tärkeintä on se, mitä on konepellin alla.

Olen eri mieltä. Käytettävyys on tärkeää myös ammattikäyttöön suunnitelluissa laitteissa. Koulutuksesta ja osaamisesta huolimatta huonosti suunnitellut järjestelmät voivat tappaa. Airbus on tästä surullinen esimerkki.

Ensimmäinen käytettävyyteen kytkeytynyt onnettomuus tapahtui Air Interin koneelle 20.1.1992. Strassbourgiin laskeutumassa ollut A-320-kone putosi Vosgesin vuoristoon, jolloin 87 ihmistä sai surmansa. Keskeisenä syynä onnettomuuteen oli huonosti suunniteltu autopilotti: liukukulman ja vajoamisnopeuden asetukset menivät helposti sekaisin. Lento 148:n onnettomuuden jälkeen autopilotin käyttöliittymää paranneltiin. Tapausta käytetään yhä varoittavana esimerkkinä käytettävyyden kursseilla.

Toinen onnettomuus sattui Venäjällä 23.3.1994, kun Airbus A-310 (lento 593) putosi lähellä Mongolian rajaa. Kapteeni oli päästänyt 16-vuotiaan poikansa kokeilemaan ohjaimia lennon aikana. Poika käänsi sauvaa niin paljon, että autopilotti kytkeytyi osittain pois päältä. Autopilotin poiskytkeytymiseen liittyvää varoitusääntä ei kuitenkaan kuulunut, joten lentäjät eivät ymmärtäneet mitä tapahtui. Kone lähti syöksyyn, josta sitä ei enää saatu hallintaan. Kaikki 75 ihmistä kuolivat.

Ilmeisesti autopilotti olisi pystynyt oikaisemaan koneen syöksystä, jos lentäjät olisivat irrottaneet otteensa ohjaimista. Samanlainen ohjausliike autopilottia vastaan oli vähällä pudottaa Finnairin lomalennon sen lähestyessä Vantaata tammikuussa 1989. Voimakas sivutuuli aiheutti ylösvedon, jonka kulmaa kapteeni yritti loiventaa työntämällä sauvaa eteen. Airbus 300 sakkasi, minkä jälkeen kone ylitti suurimman sallitun nopeuden ja sen moottorit suurimmat sallitut kierrosluvut. Onnettomuudelta kuitenkin vältyttiin, sillä lentäjät saivat koneen hallintaansa vajaan 500 metrin korkeudessa. Vaaratilanne ei kuitenkaan johtunut käytettävyydestä vaan puutteellisesta tiedonkulusta: kapteeni ei ollut nähnyt valmistajan varoitusta siitä, ettei autopilottia saa vastustaa ylösvedon aikana.

Kolmas onnettomuus sattui Air Francen A330-koneelle Atlantin yllä 1.6.2009. Lento AF447 putosi monen tekijän yhteisvaikutuksesta, eikä kaikkia yksityiskohtia ole vieläkään selvitetty.

Käytettävyys saattoi olla osatekijänä tapahtumissa. Airbusin ohjaussauva on sähköinen, eikä kipparin ja perämiehen sauvoja ole kytketty mekaanisesti yhteen vanhojen lentokoneiden tapaan. Ohjaajat eivät välttämättä tiedä, mihin suuntaan toinen kääntää sauvaansa. Ristiriitatilanteissa (toinen ohjaa vaikkapa ylös ja toinen alas) siivekkeisiin välittyy ohjainten keskiarvo.

Tällainen ratkaisu tuntuu maallikosta käsittämättömältä, mutta ehkä siihen on jokin perustelu.

Ei ole sama, minkälaisilla ohjaimilla lento- tai työkoneita ohjataan. Käytettävyyden pitäisi olla nykyään keskeinen osa kaikkea laitesuunnittelua. Se on myös asia, joka suomalaiselta insinööriltä helposti unohtuu, kun huomio kiinnittyy prosessoriin, suorituskykyyn ja tekniikkaan.

Tietojärjestelmät eivät onneksi ole lentokoneita, mutta niissäkin voi olla kyse ihmishengistä. Lääkärien mielestä sähköisessä reseptijärjestelmässä oli bugeja, jotka sekoittivat potilaiden lääkemääräyksiä. Valmistajan mielestä kyse oli käyttöliittymän epäloogisuudesta.

Valtiontalouden tarkastusviraston mukaan terveydenhuollon tietojärjestelmien huono käytettävyys aiheuttaa osaltaan 80 miljoonaan euron vuosittaiset kustannukset. Järjestelmiä parantamalla saataisiin 400 000 lääkärin vastaanottoaikaa lisää.

Ei siis ole sama, millaisia painikkeita ammattilaiset klikkailevat.

Photoshop tuhoaa osan kuvan metadatasta

Vielä yksi kummallinen Photoshop-asia.

Lopetin Photoshopin käytön kuvien pienentämiseen muutama vuosi sitten huomattuani, että ohjelma tuhoaa osan kuvan metadatasta. Kokeilujeni perusteella kyse näyttäisi olevan jpeg-kuvatiedoston ns. makernote-alueesta, joka on valmistajakohtainen ja siten epästandardi. Jokainen kameravalmistaja tallentaa alueelle juuri omaan laitteeseensa liittyviä teknisiä tietoja.

Esimerkiksi Panasonic DMC-G2 tallentaa alueelle kuvassa esiintyvän henkilön nimen (jos kamera on tunnistanut hänet) sekä lapsen iän, jos kameraan on tallennettu lapsen syntymäaika. Nämä tiedot eivät ole minkään standardin mukaisia, joten muut kuin valmistajan omat ohjelmat eivät välttämättä osaa tulkita niitä. Tiedot on tarkoitettu vain luettaviksi; niiden kirjoittaminen takaisin sotkisi alueen.

Jos ohjelma ei osaa tulkita makernote-aluetta, sen pitäisi jättää alue rauhaan. Jostain syystä Photoshop kuitenkin tuhoaa tiedot heti, kun kuva tallennetaan Photoshopissa ensimmäisen kerran (vaikka itse kuvaa ei olisi millään tavalla muokattu).

Demonstroin asiaa kuvalla, jonka otin 12.7.2010 Garda-järvellä Canon 7D-kameralla ja E71-puhelimen Bluetoothin kautta antamilla sijaintitiedoilla. Lähtökohtana on suoraan kamerasta saatu jpeg-kuva (tässä 800 vaakapikseliin pienennetty versio laiva800.jpg):

Tässä sama kuva Photoshop CS5:llä tallennettuna:

Kuvat näyttävät samoilta, mutta CS5:n tallentamasta versiosta puuttuu kamerakohtainen metadata (voit ladata molemmat kuvat ja verrata niiden metadata-alueita). Osa alueen tiedoista kirjoitetaan xmp-muodossa toiselle nimelle, mutta esimerkiksi tarkennuksen hienosäätöarvo (esimerkkikuvassa +15), kuvatyyli sekä kaikki automaattitarkennuksen asetuksiin liittyvät tiedot häviävät.

Kokeilin asiaa eri ohjelmilla. Windows 7:n oma, äärimmäisen yksinkertainen MS Paint, vanha (v. 2007) mutta nopea Thumbs Plus 7 sekä XnView kaikki säilyttivät kamerakohtaisen metadatan. Photoshop CS2, CS5, Gimp 2.6.12 ja Corelin PaintShop Pro X4 poistivat sen.

Metadataa voi tutkia analyysiohjelmilla, jotka osaavat tulkita yleisten kameramallien makernote-tiedot. Havainnollisuuden vuoksi esitän kokeilujen tulokset vain Digital Photo Professional -ohjelman (Canonin kameroiden mukana tuleva vakiosofta) näyttöinä (info-ikkuna, joka saadaan painamalla Ctrl+I):

DPP näyttää vain osan makernote-tiedoista, mutta GIMPin ja Photarin ero muihin käy selvästi ilmi.

Yksi mielenkiintoinen makernote-alueen tieto on kameran käyttämä tarkennuspiste. Siitä on hyötyä kun jälkikäteen halutaan selvittää, miksi jokin kuva ei ole tarkentunut oikein. DPP-ohjelmassa tarkennuspisteet nähdään painamalla Alt+L. Kameran valitsema tarkennuspiste näkyy punaisena:

Jos kuva on käynyt Photoshopissa tai Gimpissä, mm. tämä tieto on lopullisesti menetetty. Kuulostaa hölmöltä, kun kyse on ammattikäyttöön tarkoitetusta ohjelmasta.

Vaikka esimerkkini on Canonista, muiden valmistajien kamerat käyttäytyvät samoin. Ongelma koskee siis yhtä hyvin Nikon, Panasonic, Olympus ym. -kuvaajia.

Ja kyllä: Lightroom käyttäytyy samalla tavalla joten kyse ei ole bugista vaan tietoisesta valinnasta.

Vielä yksi vertailu. Gimp-ohjelman valintaikkuna, josta valitaan jpeg-kuvan tekniset parametrit (alinäytteistys-lista avattu havainnollisuuden vuoksi):

Corelin PaintShop Pro X4:n jpeg-tallennus antaa seuraavat vaihtoehdot:

Ja viimeisenä Photoshop CS5:n tallennusvalinnat:

Mikä näistä näyttää eniten ammattilaisen ohjelmalta?

(muokattu 8.4.2012 15.10 lisäämällä PaintShop Pro:n tiedot)

Photoshop - markkinajohtaja käytettävyydestään huolimatta

Twitterissä syntyi aamulla keskustelua Photoshopin heikosta käytettävyydestä, joten tässä muutama perustelu sille, miksi tunnetuista sovelluksista mielestäni juuri Photoshop on hankalin oppia. Photoshopista on tullut alansa markkinajohtaja käyttöliittymästä huolimatta, ei sen ansiosta.

Mitä ohjelmassa sitten on vikana? Katsotaan vaikka sen alkunäyttöä, joka uusimmassakin CS5-versiossa näyttää yksinkertaiselta ja vanhanaikaiselta:

Photoshopin käyttöliittymä ei ole muuttunut juuri lainkaan 20 vuodessa. Se elää yhä Windows 3.1-aikaa. Käyttöliittymä on ankea eikä hyödynnä mitenkään isojen näyttöjen tarkkuutta. Vuonna 1992 näytöt olivat 15-tuumaisia ja erottelukyky oli yleensä 800x600-pikseliä. Tämän päivän tekniikka on ihan toista.

Mahdollisesti Adobe on halunnut pitää käyttöliittymän ennallaan, jotta käyttäjien ei tarvitsisi muuttaa työtapojaan. Tämä on huono perustelu, sillä kuluneiden 20 vuoden aikana kuvankäsittelystä on tullut kansanhuvia. Joka vuosi miljoonat ihmiset tutustuvat ensi kertaa Photoshopiin.

Sovelluksia on lupa kehittää, vaikka se aiheuttaisikin aluksi muutosvastarintaa käyttäjissä. Verrataan vaikka vuoden 1992 Wordiä tämän päivän versioon. Eroa on kuin yöllä ja päivällä.

Vuoden 1984 Macintoshista periytyvät kuvakkeet näyttävät alkeellisilta. Ulkonäkö on makuasia, mutta toimintojen ryhmittely ei. Miksi ihmeessä muistiinpanotyökalu, viivain ja eyedropper pitää niputtaa yhteen painikkeeseen? Eihän siinä ole mitään järkeä.

Jpeg-kuvan tallennusta varten on ikkuna, joka ei sekään ole juuri muuttunut ensimmäisistä versioista:

Tallennuksen laatua säädetään 12-portaisella asteikolla, jonka merkinnät "low", "medium" ja "high" ovat täysin riittämättömiä ammattimaiseen ohjelmaan.

Toisessa koneessani on vanhempi CS2-versio. Siinä on uskomaton piirre: tiedostoa ei voi tallentaa toiseen hakemistoon. En tiedä mitään toista sovellusta, jossa tiedostonimen eteen ei voisi kirjoittaa polkumääritystä. Photarissa tiedosto on pakko tallentaa oletushakemistoon. Sitä voi vaihtaa klikkaamalla toistuvasti hiirellä -- mutta sama rumba toistuu seuraavan tiedoston kohdalla, koska Photoshop ei liioin muista edellisen tallennuksen kohdehakemistoa.

CS2:ssa on toinenkin ärsyttävä piirre: se tarkistaa aina käynnistyksen yhteydessä mahdolliset päivitykset. Tietenkään niitä ei enää ole saatavilla. Tarkistus vaatii kuitenkin admin-oikeudet, joten salasana pitää syöttää joka kerta. En ole löytänyt kohtaa, josta päivitystarkistuksen voisi kytkeä pois.

Ei uskoisi, että mikään 2000-luvulla tehty ohjelma voi enää toimia tällä tavalla.

Osa kummallisuuksista selittyy Macintosh-taustalla. Ohjelman filosofia on suunniteltu Mac-ympäristöön, jossa tiedostoja ei avata valikosta vaan raahataan hiirellä. Mutta Windowsissa toimitaan toisin, ja jos ohjelma ei sitä tue, se on toteutettu huonosti. Ilmeisesti Adoben insinöörit ovat samaa mieltä, koska CS5:een viat on korjattu (sekään ei tosin säilytä tallennushakemistoa).

Jos halutaan äärimmäinen esimerkki huonosta käytettävyydestä, se löytyy Photarin vanhasta 7-versiosta: toiminto, jonka merkitys vaihtuu kesken käytön! Hiiren rullan pyörittäminen zoomasi kuvaa tiettyyn kokoon asti, mutta lähti sen jälkeen vierittämään sitä alaspäin. Ehkä tämän voi laittaa vanhan version piikkiin, mutta uskomaton juttu silti.

Photarissa on toimintojen nauhoitusominaisuus eli mahdollisuus tehdä komentosarjoja. Kuvankäsittelyohjelmassa se on käsitteellisesti vaikea toteuttaa, mutta Adoben ratkaisu on niin mutkikas, etten usko kenenkään oppivan sen käyttöä ilman ahkeraa helpin selaamista.

Mac-tyyppiset monen näppäimen yhteiskomennot ovat tyypillistä Photaria. Alt+Shift+Ctrl+L on Macissä arkipäivää, mutta Windowsissa vierasta.

Uusinkaan Photari ei listaa viimeksi avattuja tiedostoja File-valikon loppuun Windowsin käytännön mukaisesti vaan Open Recent-komennon alle.

Lightroomissa on hieman samaa vikaa. Käyttöliittymä on epälooginen ja sisältää paljon näppäimistöön piilotettuja toimintoja (arvaapa, miten tallennetaan export-preseteihin tehdyt muutokset). Tai export samoilla asetuksilla kuin edellisellä kerralla: tietenkin Alt+Shift+Ctrl+E.

Epäilemättä kuvakkeiden päällekkäiset toiminnot, neljän painikkeen yhdistelmänäppäilyt ja käyttöliittymän epäjatkuuvuudet ovat tehokkaita sellaiselle, joka on ne kerran oppinut. Mutta yhtä kaikki ne rikkovat yleisiä käytettävyysperiaatteita vastaan.

Kokonaan oma juttunsa on Adoben tapa rahastaa raw-muuntimella. Uusi kamera pakottaa päivittämään Photarin, koska raw-formaattia tukevaa modulia ei päivitetä.

Se ei kuitenkaan ole huonoa käytettävyyttä vaan markkinajohtajalle tyypillistä rahastusta.

Muokattu 6.4.2012 20.15

Tarkat koordinaatit digikuviin

On lukemattomia tapoja lisätä digikuviin maantieteelliset koordinaatit. Olen kokeillut niitä kaikkia: GPS-loggereita, suoraan kameraan kytkettäviä lisälaitteita, pokkareita joissa on sisäänrakennettu gps-toiminto ja niin edelleen. Kaikissa on omat etunsa.

Kuljetun reitin tallentava GPS-loggeri on vaivattomin, sillä laitteet ovat halpoja ja loggeri kulkee mukana vaikka taskussa. Kuvauspaikkojen lisäksi se tallentaa kuljetun reitin.

Loggerien tarkkuus on kuitenkin 15-30 sekuntin luokkaa, mikä varsinkin ilmakuvissa on pitkä aika. Lisäksi loggerin data pitää purkaa ja yhdistää kuviin, mikä vaatii ylimääräisen työvaiheen ja on virhealtista. Yhden Italian-matkan kuvat osoittavat kaikki samaa paikkaa, en tiedä miksi. Loggerista voi loppua virta kesken matkan tai se voi olla pimennossa, jolloin koordinaatit jäävät tallentumatta. Ja osa yhdistelysoftista interpoloi paikkatiedon kylmästi mittauspisteiden väliin, mikä voi johtaa kymmenien kilometrien virheisiin jos kuvia on otettu silloin, kun loggeri on ollut sammutettuna.

Insinöörimäistä tarkkuutta varten on vain yksi keino: tieto täytyy saada kuviin mukaan jo niitä otettaessa. Silloin kameran takanäytöltä voi heti tarkistaa, ovatko koordinaatit mukana (ja tarkka kellonaika sekä korkeustieto voivat nekin joskus olla kiinnostavia).

Nikonin järkkäreihin myydään valmistajan omaa GPS-lisäkettä (samanlainen on nyt tulossa Canonilta 1DX:ään ja 5Dm3:een). GP-1 (Rajala Camerassa 289 euroa) kytketään salamakengän päälle ja yhdistetään kameran kyljessä olevaan laajennusliitäntään:

Kun kuva on otettu, kuvauspaikan koordinaatit näkyvät takanäytöltä:

Canonin omistajat eivät ole yhtä onnekkaita, sillä kameroissa ei ole lisälaiteliitäntää. Tarvitaan laajennusyksikkö, joka kytketään kameran pohjaan. 7D-kameroihin käyvä yksikkö on WFT-E5, hinta Rajalassa 575 euroa.

Laajennusyksikkö on näppärä, koska siinä on mm. WLAN-yhteys ja usb- sekä Ethernet-liitännät. Kameraa voi ohjata langattomasti WLANin kautta ja kuvia voi tallentaa suoraan usb-levyasemalle.

Usb-porttiin voi myös kiinnittää ulkopuolisen valmistajan usb-lisäkkeen. Itse tilasin di-GPS:n Hong Kongista (noin 200 USD). Se toimii kuten Nikonin vastaava:

Paitsi, että Canonin ratkaisu tulee kalliimmaksi, se tekee yhdistelmästä ison ja painavan. Koko antaa tietenkin uskottavuutta, kamera näyttää aivan 1-sarjan ammattimallilta. Laajennusyksikössä on oma akkukotelo ja pystykuvauskahva.

Molemmissa on kuitenkin yksi perustavaa laatua oleva ongelma: GPS-sijainnin löytyminen kestää olosuhteista riippuen muutamasta sekunnista muutamaan minuuttiin. Se on pitkä aika odottaa, jos ympärillä tapahtuu jotain mielenkiintoista.

Täytyy olla parempikin ratkaisu, ajattelin. Ja monien kokeilujen jälkeen keksin, miten saada Canoniin täydelliset koordinaatit.

Otin avuksi vanhan Nokian E71-matkapuhelimen, jossa on hyvä akkukesto ja herkkä GPS. Latasin kameraan Symarcticin ExtGPS-ohjelman, joka melkoisen sattuman ansiosta on juuri tänään myös Tietokone-lehden päivän sovellus.

Symbian-puhelimissa ExtGPS lähettää koordinaatit Bluetoothilla tietokoneelle... tai kameraan, jos siinä on Bluetooth-vastaanotin.

Valitettavasti WFT-E5:stä puuttuu juuri se Bluetooth. Mutta onneksi Bluetoothin saa dongle-tyyppisenä tikkuna. Ostin niitä puoli tusinaa erilaisia, ennen kuin löysin sopivan Clas Ohlsonilta: vain sentin pituisen mallin, joka juttelee luotettavasti matkapuhelimen kanssa. Osa kokeilemistani oli liian pitkiä (monta senttiä ulos työntyvä dongle on kamerassa epäkäytännöllinen) tai ei toiminut luotettavasti puhelimen kanssa.

Kokeilin myös vanhaa, vähän tulitikkurasiaa pienempää erillistä GPS-laitetta, jossa oli sekä usb- että Bluetooth-liitännät. Se toimi aikoinaan hyvin tietokoneen ja karttaohjelmien kanssa, mutta Bluetooth ei ollut yhteensopiva donglejen kanssa.

Nokia E71 + Bluetooth + dongle + 7D + WFT-E5 on kokoa ja hintaa lukuunottamatta täydellinen tapa saada koordinaatit kuviin jo kuvia otettaessa. Sijaintitieto päivittyy kerran sekunnissa ja tieto on aina oikea. Kun puhelimen lataa täyteen, sen akku kestää GPS+Bluetooth-yhdistelmällä sopivasti koko päivän.

Parasta tässä kombinaatiossa on se, että puhelin löytää sijaintinsa helposti tukiasemien ja GPS:n ansiosta. Kamera voi olla välillä sammutettuna. Kun tilanne tulee, kamera kytketään päälle ja sen Bluetooth kytkeytyy puhelimeen parissa sekunnissa. Sen jälkeen koordinaatit ovat oikeita. Autolla liikuttaessa puhelin voi olla koko ajan kojelaudalla, mistä sillä on hyvä näkyvyys taivaalle.

Puhelimen ei välttämättä tarvitse olla juuri E71. Viime kesänä testasin myös vastaavia ohjelmia halvalle Huawein Android-luurilleni, mutta siinä ongelmana on puhelimen huonompi akkukesto. Softa itsessään on samanlainen.

Koordinaatit näkyvät kuvissa jo Canonin takanäytöltä katsottaessa:

Tällä yhdistelmällä otettuja koordinaatteja on esimerkiksi Lutkamarssin ja Italian-matkan kuvissa.

Huom: kuvassa on di-GPS + WFT-e5-yhdistelmä, jossa gps-vastaanotin yhdistyy laajennukseen kaapelilla. Bluetoothia käytettäessä dongle tulee ulos noin yhden senttimetrin verran, mutta epäkäytännöllisiä kaapeleita ei tarvita.

WFT-laajennusyksiköt ovat mallikohtaisia, joten esimerkiksi 5D:n tai 40D:n omistajien on hankittava juuri kyseiseen kameraan suunniteltu versio. WFT-E5 käy vain 7D:hen.

WFT ei ole ihan halpa, mutta sillä voi tehdä kaikkea muutakin hauskaa. Siinä on mm. FTP-ominaisuus, jota demosin eräässä tilaisuudessa WLAN-verkossa. Jokainen kameralla ottamani kuva siirtyi automaattisesti ftp:llä wlanin yli internetin kuvagalleriaan, joka päivittyi selaimessa ja näkyi tilaisuuden seinällä videotykin heijastamana. Kuvat suoraan kamerasta nettigalleriaan käsin koskematta!

Lisäksi WFT toimii pystykuvauskahvana, joka tukevoittaa kameraa mukavasti. Pystykuvausasennossa etusormelle tulee oma laukaisin, M-Fn-painike sekä säätöpyörä.

Nikonistit voivat hyödyntää Bluetooth-ideaa tämän uuden lisälaitteen avulla.

Yksinkertaista mutta hyödyllistä: ilmoittautuminen tekstiviestillä

Matkapuhelinsovellukset ovat parasta tietoyhteiskuntaa. Ne liittyvät arkipäiväisiin tilanteisiin ja toisin kuin ylisuuret web-portaalit, mobiilipalvelut ovat yksinkertaisia ja toimivia. Pieni on kaunista -- varsinkin silloin, kun se toimii.

Pieni esimerkki eiliseltä: olin menossa Diacoriin lääkäriin. Olin varannut ajan www-lomakkeella ja pyytänyt tekstiviestimuistutuksen puolta tuntia ennen aikaa (vanha juttu). Varttia ennen aikaa tuli tekstiviesti joka kysyi, halusinko hoitaa ilmoittautumisen saman tien:

Vastasin lähettämällä A-kirjaimen ja sain puhelimeen ohjeet, mistä vastaanottohuone 208 löytyi.

Sovellus oli yksinkertainen, suorastaan triviaali. Se ei vaatinut edes älypuhelinta, vaan toimi vanhanaikaisilla tekstiviesteillä. Asiakas välttyi jonottamasta vastaanottoon (jota Helsingin keskustan Diacorin kyltissä kutsuttiin aseman itsensä keksimällä nimellä Reseptio, hetken jo luulin että sieltä haetaan reseptejä :-).

Lääkäri oli tietenkin hieman myöhässä, joten miten olisi kehitysidea seuraavaan versioon: asiakas saisi samalla tekstiviestillä tiedon siitä, paljonko lääkäri on myöhässä.

Siinä odottaessa oli aikaa räplätä älypuhelinta. Huomasin, että joku oli jättänyt FourSquareen vinkin lääkärivalintaa varten:

Piti oikein googlata, kun ei ole tullut luetuksi juorulehtiä. Entinen suhde jääkiekkoilijaan, pitihän se arvata. Mikä niissä kiekkoilijoissa oikein kiehtoo fiksujakin naisia?

Huono uutinen Suomen teräväpiirrolle (ja muita tv-murheita)

Viime viikolla kuultiin synkkä uutinen Suomen teräväpiirtoajalle: TV Viihde lopettaa toimintansa Suomessa.

TV Viihde oli antenniverkon kahdesta maksukanavaoperaattorista se, joka panosti erityisesti kuvanlaatuun eli teräväpiirtoon. Tiedotteen mukaan TV Viihteen lähetykset loppuvat vappuaattona. Tämän jälkeen Suomen HD-kenttä on ainakin antenniverkossa todella tuuliajolla.

TV Viihde on välittänyt myös Ylen, MTV3:n ja Nelosen HD-kuvaa antennikoteihin. Toiminnan lopppuessa kotien HD-kuva uhkaa hävitä kokonaan. Suomi, joka aikoinaan halusi digitalisoinnin edelläkävijäksi, on nyt pudonnut peräjänpitäjäksi.

Jatkossa Suomen antennimarkkinoilla on vain yksi maksu-tv-operaattori -- se, joka neuvoo asiakkaitaan välttämään HD-televisioita.

Ulkopuolisena tuntuu oudolta, että TV Viihde löi hanskat tiskiin juuri nyt, kun HD:n kysynnän pitäisi olla kasvussa. Kaupasta ei enää saa vanhoja DVB-T-telkkareita, kaikissa on HD-kuvan mahdollistava T2-viritin. Ensi kesänä on olympialaiset ja paljon muita urheilutapahtumia. Hintojen lasku suosii yhä suurempia tv-kokoja: aiempi 32 tuuman perusmalli on nyt kasvanut 42 tuumaan.

Mutta ehkä on niin, ettei peruskatsoja välitä teräväpiirrosta. Eihän se huomaa edes väärää kuvasuhdetta, jossa ihmiset näkyvät litistettynä. Sisältö ratkaisee.

Syy Plus TV:n HD-vastustukseen on digilaitteiden parituksessa, joka sitoo katselun alkuperäiseen laitteeseen. Se estää muistitikulle tallennettujen hd-ohjelmien katselun toisella televisiolla ja pc-pohjaisten omien digiboksien rakentamisen. Aiempaa korkeampia maksuja vastaan katsoja saa entistä vähemmän oikeuksia. Tärkein oikeus on tulla rahastetuksi.

FOX-kanavan tulo Suomeen vanhan SuomiTV:n paikalle tuskin on mikään ilouutinen liikenne- ja viestintäministeriölle. FOX ja CNN tulivat Suomeen, vaikka digitalisointiin lähdettiin juuri sen estämiseksi. FOX kuuluu Murdochin imperiumiin, jonka toiminnasta on viime löytynyt yhä uusia skandaaleita.

Viime lauantain radiohaastattelussa (Ylen Ykkönen 31.3.2012) MTV3:n toimitusjohtaja Pekka Karhuvaara kertoi, miten vaikeaa SubTV:n lanseeraaminen oli. Kesti kuusi vuotta, ennen kuin SubTV teki ensimmäistä kertaa muutama euroa voittoa. Maikkarilta paloi 66 miljoonaa euroa, vaikka markkinointi oli käytännössä ilmaista oman MTV3-kanavan ansiosta. Oli hilkulla, ettei Subia lopetettu. SuomiTV teki kahdessa vuodessa 400 000 euron liikevaihdolla 16 miljoonan tappiot. Saa nähdä, miten pitkä piikki Murdochilta löytyy.

Vielä yksi kielteinen havainto: YLE ei enää ilmoita ohjelmatiedoissa, milloin sen esittämät ohjelmat ja sarjat ovat uusintoja. Katsoja huomaa vasta lopputeksteistä, että on katsellut vanhaa, ehkä jo aiemmin näkemäänsä ohjelmaa. Näin kävi viimeksi eilen sunnuntai-iltana 1.4.2012, kun Uutishuone-sarja alkoi uuden kierroksen illan parhaalla ohjelmapaikalla. Edes YLEn omilla ohjelmatietosivuilla ei mainittu, että sarja on uusinta muutaman vuoden takaa.

Ohjelmatiedoissa pitäisi mainita vähintäänkin sarjan valmistumisvuosi. Siitä jokainen voisi muistella, onko ehkä nähnyt ohjelman jo aiemmin.

Mutta ilmeisesti kanavien paljous (13 ilmaista antennikanavaa, joista 9 kaupallista -- and counting) on niin suurta, että kaikki sisältö pitää kierrättää moneen kertaan. Uusinnat ovat pääsääntö, ensilähetys poikkeus.

Ehkä ohjelmien perässä pitäisikin olla maininta vain silloin, kun kyseinen ohjelma esitetään ensimmäistä kertaa?

Lisäys klo 15:40: Digitodayn uutinen kertoo, että lätkän MM-kisat saa antennikodeissa näkymään teräväpiirtona DNA:n kortilla. Katselu tosin edellyttää antennin suuntaamista DNA:n mastoon ja monelle myös VHF-antennin hankkimista, koska niistä ehdittiin jo kerran luopua digisiirtymän vuoksi. Haluaisinpa saada jonkun digi-tv-hankkeen johtohahmon kommentoimaan nykyistä tilannetta! Itse kommentoin sitä ytimekkäästi: Suomen digi-tv sux.