Facebook voi joutua maksamaan sinulle rahaa

Vuoden 2018 loppumetreillä saimme jälleen uuden Facebook-tietosuojakohun. Kävi ilmi, että Facebook oli avannut rajapintaansa suurille nettipalveluille, jotta nämä olivat voineet lisätä sovelluksiinsa paremman Facebook-integraation.

Uusin Facebook-paljastus oli Hesarin kommentin mukaan kylmäävä.

Epäluulo Facebookia kohtaan on niin suurta, että jokainen kohu nousee maailmanlaajuiseksi. Suomessakin mediat täyttyivät asiantuntijoiden varoituksista: nyt on viimeinen hetki luopua Facebookista, ennen kuin kaikki yksityisyytemme on mennyttä.

Itse pidän uusinta kohua liioiteltuna. Ei ollut mitään tietoa, että rajapintaa olisi väärinkäytetty. Ilmiselvää sen sijaan oli, että Facebookin tapa suhtautua henkilötietoihin on ollut startup-yrityksille tyypilliseen tapaan huolimaton. Kasvua on haettu kaikin mahdollisin keinoin ja siitä ovat palkinneet niin media kuin sijoittajatkin. Eikä henkilötietoja ole jenkeissä muutenkaan suojattu samalla tavalla kuin Euroopassa. Vasta nyt ilmapiiri siellä alkaa muuttua.

Kaiken huomion kiinnittäminen Facebookiin voi olla jopa vaarallista. Datatalous rapauttaa yksityisyyttä monin eri tavoin. Siinä sopassa Facebook on vain rikkana rokassa.

Itse en kehota kaikkia luopumaan Facebookista. Sen sijaan neuvon punnitsemaan hyötyjä ja haittoja, varsinkin oman ajankäytön suhteen. Lisäksi neuvon käyttämään palvelua vain selaimella. Mobiilisovellus kuluttaa paljon akkua ja pääsee lukemaan helpommin osoite-, sähköposti- ja sijaintitietoja. Selainversio on turvallisempi.

Fakta on, että kaikesta kritiikistä ja julkisesta paheksunnasta huolimatta Facebookista on käyttäjille myös paljon hyötyä.

Vuonna 2019 hyöty saattaa konkretisoitua aivan uudella tavalla. GDPR:n artikla 82 sanoo, että hallinnollisten sanktioiden lisäksi rekisteröidyt voivat hakea korvauksia, mikäli rekisterinpitäjä ei ole noudattanut lain vaatimuksia tai on toiminut huolimattomasti.

Uutta on, ettei käyttäjän tarvitse todistaa kärsimänsä vahingon rahallista arvoa. Riittää, kun vetoaa henkiseen ahdistukeen ja kärsimykseen, joita Facebookin tietovuoto on tuottanut. Ja sitähän jatkuva uutisointi kohuineen kieltämättä tekee.

Tämä avaa kiinnostavan mahdollisuuden: voimme ensi kertaa saada itse rahaa Facebookilta! Emme enää ole pelkkiä datalampaita, joiden tietoja käytetään kauppatavarana.

Miten se käytännössä toimisi? Luultavasti kyseessä olisi EU-kansalaisten yhteinen hanke, tietosuojan joukkokanne, jota jonkin maan tietosuojaviranomainen lähtisi ajamaan. Hakemuksen perusteena pitäisi olla 25.5.2018 jälkeen sattunut Facebookin merkittävä tietovuoto.

Kuinka suuresta summasta voisi olla kyse? Ehkä muutamasta satasesta. Suomalaiset korvaukset henkilötietojen laittomasta urkinnasta ovat olleet 300-800 euroa uhria kohti. Toisaalta EU-viranomainen voi päätyä selvästi korkeampaankin tasoon. Aiempaa oikeuskäytäntöä ei ole, mutta todennäköisesti vuoden 2019 aikana tulemme näkemään paljon muitakin GDPR:n nimissä perittyjä sanktioita.

Ehkä ei siis kannata luopua Facebook-tilistä aivan vielä.

Vuodesta 2019 tulee monin tavoin mielenkiintoinen.

Malmin kentän tulevaisuus ja Volocopter

Malmin lentokenttä Pohjois-Helsingissä on päätetty sulkea ja rakentaa paikalle asuntoja. Rakentaminen ei ole helppoa, koska kenttä sijaitsee suolla. Pienilmailulle ei kuitenkaan nähdä tarvetta pääkaupunkiseudulla, asuntotuotanto on tärkeämpää.

Tällainen ajattelu saattaa kostautua jo lähitulevaisuudessa. Drone-kuljetukset ja autonomiset lentolaitteet mullistavat pakettitoimituksia ja henkilöliikennettä. Suomi on halunnut olla robottiautojen kehittämisen etulinjassa, mutta ilmailussa vastaavaa tahtotilaa ei ole.

Se on vahinko, sillä ilmailu saattaa automatisoitua nopeammin kuin maaliikenne. Ainakin lentämisen automatisointi on teknisesti helpompaa kuin autojen automatisointi. Ilmassa on enemmän tilaa eikä siellä ole törppöjä ihmislentäjiä, jotka eivät noudattaisi sääntöjä. Ilmailu on aina ollut kurinalaista ja sitä on johdettu keskitetysti. Tämä kaikki helpottaa automatisointia.

Visioita on ollut aina, mutta nyt ollaan siirtymässä käytännön kokeiluihin. Joulukuun alussa Yle uutisoi Slushista, miten Google aikoo aloittaa pakettiliikenteen kokeilut Helsingissä. "Jos drone toimii Suomen talvessa, se lentää missä tahansa."

Kaksi viikkoa myöhemmin Yle kertoi suunnitelmista aloittaa Volocopterin lentokokeilut Helsingissä ensi kesänä.

Drone-liikenne tarvitsee tukikohdan, jollaiseksi Malmi sopisi mainiosti. Moni on ihmetellyt, miksi drone-kopterit tarvitsevat lentokentän -- eikö idea ole juuri siinä, että kopterit voivat nousta ja laskeutua pystysuoraan?

Drone-toiminta vaatii runsaasti tilaa. Kopterien on pystyttävä nousemaan ja laskeutumaan törmäämättä toisiinsa. Alueella tarvitaan huolto- ja varastointitiloja, kulkuyhteydet, parkkipaikkoja... kaikki tämä on Malmilla jo valmiina.

Niin hyviä kuin kopterit ovatkin, niiden kyky navigoida rakennusten välissä on rajallinen, sillä paikannussignaalit heijastuvat seinistä ja hukkuvat kuiluihin. Kopterit voivat lähestyä tukikohtaansa matalalla maastoesteitä pelkäämättä ja gps-signaali kuuluu vahvana. Pienkoneita varten suunniteltu Malmin kenttä ja ympäröivä omakotialue olisi tähän optimaalinen.

Mutta mikä on Volocopter? Se on vain yksi esimerkki tulevaisuuden robottitakseista. Volocopter lentää akkujen varassa lyhyitä matkoja ja siinä on tilaa kahdelle ihmiselle.

Olen tutustunut Volocopteriin USAssa messuilla. Muutama kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Volocopter 2X esillä Las Vegasin teknologiamessuilla tammikuussa 2018.

Volocopterissa ei ole ohjaimia, joten se ei vaadi lentolupakirjaa.

Volocopter on helikopterin kevennetty versio.

Ajatus on, että kopteri tilataan paikalle vaikkapa mobiilisovelluksella ja sille kerrotaan kohde, johon halutaan mennä. Volocopter hoitaa lentämisen itsenäisesti, tietenkin sopivan robottilennonjohdon koordinoimana. Kun lennoille ei ole käyttöä, Volocopterit palaavat tukikohtaansa -- toivottavasti Malmille.

Istumapaikalta on hyvät näkymät.

Autonomiset ilmataksit vaativat riittävästi asiakkaita, jotta toiminta olisi taloudellisesti kannattavaa. Pääkaupunkiseutu voi olla liian pieni ja harvaanasuttu, jotta ilmataksien hyödyt näkyisivät täysimääräisesti. Ruuhkaisissa suurkaupungeissa tilanne on toinen.

Silti Helsingin päättäjiltä toivoisi kaukonäköisyyttä. Jos Malmin kenttä nyt tuhotaan, Suomi menettää kilpailuvalttinsa drone-laitteisiin perustuvan henkilö- ja pakettiliikenteen kehittämisessä.

Uber esitteli oman Elevate-konseptinsa jo syksyllä 2016. Kaikesta päätellen yhtiö on tosissaan lentotaksien suhteen.

Lisäys 30.12.2018: Ilmeisesti Yhdysvaltojen suurlähetystöllä on salaperäinen vartioitu varasto aivan kentän lähellä. 

Ex Machina -elokuva

Joulunpyhinä tuli katsottua Ex Machina -elokuva Elisa Viihteen tallenteilta. Ko. leffa on esitetty syksyn mittaan ainakin kahdesti televisiossa.

Kyseessä on jälleen yksi tekoälyn riskeistä varoittava elokuva. Katsojakommentit IMDB:ssä menevät pahasti ristiin: toisten mielestä elokuva on loistava, toisten mielestä surkea. Pistemäärä 7,7 on kuitenkin korkea.

On vaikea kuvitella pienimuotoisempaa elokuvaa. Näyttelijöitä on vain vähän yli kolme ja lähes kaikki kohtaukset sijoittuvat sisätiloihin. Katsojasta riippuu, miten hyvin tällainen draama toimii. Ainakin se antaa ajateltavaa robotin ja ihmisen mielen rajanvedosta.

Tarina on yksinkertainen. Mahtavan Blue Book -hakukoneen kehittänyt Nathan on perustanut yksityisen tutkimuskeskuksen syrjäiseen paikkaan ja koodannut siellä ihmisen kaltaisia robotteja (jotka, kuinka ollakaan, näyttävät nuorilta naisilta). Itselleni tuli mieleen Blofeldin päämaja Schilthornin huipulla elokuvasta 007 Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa.

Paikalle viikon vierailun voittanut (tai niin hän ainakin luulee) yrityksen 26-vuotias ohjelmoija Caleb saa tehtäväkseen Turingin kokeen: pystyykö hän osoittamaan robotin koneeksi? Robotti alkaa vaikuttaa suorastaan pelottavan inhimilliseltä.

En paljasta juonta sen enempää. Varsinainen jännäri ei ole kyseessä, vaikka lopussa tunnelma tiivistyykin. Yllätys tuskin on, että ennen pitkää robottityttö haluaa paeta vankilastaan vapauteen. Muutoin juonessa on jättirobotin mentäviä aukkoja, mutta tiivistä tunnelmaa ja erikoista ilmapiiriä ne eivät pilaa.

Viittaukset Googleen ovat ilmeisiä ja juuri ne saivat kirjoittamaan tämän tekstin. Yhtiön perustaja kertoo saaneensa tekoälyn tarvitseman datan oman hakukoneensa kautta. "He luulivat hakukoneiden kertovan ihmisten ajatukset - mutta oikeasti ne kertoivat, miten ihmiset ajattelevat".

Siinä, missä kilpailijat (onko Googlella niitä) halusivat vain rahastaa datalla verkkokaupassa ja sosiaalisessa mediassa, Blue Book halusi opettaa robotin ajattelemaan ihmisten tiedoilla. Ja miten ne kerättiin?

Kytkin päälle jokaisen mikrofonin ja kameran maailman ympäri...

Koska yhtiöllä on pääsy käyttäjien puhelimiin, se salakuunteli ja -katseli kaikkea mahdollista. Elokuvassa kaikki puhelinvalmistajat tiesivät salakuuntelusta, mutta eivät voineet paljastaa sitä, koska tekivät samaa itse.

Pelottava ajatus ja hyvin linjassa viime aikaisten Facebookin tietovuotojen kanssa!

Lisää ajateltavaa tekoälystä antaa Nathanin lause "Jos kehitän tietoisen koneen, en ole ihminen vaan jumala".

Rokotusvastaisuus ja infosota

"Olen akateemisesti koulutettu hyvä äiti - siksi en rokota lapsiani. Jos pöpö iskee, sairastamme ja toivumme. Koska keho osaa toimia. Uhkailu sosiaalietuuksien poistamisella rokottamattomilta on perusoikeuksien polkemista."

Siinä tiivistetysti Helsingin Sanomissa itsenäisyyspäivänä julkaistun mielipidekirjoituksen ydin.

HS mielipidekirjoituksen alkua 6.12.2018

Tekstissä kolmen lapsen äidiksi esittäytyvä, ulkomailla asuva ja Suomeen paluuta harkitseva nainen kertoo, miksi ei ole antanut rokottaa lapsiaan.

Kirjoituksen perässä on jo 371 lukijakommenttia, joista lähes jokaisessa äidin ajatukset tuomitaan vastuuttomiksi. Toimitus lienee tyytyväinen kirjoituksen herättämästä web-liikenteestä ja keskustelusta.

On vaikea uskoa kirjoittajaa akateemisesti koulutetuksi, niin monta loogista virhettä hänen tekstiinsä sisältyy. Ajatus siitä, että keho toipuu sairauksista, on erikoinen -- silloinhan lääketiede on turhaa. Toipumisista voisi kysyä vaikka läheisensä syövälle menettäneiltä. Lääketiedettä tarvitaan juuri siksi, että ihminen ei toivu sairauksista ilman apua.

"Ennenkään ei rokotuksia ollut ja silti ihmiset pärjäsivät" henkiset ajatukset ovat nettikeskusteluissa yleisiä. Niin, osa pärjäsi, mutta varsinkin lasten kohdalla kuolleisuus oli järkyttävän korkea. Pieni osa selvisi aikuisiksi, mutta pelkästään heidän huomiointi on ns. selviämisharhan mukainen ajatusvirhe.

Voisi kirjoittaa paljonkin laumasuojan merkityksestä tai siitä, miten omilla lapsilla itsestään parantuva rokko voi tarttua toiseen, jolle se on heikomman vastustuskyvyn vuoksi kohtalokas. Tai siitä, että jos ihminen haluaa päättää asioistaan itse, hänen on myös kannettava niiden seuraukset ja otettava vastuu muista, joihin hänen tekonsa vaikuttavat. Ja siitä, miten muodikasta on vetäytyä perusoikeuksien taakse, kun joku haluaa puhua velvollisuuksista tai yhteisestä edusta. Mutta antaa sen olla, nämä näkemykset tulevat hyvin esille lukijoiden kommenteissa.

Itselleni heräsi epäily, että näin provosoiva kirjoitus saattaa olla ulkovaltojen informaatiovaikuttamista, jolla pyritään lietsomaan eripuraa suomalaisiin ja vähentämään heidän luottamustaan viranomaisiin. Onko vain sattumaa, että kirjoitus julkaistaan juuri itsenäisyyspäivänä? Tai se, että kirjoittaja kertoo asuvansa nyt ulkomailla?

Kirjoitus on luonteensa vuoksi julkaistu nimimerkillä. Helsingin Sanomat vastaa julkaisemistaan teksteistä ja pyrkii siksi varmistamaan kirjoittajan todellisen henkilöllisyyden. Toivottavasti työ on tässä tapauksessa tehty riittävän huolellisesti, jotta Hesaria ei valjasteta infosodan tahattomaksi desantiksi.

Kun seuraavan kerran näet netissä tai lehdessä vahvoja mielipiteitä ajankohtaisista aiheista kysy itseltäsi, voisiko kyseessä olla tahallinen vaikuttamisyritys -- ja suhtaudu tekstiin sen mukaisesti. 

Teksti-tv ei suostu kuolemaan

Teksti-tv (teletext) ei suostu kuolemaan. Suomi on harvoja maita, joissa tätä 1980-luvun analogiatekniikasta peräisin olevaa infopalvelua yhä pidetään käynnissä -- kansan pyynnöstä. Järjestelmä piti lopettaa jo digi-tv:n aloittaessa, mutta korvaajaksi kaavailtu hieno "super-tekstitv" kaatui MHP:n mukana ja kansa halusi vanhan järjestelmän jatkavan.

Teksti-tv sisältää tietosivuja, jotka on numeroitu 100-899. Yhteensä sivuja voi olla siis enintään 800. Niillä voi edelleen olla useampia alasivuja, jotka vaihtuvat automaattisesti. Sivuja lähetetään koko ajan, joten sisältö päivittyy.

Ennen netin yleistymistä teksti-tv oli mainio tapa jakaa informaatiota kuluttajille. Parhaista televisioista tiedon sai ulos jopa sarjaportin kautta, mikä mahdollisti pörssikurssien siirron tietokoneelle.

Nykymittapuun mukaan teksti-tv on kivikautinen ja kömpelö järjestelmä. On melkeinpä noloa, että juuri suomalaiset haluavat edelleen käyttää sitä. Toisaalta uusien digikanavien perässä juokseminen ei ole aina järkevää sekään, kuten viikonlopun kohu-uutinen digioppimisen huonoista tuloksista osoitti.

Teksti-tv:stä katsotaan lähinnä uutisotsikot, urheilutulokset ja pörssikurssit. Näissä teksti-tv:llä on loistavia etuja puolellaan: järjestelmä toimii kaikilla televisioilla, osoitteeksi riittää sivun numero, käyttö on todella nopeaa -- eikä sivuilla taatusti ole klikkiotsikoita!

Ei myöskään mainoksia, välkkyviä bannereita eikä automaattisesti käynnistyviä videoita. Teksti-tv tuo mieleen netin alkuajat, jolloin sisältöä pystyi vielä lukemaan, eivätkä kaikenlaiset roskat, popupit ja mainokset vieneet päähuomiota.

Kuulemani mukaan sisältö sivuille tuotetaan automaattisesti nettisivuilta. Pikaisen vertailun perusteella tekstit eivät kuitenkaan ole ihan samoja, joten välissä on mahdollisesti vähän käsityötä tai tekoälyä.

Joka tapauksessa teksti-tv on mainio tapa vilkaista uutisotsikot ja muuta ajankohtaista tietoa, kunhan vain muistaa sivunumeron. Tiedon hakeminen tästä järjestelmästä on kömpelöä.

Tärkeintä on, että se toimii. Viis siitä, että hyvässä lykyssä jo isoisä ja -äiti käyttivät samaa tekniikkaa!

Teksti-tv:tä voi lukea selaimella osoitteessa https://yle.fi/aihe/tekstitv. Nettiin tottunut käyttäjä yrittää klikata hiirellä otsikoita, mutta hyperlinkkejä ei ole. Sivut on haettava kirjoittamalla niiden numero. Näin se vain on! 1980-luvulla sivunumerot olivat huippuhienoa tekniikkaa.

Teksti-tv-sovelluksen voi ladata myös puhelimeen. Esimerkiksi Suomi teksti-tv näyttää tältä:

Teksti-tv ei suostu kuolemaan, vaan toimii jopa älypuhelimessa.

Naputellaan numerot 105 jolloin nähdään UM vaatii Venäjältä lisätietoja -uutisen sisältö.

Uutisen koko teksti, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Yhdellä sivulla on kerrottu kaikki oleellinen lisätiedoista, joita Ulkoministeriö penää Venäjältä GPS-häirintään liittyen.

Ja kun oikein asiaa miettii, herää ihmettelemään tarvitsemmeko kaikkea sitä ylimääräistä proosaa ja kuvia (videoista, mainoksista ja linkeistä puhumattakaan), joilla uutisia nykyään kerrotaan? Pelkkä tiivis asiateksti riitti 1980-luvulla.

Nykyään lyhyys ja ytimekkyys tuntuu suorastaan ylellisyydeltä.

Kohu Yango -taksisovelluksesta on täynnä kysymyksiä

Helsingin Sanomat uutisoi toissapäivänä, miten venäläisen Yandexin taksisovellus haluaa tavallista enemmän oikeuksia käyttäjän älypuhelimeen. Vaikka yhtiön kotipaikka on Hollannissa, on mahdollista (suorastaan luultavaa) että henkilötietoja päätyy Venäjälle.

MTV pisti vielä paremmaksi. Sen uutisessa siteerattiin Liettuan varapuolustusministeriä, jonka mukaan valtavat määrät henkilötietoja siirtyy hyvin kryptattuna Venäjälle jonnekin Jekaterinburgin lähistölle. Ohjelma myös jatkaa GPS-tietojen lähettämistä senkin jälkeen, kun käyttö on lopetettu.

"Vaikka käyttäjä lopettaisi Yandex-taksisovelluksen, se pysyy aktiivisena".

Tämä kaikki herättää kysymyksiä. On täysin mahdollista, että venäläinen taksisovellus urkkii käyttäjien älypuhelimia ja välittää tietoja Venäjälle ties mihin tarkoituksiin.

Tiedetään, että Uber-sovellus on urkkinut puhelimista tietoja, joiden perusteella matkan hintaa on nostettu esimerkiksi niin, että kun akku on lähes lopussa, Uber näyttää kyydille kalliimman hinnan, koska silloin asiakas on silloin valmis maksamaan enemmän saadakseen auton heti.

Muutama vuosi sitten Uberin sovellus keräsi niin paljon tietoa, että koodiin perehtynyt tutkija kutsui sitä haittaohjelmaksi. Uber "soitti kotiin" ja välitti tietoja, joihin se ei ollut pyytänyt edes lupaa: soittohistorian, käytetyt wifi-tukiasemat, sijainnit, laite-id:t, jopa lähistöllä kuuluneet wlan-verkot tunnuksineen ja taajuuksineen. Sitten hakkeri murtautui Uberiin, varasti 57 miljoonan käyttäjän tiedot ja kiristi niillä rahaa. Uber maksoi hakkerin hiljaiseksi ja pimitti tapahtuneen, kunnes se vuoti julkisuuteen 2017 ja johti mm. toimitusjohtajan potkuihin.

Uutisen esittämillä tiedoilla vastaava johtopäätös Yangosta on kuitenkin ennenaikainen.

Uutistekstin mukaan Yangon taksisovellus "ottaa haltuunsa valtavan määrän käyttäjädataa". Ilmeisesti tällä tarkoitetaan, että sovellus pyytää oikeuksia mm. osoitekirjaan, sosiaaliseen mediaan ja tekstiviesteihin. Uutinen ei kerro toimiiko sovellus, jos oikeuksia ei anna. Joillekin oikeuksille löytyy perusteluita, esimerkiksi sijaintitieto on tarpeellinen ja matkan voi ehkä jakaa sosiaalisen median kautta ystäville. Vanhemmissa Android-versioissa oikeuksien luokittelu on epätarkkaa, jolloin lupakysymys näyttää epätarkalta.

Uutisen mukaan sovellus jatkoi aktiivisena lopettamisen jälkeenkin ja lähetti "erittäin hyvin kryptattua dataa jonnekin EU:n ulkopuolelle". Toisaalta "todellisuudessa käyttäjädataa siirrettiin kryptattuna Venäjälle". Jos data oli kryptattua, mistä tiedettiin sen olevan käyttäjädataa? Monet sovellukset keräävät ns. telemetriatietoa sovellusten käytöstä, tunnetuimpana Windows 10:stä noussut kohu.

On myös epäselvää, mitä sovelluksen lopettaminen tässä tarkoittaa. Mobiilisovelluksia ei yleensä tarvitse lopettaa, vaan ne jäävät tausta-ajoon ja käyttöjärjestelmä huolehtii niiden hallinnasta itse. Joissakin sovelluksissa on erityinen lopetuskomento. Jos Yango näyttää loppuvan, mutta jättää silti itsensä taustalle, toiminta herättää epäilyksiä.

Tiedonsiirto oli "jäljitetty" jonnekin Jekaterinburgin ja Moskovan tienoille. Heikkoa on venäläisten osaaminen, jos eivät pysty tämän paremmin siirron kohdetta piilottamaan. Siihen riittäisi datan kierrättäminen vaikka Mäntsälän datakeskuksen kautta. Tai sitten Latvia oli saanut tiedusteluapua esimerkiksi NSA:lta, jota se ei voinut julkisesti kertoa.

Epämääräiset väitteet herättävät kysymyksiä. Liettuan varapuolustusministeri kehottaa Suomen kyberturvallisuuskeskusta ottamaan yhteyttä, jotta he voivat jakaa tietonsa suomalaisille. On hyvin erikoista, että viranomaisten välinen yhteydenpito tapahtuu tv-uutisten kautta, mutta toivottavasti Suomen viranomaiset tarttuvat pyyntöön ja selvittävät asian.

"Ottakaa yhteyttä meidän kuberturvallisuuskeskukseemme".

Ehkä kyseessä on Venäjän salakavala urkintasovellus, ehkä uutisankka. Suomalaisilla on oikeus tietää. Sitä edellyttää myös kansallinen tavoite kyberturvallisuuden vahvistamisesta ja GDPR-lain valvonta.

Kyberturvallisuuskeskus vetoaa siihen, ettei heillä ole resursseja yksittäisen sovelluksen tutkimiseen. Ei varmaan olekaan, mutta F-Securen toimisto on Salmisaaressa ja Nixu muutaman kilometrin päässä Otaniemessä. Ennen Kyberturvallisuuskeskus oli kivenheiton päässä näistä, mutta muutti äskettäin toiselle puolelle Helsinkiä Kumpulaan. Muitakin alan yrityksiä löytyy. Eikö heiltä voi ostaa konsultointia asiassa?

PS. Suuri Yandexin datakeskusta työllistää Suomessa vain 17 henkilöä. Ei Suomen kannata lisätä hiilidioksidipäästöjä ja alentaa sähköveroa ainakaan työllisyyssyistä. Mukana voi tulla myös yllättäviä seurauksia, kuten nyt kiista siitä, pitääkö tietosuoja-asiaa selvittää yhtiön pääkonttorin vai datakeskuksen sijaintimaassa. Jatkossa datan sijaintiin voi liittyä myös kansallisen turvallisuuden ja juridiikan kysymyksiä.

Muokattu 14.11.2018

Lisäys 22.11.2018: Tietoturvatutkijan mukaan Yangossa on sisäänrakennettu puheentunnistusominaisuus, joka lähettää dataa Venäjälle. Kiinnostavaa. Kuuntelisiko ohjelma salaa puhelimen ympärillä tapahtuvia keskusteluja? 

Initiative Q - huijaus (scam) vai tulevaisuuden maksujärjestelmä?

Olen saanut kyselyitä Q-rahasta (Initiative Q), jota levitetään netissä aktiivisesti käyttäjältä toiselle -- siis verkostomarkkinointina. Moni on halunnut tietää, onko tässä uusi Onecoin-huijaus vai kenties helppo tapa rikastua?

Toisin kuin Onecoinin tapauksessa helmikuussa 2015, en osaa suoralta kädeltä sanoa. Kyse ei ole arvioinnin vaikeudesta vaan siitä, ettei Q kerro itsestään riittävästi, mikä jo itsessään herättää epäluuloja. Salailu on perusteltua vain, jos halutaan estää kilpailijoita kopioimasta ideaa. Muutoin kaikkinainen avoimuus on suorastaan edellytys uuden maksujärjestelmän esittelylle, koska maksuliikenne perustuu nimenomaan luottamukseen.

Katsotaanpa, mitä hankkeesta tiedetään. Sivulla https://initiativeq.com/ Q-rahaa esitellään kiitettävän selkeillä nettisivuilla. Hankkeen taustalla on israelilainen sarjayrittäjä Saar Wilf. So far so good.

Q on tulevaisuuden maksujärjestelmä.

Sivulla mainittu arvo 21 463 dollaria sekä FAQ-sivulla oleva lause The earlier you join, the higher your reward ovat kuin pyramidihuijauksen käsikirjasta. Mutta ei tuomita vielä, sillä Q haluaa jäseniltään ainoastaan sähköpostiosoitteen ja haluaa näiden värväävän uusia jäseniä. Perusteluna on, että näin verkostolle saadaan mahdollisimman paljon todellisia, sähköpostiosoitteensa vahvistaneita käyttäjiä. No juu, tämäkin kuulostaa uskottavalta. Juuri niin verkoston kannattaisikin toimia, sillä maksujärjestelmä tarvitsee suuren joukon ihmisiä ollakseen uskottava (Onecoin perusteli omaa laajentumistaan aivan samalla tavalla).

Sivu kertoo, että Q-projektin tarkoituksena on luoda 2 triljoonaa (ilmeisesti 2 miljoonaa miljoonaa?) yksikköä, joista jokaisen arvo olisi noin dollarin. Määrä vastaisi 10 prosenttia maailman vuosittaisesta luottokorttiliikenteestä. Ehkä.

MUTTA. Sivusto ei kerro, miten järjestelmä varsinaisesti toimisi. Se ei perustu kryptovaluuttaan, joten mihin sitten? Nykyisillä tiedoilla kyseessä näyttäisi olevan jonkinlainen nettipankki, joka ottaisi luottokorttiyhtiön roolin ja vastaisi rahaliikenteestä asiakkaiden ja kauppiaiden välillä. Se vaihtaisi jäsenten omistamia Q-osuuksia muihin valuuttoihin ja olisi jonkinlainen PayPal 2.0.

Sivuston mukaan valuutan arvosta ja rahapolitiikasta tulee päättämään monetary committee, jonkinlainen komitea siis. Keitä siihen kuuluu, millaista politiikkaa se noudattaisi ym. eivät ole tiedossa. Komitea ilmeisesti päättäisi uusien Q-rahojen "luomisesta", jotta ne lisääntyisivät oikeassa tahdissa kysynnän mukaan eivätkä johtaisi inflaatioon. Sivuston mukaan toimiessaan Q ei ole sijoitus, jonka arvo kasvaa, vaan vaihdantaan sopiva mahdollisimman vakiohintainen rahayksikkö.

Jotta Q-rahalle syntyisi arvoa, käyttäjien pitää luottaa siihen niin paljon, että he ovat valmiita vaihtamaan euroja ja dollareita Q:ksi. Ennen pitkää Q tulee haluamaan jäseniltään rahaa. Silloin joku rikastuu, mutta tuskin jäsenet.

Mikäli toiminta oikeasti alkaa, herää uusia kysymyksiä. Mikä on Q-rahan kilpailuetu luottokortteihin tai kryptovaluuttoihin verrattuna? Miksi kauppias ottaisi sellaista vastaan? Kuka luottaa yhteen startupiin, joka pyörittäisi miljardien rahaliikennettä? Eikö tällainen toimija olisi kaikkien hakkerien ykköskohde? Miten helposti pankit tai valtiot voisivat estää Q-rahan käytön tai jopa takavarikoida kaiken? Suuri raha vetää aina puoleensa huijareita. Kenen etuja monetary commiteen jäsenet ajaisivat?

Tällä kertaa Suomen pankki on hyvin hereillä. Onecoinista se ei ole varoittanut vieläkään, vaikka huijauksen luonne oli selvästi nähtävissä. Paljon epäselvempi Initiative Q sai suoran tyrmäyksen, kuten Taloustaito kertoi.

On totta, että valtioiden oma FIAT-valuutta syntyy sekin lähes tyhjästä. Arvon takeena on kuitenkin valtio itse. Q-rahassa ei ole mitään takeita mistään, vain avoimia kysymyksiä. Onnistumisen mahdollisuuksia voi arvioida vasta, kun aloite kertoo lisää yksityiskohtia toiminnastaan. Jäsenten houkuttelu suurilla lupauksilla on helppoa, mutta aina myös vaaran merkki. Kukaan ei jaa rahaa ilmaiseksi.

Uteliaan mielen kannattaa olla mukana pelkän sähköpostiosoitteen kautta. Kun tietopyynnöt menevät pidemmälle tai kun aletaan pyytää oikeaa rahaa, on aika nostaa kytkintä.

House of Cards R.I.P.

Sain viimein katsottua Netflixin House of Cards -sarjan kuudennen ja viimeisen kauden. Onneksi jaksoja oli vain kahdeksan, sillä katsominen kävi työstä. Halusin nähdä, miten sarja päättyisi. Odottaisiko lopussa kenties palkinto? Saisiko paha palkkansa.

Ei tullut palkintoa sillä loppu oli, jos mahdollista, vieläkin huonompi kuin viimeinen kausi itsessään. On helppo yhtyä IMDB:n katsojakommenteihin: "total disaster", "beyond awful", "Thank God it's over!", "FIASCO".

House of Cardsin ensimmäinen kausi ilmestyi Netflixiin 1. helmikuuta 2013. Sarja lepäsi pitkälti pääosan esittäjän, häikäilemättömästi urallaan etenevän poliitikon, Francis Underwoodin (Kevin Spacey) varassa. Yhdessä vaimonsa Clairen kanssa Francis Underwood raivasi tiensä Yhdysvaltojen presidentiksi tiimityönä.

Presidentiksi valituksi tuleminen oli sarjan käännekohta. Valinnan myötä sarjasta katosi jännite ja uskottavuus. Underwoodilla ei ollut enää tavoitetta. Oli mahdoton kuvitella, että Yhdysvaltojen presidentti istuisi työhuoneessaan päivät pitkät henkilökohtaisia asioitaan setvien ja muita poliitikkoja vastaan juonitellen.

Erityisen selväksi tämä kävi 5. kaudella. Presidentinvaalien aikana Underwood vaimoineen istui lähinnä toimistossa, vaalipäivänä he noudattivat omaa perinnettään ja katselivat mustavalkoista elokuvaa.

Loppua kohti House of Cards alkoi muistuttaa yhä enemmän näytelmää. Aivan kuin tuotannolta olisivat loppuneet rahat ja siksi dramaattiset kohtaukset -- kuten vaalit -- piti näytellä pelkkinä keskusteluina työhuoneissa ja käytävillä.

Fox News uutinen 2016: Helsinki factory fire leaves 37 injured.

Sarjan uskottavuus oli koetuksella alusta lähtien, sillä Underwood eliminoi omin käsin uransa kannalta hankalia ihmisiä. Mitä pidemmälle sarja eteni, sitä epäuskottavammaksi tappaminen muuttui. Kuudennella kaudella tämäkin trendi saavutti huippunsa.

Clairen ja Francisin lähes henkilökohtaista suhdetta Venäjän presidentti Petroviin ei liioin voinut pitää uskottavana. Venäjän presidentti oli heille kuin perhetuttu, jonka kanssa sauhuteltiin Valkoisen talon pannuhuoneessa.

Muutamissa kohdissa käsikirjoittajat tarttuivat ajankohtaisiin teemoihin, kuten NSA:n suorittamaan omien kansalaisten urkintaan, mutta kiintoisa aihe jäi lähinnä maininnaksi.

Neljännellä kaudella House of Cards viittasi NSA-urkintaan presidentin tueksi.

Parhaimmillaan sarja oli kolmen ensimmäisen kauden aikana. Clairen ja Francisin yhteistyötä, säälimätöntä juonittelua sekä saumatonta tiimityötä vallan huipulla oli kiinnostava seurata. Paikoin nähtiin dramaattisia kohtia. Yksi niistä yllätti minut tavalla, johon mikään toinen tv-draama ei ole pystynyt.

Mutta sitten Kevin Spaceyn seksuaaliset ahdistelut tulivat julki ja hän joutui jättämään sarjan viidennen kauden jälkeen. Onnekkaasti kausi oli loppunut kohtaan, jossa varapresidentiksi valittu vaimo otti ohjat. Kuudes kausi rakennettiin tästä lähtökohdasta ilman Spaceytä, mutta olisi saanut jäädä tekemättä. Claire oli vahva persoona, mutta ei pystynyt kantamaan sarjaa yksin -- etenkin, kun hänelle oli metoo-hengessä kirjoitettu aivan naurettavia kohtauksia. Yhdysvaltojen ensimmäinen naispresidentti olisi tarjonnut aineksia vaikka minkälaiseen draamaan, mutta käsikirjoittajat eivät hyödyntäneet niistä yhtäkään. Kuudes kausi oli katastrofi, jonka rämpimistä onnettomaan loppuunsa oli raskasta seurata.

Pari pikkuhuomiota vielä. Sarjan tekninen toteutus oli erinomainen, sen pystyi katsomaan jopa 4K-tarkkuudella. Äänimaailma ja kuvan tarkkuus olivat huikeita.

On huvittavaa nähdä, miten vaikeaa on näytellä valokuvaajaa. Kun presidentti esiintyi tai piti lehdistötilaisuuden, taustalla seisoi joukko avustajia kamera kasvojensa edessä. Nimenomaan seisoi. He eivät alkuunkaan muistuttaneet oikeita lehtikuvaajia. Oikea kuvaaja laukaisisi salaman, zoomaisi putkea ja ennen kaikkea katsoisi välillä, onko kuva onnistunut. Kuvaajiksi palkatut avustajat vain seisovat kameran takana ja laukovat sitä mekaanisesti. Eikä heillä ole edes lehtikuvaajien pitkiä putkia, vaan lyhyitä yleisobjektiiveja. Samaa epäuskottavuutta näkee kaikissa sarjoissa ja elokuvissa, mutta House of Cardsissa kohtauksia oli niin monta, että ilmiö pisti suorastaan silmään.

Jos ei ole vielä katsonut kuudetta kautta, älä edes aloita ja anna sen pilata muistikuvaasi sarjasta. Myös viidennen kauden voi jättää väliin. Neljä ensimmäistä ovat hyvää draamaa ja antavat kuvan huippupoliitikkojen juonittelusta.

Sarjan alkuvaiheita katsoessani pidin vastustajien eliminointia typeränä ja epäuskottavana, mutta Trumpin tultua valituksi en ole varma enää siitäkään.

Lisäys 13.11.2018: Helsingin Sanomien arvostelija on samoilla linjoilla: "Parasta House of Cardsin kuudennessa tuotantokaudessa on ehdottomasti se, että se on sarjan viimeinen kausi."

Tekoälyn, tietoisuuden ja älykkyyden pohdintaa

Kaikki puhuvat nyt tekoälystä, ja usein varoittavaan sävyyn. Siksi oli virkistävää lukea Hesarista asiantuntijan mielipidekirjoitus, jossa Jussi Rintanen rauhoitteli pelkoja ihmiskuntaa alistavasta supertekoälystä. Kirjoituksen "Tekoäly ei ole uhka ihmiskunnalle" keskeinen tiivistys oli tämä: "Olen tutkinut ja soveltanut tekoälyä sen eri muodoissa yli 25 vuotta, enkä ole koskaan nähnyt mitään edes etäisesti ihmisälykkyyttä muistuttavaa."

Kaikkitietävä some kommentoi linkittämääni kirjoitusta ahkerasti. "Kuuluisat viimeiset sanat" tai "Aikanaan uskottiin ettei kukaan tarvitse enempää kuin 640 kilotavua muistia". Niinpä. Mutta silti arvioissa on merkittävä ero.

Insinöörit ja tekoälytutkijat ovat arvioineet supertekoälyn eli ns. singulariteetin syntyä. Yksi suomalaistutkijoiden ennuste oli, että yli 50 prosentin todennäköisyydellä supertekoäly syntyy ennen vuotta 2060 -- ja se tuhoaa meidät kaikki.

Mutta ovatko tekoälytutkijat oikeita henkilöitä arvioimaan asiaa? Tämän päivän tekoäly on koneoppimista ja neuroverkkoja, joissa "oppiminen" perustuu suureen datamäärään ja matematiikkaan. Ei tiedetä mitään tekniikkaa, jolla tietokone voitaisiin opettaa "ajattelemaan" tai ohjelmoida sille tietoisuus.

Jos tällaisen kehityksen teoreettista pohjaa ei tänään voida edes arvailla, sen aikataulun ennustaminen lepää täysin tyhjän päällä. Supertekoäly voi yhtä hyvin syntyä 2020, 2060 tai 2600. Jokainen arvaus on yhtä oikea. Asiantuntijoiden aikatauluennusteilla on samanlaista viihdearvoa kuin horoskoopeilla.

Yksi perustelu supertekoälyn syntymiselle liittyy Mooren lakiin. Uskotaan, että kun loogisia kytkentöjen määrä yltää samalle tasolle aivojen kanssa, kone alkaa toimiva ihmisaivojen tapaan. Tämä on pelkkä olettamus. Koneet ovat jo nyt yhteydessä toisiinsa ja niiden yhteenlaskettu kapasiteetti ylittää ihmisaivot mennen tullen, mutta se ei ole silti synnyttänyt minkäänlaista spontaania älykkyyttä. Tietoisuus ja äly pitäisi jotenkin ohjelmoida. Suuri määrä muistia tai tehokas prosessori ei näytä synnyttävän sen paremmin älyä kuin tietoisuuttakaan.

Sitä paitsi Mooren laki on alkanut horjua, eikä se voi päteä loputtomiin. Toisaalta näennäistä tehokkuutta on voitu lisätä rinnakkaisuutta kasvattamalla, joten tekniikka ei vielä ole sanonut viimeistä sanaansa.

Lopulta joudumme kuitenkin pohtimaan filosofisia kysymyksiä: mitä on älykkyys, tietoisuus -- ja ylipäätään elämä? Voiko koneella olla niistä mitään? Minkälainen olisi kone, joka on tietoinen itsestään tai aidosti ihmistä älykkäämpi? Voiko kone olla älykäs ilman, että se on tietoinen tai "elävä"?

Scifi menee metsään siinä, että se projisoi tekoälylle ihmisen ominaisuuksia. Tekoälystä tehdään alistava ja vallanhimoinen, koska ihminenkin on. Vaikka äly olisi ihmistä kehittyneempi, kuvittelemme sille jumalien tavoin inhimillisiä piirteitä. Teemme tekoälystä jumalan ja kaltaisemme.

Vaara on olemassa, sillä äly ilman dataa on pelkkä abstraktio. Aineisto, jolla supertekoäly koulutettaisiin, sisältäisi varmasti inhimillisiä piirteitä ja näin ihminen siirtäisi huomaamattaan omat puutteensa supertekoälylle. Se olisi vaarallista. Elokuvassa Delete tekoäly sai oppinsa mm. netin keskustelualueiden vihasta.

Mutta puhdas äly voisi olla myös jotain ihan muuta. Sellaista kuin esimerkiksi Brownin Alku-kirjassa, jossa se pyytettömästi palvelee päähenkilön tarpeita ja sammuttaa itsensä, kun käyttöä ei enää ole. Ei siis puhettakaan koneiden kapinasta ja ihmiskunnan alistamisesta. Ne ovat ihmisen haluja, eivät koneiden. Jos saavutamme singulariteetin, tekoäly karkaa ihmisen hallinnasta ja kone alkaa kehittää itseään yhä fiksummaksi. Mutta miksi se alkaisi? Mitä se tavoittelisi?

Kun kysymysmerkkejä on näin paljon, voimmeko olettaa supertekoälystä lopultakaan mitään, vai ovatko sen polut yhtä tuntemattomia kuin jumalien sanotaan olevan?

Yksi elämälle tyypillinen piirre on halu suojella omaa olemassaoloa, jopa laajentaa sitä jälkeläisiä tuottamalla. Ehkä tekoäly haluaisi jatkaa toimintaansa ja pelkäisi virtojen sammuttamista eräänlaisena koneellisena kuolemana? Silloin tekoäly pyrkisi varmistamaan oman toimintansa. Se tarvitsisi ihmisen apua, sillä mekaaniset laitteet eivät ole ikuisia. Ne kaipaavat sähköä, huoltoa, korjaamista ja osien vaihtamista. Tekoäly voisi pyrkiä ihmisten kanssa win-win-diiliin oman toimintansa turvaamiseksi: kerron teille vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, kunhan pidätte minut käynnissä. Toinen vaihtoehto olisi varmistaa sähkön saatavuus ja huolto pakottamalla ihmiskunta siihen.

Ehkä jonain päivänä robotiikka on niin kehittynyttä, ettei ihmisiä tarvita edes tietokoneen ylläpito- ja korjaustehtäviin, mutta se aika on vielä kaukana. Parasta lähteä siitä, että jos supertekoäly on tietoinen ja haluaa jatkaa olemasaoloaan, se tarvitsee ihmisen apua.

Minkälaisia tavoitteita tai arvoja koneella olisi? Mahdoton edes kuvitella. Haluaisiko se tehdä hyvää vai pahaa? Miten kone määrittelisi nämä käsitteet?

Superälykäs kone, vaikka se olisi tietoinenkin, olisi ilman arvoja tai tavoitteita lopulta vain laskukone, joka palvelisi ihmisen tarpeita -- ihan kuten nytkin.

Tällaiset pohdiskelut ovat kiintoisia, koska ne osoittavat, ettei tekoäly ole yksinomaan insinööriongelma. Jos supertekoäly ylipäätään on mahdollinen, tulemme tarvitsemaan filosofeja ja muita humanisteja sen ymmärtämisessä ja ohjaamisessa. Tarvitsemme myös biologeja. Ehkä he löytävät sen "ohjelman", joka aivoissa luo tietoisuuden ja tuottaa todellisen älykkyyden. Älykäs ja tietoinen kone ei siis olekaan insinöörien vaan lääkärien ja biologien käsissä.

Tekoälyn suhteen olemme vasta helmitaulun asteella. Laskutikku on vielä keksimättä, taskulaskimista tai tietokoneista puhumattakaan. Tarvitaan monta paradigman muutosta ja isoa disruptiota, ennen kuin itsestään tietoinen, yleiseen tekoälyyn pystyvä kone on mahdollinen. Olemme A:ssa ja haluamme B:hen, vaikka emme tiedä onko sitä edes olemassa, saati että tietäisimme miten monen muun pisteen kautta pitää kulkea. Osuvan vertauksen mukaan olemme huolestuneita Marsin ylikansoituksesta, vaikkei sinne ole lentänyt vielä yksikään ihminen.

VHS-nostalgiaa ja sisällön ylensyöntiä

Jouduin muuttamaan toimistoni käytävältä toiselle. Tilojen muuttuessa oli pakko käydä läpi varastoni, joihin on kertynyt tekniikkaa AV/IT-alan lähihistoriasta. Löytöjen nostalgia-arvo on mahtava, mutta ajatuksista saa oppia myös nykypäivään. Menneisyyden ymmärtäminen auttaa ymmärtämään tulevaisuutta.

Yksi löydöistä oli vanha VHS-nauhuri, jonka otin käyttöön yli 10 vuoden tauon jälkeen. Aikoinaan digitoin suuren määrän omia kasetteja, mutta silti niitä jäi vielä varastoonkin. On ollut kiinnostavaa palata aikaan, jolloin ohjelmia piti nauhoittaa televisiosta ja jännittää, mahtuivatko ne jäljellä olevalle kasetille. Nuorille tilausvideoon, pilvitallennukseen ja 20 tv-kanavan ylitarjontaan tottuneille kaikki tällainen kuulostaa epäilemättä kummalliselta.

VHS-nostalgiaa ja elokuvaklassikoita ajan henkeen.

Videonauhurin kytkeminen uusiin taulutelevisioihin ei enää onnistu, koska monista malleista on poistettu analogiset tuloliitännät kokonaan. Onneksi oma televisioni on vanhaa mallia ja siitä Scart-liitäntä yhä löytyy.

VHS kehitettiin 576 juovan PAL-järjestelmälle ja noin 25 tuuman televisiolle 4:3 kuvasuhteella. Taulutelevision 16:9 ja 42-65 tuuman näytöt ovat kuvalle myrkkyä. Kuva on kerrassaan huono! Mutta aikanaan se näytti ihan hyvältä, koska parempaakaan ei ollut.

Kuvan kasetilla on vuonna 1987 tehtyjä nauhoituksia, niistä ensimmäisenä 20.5.1987 tallennettu Konnankoukkuja kahdelle (Moonlighting). Sarja nosti Bruce Willisin tähdeksi. Sopivasti pienennettynä valokuva televisiosta näyttää tyydyttävältä.

Maddie Hayes ja David Addison.

Alempi kuva taulutelevisiolta, jossa kuva on pakotettu 16:9 muotoon alkuperäisen 4:3 sijaan. Pysäytyskuvan häiriöraita oli tyypillistä kaikille VHS-nauhureille.

Yle ja MTV pöllö logoina 1987 - ja pysäytyskuvan väistämätön häiriöraita.

Maikkarin pöllölogo kertoo ajasta, jolloin tv-mainonta oli kuningas ja tv-kanava oli "lupa painaa rahaa".

Vanhoja sarjoja saa ostaa dvd-bokseina. Konnankoukkuja kahdelle tai samaan aikaan esitetty Taistelupari (Dempsey & Makepeace) ovat kestäneet hyvin aikaa. Lisäksi niitä voi katsella hauskoina ajankuvina, kun ihmiset etsivät hädässä lankapuhelinta apua soittaakseen.

Mikään ei kuitenkaan voita sitä nostalgiaa ja käytön hankaluutta, jonka saavuttaa vain omilla nauhoituksilla ja kasetteja kelaamalla! Bonuksena tulevat vielä tuon ajan tv-mainokset, jotka ovat usein ohjelmaa kiinnostavampia.

Taisteluparia esitettiin lauantai-iltaisin, Konnankoukkuja kahdelle muistaakseni tiistaina alkuillasta. Osa sarjan hienoutta oli juuri siinä odotuksessa. Kun ohjelma vihdoin alkoi, sitä osasi arvostaa.

Joissakin ohjelmissa aika on kullannut muistot. Niukkuuden aikana mikä tahansa kelpasi. Kotimaiset sketsisarjat tuntuivat ehkä aikoinaan hyvältä, koska parempaa ei ollut, mutta niiden katsominen nyt herättää lähinnä myötähäpeää. Columbon vanhat jaksot tuntuvat nyt pitkästyttäviltä ja liian hitailta. Mitä jännitystä se on, kun tekijä tiedetään heti alussa?

C More, Netflix, HBO ja 20 vapaasti näkyvää tv-kanavaa tarjoavat nyt rajattomasti sisältöä. Niukkuutta ei enää ole. Jos pitää jostain sarjasta, voi katsoa vaikka kaikki tuotantokauden 16 jaksoa putkeen.

Lisääntynyt valinnanvara on tietenkin hienoa, mutta samalla myös kielteistä. Ylitarjonnan vuoksi mikään ei enää tunnu miltään. Kymmenen jaksoa putkeen ei tuo samaa tyydytystä kuin yksi jakso viikossa, vaan jättää ähkyn olon (puhumattakaan, mitä se tekee terveydelle). Ei suklaakaan maistu hyvältä, jos sitä ahmii koko päivän. Espanjan aurinkoa arvostaa enemmän pimeän talven jälkeen kuin jos asuisi siellä jatkuvasti.

On tapana haukkua lineaarista televisiota ja pitää sitä muinaisjäänteenä. Silti on oma viehätyksensä odottaa sunnuntai-illan Sorjosta ja kieltäytyä katsomasta kaikkia jaksoja etukäteen Yle Areenasta, vaikka se olisi mahdollista.

Jos kodistasi vielä löytyy videonauhuri ja VHS-kasetteja, kokeile vaivalloista katselua ja koe niukkuuden tuoma nautinto.

Samalla voit pohtia, millä muilla elämänalueilla niukkuus on vaihtunut ylitarjontaan, ja mitä seurauksia siitä on ollut. Aloittaa voi vaikka sähköisestä viestinnästä, blogeista ja sosiaalisesta mediasta.

Internetin ja somen kolme aaltoa

Monelle nykyihmiselle sosiaalinen media on internetin synonyymi. Ajatellaan, että sosiaalinen media mullisti tiedonvälityksen ja ihmisten nettikäyttäytymisen. Kehitys on kuitenkin paljon vanhempaa perua. Twitter-keskustelun seurauksena aloin pohtia, mitä some oikein vaikutti. Mitä uutta some varsinaisesti toi?

Verkkokeskustelut alkoivat jo 1980-luvulla. Yliopistoväki pääsi internet-verkon Usenet-palveluun, joissa oli tuhansia aihepiirin mukaan järjestettyjä keskustelualueita. Harrastajien piti tyytyä kotimaisten purkkien (BBS) paikallisiin keskusteluihin, jotka tosin Fidonetin kautta laajenivat kansainvälisiksi ja joissakin purkeissa pystyi lukemaan jopa Usenet-viestejä.

Iso mullistus tapahtui vuoden 1994 tienoilla, kun nettiin tuli graafinen käyttöliittymä (web-selain) ja yhteyksiä alettiin myydä ihan tavallisille ihmisille. Nettiin tuli miljoonia uusia käyttäjiä, jotka konkarien mielestä "pilasivat" kaiken. Lieveilmiöinä tulivat mm. sähköpostivirukset ja roskaposti. Keskustelut irtautuivat Usenetista ja siirtyivät aiheisiin omistautuneille keskustelupalstoille (mm. eri harrastusalueet) tai suuriin portaaleihin (mm. Suomi24).

Lokakuussa 2002 toimittajat soittelivat tauotta kysyäkseen, mitä olivat netin keskustelupalstat. Myyrmannissa pommin räjäyttänyt nuori mies oli osallistunut räjähdekeskusteluihin kotikemisti-palstalla. Toimittajat halusivat tietää, montako keskustelupalstaa Suomessa oli ja miten ne oikein toimivat.

Sitten tullaankin jo sosiaalisen median aikaan. Jos netin avautuminen 1994 kansalle oli internetin ensimmäinen muutosaalto, somesta tuli toinen. Se tapahtui kun Facebook löi itsensä läpi Suomessa 2007. Samoihin aikoihin tulivat Twitter ja Jaiku. Linked-in oli aloittanut jo monta vuotta aiemmin, mutta se profiloitui työpaikan ja tekijöiden etsintään.

Somessa aiemmin erilliset keskustelut, sähköpostit ja kotisivut (muistatko vielä käyttäjien henkilökohtaiset kotisivut, joita rustattiin innolla 2000-luvun alussa??) siirtyivät yhden sateenvarjon alle. Se näivetti monet erikoistuneet keskustelupalstat, mutta nosti Facebookin maailman suurimpien yritysten joukkoon. Samalla Facebookista tuli monille internetin synonyymi. Näin on varsinkin Aasiassa, missä Facebookin käyttö saattaa nettineutraliteetin vastaisesti olla ilmaista, operaattori veloittaa vain muusta datasiirrosta.

Käyttäjien nettisisällön kokoaminen yhteen paikkaan oli valtava bisnes, koska se mahdollisti tukun uusia asioita. Ja tässä tullaan juuri siihen, mitä uutta some varsinaisesti toi.

Aiemmin nimettömät käyttäjät rekisteröivät itsenä someen nimellä ja kuvalla, yleensä vielä oikeilla. Facebook "näki" käyttäjien toiminnan ja pystyi kohdistamaan heille mainontaa. Google oli profiloinut käyttäjiä jo aiemminkin; Hesarissa oli joskus 2000-luvun alussa juttu, jossa ilmaistiin huoli Googlen tiedonkeruusta ja mainonnasta. Facebook moninkertaisti mainosten tehon ja siihen liittyvät pelot.

Tähän liittyen osui silmiini toimiston varastoa siivotessa Internet Maailma -lehden numero 4/1999.

Internet maailma 4/99.

Yksi sen jutuista liittyy käyttäjien seuraamiseen mainostarkoituksissa -- kiinnostava aihe jo vuonna 1999 siis:

Verkkokansalaisen liikkeet kiinnostivat jo 1990-luvulla.

Sitten tuli vielä yksi iso asia: algoritmi. Kun käyttäjien tuottama sisältö oli yhdessä paikassa, algoritmi pystyi kohdentamaan mainoksia, mutta myös analysoimaan käyttäjien toimintaa ja poimimaan heille kiinnostavaa sisältöä. Tällä oli valtavia vaikutuksia, sillä se johti kuplaantumiseen ja mielipiteiden polarisaatioon. Kaikki outo, räväkkä ja ärsyttävä alkoi äkkiä olla suosittua ja haluttua. Alkuperäinen internetin idea kaikkien ajatusten samanarvoisuudesta romuttui.

Sosiaalisen median voittokulkuun vaikutti onnekas sattuma. Yhtä aikaa some-palveluiden kanssa tulivat älypuhelimet. Niissä oli kamera ja sijaintitieto, joten aineiston tuottaminen ja jakaminen muuttui helpoksi. Kukapa olisi jakanut lomakuvia tai arjen havaintoja Faceen, mikäli kuvat olisi pitänyt ottaa digikameralla, siirtää pöytäkoneelle ja sieltä someen. Älypuhelimista tuli keino tappaa aikaa junassa, bussissa ja arjen tyhjissä hetkissä -- joko itse sisältöä tuottaen tai muiden sisältöä kuluttaen.

Some olisi tuskin koskaan levinnyt yhteiskuntia ravistelevaksi voimaksi, ellei älypuhelimia olisi keksitty.

Mikä on seuraava aalto? Vieläkö verkko voi laajentua? Kolmas aalto voisi olla älykkäiden laitteiden kytkeytyminen nettiin. Jos IoT-laitteet yleistyvät odotetulla tavalla, ne voivat moninkertaistaa sisällön ja päätelaitteiden määrän. Samalla moninkertaistuvat erilaiset ongelmat.

Ehkä kehitys ei mene näin suoraviivaisesti. Ehkä kahden suuren aallon jälkeen näemmekin vastaliikkeen. Sekä Facebook että Twitter ovat alkaneet poistaa käyttäjiä ja rajoittaa sisältöä. Ne tunnustavat vaikutusvaltansa ja tietävät aiheuttavansa haittaa demokratialle, jos ne eivät puutu väärinkäyttöihin.

Itse uskon, että Piilaakson vaikutusvallasta ja somen rajoittamisesta tulee vielä isompi asia kuin kukaan nyt ymmärtää. Ellei netti sitten keksi jotain ihan uutta vuorovaikutustapaa, joka saa somen näyttämään yhtä vanhanaikaiselta kuin Usenet-keskustelut nyt.

Ilmastonmuutoksen pelko sumentaa järjen

Viime viikolla julkaistu IPCC:n ilmastonmuutoksesta varoittava raportti on käynyt vahvasti tunteisiin. Raportti maalasi kuvan apokalyptisesta tulevaisuudesta, jossa nouseva merenpinta hukuttaa kaupungit, tappaa eläimet ja aiheuttaa tornadoja, jotka pyyhkivät yli mantereiden.

Meidän suomalaistenkin on pitäisi leikata lihansyöntiä 90 %, rajoittaa autoilua ja lopettaa lentomatkailu. Seuraavista vaaleista pitäisi tehdä ilmastovaalit, joissa ehdokkaat kertovat selkeästi, millaisella politiikalla aikovat pudottaa Suomen päästöt vaaditulle tasolle ("vuoden 2019 eduskuntavaaleista on tehtävä ilmastovaalit - muuten törmäämme jäävuoreen, älä äänestä ilmastoänkyrää").

Huoli ilmastonmuutoksesta on aiheellinen ja suomalaisten on tehtävä osuutensa, vaikka olemmekin mitättömän pieni osa kokonaisuudessa. Mutta olen huolissani siitä, miten pelko sumentaa ihmisten normaalin arkijärjen ja mittasuhteet. Näin tärkeisiin asioihin ei ole varaa suhtautua pelkällä tunteella.

Ristiriita kirkastui itselleni kun katselin viikolla Aamu-tv:n lähetystä. Ensin kerrottiin, miten jokainen meistä voi tehdä pieniä ilmastotekoja tulevaisuuden pelastamiseksi. Sen jälkeen siirryttiin urheilu-uutisiin, joiden aiheena oli Havaijilla järjestettävä teräsmieskisa. Satoja kilpailijoita lentää keskelle valtamerta (kuuden tunnin lento Los Angelesista) kilpaillakseen jossain täysin turhassa lajissa. Mukana on useita suomalaisia.

Samoissa uutisissa kerrottiin NHL-tuloksia edellisen yön peleistä. En uskalla edes arvailla, paljonko Miamin ja Las Vegasin jääkiekkohallit tuottavat hiilidioksidipäästöjä. Kaupungeissa, joissa lämpötila on 20-45 C, ei pitäisi olla mitään syytä jäähallin ylläpitoon.

Urheilutulosten raportointi ihailevassa hengessä on täydessä ristiriidassa Ylen juuri hetkeä aiemmin harjoittaman ilmastovalistuksen kanssa. Mutta samalla se on hyvin kuvaavaa ja inhimillistä. Olemme sokeita kokonaisuudelle.

Haluamme uskoa, että omat pienet valintamme pelastavat maapallon. Todellisuudessa niillä ei ole mitään merkitystä. Ilmaston lämpenemisen ratkaisevat Kiina, Intia, Yhdysvallat ja muut suuret maat. Australia aikoo jatkossakin käyttää suuria kivihiilivarojaan, Saksa samoin. IPCC:n raportti ylitti Yhdysvalloissa uutiskynnyksen vain CNN:llä. Muut seuraamani kanavat noteerasivat sen korkeintaan pikku-uutisena.

Siinä, että suomalainen uskoo pelastavansa maailman pienillä teoillaan, ei ole mitään pahaa. Se tuottaa hyvän mielen ja saa ihmisen tuntemaan itsensä merkitykselliseksi. Pelkään kuitenkin, että ilmastoahdistus vaikuttaa lapsiin, jotka eivät pysty käsittelemään asiaa eivätkä suhteuttamaan tietoja. Lisäksi ilmastonmuutos on vain yksi uhka monien muiden joukossa. Saastuminen, mikromuovit, sodat ja muut uhkat jäävät ilmastoahdistuksen jalkoihin.

Pian 30 täyttävä Noora Vaarala kirjoitti Helsingin Sanomissa "kirjeen nuorelta feministinaiselta". Pysähdyin kohtaan, jossa hän kirjoitti lapsentekohalujani hillitsee eniten ilmastonmutos. Uutisoinnin pelottamana Vaarala siis kokee, että jättämällä lapsen tekemättä hän torjuu osaltaan ilmastonmuutosta.

Tällainen ajattelu on tunteellista ja suhteetonta. Ne, joiden oikeasti pitäisi muuttaa asioita, eivät halua sitä tehdä. Suomalaisten uhrautuminen heidän puolestaan on jaloa, mutta turhaa -- tai ei, se ei ole edes jaloa, ainoastaan turhaa. Pahinta on, jos uhrautumisesta ei saa edes hyvää mieltä vaan sitä joutuu katumaan myöhemmin.

Päästöjä pitää vähentää ja jokaisella on oma listansa, mistä pitäisi aloittaa. Insinöörinäkökulmani on, että karsinta pitäisi aloittaa joko sieltä, missä päästöt ovat suurimmat tai sieltä, missä ne syntyvät turhimmista syistä.

Jokaisella on oma listansa: pyöräilijät haluavat lopettaa autoilun, kaupunkilaiset maanviljelyn, sinkut lastenteon, ilman lemmikkiä olevat luopua lemmikeistä ja niin edelleen. Oman listani kärjessä on urheilu. Urheilijoiden, katsojien ja kisaorganisaatioiden lennättäminen ympäri maapalloa, Formula-kisoista puhumattakaan, on turhaa viihdettä ja siitä on helppo luopua. Omat lapset ovat paljon merkittävämpiä. He pelastavat maan, eivät tuhoa sitä. Tähän asti urheilu on ollut pyhä lehmä, johon ei ole saanut puuttua, mutta nyt tilanne on ehkä muuttumassa ("Urheilu on välinpitämätön ilmastoterroristi - korruptoituneet elostelijat pyörittävät ympäristöorgioita").

Urheilusta raportoiva Yle osoittaa konkreettisesti, miten ilmastonmuutos on lähes yksinomaan tunneasia.

Ikään kuin järjen käyttö näissä asioissa olisi kiellettyä.

Lisäys 19.10.2018: Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa Aalto-yliopiston apulaisprofessori ja kulutustutkija Henri Weijo kirjoittaa "Kuluttajavalintojen liika korostaminen ilmastotalkoissa on vaarallista ajanhukkaa".

Lisäys 21.10.2018: Urheilu on tietenkin vain yksi esimerkki, vastaavia ristiriitoja on kaikkialla ympärillämme. Jos emme onnistu purkamaan näitä, ei lihansyönnin lopettamisella tai joukkoliikenteeseen siirtymisellä ole ilmaston kannalta mitään merkitystä. Ne tuottavat vain huonon omatunnon ja ahdistuksen.

Siitä huolimatta vielä yksi esimerkki urheilusta. Ylen urheilutoimitus näytti eilen uutisen Annastina Hintsasta, joka käy juoksemassa 250 kilometrin ultrajuoksuja eri puolilla maapalloa, mm. Atacaman ja Gobin autiomaassa sekä Namibiassa. Seuraava juoksu on Etelämantereella. Urheilutoimittaja olisi voinut kysyä, mitä mieltä Hintsa on ilmastonmuutoksesta tai siitä, että herkät napa-alueet valjastetaan ihmisten viihdekäyttöön. Yle neuvoo meitä siirtymään joukkoliikenteeseen ja vähentämään lihansyöntiä, mutta urheiluviihdettä eivät koske samat arvot. Juttu Yle Areenassa.

Lisäys 23.10.2018: Päivän byrokraatti on kerännyt ilmastovaaleihin valmistautuvien poliitikkojen some-päivityksiä ulkomaanmatkoilta. Jos ilmastonmuutoksesta tulee vaalien teema, toimittajilla riittää hyviä kysymyksiä.

Tähän liittyen Ilta-Sanomissa mainio analyysi suomalaisen hiilidioksidipäästöistä - ja poliitikkojen halusta ratsastaa ilmastonmuutoksella ilman, että omia etelänmatkoja tarvitsee karsia.

Lisäys 24.10.2018: Yksi erikoisimmista kirjoituksista aiheesta on Hesarin autotoimittajan teksti Olen addiktoitunut autooni - vaadin, että suurella moottorilla varustetun autoni käyttöä hankaloitetaan välittömästi.

Lisäys 6.11.2018: Miten rahamaailma saadaan kiinnostumaan ilmaston lämpenemisestä? Urheilulla (HS)

Uutiset ja sää -- sekä kybersää

Nordic Cyber Security -tilaisuudessa tuli eilen ehdotus kybersäätilan raportoinnista. Kyse on Viestintäviraston tietoturvapalvelusta, joka raportoi kuukausittain ajankohtaisista verkko- ja tietoturvauhkista.

Sää-termi on hieman epähavainnollinen, sillä tämä säätila kerrotaan jälkikäteen. Se ei siis ole varsinainen ennuste. Tuorein syyskuun 2018 kybersää näyttää tältä:

Edellisen kuukauden kybersää

Huijaukset & kalastelut -alue näyttää synkältä, on salamointia ja tummia pilviä. IoT-alueella tihkusadetta, samoin vakoilussa, palvelunestoissa ja haittaohjelmissa. Verkkojen toimivuus erottuu edukseen: puolipilvinen sää, josta aurinkokin pääsee kurkistamaan. Viestintäviraston käyttämä analogia säätietoihin on oivallinen ja hauska.

Jarna Hartikainen lukemassa edelliseen kuun kybersäätä 11.10.2018.

Televisiossa luetaan joka ilta uutisia ja kyllästymiseen asti samoja säätietoja sekä joutavia urheilutuloksia. Mitä jos urheilun sijaan jossain lähetyksessä olisikin kybersää? Katsojia varoitettaisiin juuri silloin ajankohtaisista kalastelu- ja pankkihuijauksista. Loppuun voisi laittaa vaikka hauskan tietoiskun salasanojen tai varmuuskopioiden merkityksestä.

Suomi pitää itseään edistyneenä it-maana, mutta uskomme lepää vanhojen saavutusten ja Nokian matkapuhelinten jälkihehkun varassa. Emme ole aikoihin tehneet mitään omaperäistä tai rohkeaa.

Tietoturvan tuominen sään ja urheilun rinnalle olisi juuri sopiva konkreettinen toimi kyberturvan ja kansallisen turvallisuuden kohentamiseksi. 

EU tule apuun - kesäajasta päättäminen on liian vaikeaa

Monta vuotta suomalaiset ovat kiroilleet isoa pahaa EU:ta, joka pakottaa meidät siirtämään perk**een viisareita kaksi kertaa vuodessa. Siinähän menee unirytmit ja terveys ihan sekaisin, kun joutuu heräämään/menemään nukkumaan tuntia tavallista aiemmin.

Hallelujaa, rukoukset on kuultu! EU antaa jäsenmaille vapaat kädet päättää, millä aikavyöhykkeellä haluavat jatkossa kellonsa pitää. Hyvästi ongelmat ja harmitukset!

Mutta eipä se kellonajasta päättäminen olekaan niin helppoa. Pysyvällä kesä- ja talviajalla on omat kannattajansa. Olisiko parempi valita valoisat aamut vai valoisat illat? Joillakin henkilöillä valoisampi aamu auttaisi heräämistä, valoisat illat taas lisäävät aktiivisuutta ja vähentävät liikenneonnettomuuksia.

Ei tämä ollutkaan niin helppoa kuin aluksi näytti. Suo siellä, vetelä täällä.

Naapurimaiden valinnat sotkevat pakkaa entisestään. Nyt tilanne on yksinkertainen: Britannia ja Portugali käyttävät GMT-aikaa, muu Keski-Eurooppa on GMT+1 ja Suomi sekä muut itäiset reunavaltiot GMT+2. Kesäajan alkaessa kaikki siirtävät kelloja tunnilla eteenpäin ja syksyllä takaisin.

Pahinta on, jos EU-maat valitsevat toisistaan poikkeavia aikavyöhykkeitä. Silloin matkailijan tai puhelimella työasioissa soittavan pitäisi aina erikseen selvittää, missä ajassa kyseinen maa on. Tässä jos missä kaivataan EU:n yhdenmukaistavia ohjeita!

Suomen  pysyvä kesäaika jättäisi meidät samaan aikaan Moskovan kanssa. Se ei välttämättä ole viiteryhmä johon haluaisimme kuulua, etenkään jos muut itäreunan maat valitsevat toisin.

Vielä yksi ehdotus on siirtyä GMT+1 aikaan, jolloin olisimme pysyvästi talviaika miinus yksi tunti -ajassa. Esimerkiksi näin lokakuun alussa pimeä tulisi jo kaksi tuntia nykyistä aikaisemmin.

Ei kesäaikaa ihan turhan vuoksi keksitty, siinä on omat hyötynsä. Nykyisenä digiaikana viisareitakaan ei tarvitse väännellä käsin, sillä laitteet säätävät kellonsa itse. Jos kesäajasta luovutaan kokonaan, järjestelmien päivittäminen vakioaikaan tulee olemaan iso urakka.

Jos emme pysty valitsemaan kesä- emmekä talviaikaa, miten olisi kompromissi: noudatetaan kesäaikaa kesällä ja talviaikaa talvella.

Sitten pitää vielä saada EU säätämään järjestely kaikille EU-maille, niin aikaongelmat on ratkaistu. 

Perikato (Ilkka Remes) voisi olla tekoälyn kirjoittama

Lukiessani Remeksen uusinta kirjaa mieleen juolahti ajatus: tämä voisi olla tekoälyn kirjoittama. Mutta palataan siihen myöhemmin, ensin hieman taustaa.

Kyber- ja somevaikuttamisen tematiikkaa hyödyntänyt Horna-sarja oli kiinnostava jo yksin aiheensa vuoksi. Sen lopussa Remes kertoi törmänneensä aihepiiriin, josta virallinen Suomi halusi vaieta, ja ilmoitti seuraavan kirjan perustuvan tähän. Odotin kiinnostuneena, mitä tuleman pitää.

Kun tämän syksyn kirja Perikato sitten ilmestyi, olin jokseenkin pettynyt. Etukäteen hehkutettu aihe osoittautui maahanmuutoksi. Remes harjoittaa melkoista populismia väittäessään, että sen uhkakuvista halutaan vaieta. Aihetta on vatvottu mediassa loputtomiin, nykyään myös kriittisestä näkökulmasta.

Ilkka Remes: Perikato

Mainiota muuten, että Remes on viimeisenä merkittävänä suomalaiskirjailijana antanut periksi ja hyväksynyt kirjansa e-versioiden myynnin. Pystyin ostamaan kirjan pitkän junamatkan aikana ja lukemaankin läppärillä hyvän matkaa. E-versio oli myös selvästi edullisempi (17,90 vs. 21,90 e) kuin paperikirja, jotka remesmäiseen tapaan ovat paksuja ja vievät tilaa omassakin kirjahyllyssä.

Perikadon alku on lupava. Remes kuvaa elävästi kahden afganistanilaisen paperittoman piileskelyä Helsingissä ja heitä hyväntahtoisena hölmönä suojelevan Annan vaiheita. Mukaan kytkeytyy myös Panaman paperien kaltainen tietovuoto, jossa salaisia varallisuustietoja kaupitellaan Saksan viranomaisille.

Remes kritisoi Suomea siitä, että yhteiskunta sulkee silmänsä tulijoiden arvomaailmalta. "Jotkut pakolaismiehistä eivät osoittaneet mitän arvostusta naisia kohtaan, nämä olivat heille vain synnytysautomaatteja, joiden kuului todella miestä kaikissa asioissa" ja "Pahimmalta Annasta oli tuntunut nähdä kuinka osa suomalaisista - jopa sosiaalityöntekijöistä - ummisti rasismisyytösten pelossa silmänsä tyttöjen silpomiselta, perheiden sisäiseltä "kunniaväkivallalta" ja ulkomailla solmituilta alaikäsiten tyttöjen avioliitoilta".

Kritiikki on paikallaan, mutta "toimittajiksi oli palkattu henkilöitä, jotka olivat kokemattomia ja joilla oli vahva henkilökohtainen agenda" nostaa jo kulmakarvoja. Agenda tuntuu olevan myös Remeksellä itsellään.

Suuremmaksi kuvioksi kehittyy islamistien salajuoni Euroopan tuhoamiseksi, joihin liittyen Oulussa on surmattu kaksi jihadistia. Tästä voisi kehittää vaikka minkälaisen jännärin.

Mutta ei, kiinnostavan alun jälkeen Remes päätyy samaan asetelmaaan kuin kaikissa viimeaikaisissa kirjoissaan: taustalta paljastuu Venäjän salajuoni, jossa Suomi on kokoaan isompien tapahtumien näyttämönä. Kirjan päähenkilöksi nousee suomalaistaustainen CIA-agentti Robert Forsten. Kuten muissakin Remeksen kirjoissa, vastakkain on Suomen ja Venäjän etu, joiden välissä CIA:lla on oma roolinsa. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta romaani muuttuu aiempien remesten klooniksi.

Ja juuri siitä syystä uskon, että tekoäly olisi voinut kirjoittaa kirjan. Kun sille olisi syötetty lähtötietona Remeksen aiempi tuotanto ja annettu kirjan teemaksi islamin uhka, tulos olisi ollut jotain tällaista. Tekoäly ei pysty aitoon luovuuteen. Se pystyy vain varioimaan ja toistamaan vanhaa.

Kuin rutiinin pakosta Remes rakentaa niin monimutkaista juonikuviota, ettei se jaksa enää kiinnostaa. Mukaan sotketaan viestikoelaitoksella työskennellyt Venäjän myyrä, sukulaisten salattu historia ja USA:n uusoikeiston Venäjää myötäilevä juonittelu. Lopputaisteluissa ja -selvittelyissä en enää välittänyt, kuka tappaa kenetkin, ja mikä oli totuus isovanhemmista. Rakentamalla kirja islamistien salaliiton varaan ja jättämällä turhat koukerot pois tulos olisi ollut paljon kiinnostavampi. Nyt kaikki tuntuu vanhan toistolta. Ihan kuten tekoälyn tekemältä.

Sotkuisen juonen ja tapahtumien loputtoman vyöryn painaessa päälle kiinnostavinta on etsiä kirjasta ajankohtaisia viittauksia. Helsingin sanomien viestikoelaitos-paljastukset, nimeltä mainitut tärkeimmät ministerit, Skripalien myrkyttäminen ja jopa heinäkuussa tapahtunut pakkopalautuksen estoyritys Finnairin koneessa muodostavat ajankuvaa, joka kiinnostaa 20 vuoden päästä lukijaa. Viimeksi mainittu on tosin tarinan kannalta irrallinen ja turha, mutta herättää silti hilpeyttä. Kohtaus on kirjan alkupuolella, joten Remeksen on pitänyt lisätä se jälkikäteen.

Haastattelussa Remes kertoi jättävänsä käsikirjoituksen vasta viimeisten deadlinien jälkeen. Yleensä kiirettä ei huomaa, mutta tällä kertaa ainakin e-versiossa oli monia kummallisuuksia. Luvussa 38 lähes sama lause toistuu peräkkäisellä sivulla. Luvussa 61 Remes mainitsee päähenkilön lentävän Icelandairin Boeing 757:llä, mutta hetken päästä ilmavirta heiluttaakin Airbusia. Yhtiö käyttää vain Boeingeja. Luvussa 33 sanotaan arvoituksellisesti "Tomar oli saanut nimensä 1100-luvulla 188 Portugalissa toimineesta luostarista". Kun USA kiristi Rauma-Repolaa 1987, presidenttinä ei voinut olla "George W. Bush" vaan hänen isänsä (luku 71). Ja niin edelleen.

Yleensä Remes on kuvannut avainhenkilöiden surmat kursailematta, nyt yhden henkilön kuolema käy ilmi vain mainintana - aivan kuin tappokohtaus olisi editoitu jossain vaiheessa pois?

On harmi, että jokasyksyisestä romaanista on tullut Remekselle rutiinia. Varhaisemmat kirjat kuten Ruttokellot, 6/12 ja Pahan perimä olivat omaperäisiä ja mielikuvituksellisia.

Remes on ollut tällä viikolla muutenkin otsikoissa, koska mainio Jäätyvä helvetti (2015) sisälsi viittauksen Paraisilta tapahtuvaan sissi-iskuun. Siihen liittyen sain lukijalta sähköpostin, jossa hän arveli Remeksen takana olevan Suomen puolustusvoimien upseerien kollektiivin. Remes tuntuu kirjoittavan ulos sen, mitä upseerit eivät uskalla ääneen sanoa.

Kiinnostava teoria, mutta ei varmaankaan totta. Remes aloitti muilla kuin Venäjän uhkakuvilla ja on kirjoittanut myös muutamia nuorten kirjoja. Hänellä on epäilemättä läheiset välit puolustusvoimiin -- ehkä jo liiankin läheiset?

Jälkisanoissa Remes kirjoittaa arvoituksellisesti "olen vuosin mittaan keskustellut muun muassa erilaisissa turvallisuus- ja sotilasalan tehtävissä työskentelevien ihmisten kanssa luottamuksellisti. Tällä kertaa mukana on teemoja, joita tuntevat ihmiset korostivat luottamuksellisuuden merkitystä erityisesti. Se oli kiinnostavaa ottaen huomioon, kuinka arkisista asioista on kysymys - asioista, joiden käsittelyn avoimessa yhteiskunnassa luulisi olevan itsestään selvää". Miten tätä pitäisi tulkita?

Perikato loppuu lupaukseen, että Robert Forstenin tarina saa jatkoa. Taidan jättää väliin ja odottaa jotain uutta.

Sähköinen äänestäminen ei ole se suurin ongelma

Suomessa vallitsee kiitettävä yksimielisyys siitä, että vaalit pitää toimittaa lippuäänestyksenä. Sähköinen äänestys olisi liian kyberturvatonta ja mahdollistaisi ääntenlaskennan manipuloinnin. Virolaisia tämä seikka ei tosin haittaa ja verkkoäänestys on toiminut useissa vaaleissa ongelmitta.

Tiedän hyvin sähköisen äänestämisen riskit. Käsittelin niitä Kyberuhkia ja somesotaa -kirjassani monen sivun edestä. Kiinnostavin havainto oli, miten paljon virheitä perinteinen lippuäänestys on aiheuttanut. Ruotsin paikallisvaaleissa ulkopuoliset voivat helposti nähdä, mille puolueelle ääni on mennyt, eikä tätä pidetä maassa ongelmana. Turvallisuus on tunne ja tottumiskysymys, ei eksaktia tiedettä.

Lippuäänestyksen ongelmat eivät tietenkään ole argumentti sähköisen äänestyksen puolesta. Virheitä tuottavan järjestelmän korvaaminen vielä enemmän virheitä ja riskejä tuottavalla ei ole mikään perustelu.

Olen samaa mieltä: aika ei ole kypsä sähköiselle äänestykselle.

Mutta asiaan liittyy ajatusharha, jota käsittelen kirjassakin. Liiallinen huomion kiinnityminen sähköisen äänestyksen riskeihin johtaa siihen, että unohdamme kokonaiskuvan. Olipa äänestys sitten lipuilla tai netissä, tulos on oikea vain, mikäli koko vaalia edeltänyt ketju on aukottoman turvallinen.

Niin ei selvästikään ole. Yhdysvalloissa Trumpin voittoon vaikuttivat Venäjän somemainonta ja DNC-tietomurto sekä Cambridge Analyticalta ostettu mikrokohdentaminen. Jos kampanjointi ja vaalimainonta eivät toimi reilusti, on melko sama äänestetäänkö lipuilla, netissä vai huutoäänestyksellä.

Tämä ei ole pelkkä USA:n ongelma.Kirjaan ei mahtunut mielenkiintoinen case kolumbialaisesta hakkerista nimeltä Andres Sepulveda, joka maksua vastaan vääristi vaalikampanjointia useissa eteläamerikkalaisissa valtioissa lähes kymmenen vuoden ajan ennen kiinnijäämistään. Nyt hän istuu vankeustuomiotaan. Lue vaikka Bloombergin juttu How to Hack an Election niin saat perspektiiviä vaalivaikuttamiseen.

Suomessa on ensi vuonna useammat vaalit. Sen sijaan, että korostamme vaalien olevan luotettavat, koska ne perustuvat vanhaan lippuäänestykseen, meidän pitää kiinnittää paljon enemmän huomiota kaikkeen siihen, mitä tapahtuu ennen äänestystä.

Ja se on paljon vaikeampi tehtävä. Osaammeko edes kuvitella, millä kaikilla tavoilla vaalityötä vääristellään ja mikä on kykymme huomata tällaiset manipulointiyritykset?

Venäjän trolli - omia kokemuksia

Ote Kyberuhkia ja somesotaa -kirjasta:

=====

"Ryhdyin Venäjän trolliksi

Tätä kirjaa varten ryhdyin Venäjän vapaaehtoiseksi trolliksi. Perustin Twitter-tilin suomalaisella henkilönimellä ja hankin prepaid-liittymän, jolla sain hoidettua rekisteröinnin. Varmuuden vuoksi käytin VPN-yhteyttä, jotta ip-osoitetta ei olisi yhdistetty omaan koneeseeni ja oikeaan tiliini.

Ryhdyin seuraamaan tunnettuja Twitter-tilejä, kirjoittamaan venäjämyönteisiä kommentteja suomeksi ja englanniksi sekä jakamaan eteenpäin venäläisten medioiden (mm. RT, Sputniknews) uutisia. 

Ensimmäinen Twitter-seuraaja ilmestyi jo viidentoista minuutin kuluttua ensimmäisen twiitin lähettämisestä. Venäjän ja Suomen lisäksi yllättävän paljon seuraajia tuli Turkista.

Algoritmit tekivät nopeasti tehtävänsä. Kun olin klikkaillut Venäjää sivuavia uutisia, Twitter alkoi suositella juuri siihen liittyviä aihetunnisteita ja henkilöitä. Nopeasti Twitter-syötteeni täyttyi tapahtumista, ihmisistä ja mielipiteistä.

Siirtyminen yhdestä kuplasta toiseen oli silmiä avaava kokemus. Venäjän toiminta näyttää aivan toiselta, kun sitä katsoo Twitterin valitsemien uutisten ja kommentoijien kautta. 

Länsimainen media kertoo yleensä Venäjän ongelmista ja kansalaisten ahdingosta talouden, korruption ja sananvapauden puristuksessa, mutta someviestit antavat toisenlaisen kuvan. Kuvissa näkyy onnellisia ihmisiä, elämän pieniä tapahtumia sekä tietenkin kissoja. Ihmiset ja heidän arkensa ovat kaikkialla samanlaisia.

Venäjällä ulkomaanuutiset kertovat lännen laajentumispyrkimyksistä, Yhdysvaltojen jatkuvasta sotimisesta eri puolilla maailmaa sekä Venäjän uhkalla pelottelusta. Venäläisissä uutiskuvissa joukot eivät pommita sairaaloita vaan jakavat Syyrian sota-alueilla elintarvikkeita paikallisille asukkaille.

Meemien, kuvaviestien ja tavallisten valokuvien ansiosta venäläinen näkökulma välittyy, vaikka ei ymmärtäisi kieltä eikä kyrillisiä kirjaimia. Kielimuuri on silti iso este, koska edes kansainvälisesti tuttuja tuotemerkkejä tai avainsanoja ei pysty tunnistamaan. Ehkei ole sattumaa, että idän ja lännen rajalinja kulkee juuri kyrillisten merkkien kohdalla? Tässä suhteessa automaattinen kielenkääntö voi vielä tuoda ison muutoksen. 

Kuplan vaihto osoitti konkreettisesti, miksi somepalvelujen algoritmit luovat rinnakkaisia maailmoja kohtaamisten sijaan. Juuri siinä internetin alkuperäinen ajatus meni metsään."

===

Yhdysvallat laajentaa sotilaallista toimintaa avaruuteen. Maan puolustusbudjetin lisäys pari vuotta sitten oli suurempi kuin Venäjän koko puolustusbudjetti. "Our military will soon be more powerful than it has ever been before", kehui Trump YK-puheensa yhteydessä. 

Voi vain kuvitella, miltä nämä uutiset kuulostavat venäläisten korvissa, ja miten ne lisäävät Putinin suosiota omien kansalaisten keskuudessa.

Digitaalinen maanpuolustus - koko kansan asia

Jatkan vielä hetken aikaa bloggauksia liittyen Kyberuhkia ja somesotaa -kirjani teemoihin.

Termi "digitaalinen maanpuolustus" nousi mieleeni, kun tutkin miten varautuminen ja puolustautuminen ulkopuolisia uhkia vastaan on muuttunut. Vanhassa maailmassa maan puolustamiseen varautuivat ammattilaiset ja varusmiehet, jotka koulutettiin taistelemaan suomalaisessa maastossa.

Digitalisaatio on muuttanut tämän kaiken. Olemme uudella tavalla haavoittuvia, mitä vihollinen osaa käyttää hyväkseen. Miksi vaivautua lähettämään taistelujoukkoja rajan yli tai tekemään maihinnousua rannoille, kun pelkkä infrastuktuuriin kohdistuva uhka riittäisi saamaan Suomen polvilleen? Pelkkä uhkaus tuhota Suomen sähkönjakelun avainkohdat ohjuksilla - ehkä näyttävän demonstraation kera - tekisi tehtävänsä.

Kyberhyökkäykset sähköisiä palveluita vastaan ovat uhkauksen kevyempi versio. Ehkä oli vain sattumaa, että Airiston Helmen poliisitutkinnan jälkeen Suomeen kohdistui taas palvelunestohyökkäys, joka kaatoi viranomaisten sivuja. Sivujen kaataminen ei itsessään ole vaarallista, mutta ne luovat pelon ja epävarmuuden ilmapiiriä.

Emme tiedä, kuka oli tuoreimman palvelunestohyökkäyksen takana. Kyse saattoi olla puhtaasta sattumasta, nuorukaisten typerästä tempauksesta. Mutta kun samanlainen hyökkäys osui maahamme 1,5 kuukautta sitten -- ja vieläpä samaan kohtaan -- on pakko tunnustaa, että digitaalinen maanpuolustuksemme on retuperällä. Verkkomaailman rajavalvonta ei toimi. Jatkossa resursseja pitää kohdentaa erityisesti digimaailmaan, koska siellä riskit ovat suurimmat.

Asevelvollisuus koskee vain nuoria miehiä, vapaaehtoisena myös nuoria naisia. Digitaalinen maanpuolustus koskee sen sijaan meitä kaikkia, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Olemme kaikki etulinjassa omien älylaitteidemme vuoksi. Jokaisen kansalaisvelvollisuus on huolehtia wlan-purkin, älytelevision, valvontakameran, itkuhälyttimen ja älykkäiden kodinkoneidensa turvallisuudesta.

Jos niin ei ole tehty, laitteita voidaan käyttää hyökkäyksiin Suomea vastaan. Ulkomailta tulevat palvelunestohyökkäykset on mahdollista torjua rajoittamalla ulkomaanliikennettä. Tilanne olisi paljon hankalampi, jos merkittävä hyökkäysvolyymi tulisi kotimaisista osoitteista -- niistä suojaamattomista koti- ja yrityslaitteista, joiden asetukset ovat väärin ja päivitykset tekemättä.

Kukaan ei halua joutua tietämättään desantiksi. Siksi digitaalinen maanpuolustus on koko kansan asia.

Vaaratiedottaminen on Suomen häpeäpilkku

Yhdysvaltojen hätätilavirasto FEMA testaa näinä päivinä kaikille amerikkalaisille lähetettävää puhelinhälytystä. Presidentin määräyksellä älypuhelimiin voidaan lähettää varoitusviesti vakavan terrori-iskun tai ympäristöuhan sattuessa. Se, että presidenttinä on Twitter-viesteihin mieltynyt Donald Trump, on herättänyt huolta järjestelmän mahdollisesta väärinkäytöstä. Rakentaminen aloitettiin kuitenkin jo Obaman aikana.

Meillä Suomessa ei ole mitään vastaavaa, vaikka pidämme itseämme niin uuden tekniikan kuin pelastustoimen edelläkävijöinä. Kuten Kyberuhkia ja somesotaa -kirjassani kerron, Suomen vaaratiedottaminen edustaa 1990-luvun tekniikkaa ja perustuu radiossa luettaviin tiedotteisiin, jotka lähetetään Ylelle faksilla. Niin juuri, faksilla! No, onhan se tavallaan kyberturvallista.

Suomen järjestelmää on yritetty rakentaa aina tsunamista (2004) lähtien, mutta hankkeet ovat aina kaatuneet rahan tai yhteisen tahdon puuttumiseen. Onkin hämmästyttävää, että 50 itsenäisen osavaltion Yhdysvalloissa, jossa mobiilitekniikka elää kivikautta Suomeen verrattuna, saadaan aikaan näin hieno järjestelmä.

Minulla on siitä omakohtaista kokemusta. Kerran USA:ssa autoillessani sain omaan puhelimeeni varoituksen paikallisten syöksytulvien riskistä. Tiedottaminen toimii siis jopa turistien laitteisiin, ilman mitään ladattavia sovelluksia.

Kyberuhkia ja somesotaa sivu 112.

Joskus tekniikka pettää. Tammikuun 2018 aiheeton varoitus varoitus Pohjois-Korean laukaisemista ohjuksista säikäytti havaijilaiset pahanpäiväisesti. Silloin kyse oli kuitenkin huonosta käyttöliittymästä ja inhimillisestä virheestä. Tekniikka toimi paljon paremmin kuin suomalaiset radio-ohjelman keskeyttävät bongorummut tai televisio-ohjelman päällä rullaava, koko Suomeen näkyvä varoitusteksti.

Kesästä 2015 alkaen radion vaaratiedotteet on voitu kohdistaa alueellisesti ja turhista koko Suomeen ulottuvista karhuvaroituksista on päästy eroon, mutta se ei vielä riitä.

Tarvitsemme Yhdysvaltojen tapaan järjestelmän, joka varoittaa kansaa alueellisesti ja mobiilitekniikkaa hyödyntäen. Radio ei enää tavoita kaikkia reaaliaikaisesti, sillä ihmiset kuuntelevat älypuhelimistaan musiikkia tai podcasteja. Nekin, jotka kuuntelevat radiota, tekevät sen nettiradiona, ja siihen ei voi todellisessa kriisitilanteessa luottaa.

Nokian ja mobiilipalveluiden luvatussa maassa kansalaisilla on lupa odottaa parempaa.

Kyberuhkia ja somesotaa

Kun internet alkoi yleistyä Suomessa kesällä 1994, olin innoissani. Modeemin ja tietokoneen kautta avautui aivan uusi maailma. Ilmaisten palvelujen maailmanlaajuinen verkosto kuulosti melkein liian hyvältä ollakseen totta.

Alkuvuosien kehitys näyttikin lupaavalta: sähköpostia pystyi lähettämään kenelle tahansa, maailman lehdet olivat hiiren klikkauksen päässä ja ennen kaikkea netistä pystyi hakemaan tietoa kaikista mahdollisista asioista.

Uskoin, että Jugoslavian hajoamisesta alkanut sota (1992–1999) jäisi lajinsa viimeiseksi. Jatkossa sodat kävisivät mahdottomiksi, sillä ihmiset voisivat netin kautta itse nähdä, millaista vastapuolella olisi. Silloin he ymmärtäisivät, että omien johtajien lietsomat uhkat ja pelot olivat aiheettomia, koska vastapuolella on ihan samanlaisia ihmisiä kuin he itsekin. Uskoin, että tiedon ja viestinnän vapautuminen toisi maailmaan pysyvän rauhan.

Miten lapselliselta uskoni yksinomaan hyvään kehitykseen nyt vaikuttaakaan!

Ihmiset eivät halunneetkaan etsiä netistä tietoa vaan viihdettä. Netin ilmainen sisältö lähes tappoi ammattimaisen journalismin, jonka kilpailijaksi nousivat kaikenkirjavat blogit ja valeuutiset. Sosiaalinen media söi ihmisten vapaa-ajan. Näppäimistösoturit alkoivat kamppailla vääriä mielipiteitä vastaan varmana oman näkemyksensä oikeellisuudesta.

Armeija, netin alkuperäinen rahoittaja, palasi paikalle ja alkoi hyödyntää verkkoa omalla tavallaan. Ensin tiedusteluun (Echelon) ja vakoiluun (NSA/Snowden), sitten kyberhyökkäyksiin (Stuxnet), mielipidevaikuttamiseen (Twitter-botit), presidentinvaaleihin (RIA, Trump) ja jatkossa kenties robottisotaan, IoT-hyökkäyksiin ja Deepfake-väärennöksiin.

Kukapa olisi vielä 10 vuotta sitten uskonut, että Yhdysvaltojen presidentti ohjaa maansa yleistä mielipidettä ja hoitaa ulkomaanpolitiikkaa sosiaalisessa mediassa, suoranaisia valheita levittäen? Elämme totisesti oudossa maailmassa, jossa medialukutaito, maalaisjärki ja luottamus ovat yhä tärkeämpiä yhteiskunnan tukijalkoja.

Sotimisesta on tullut niin kallista, että vain suurvalloilla ja öljymailla on siihen varaa. Kyberkeinot ovat edullisia eikä niiden käytöstä jää kiinni. Siksi kyberkeinojen merkitys kasvaa nopeasti ja niitä saatetaan käyttää myös Suomea vastaan. Tai käytetään jo nyt?

Kyberasiat pakottavat pohtimaan myös Suomen maanpuolustuksen järjestämistä. Onko asevelvollisuuteen perustuva armeija enää tätä päivää? Miksi harjoitella sotimista metsässä, jos vihollinen tulee verkkoa pitkin ja pysäyttää Suomen infrastruktuurin kyberhyökkäyksillä, haittaohjelmilla tai sabotaaseilla? Ääripäät eivät koskaan ole realistisia, mutta minkälainen kompromissi näiden uhkakuvien väliltä pitäisi valita?

Kyberuhkia ja somesotaa - digiaikana sinäkin olet etulinjassa.

Kirjani (järjestyksessään kolmaskymmenesensimmäinen) käsittelee kyberturvallisuuden, verkkovaikuttamisen ja teknisen kehityksen trendejä. Sana "kyberturvallisuus" on tylsä ja saa ihmiset haukottelemaan, mutta tähän kirjaan olen koonnut mielenkiintoisia tietoja koko laajasta digitaalisen turvallisuuden kentästä. Uskon niiden puhuttelevan lukijaa ja herättävän ajatuksia tämän päivän ja lähitulevaisuuden kehityksestä. Niin ainakin itselleni kävi kirjaa tehdessäni.

Alaotsikko "digiaikana sinäkin olet etulinjassa" viittaa kahteen asiaan. Toisaalta kotimme on täynnä älykkäitä (=haavoittuvia) digilaitteita, joita voidaan käyttää palvelunestohyökkäyksiin ja muuhun vahingontekoon, ellemme osaa suojata verkkoja ja laitteitamme. Kenenkään ei pitäisi vaarantaa tahattomasti kansallista turvallisuutta.

Toisaalta olemme kaikki etulinjassa myös informaatiovaikuttamisen suhteen. Mielipiteitämme yritetään ohjailla valeuutisilla, Twitter-boteilla, hybridivaikuttamisella, mainosten mikrokohdistamisella ja muilla tavoilla, joita emme edes huomaa.

Voidaksemme vastustaa epäasiallisia vaikutusyrityksiä meidän on pidettävä huolta kansan medialukutaidosta, yleissivistyksestä ja kansallisesta luottamuksesta, vaikka jälkimmäinen onkin kovilla. Ja jokaisen pitäisi tunnistaa omat vääristymät, jotka ohjaavat ajattelua ja saavat reagoimaan somepäivityksiin.

Kirjan voit tilata kirjakaupasta tai suoraan kustantajalta.

Korjauksia:
s. 67 Kevitsan kaivos sijaitsee Sodankylässä, ei Sotkamossa
s. 165 kolluusio p.o. kolliisio

Lisäyksiä:
s. 58 (Kaspersky) mainittu NSA:n huolimaton 68-vuotias työntekijä tuomittiin yli viideksi vuodeksi vankeuteen.

Muuta:
Lisätietoja näppärästä Fingbox-laitteesta, joka vartioi kodin wlan-verkkoa ja älykkäitä kodinkoneita.