Lukiessani Remeksen uusinta kirjaa mieleen juolahti ajatus: tämä voisi olla tekoälyn kirjoittama. Mutta palataan siihen myöhemmin, ensin hieman taustaa.
Kyber- ja somevaikuttamisen tematiikkaa hyödyntänyt Horna-sarja oli kiinnostava jo yksin aiheensa vuoksi. Sen lopussa Remes kertoi törmänneensä aihepiiriin, josta virallinen Suomi halusi vaieta, ja ilmoitti seuraavan kirjan perustuvan tähän. Odotin kiinnostuneena, mitä tuleman pitää.
Kun tämän syksyn kirja Perikato sitten ilmestyi, olin jokseenkin pettynyt. Etukäteen hehkutettu aihe osoittautui maahanmuutoksi. Remes harjoittaa melkoista populismia väittäessään, että sen uhkakuvista halutaan vaieta. Aihetta on vatvottu mediassa loputtomiin, nykyään myös kriittisestä näkökulmasta.
Mainiota muuten, että Remes on viimeisenä merkittävänä suomalaiskirjailijana antanut periksi ja hyväksynyt kirjansa e-versioiden myynnin. Pystyin ostamaan kirjan pitkän junamatkan aikana ja lukemaankin läppärillä hyvän matkaa. E-versio oli myös selvästi edullisempi (17,90 vs. 21,90 e) kuin paperikirja, jotka remesmäiseen tapaan ovat paksuja ja vievät tilaa omassakin kirjahyllyssä.
Perikadon alku on lupava. Remes kuvaa elävästi kahden afganistanilaisen paperittoman piileskelyä Helsingissä ja heitä hyväntahtoisena hölmönä suojelevan Annan vaiheita. Mukaan kytkeytyy myös Panaman paperien kaltainen tietovuoto, jossa salaisia varallisuustietoja kaupitellaan Saksan viranomaisille.
Remes kritisoi Suomea siitä, että yhteiskunta sulkee silmänsä tulijoiden arvomaailmalta. "Jotkut pakolaismiehistä eivät osoittaneet mitän arvostusta naisia kohtaan, nämä olivat heille vain synnytysautomaatteja, joiden kuului todella miestä kaikissa asioissa" ja "Pahimmalta Annasta oli tuntunut nähdä kuinka osa suomalaisista - jopa sosiaalityöntekijöistä - ummisti rasismisyytösten pelossa silmänsä tyttöjen silpomiselta, perheiden sisäiseltä "kunniaväkivallalta" ja ulkomailla solmituilta alaikäsiten tyttöjen avioliitoilta".
Kritiikki on paikallaan, mutta "toimittajiksi oli palkattu henkilöitä, jotka olivat kokemattomia ja joilla oli vahva henkilökohtainen agenda" nostaa jo kulmakarvoja. Agenda tuntuu olevan myös Remeksellä itsellään.
Suuremmaksi kuvioksi kehittyy islamistien salajuoni Euroopan tuhoamiseksi, joihin liittyen Oulussa on surmattu kaksi jihadistia. Tästä voisi kehittää vaikka minkälaisen jännärin.
Mutta ei, kiinnostavan alun jälkeen Remes päätyy samaan asetelmaaan kuin kaikissa viimeaikaisissa kirjoissaan: taustalta paljastuu Venäjän salajuoni, jossa Suomi on kokoaan isompien tapahtumien näyttämönä. Kirjan päähenkilöksi nousee suomalaistaustainen CIA-agentti Robert Forsten. Kuten muissakin Remeksen kirjoissa, vastakkain on Suomen ja Venäjän etu, joiden välissä CIA:lla on oma roolinsa. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta romaani muuttuu aiempien remesten klooniksi.
Ja juuri siitä syystä uskon, että tekoäly olisi voinut kirjoittaa kirjan. Kun sille olisi syötetty lähtötietona Remeksen aiempi tuotanto ja annettu kirjan teemaksi islamin uhka, tulos olisi ollut jotain tällaista. Tekoäly ei pysty aitoon luovuuteen. Se pystyy vain varioimaan ja toistamaan vanhaa.
Kuin rutiinin pakosta Remes rakentaa niin monimutkaista juonikuviota, ettei se jaksa enää kiinnostaa. Mukaan sotketaan viestikoelaitoksella työskennellyt Venäjän myyrä, sukulaisten salattu historia ja USA:n uusoikeiston Venäjää myötäilevä juonittelu. Lopputaisteluissa ja -selvittelyissä en enää välittänyt, kuka tappaa kenetkin, ja mikä oli totuus isovanhemmista. Rakentamalla kirja islamistien salaliiton varaan ja jättämällä turhat koukerot pois tulos olisi ollut paljon kiinnostavampi. Nyt kaikki tuntuu vanhan toistolta. Ihan kuten tekoälyn tekemältä.
Sotkuisen juonen ja tapahtumien loputtoman vyöryn painaessa päälle kiinnostavinta on etsiä kirjasta ajankohtaisia viittauksia. Helsingin sanomien viestikoelaitos-paljastukset, nimeltä mainitut tärkeimmät ministerit, Skripalien myrkyttäminen ja jopa heinäkuussa tapahtunut pakkopalautuksen estoyritys Finnairin koneessa muodostavat ajankuvaa, joka kiinnostaa 20 vuoden päästä lukijaa. Viimeksi mainittu on tosin tarinan kannalta irrallinen ja turha, mutta herättää silti hilpeyttä. Kohtaus on kirjan alkupuolella, joten Remeksen on pitänyt lisätä se jälkikäteen.
Haastattelussa Remes kertoi jättävänsä käsikirjoituksen vasta viimeisten deadlinien jälkeen. Yleensä kiirettä ei huomaa, mutta tällä kertaa ainakin e-versiossa oli monia kummallisuuksia. Luvussa 38 lähes sama lause toistuu peräkkäisellä sivulla. Luvussa 61 Remes mainitsee päähenkilön lentävän Icelandairin Boeing 757:llä, mutta hetken päästä ilmavirta heiluttaakin Airbusia. Yhtiö käyttää vain Boeingeja. Luvussa 33 sanotaan arvoituksellisesti "Tomar oli saanut nimensä 1100-luvulla 188 Portugalissa toimineesta luostarista". Kun USA kiristi Rauma-Repolaa 1987, presidenttinä ei voinut olla "George W. Bush" vaan hänen isänsä (luku 71). Ja niin edelleen.
Yleensä Remes on kuvannut avainhenkilöiden surmat kursailematta, nyt yhden henkilön kuolema käy ilmi vain mainintana - aivan kuin tappokohtaus olisi editoitu jossain vaiheessa pois?
On harmi, että jokasyksyisestä romaanista on tullut Remekselle rutiinia. Varhaisemmat kirjat kuten Ruttokellot, 6/12 ja Pahan perimä olivat omaperäisiä ja mielikuvituksellisia.
Remes on ollut tällä viikolla muutenkin otsikoissa, koska mainio Jäätyvä helvetti (2015) sisälsi viittauksen Paraisilta tapahtuvaan sissi-iskuun. Siihen liittyen sain lukijalta sähköpostin, jossa hän arveli Remeksen takana olevan Suomen puolustusvoimien upseerien kollektiivin. Remes tuntuu kirjoittavan ulos sen, mitä upseerit eivät uskalla ääneen sanoa.
Kiinnostava teoria, mutta ei varmaankaan totta. Remes aloitti muilla kuin Venäjän uhkakuvilla ja on kirjoittanut myös muutamia nuorten kirjoja. Hänellä on epäilemättä läheiset välit puolustusvoimiin -- ehkä jo liiankin läheiset?
Jälkisanoissa Remes kirjoittaa arvoituksellisesti "olen vuosin mittaan keskustellut muun muassa erilaisissa turvallisuus- ja sotilasalan tehtävissä työskentelevien ihmisten kanssa luottamuksellisti. Tällä kertaa mukana on teemoja, joita tuntevat ihmiset korostivat luottamuksellisuuden merkitystä erityisesti. Se oli kiinnostavaa ottaen huomioon, kuinka arkisista asioista on kysymys - asioista, joiden käsittelyn avoimessa yhteiskunnassa luulisi olevan itsestään selvää". Miten tätä pitäisi tulkita?
Perikato loppuu lupaukseen, että Robert Forstenin tarina saa jatkoa. Taidan jättää väliin ja odottaa jotain uutta.
Kyber- ja somevaikuttamisen tematiikkaa hyödyntänyt Horna-sarja oli kiinnostava jo yksin aiheensa vuoksi. Sen lopussa Remes kertoi törmänneensä aihepiiriin, josta virallinen Suomi halusi vaieta, ja ilmoitti seuraavan kirjan perustuvan tähän. Odotin kiinnostuneena, mitä tuleman pitää.
Kun tämän syksyn kirja Perikato sitten ilmestyi, olin jokseenkin pettynyt. Etukäteen hehkutettu aihe osoittautui maahanmuutoksi. Remes harjoittaa melkoista populismia väittäessään, että sen uhkakuvista halutaan vaieta. Aihetta on vatvottu mediassa loputtomiin, nykyään myös kriittisestä näkökulmasta.
 |
| Ilkka Remes: Perikato |
Perikadon alku on lupava. Remes kuvaa elävästi kahden afganistanilaisen paperittoman piileskelyä Helsingissä ja heitä hyväntahtoisena hölmönä suojelevan Annan vaiheita. Mukaan kytkeytyy myös Panaman paperien kaltainen tietovuoto, jossa salaisia varallisuustietoja kaupitellaan Saksan viranomaisille.
Remes kritisoi Suomea siitä, että yhteiskunta sulkee silmänsä tulijoiden arvomaailmalta. "Jotkut pakolaismiehistä eivät osoittaneet mitän arvostusta naisia kohtaan, nämä olivat heille vain synnytysautomaatteja, joiden kuului todella miestä kaikissa asioissa" ja "Pahimmalta Annasta oli tuntunut nähdä kuinka osa suomalaisista - jopa sosiaalityöntekijöistä - ummisti rasismisyytösten pelossa silmänsä tyttöjen silpomiselta, perheiden sisäiseltä "kunniaväkivallalta" ja ulkomailla solmituilta alaikäsiten tyttöjen avioliitoilta".
Kritiikki on paikallaan, mutta "toimittajiksi oli palkattu henkilöitä, jotka olivat kokemattomia ja joilla oli vahva henkilökohtainen agenda" nostaa jo kulmakarvoja. Agenda tuntuu olevan myös Remeksellä itsellään.
Suuremmaksi kuvioksi kehittyy islamistien salajuoni Euroopan tuhoamiseksi, joihin liittyen Oulussa on surmattu kaksi jihadistia. Tästä voisi kehittää vaikka minkälaisen jännärin.
Mutta ei, kiinnostavan alun jälkeen Remes päätyy samaan asetelmaaan kuin kaikissa viimeaikaisissa kirjoissaan: taustalta paljastuu Venäjän salajuoni, jossa Suomi on kokoaan isompien tapahtumien näyttämönä. Kirjan päähenkilöksi nousee suomalaistaustainen CIA-agentti Robert Forsten. Kuten muissakin Remeksen kirjoissa, vastakkain on Suomen ja Venäjän etu, joiden välissä CIA:lla on oma roolinsa. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta romaani muuttuu aiempien remesten klooniksi.
Ja juuri siitä syystä uskon, että tekoäly olisi voinut kirjoittaa kirjan. Kun sille olisi syötetty lähtötietona Remeksen aiempi tuotanto ja annettu kirjan teemaksi islamin uhka, tulos olisi ollut jotain tällaista. Tekoäly ei pysty aitoon luovuuteen. Se pystyy vain varioimaan ja toistamaan vanhaa.
Kuin rutiinin pakosta Remes rakentaa niin monimutkaista juonikuviota, ettei se jaksa enää kiinnostaa. Mukaan sotketaan viestikoelaitoksella työskennellyt Venäjän myyrä, sukulaisten salattu historia ja USA:n uusoikeiston Venäjää myötäilevä juonittelu. Lopputaisteluissa ja -selvittelyissä en enää välittänyt, kuka tappaa kenetkin, ja mikä oli totuus isovanhemmista. Rakentamalla kirja islamistien salaliiton varaan ja jättämällä turhat koukerot pois tulos olisi ollut paljon kiinnostavampi. Nyt kaikki tuntuu vanhan toistolta. Ihan kuten tekoälyn tekemältä.
Sotkuisen juonen ja tapahtumien loputtoman vyöryn painaessa päälle kiinnostavinta on etsiä kirjasta ajankohtaisia viittauksia. Helsingin sanomien viestikoelaitos-paljastukset, nimeltä mainitut tärkeimmät ministerit, Skripalien myrkyttäminen ja jopa heinäkuussa tapahtunut pakkopalautuksen estoyritys Finnairin koneessa muodostavat ajankuvaa, joka kiinnostaa 20 vuoden päästä lukijaa. Viimeksi mainittu on tosin tarinan kannalta irrallinen ja turha, mutta herättää silti hilpeyttä. Kohtaus on kirjan alkupuolella, joten Remeksen on pitänyt lisätä se jälkikäteen.
Haastattelussa Remes kertoi jättävänsä käsikirjoituksen vasta viimeisten deadlinien jälkeen. Yleensä kiirettä ei huomaa, mutta tällä kertaa ainakin e-versiossa oli monia kummallisuuksia. Luvussa 38 lähes sama lause toistuu peräkkäisellä sivulla. Luvussa 61 Remes mainitsee päähenkilön lentävän Icelandairin Boeing 757:llä, mutta hetken päästä ilmavirta heiluttaakin Airbusia. Yhtiö käyttää vain Boeingeja. Luvussa 33 sanotaan arvoituksellisesti "Tomar oli saanut nimensä 1100-luvulla 188 Portugalissa toimineesta luostarista". Kun USA kiristi Rauma-Repolaa 1987, presidenttinä ei voinut olla "George W. Bush" vaan hänen isänsä (luku 71). Ja niin edelleen.
Yleensä Remes on kuvannut avainhenkilöiden surmat kursailematta, nyt yhden henkilön kuolema käy ilmi vain mainintana - aivan kuin tappokohtaus olisi editoitu jossain vaiheessa pois?
On harmi, että jokasyksyisestä romaanista on tullut Remekselle rutiinia. Varhaisemmat kirjat kuten Ruttokellot, 6/12 ja Pahan perimä olivat omaperäisiä ja mielikuvituksellisia.
Remes on ollut tällä viikolla muutenkin otsikoissa, koska mainio Jäätyvä helvetti (2015) sisälsi viittauksen Paraisilta tapahtuvaan sissi-iskuun. Siihen liittyen sain lukijalta sähköpostin, jossa hän arveli Remeksen takana olevan Suomen puolustusvoimien upseerien kollektiivin. Remes tuntuu kirjoittavan ulos sen, mitä upseerit eivät uskalla ääneen sanoa.
Kiinnostava teoria, mutta ei varmaankaan totta. Remes aloitti muilla kuin Venäjän uhkakuvilla ja on kirjoittanut myös muutamia nuorten kirjoja. Hänellä on epäilemättä läheiset välit puolustusvoimiin -- ehkä jo liiankin läheiset?
Jälkisanoissa Remes kirjoittaa arvoituksellisesti "olen vuosin mittaan keskustellut muun muassa erilaisissa turvallisuus- ja sotilasalan tehtävissä työskentelevien ihmisten kanssa luottamuksellisti. Tällä kertaa mukana on teemoja, joita tuntevat ihmiset korostivat luottamuksellisuuden merkitystä erityisesti. Se oli kiinnostavaa ottaen huomioon, kuinka arkisista asioista on kysymys - asioista, joiden käsittelyn avoimessa yhteiskunnassa luulisi olevan itsestään selvää". Miten tätä pitäisi tulkita?
Perikato loppuu lupaukseen, että Robert Forstenin tarina saa jatkoa. Taidan jättää väliin ja odottaa jotain uutta.
Minusta Pääkallokehrääjä, Karjalan lunnaat ja Pedon syleily olivat oikeasti hyviä. Sen jälkeen kirjoissa oli paljon uutta ja hyvää, mutta se joka oli hyvää ei ollut uutta ja se joka oli uutta ei ollut hyvää. Viimeisimpiä en ole jaksanut lukea lainkaan.
VastaaPoistaNykytekoäly ei ehkä pysty kovinkaan kummoisiin saavutuksiin kirjallisuuden parissa mutta todellinen Superäly pystyy ylittämään ihmisen luovuuden. Nyt vaan odotellaan sitä Superälyä.
VastaaPoista"Kritiikki on paikallaan, mutta "toimittajiksi oli palkattu henkilöitä, jotka olivat kokemattomia ja joilla oli vahva henkilökohtainen agenda" nostaa jo kulmakarvoja. Agenda tuntuu olevan myös Remeksellä itsellään."
VastaaPoistaMenikö tuo nyt niin väärin? Kyllä esim Hesarin Saksan kirjeenvaihtaja on aika uskomaton tapaus.
Toisenlainen agenda on Taavi Soininvaaralla. Neljäs Valtakunta tuli äskettäin luettua ja eipä tosiaan tarvitse herran kirjoihin enää palata. Saksan Afd, Itävallan Vapauspuolue, Italian mafia ja ties mitä samassa juonessa. Soininvaara kirjoittaa laskelmoitua propagandaa Saksan markkinoille. Ikäänkuin maahanmuuton, terrorismin ja "äärioikeiston" voisi kuitata hölmöllä salaliittoteorialla.
Luovuus ei ole mitään niin mystistä etteikö sitä voisi koneellisesti tuottaa. aivan varmasti voidaan tekoäly joka tekee kekseliätä romaaneja. Ei ehkä tänään mutta joskun. Puhdas skaalautumis kysymys joka ratkeaa jos halutaan
VastaaPoistaKyllä luovuus on aika mystistä. Miten ihminen voisi ohjelmoida sellaista koneelle, kun ei ole oppinut sitä itsekään? Kautta aikain taiteilijat ovat etsineet kadotettua luovuuttaan ja joutuneet tunnustamaan, ettei sitä voi ymmärtää.
VastaaPoistaMenikö tuo nyt niin väärin? Kyllä esim Hesarin Saksan kirjeenvaihtaja on aika uskomaton tapaus.
Kirjassani totean, että toimittajien ammattikunta on paljon homogeenisempaa kuin lukijansa. Alalle hakeutuvat tietynlaiset ihmiset. Tausta näkyy jutuissa, eikä ammattitaitokaan pysty täysin peittämään sen vaikutusta. "Vahva henkilökohtainen agenda" on silti paksusti sanottu. Inhimillistäkin näkökulmaa tarvitaan ja se kiinnostaa lukijoita.
"Miten tätä pitäisi tulkita?"
VastaaPoistaEikös tuon tyyppiset tekstit ole kuuluneet jo 1800-luvulta lähtien jännityskirjojen ja dekkareiden lajityyppeihin. Eli siis sellaiset alku- tai loppusanat, joissa kirjailija tuo jotenkin esiin sitä, että kirjan tarinoilla on joiltain osin enemmän tekemistä reaalimaailman kanssa kuin voisi pelkän kirjan lukemisen perusteella kuvitella. Sellaisilla teksteillä lisätään tarinan uskottavuutta, joissa kerrotaan kirjailijan olevan oikeassa elämässä tekemisissä rikosten tai vaikka puolustusvoimien edustajien kanssa. Alku- tai loppusanat ovat monissa dekkareissa tavallaan myös osa tarinaa. Monissa dekkareissa ne ovat sekoitelmaa fiktiosta ja reaalimaailmasta: joillain kirjailijoilla lähempänä totuutta, ja joillain hyvinkin kaukana siitä.
ei se oo luovuus mystistä se on vain tapa yhdistellä asioita hieman toisin kuin toiset. Viimekädessä aivot on vaan sähkökemiallinen laita ja kaikkis siellä tapahtuva on mallinnettavissa. Ja luovuus jollain tavalla on varmasti ratkeava ongelma. Kirjallista luovuutta montakertaluokkaa helpompi ongelma on säveltäminen
VastaaPoistahttps://futurism.com/a-new-ai-can-write-music-as-well-as-a-human-composer
ja siinä on vielä paljon tekemistä. Mutta ihmiset liioittelee poikkeusyksilöiden merkitystä. Kun jokin aivan uusi musiikki tyyli syntyy niin aina se on ollut asteittainen prosessi vaikka lopuksi yksi luovayksilö henkilöityykin siihen. samalla tavalla tekoälysäveltäjän pitäisi "seurata" musiikkimaailmaa ja sitten se voisi luoda jotain mitä koemme merkittävän erilaiseksi
Tähän mennessä ei aivoista ole löytynyt mitään mitä ei pysty emuloimaan sopivilla neuroprosessoreilla; enkä usko että tullaan löytämäänkään. Kuvitelma, että ihmisaivoissa on sellaista toiminnallisuutta, jota ei pystytä toteuttamaan on uskonnollista haaveajattelua ihmisen ainutlaatuisuudesta. Tämä on uskonnollista hihhulointia. Ihminen tullaan palauttamaan paikalleen maailmankaikkeudessa. Ihmisessä ei ole mitään ihmeellistä vaan vain arkisia sähkökemiallisia reaktioita.
VastaaPoistaBlogikirjoituksen alkuun viitaten Remes näyttää kotisivullaan ilkkaremes.com kirjoittavan uutudesta:
VastaaPoista"Edellisen kirjani eli Vapauden ristin jälkisanoissa mainitsen käsitteleväni seuraavassa tarinassa asioita, joista virallinen Suomi haluaa vaieta.
Kun tein tuon tarinan tosielämää sivuavaa, geopoliittisesti arkaluontoista teemaa koskevaa taustatyötä, törmäsin kuitenkin asioihin, joita en voinut käsitellä edes fiktiossa. Vaihdoin tarinan aihetta, mutta jollain tavoin aion palata tuohonkin aihepiiriin."
Tämä selvensi asiaa, kiitos. Kun kirjailija viittaa seuraavaan teokseen ja hänellä on paljon uskollisia lukijoita, tieto aiheen vaihtumisesta olisi voinut sisältyä tämän kirjan loppusanoihin.
VastaaPoistaNyt jäämme jännityksellä odottamaan, mikä on niin arkaluonteinen geopoliittinen asia, ettei sitä voi käsitellä edes fiktiossa...
Pitkälti samaa mieltä. Ei ainakaan alkusanoihin...
VastaaPoistaMiksi Järvisen mielestä maahanmuuton näkeminen uhkaksi on populismia tai jotenkin tuomittavaa?
VastaaPoistaVoisitko edes avata mitä tarkoitat maahanmuutolla.
Lue kirja niin ymmärrät, mitä tarkoitan. Kommenttini liittyivät siihen.
VastaaPoistaRemeksellä on 6 henkilön työryhmä kokoamassa kirjaan tietoja ja muokkaamaan tekstiä. Eli ei Remes kirjojaan itse kirjoita.
VastaaPoistaMistä tällainen tieto on peräisin?
VastaaPoistaAnalyyttinen hyvä bloggaus.
VastaaPoistaRemeksellä on näissä kirjoissaan paljon ajankohtaista, osa osuu - osa menee ohi,mutta aika näyttää osuuko kuitenkin. Oikeastaan edellisen Lari Vuori -sarjan avaus osa tuntui vähän nikottelevan, mutta sarja kasvoi Vapauden ristin arvoiseksi.
Vaikka maahanmuutosta on puhuttu ja kirjoitettu paljon Suomessa, ei kuitenkaan Euroopan ja globaalista perspektiivistä käsin. Mielestäni USA:n ja Venäjän kytkökset Eurooppaan ja Suomeen olivat mielenkiintoiset, ja niistähän ei täällä puhuta. Suomessa otetut kannat pakolaisuuteen ovat kuitenkin aika jyrkkiä ja joskus hyvinkin asenteellisia, puoleen jos toiseen. Ja luottamus rakoilee, mistä on syytäkin olla huolissaan. Miinuksena kirjassa olivat liian moninaiset juonen pätkät.
VastaaPoistaLuin juuri kyseisen kirjan.
VastaaPoistaHyllyni on täynnä Remeksen kirjoja.
Jos taso menee näin alas ja sekavaksi olkoon tämä viimeinen.
Kiireellä kirjoitettu sekavakoilusoppa.
Ei kiitos.
Olisipa Remes valinnut sen alunperin lupaamansa aiheen. Nämä CIA/Venäjä-jutut ovat niin loppuunkaluttuja. Horna-sarjassa oli sentään vielä omaperäisiä ideoita.
VastaaPoista"Minusta Pääkallokehrääjä, Karjalan lunnaat ja Pedon syleily olivat oikeasti hyviä. "
VastaaPoistaOlen täsmälleen samaa mieltä!
Juuri sain päätökseen Perikadon ja allekirjoitan pitkälti Petterin huomiot: hienosti alkava kirja lässähtää ja tarina on jotenkin ponneton - monet viittaukset jäävät todella pinnallisiksi - mm. jossain vaiheessa ihmettelin mikä pointti tällä Lukalla on koko tarinassa, kun hän poistuu näyttämöltä ja ilmaantuu loppusivuilla paljastusrahojen jaon yhteydessä. Rahaliikenteeseen olisi voinut upottaa jotain juonikäänteitä.
VastaaPoistaKaikki Remekset on tullut tähän asti kaluttua ja tässä ensimmäistä kertaa osui useita kirjoitusvirheitä häiritsevästi silmiin (mm. "vaapautuksen", "Cobentz" (nimi oli Coblentz), ECGS muuttuu ESGC:ksi), myös sanoja puuttuu, esim. s.389 "Hän piteli Annaa hengenpelastuksesta käytettävällä [otteella] ja ... " . Suurin osa kirjan loppupuolella, ei olisi tarvittu tekoälyä näiden korjaamiseen.
Liekö tullut jonkinlainen hätä julkaisun kanssa. Tekoälyn en vielä pystyvät kirjan kirjoittamiseen vaikka aika mielikuvituksetonhan tää oli.
Cobentzia en huomannutkaan. Sen sijaan jo luvussa 16 oli "esimeriksi", minkä jokaisen koneellisen oikoluvun pitäisi kyllä bongata. Luvussa 33 pilkku on ilmeisesti vaihtunut pisteeksi, mutta sitä seuraavan pienen alkukirjaimen vuoksi tämäkin pitäisi havaita koneellisesti: ”Kukaan muu heistä ei tiennyt, ei edes Mathis Leroy. että Tomar oli perustettu toista operaatiota varten”.
VastaaPoistaVirheet, joissa sana muuttuu toiseksi suomen kielen sanaksi tai lauseesta puuttuu jotain, vaativat huolellista ihmislukijaa. Yksinkertaisen koneellisen tarkistuksen tekemättä jättäminen kertoo myös kustantajan huolimattomuudesta.
Kappaleen 38 alussa näytti olevan muutama eri versio samoista asioista, liekö jäänyt korjattu alkuperäisen seuraksi? Kirjoitusvirheet keskeyttävät ikävästi lukemisen flown, kun ne hyppäävät silmille. Mielestäni ihan vetävä kirja, jossain määrin liian ennalta arvattava.
VastaaPoista