Olin illalla ulkoiluttamassa koiraa, kun vastaan tuli paksu mustaihoinen tyttö jakamassa mainoslehtiä. Hämmästyin hänen kääntyessä puoleeni ja kysyessä virheettömällä suomen kielellä "Olisiko sinulla heittää röökiä?". Ei ollut, koska en polta. En ole koskaan edes kokeillut.
Ylipaino ja tupakanpoltto... tuntuu siltä, että ainakin Suomessa syntyneet maahanmuuttajien jälkeläiset sopeutuvat oloihimme turhankin hyvin. He omaksuvat jopa paheemme. Kielikään ei ole ongelma, kun sen oppii vauvasta lähtien.
Sydäntä lämmittää nähdä, miten pienet mustaihoiset tytöt ja pojat kulkevat koulutietä yhdessä vaaleiden suomalaisten kanssa, tai miten nuorisoporukoissa on molempia sulassa sovussa. Lapset eivät tee eroa ihonvärin tai alkuperän perusteella, eikä kielimuuria ole.
Toinen ryhmä ovat ilmeisesti Aasiasta adoptoidut lapset, joita näkee suomalaisilla vanhemmilla yhä useammin.
Kun nämä kasvavat aikuisiksi, monissa ammateissa ja asiakaspalvelutehtävissä törmää selvästi eri näköisiin henkilöihin, jotka kuitenkin puhuvat täysin virheetöntä suomea. Se yllättää. Olemme tottuneet siihen, että eri näköiset puhuvat suomea huonosti tai eivät lainkaan. Suu voikin loksahtaa auki, ellei ole varautunut uuden sukupolven suomalaisiin.
Kansainvälinen adoptointi ja maahanmuutto todella muuttavat kuvaa suomalaisuudesta - ja hyvään suuntaan. Se on hyvä muistaa nyt, kun pannasta vapautunut maahanmuuttokeskustelu on keskittynyt lähinnä ongelmiin ja kielteisiin ilmiöihin.
On tärkeää, ettei ketään syrjitä yksin ihonvärin tai rodun vuoksi. Meidän perisuomalaisten on palkittava sopeutuminen tasapuolisella ja luontevalla kohtelulla -- muutoin meillä ei ole kanttia sitä edes vaatia.
Todellista rasismia ei ole se, että haluaa keskustella maahanmuuton määristä ja ongelmakohdista, vaan se, että syrjii toista suomalaista ulkonäön tai taustan perusteella.
Ajatuksia ja havaintoja digitaalisesta maailmasta. Webissä Petteri Järvinen Oy. Seuraa myös Twitterissä @petterij ja Instassa petterijj.
Linkit
▼
lauantai 31. heinäkuuta 2010
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Salaisuuksien aika on ohi
Wikileaks julkaisi pari päivää sitten yli 90 000 sivua salaisia dokumentteja Afganistanin sodasta. Viime keväänä saman lähteen kautta tuli julkisuuteen video, jossa amerikkalainen helikopteri erehtyi ampumaan toimittajia kapinallisina.
Wikileaks on oikea avoimuuden perikuva. Valtiot joutuvat huomaamaan, että salaisuuksien pitäminen on lähes mahdotonta. Aina löytyy henkilöitä, joiden kautta kiusalliset tiedot päätyvät nettiin ja kaikkien nähtäviksi. Ja toisin kuin aikoinaan tietoja julkaissut lehdistö, nettimedia ei kysele lupia eikä sitä voi haastaa edes oikeuteen ellei varsinaista tietovuodon tekijää löydetä.
Kuuntelin klo 7:n Aamun peiliä, jossa oli Paula Vilenin raportti Yhdysvalloista. Se päättyi CBS:n iltauutisista leikattuun haastattelupätkään, jossa tunnettu ihmisoikeus- ja sananvapausjuristi Floyd Abrams totesi tähän tapaan: Wikileaks-vuoto osoittaa, että mikään salaisuus ei ole enää turvassa, ja meidän on sopeuduttava siihen.
Yleensä aamu-uutisten raportit toistuvat samanlaisina lähetyksestä toiseen, mutta jostain syystä kello 8:n lähetys jätti Paula Vilenin raportista CBS-lainauksen pois.
Abrams on tietenkin oikeassa. Ei yksin Yhdysvaltojen, vaan kaikkien muidenkin maiden on entistä vaikeampi lakaista virheitä maton alle ja kuvitella, että confidential-leima papereissa pitää luurangot poissa julkisuudesta. Ehkä pelko paljastumisesta alkaa jopa vaikuttaa ennaltaehkäisevästi ja saa valtiot toimimaan vastuullisemmin.
Valtiot tietävät yhä enemmän kansalaisistaan, mutta vastaavasti me tiedämme yhä enemmän valtioista.
Yksi kysymys nousee kuitenkin mieleen: jos 9/11-isku olisi ollut salaliitto, eikö papereita olisi jo vuotanut Wikileaksiin? Totuus tuon päivän tapahtumista on amerikkalaisille paljon suurempi asia kuin Afganistanin sota tai sen siviiliuhrit.
Wikileaks on oikea avoimuuden perikuva. Valtiot joutuvat huomaamaan, että salaisuuksien pitäminen on lähes mahdotonta. Aina löytyy henkilöitä, joiden kautta kiusalliset tiedot päätyvät nettiin ja kaikkien nähtäviksi. Ja toisin kuin aikoinaan tietoja julkaissut lehdistö, nettimedia ei kysele lupia eikä sitä voi haastaa edes oikeuteen ellei varsinaista tietovuodon tekijää löydetä.
Kuuntelin klo 7:n Aamun peiliä, jossa oli Paula Vilenin raportti Yhdysvalloista. Se päättyi CBS:n iltauutisista leikattuun haastattelupätkään, jossa tunnettu ihmisoikeus- ja sananvapausjuristi Floyd Abrams totesi tähän tapaan: Wikileaks-vuoto osoittaa, että mikään salaisuus ei ole enää turvassa, ja meidän on sopeuduttava siihen.
Yleensä aamu-uutisten raportit toistuvat samanlaisina lähetyksestä toiseen, mutta jostain syystä kello 8:n lähetys jätti Paula Vilenin raportista CBS-lainauksen pois.
Abrams on tietenkin oikeassa. Ei yksin Yhdysvaltojen, vaan kaikkien muidenkin maiden on entistä vaikeampi lakaista virheitä maton alle ja kuvitella, että confidential-leima papereissa pitää luurangot poissa julkisuudesta. Ehkä pelko paljastumisesta alkaa jopa vaikuttaa ennaltaehkäisevästi ja saa valtiot toimimaan vastuullisemmin.
Valtiot tietävät yhä enemmän kansalaisistaan, mutta vastaavasti me tiedämme yhä enemmän valtioista.
Yksi kysymys nousee kuitenkin mieleen: jos 9/11-isku olisi ollut salaliitto, eikö papereita olisi jo vuotanut Wikileaksiin? Totuus tuon päivän tapahtumista on amerikkalaisille paljon suurempi asia kuin Afganistanin sota tai sen siviiliuhrit.
maanantai 26. heinäkuuta 2010
Helsingin uimarannalla ei muka saisi kuvata
Tuttu kertoi olleensa Lauttasaaren uimarannalla, kun hänelle oli tultu huomauttamaan, että omien lasten valokuvaaminen on kielletty. Samanlainen kielto on voimassa Helsingin uimastadionilla ja Kumpulan maauimalassa.
Miksi ihmeessä uimarannalla ei saisi kuvata? Helsingin Sanomien haastattelema uimastadionin edustaja kertoi pari viikkoa sitten, että syynä ovat pedofiilit. On epäilty, että lasten uintikuvia on otettu muihinkin kuin kotialbumeihin.
Siis epäilty. Mitään näyttöä asiasta ei ole. Mikä estää pedofiileja tulemasta paikan päälle ja katselemasta lapsia ihan livenä? Ja vaikka joku heistä kuvaisi lapsia, miten vaarallisia tällaiset kuvat voisivat olla?
Pedofiilit ovat kuin terroristeja -- heidän uhkallaan voidaan perustella melkein mitä tahansa: nettisensuuria, hakukoneiden käytön valvontaa ja nyt myös kuvauksen kieltämistä. On täysin kohtuutonta estää perheitä kuvaamasta omia lapsiaan vain sen vuoksi, että joku epäilee pedofiilien käyttävän tilaisuutta hyväkseen. Syyttömille aiheutuva haitta ei ole missään suhteessa todelliseen ongelmaan.
Kuvauskieltojen lisääntyminen on huolestuttavaa, sillä kameroiden määrä kasvaa ja kuvausharrastus yleistyy. Lisäksi viranomaiset pystyttävät koko ajan omia valvontakameroitaan, eikä sitä kehitystä säätele mikään laki. Turvallisuuden nimissä meitä ja toimiamme saa kuvata melkein missä vain, mutta me emme saisi tehdä samoin.
Kuvauskielloille ei yleensä ole juridista perustetta. Omia lapsia (ja vähän muitakin) saa kuvata julkisella uimarannalla vapaasti, kunhan kuvat jäävät omaan käyttöön eikä niitä julkaista netissä tai käytetä kaupallisesti hyödyksi. Kuvaus voidaan kieltää ainoastaan paikoissa, joihin pääsy on jollain tavalla rajoitettu. Paikan omistaja voi asettaa kuvauskiellon pääsyn ehdoksi. Uimastadion saattaa täyttää ehdon, mutta kaikille avoin uimaranta ei varmasti täytä.
Meidän kuvausharrastajien on syytä puolustaa oikeuksiamme, sillä omaan käyttöön kuvaaminen on samanlainen sähköinen perusoikeus kuin vaikkapa omaan käyttöön kopiointi.
Miksi ihmeessä uimarannalla ei saisi kuvata? Helsingin Sanomien haastattelema uimastadionin edustaja kertoi pari viikkoa sitten, että syynä ovat pedofiilit. On epäilty, että lasten uintikuvia on otettu muihinkin kuin kotialbumeihin.
Siis epäilty. Mitään näyttöä asiasta ei ole. Mikä estää pedofiileja tulemasta paikan päälle ja katselemasta lapsia ihan livenä? Ja vaikka joku heistä kuvaisi lapsia, miten vaarallisia tällaiset kuvat voisivat olla?
Pedofiilit ovat kuin terroristeja -- heidän uhkallaan voidaan perustella melkein mitä tahansa: nettisensuuria, hakukoneiden käytön valvontaa ja nyt myös kuvauksen kieltämistä. On täysin kohtuutonta estää perheitä kuvaamasta omia lapsiaan vain sen vuoksi, että joku epäilee pedofiilien käyttävän tilaisuutta hyväkseen. Syyttömille aiheutuva haitta ei ole missään suhteessa todelliseen ongelmaan.
Kuvauskieltojen lisääntyminen on huolestuttavaa, sillä kameroiden määrä kasvaa ja kuvausharrastus yleistyy. Lisäksi viranomaiset pystyttävät koko ajan omia valvontakameroitaan, eikä sitä kehitystä säätele mikään laki. Turvallisuuden nimissä meitä ja toimiamme saa kuvata melkein missä vain, mutta me emme saisi tehdä samoin.
Kuvauskielloille ei yleensä ole juridista perustetta. Omia lapsia (ja vähän muitakin) saa kuvata julkisella uimarannalla vapaasti, kunhan kuvat jäävät omaan käyttöön eikä niitä julkaista netissä tai käytetä kaupallisesti hyödyksi. Kuvaus voidaan kieltää ainoastaan paikoissa, joihin pääsy on jollain tavalla rajoitettu. Paikan omistaja voi asettaa kuvauskiellon pääsyn ehdoksi. Uimastadion saattaa täyttää ehdon, mutta kaikille avoin uimaranta ei varmasti täytä.
Meidän kuvausharrastajien on syytä puolustaa oikeuksiamme, sillä omaan käyttöön kuvaaminen on samanlainen sähköinen perusoikeus kuin vaikkapa omaan käyttöön kopiointi.
sunnuntai 25. heinäkuuta 2010
Globalisaatiopullassa ei ole pelkkiä rusinoita
Globalisaatio on sekä vihattu että pidetty termi. Pidetty se on silloin, kun surffaamme netissä ja koko maailma on näppäimistön ulottuvilla. Napin painalluksella voimme siirtyä maasta toiseen, katsoa web-kameran reaaliaikaista kuvaa eri puolilta maapalloa ja lähettää sähköpostia kenelle tahansa.
Niin ikään on hienoa, että voimme tilata eksoottisia tavaroita ulkomaisista verkkokaupoista. Kun olemme ulkomailla, matkapuhelin tavoittaa meidät aivan yhtä helposti kuin istuisimme kotisohvalla. Edes äänenlaadussa ei ole eroa. Moni puhelu alkaakin nykyään kysymyksellä "moi, missä sä oot?". Ei silti, että fyysisellä sijainnilla olisi mitään merkitystä - kyse on vain uteliaisuudesta ja kohteliaisuudesta.
Globalisaatio ei rajoitu pelkkään sähköiseen viestintään. Voimme lentää halvalla pitkin poikin Eurooppaa (jopa taksi naapurikaupunkiin maksaa enemmän) ja käydä shoppailemassa Lontoossa tai Pariisissa. Maailma on todellakin kuin yksi iso kylä.
Vähemmän hienoa globalisaatio on silloin, kun suomalaiset työpaikat siirtyvät sen myötä halvempiin maihin: Viroon, Itä-Eurooppaan tai Kauko-Itään. Tai kun huomaamme, että maamme on alkanut kiinnostaa myös taskuvarkaita, kerjäläisiä ja elintasopakolaisia.
On turha kuvitella, että voisimme säilyttää internetin, esteettömän viestinnän ja halvat ulkomaanmatkat ja silti pakottaa yritykset pitämään työpaikat Suomessa tai estää ei-toivottujen henkilöiden saapumisen Suomeen. Kolikolla on aina kaksi puolta. Nurjaan puoleen on vain sopeuduttava ja mietittävä, mitä voimme tehdä vaikutusten lieventämiseksi. Poistuvien työpaikkojen tilalle on luotava uusia. Entisen osaamisen rinnalle on synnytettävä uutta. On sopeuduttava siihen, että Suomessa asuu jatkossa yhä enemmän kieleltään, ihonväriltään ja taustaltaan erilaisia ihmisiä.
On sopeuduttava myös siihen, ettei Suomen "ainutlaatuinen kieli ja kulttuuri" voi säilyä muuttumattomana. Kansallinen identiteettimme on muutenkin varsin nuorta ja saanut vaikutteita niin Ruotsin kuin Venäjänkin suunnalta. "Suomi suomalaisille" -slogan saa uskomaan, että olisi jotain puhdasta ja aitoa suomalaista, joka pitäisi säilyttää jälkipolville. Mitä se voisi olla? Sauna, sisu, viina vai jotain muuta?
Lähimmäksi vanhan säilyttämistä on päästy Pohjois-Koreassa. Siellä juuri mikään ei ole muuttunut kymmeniin vuosiin. Hinta on kuitenkin kova; yhteyksiä ulkomaailmaan ei ole ja nettiyhteyskin on sallittu vain harvoille maassa oleskeleville ulkomaisille avustustyöntekijöille.
Ajatus siitä, että yli puolet suomalaisista olisi jonain päivänä muslimeja, ei huolestuta minua niinkään uskonnon tai kulttuurin säilymisen kannalta. Molemmat tulevat muuttumaan joka tapauksessa. Huolestuttavaa on se, että globalisaation ansiosta muutos tapahtuu parin sukupolven aikana, eli paljon nopeammin kuin mihin yhteiskunta ja sen jäsenet pystyvät sopeutumaan. Juuri siinä on taloudenkin globalisoitumisen ongelma: muutos on luonnollinen, mutta se tapahtuu nyt nopeudella, johon rakenteet eivät yksinkertaisesti pysty.
Lisäksi huolta aiheuttaa islamin luonne. Länsimaiselle ihmiselle islamn näyttäytyy kahlitsevana ja ahdistavana uskontona, joka määrää tarkkaan kannattajiensa elämää. Kun islamn ylittää uutiskynnyksen, se tapahtuu yleensä kielteisessä merkityksessä. Aiheena on Iranin, Pakistanin tai Saudi-Arabian tapahtumat - kaikki maita, joita ei voi parhaalla tahdollakaan pitää kehityksen tai demokratian edistäjinä. Ortodoksien nousu enemmistöksi ei herättäisi lainkaan samanlaista huolestumista.
Islam ei ole länteen levitessään juurikaan länsimaistunut. Se pitää tiukasti kiinni omista, perinteisistä arvoistaan ja opeistaan. Jos islam osoittautuu immuuniksi globalisoitumisen myönteisille vaikutuksille, myös Suomen on syytä varautua tulevaan ajoissa.
Niin ikään on hienoa, että voimme tilata eksoottisia tavaroita ulkomaisista verkkokaupoista. Kun olemme ulkomailla, matkapuhelin tavoittaa meidät aivan yhtä helposti kuin istuisimme kotisohvalla. Edes äänenlaadussa ei ole eroa. Moni puhelu alkaakin nykyään kysymyksellä "moi, missä sä oot?". Ei silti, että fyysisellä sijainnilla olisi mitään merkitystä - kyse on vain uteliaisuudesta ja kohteliaisuudesta.
Globalisaatio ei rajoitu pelkkään sähköiseen viestintään. Voimme lentää halvalla pitkin poikin Eurooppaa (jopa taksi naapurikaupunkiin maksaa enemmän) ja käydä shoppailemassa Lontoossa tai Pariisissa. Maailma on todellakin kuin yksi iso kylä.
Vähemmän hienoa globalisaatio on silloin, kun suomalaiset työpaikat siirtyvät sen myötä halvempiin maihin: Viroon, Itä-Eurooppaan tai Kauko-Itään. Tai kun huomaamme, että maamme on alkanut kiinnostaa myös taskuvarkaita, kerjäläisiä ja elintasopakolaisia.
On turha kuvitella, että voisimme säilyttää internetin, esteettömän viestinnän ja halvat ulkomaanmatkat ja silti pakottaa yritykset pitämään työpaikat Suomessa tai estää ei-toivottujen henkilöiden saapumisen Suomeen. Kolikolla on aina kaksi puolta. Nurjaan puoleen on vain sopeuduttava ja mietittävä, mitä voimme tehdä vaikutusten lieventämiseksi. Poistuvien työpaikkojen tilalle on luotava uusia. Entisen osaamisen rinnalle on synnytettävä uutta. On sopeuduttava siihen, että Suomessa asuu jatkossa yhä enemmän kieleltään, ihonväriltään ja taustaltaan erilaisia ihmisiä.
On sopeuduttava myös siihen, ettei Suomen "ainutlaatuinen kieli ja kulttuuri" voi säilyä muuttumattomana. Kansallinen identiteettimme on muutenkin varsin nuorta ja saanut vaikutteita niin Ruotsin kuin Venäjänkin suunnalta. "Suomi suomalaisille" -slogan saa uskomaan, että olisi jotain puhdasta ja aitoa suomalaista, joka pitäisi säilyttää jälkipolville. Mitä se voisi olla? Sauna, sisu, viina vai jotain muuta?
Lähimmäksi vanhan säilyttämistä on päästy Pohjois-Koreassa. Siellä juuri mikään ei ole muuttunut kymmeniin vuosiin. Hinta on kuitenkin kova; yhteyksiä ulkomaailmaan ei ole ja nettiyhteyskin on sallittu vain harvoille maassa oleskeleville ulkomaisille avustustyöntekijöille.
Ajatus siitä, että yli puolet suomalaisista olisi jonain päivänä muslimeja, ei huolestuta minua niinkään uskonnon tai kulttuurin säilymisen kannalta. Molemmat tulevat muuttumaan joka tapauksessa. Huolestuttavaa on se, että globalisaation ansiosta muutos tapahtuu parin sukupolven aikana, eli paljon nopeammin kuin mihin yhteiskunta ja sen jäsenet pystyvät sopeutumaan. Juuri siinä on taloudenkin globalisoitumisen ongelma: muutos on luonnollinen, mutta se tapahtuu nyt nopeudella, johon rakenteet eivät yksinkertaisesti pysty.
Lisäksi huolta aiheuttaa islamin luonne. Länsimaiselle ihmiselle islamn näyttäytyy kahlitsevana ja ahdistavana uskontona, joka määrää tarkkaan kannattajiensa elämää. Kun islamn ylittää uutiskynnyksen, se tapahtuu yleensä kielteisessä merkityksessä. Aiheena on Iranin, Pakistanin tai Saudi-Arabian tapahtumat - kaikki maita, joita ei voi parhaalla tahdollakaan pitää kehityksen tai demokratian edistäjinä. Ortodoksien nousu enemmistöksi ei herättäisi lainkaan samanlaista huolestumista.
Islam ei ole länteen levitessään juurikaan länsimaistunut. Se pitää tiukasti kiinni omista, perinteisistä arvoistaan ja opeistaan. Jos islam osoittautuu immuuniksi globalisoitumisen myönteisille vaikutuksille, myös Suomen on syytä varautua tulevaan ajoissa.
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Haastavia haasteita
Suomen kieleen on pesiytynyt amerikkalainen tapa kutsua kaikkea vaikeaa haastavaksi. Tuore esimerkki parin päivän takaisesta sanomalehdestä: Intiaan meno oli kokemuksena haastava.
Haastava-termiä käytetään, koska se kuulostaa hienommalta kuin "vaikea" tai "hankala". Amerikkalaiseen kesto-optimismiin challenge sopii, mutta suomessa haasteita on tähän asti lähetetty lähinnä oikeuteen. Englannissa vastaavaa päällekkäisyyttä ei ole; jokainen tv:tä katsova oppii nopeasti että haaste oikeuteen on "subpoena" (joka tosin lausutaan sapina).
Onko haastavuus oikeasti yleistynyt vai onko kyse vain näköharhasta? Etsin Helsingin Sanomien mainiosta verkkoarkistosta montako kertaa sanat "haaste" ja "haastava" ovat esiintyneet eri vuosina. Hesarin arkisto voittaa Googlen, sillä se osaa palauttaa taivutusmuodot kantasanoiksi. Valitettavasti haun rajaus vuoden tarkkuudella onnistuu vain vuodesta 2000 eteenpäin, joten 1990-luvulta ei ole tilastoa. Oletan, että haastavuuden liisäntyminen on tämän vuosituhannen ilmiö, mutta jätän tarkemman analyysin jollekin suomen kielen graduaihetta kaipaavalle.
Koska vuosi 2010 on vasta vähän yli puolivälissä, tämän vuoden lukema on saatu suhteuttamalla esiintymät kuluneiden päivien määrään. Luku on siis tasaisen vauhdin taulukon mukainen ennuste.
(kaikki Helsingin Sanomien kirjoitukset)
Tässä aineistossa sana haastava on yleistynyt lähes kaksinkertaiseksi kymmenessä vuodessa. Sen sijaan haaste-sanassa ei ole tapahtunut suurtakaan muutosta. Vuoden 2004 piikki on erikoinen, eikä sille löydy mitään ilmeistä selitystä.
Tein saman laskelman myös sanasta ongelma. Työhypoteesi oli, että niiden määrä olisi vähentynyt samassa suhteessa. Niin ei kuitenkaan näyttänyt käyneen: vuonna 2000 ongelmia oli 6738 ja tämän vuoden ennuste 5720. Laskua kyllä, mutta ei kovin merkittävästi. Vuoden 2004 piikki (7717 esiintymää) havaitaan myös ongelmien kohdalla.
Vielä yksi mielenkiintoinen ilmiö. Haastava-sanaa painottamalla kirjoittaja haluaa päteä ja näyttää todellista fiksummalta. Siksi laskin erikseen sanan esiintymät mielipidekirjoitusten joukossa. Nyt lista näyttää tällaiselta:
(vain mielipidekirjoitukset)
Näitä eroja voisi pitää jo tilastollisesti merkittävinä, joskin lukujen pienuus vaikeuttaa varmojen johtopäätösten tekemistä. Ei voi olla pelkkää sattumaa, että haastava-sana on yleistynyt vuodesta 2000 vuoteen 2008 verrattuna yli viisinkertaiseksi. Ja näissäkin luvuissa näkyy vuoden 2004 lokaali maksimi, joskin se ylitettiin jo kolme vuotta myöhemmin.
Ilmaisut kuluvat liiallisessa käytössä. Ei siis kannata turhaan viljellä haastavuutta ja kuvitella, että siten vaikuttaa todellista fiksummalta. Voi olla täsmälleen päinvastoin.
Haastava-termiä käytetään, koska se kuulostaa hienommalta kuin "vaikea" tai "hankala". Amerikkalaiseen kesto-optimismiin challenge sopii, mutta suomessa haasteita on tähän asti lähetetty lähinnä oikeuteen. Englannissa vastaavaa päällekkäisyyttä ei ole; jokainen tv:tä katsova oppii nopeasti että haaste oikeuteen on "subpoena" (joka tosin lausutaan sapina).
Onko haastavuus oikeasti yleistynyt vai onko kyse vain näköharhasta? Etsin Helsingin Sanomien mainiosta verkkoarkistosta montako kertaa sanat "haaste" ja "haastava" ovat esiintyneet eri vuosina. Hesarin arkisto voittaa Googlen, sillä se osaa palauttaa taivutusmuodot kantasanoiksi. Valitettavasti haun rajaus vuoden tarkkuudella onnistuu vain vuodesta 2000 eteenpäin, joten 1990-luvulta ei ole tilastoa. Oletan, että haastavuuden liisäntyminen on tämän vuosituhannen ilmiö, mutta jätän tarkemman analyysin jollekin suomen kielen graduaihetta kaipaavalle.
Koska vuosi 2010 on vasta vähän yli puolivälissä, tämän vuoden lukema on saatu suhteuttamalla esiintymät kuluneiden päivien määrään. Luku on siis tasaisen vauhdin taulukon mukainen ennuste.
| vuosi | haaste | haastava |
| 2000 | 1155 | 263 |
| 2001 | 1004 | 235 |
| 2002 | 1239 | 301 |
| 2003 | 1229 | 320 |
| 2004 | 1902 | 462 |
| 2005 | 1360 | 418 |
| 2006 | 1476 | 413 |
| 2007 | 1513 | 474 |
| 2008 | 1600 | 583 |
| 2009 | 1270 | 469 |
| 2010 | 1314 | 505 |
Tässä aineistossa sana haastava on yleistynyt lähes kaksinkertaiseksi kymmenessä vuodessa. Sen sijaan haaste-sanassa ei ole tapahtunut suurtakaan muutosta. Vuoden 2004 piikki on erikoinen, eikä sille löydy mitään ilmeistä selitystä.
Tein saman laskelman myös sanasta ongelma. Työhypoteesi oli, että niiden määrä olisi vähentynyt samassa suhteessa. Niin ei kuitenkaan näyttänyt käyneen: vuonna 2000 ongelmia oli 6738 ja tämän vuoden ennuste 5720. Laskua kyllä, mutta ei kovin merkittävästi. Vuoden 2004 piikki (7717 esiintymää) havaitaan myös ongelmien kohdalla.
Vielä yksi mielenkiintoinen ilmiö. Haastava-sanaa painottamalla kirjoittaja haluaa päteä ja näyttää todellista fiksummalta. Siksi laskin erikseen sanan esiintymät mielipidekirjoitusten joukossa. Nyt lista näyttää tällaiselta:
| vuosi | haaste | haastava |
| 2000 | 111 | 14 |
| 2001 | 99 | 16 |
| 2002 | 91 | 15 |
| 2003 | 113 | 16 |
| 2004 | 191 | 38 |
| 2005 | 130 | 22 |
| 2006 | 175 | 35 |
| 2007 | 203 | 51 |
| 2008 | 215 | 73 |
| 2009 | 113 | 29 |
| 2010 | 176 | 47 |
Näitä eroja voisi pitää jo tilastollisesti merkittävinä, joskin lukujen pienuus vaikeuttaa varmojen johtopäätösten tekemistä. Ei voi olla pelkkää sattumaa, että haastava-sana on yleistynyt vuodesta 2000 vuoteen 2008 verrattuna yli viisinkertaiseksi. Ja näissäkin luvuissa näkyy vuoden 2004 lokaali maksimi, joskin se ylitettiin jo kolme vuotta myöhemmin.
Ilmaisut kuluvat liiallisessa käytössä. Ei siis kannata turhaan viljellä haastavuutta ja kuvitella, että siten vaikuttaa todellista fiksummalta. Voi olla täsmälleen päinvastoin.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Enemmistö suomalaisista muslimeja vuonna 2170?
Miltä tuntuisi ajatus Suomesta, jonka väestöstä yli puolet on muslimeja? Ei muslimiksi kääntyneitä kantasuomalaisia vaan maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään, jotka on kasvatettu muslimeiksi lapsesta lähtien.
Vielä viime vuonna tällaisesta tulevaisuudennäkymästä pystyi keskustelemaan vain anonyymisti netissä. Perinteinen media ei olisi rohjennut tarttua aiheeseen pitkällä tikullakaan, päättäjistä nyt puhumattakaan.
Siksi hieraisin silmiäni, kun huomasin 20.7.2010 Helsingin Sanomissa Kyösti Tarvaisen vieraskynä-kirjoituksen asiasta. Sen mukaan Suomessa asuva musliminainen saa nykyisin keskimäärin kolme lasta, kantaväestöön kuuluva vain 1,86 lasta. Tällä vauhdilla Suomesta on tulossa vuoteen 2170 mennessä muslimienemmistöinen maa - edellyttäen tietenkin, että maahanmuutto ja ennen kaikkea maahanmuuttajien korkea syntyvyys säilyvät ennallaan. Toisaalta jos maahanmuutto ja syntyvyys lisääntyvät, rajapyykki saavutetaan jo aikaisemmin.
Väestöpohjan muuttumisesta on muitakin esimerkkejä. Yhdysvalloissa englantia puhuvat valkoihoiset muuttuvat vähemmistöksi vuonna 2042, sillä latinalaisesta amerikasta ja Meksikosta tuleva espanjankielinen väestö lisääntyy nopeasti. Mustista, jotka olivat edellinen vähemmistö, tulee jatkossa vähemmistön vähemmistö.
Tämän päivän Hesarissa on - ei mitenkään yllättävästi - useita mielipidekirjoituksia, joissa Tarvaisen ajatuksia ammutaan alas. Mitä sitten, vaikka Suomesta tulisi muslimienemmistöinen? Eivätkö muslimitkin maallistu ja sulaudu kantaväestöön? Eikö myös muslimien lapsiluku vähene elintason nousun myötä? Miksi kantaa huolta koko asiasta - eihän Suomi nytkään ole etnisesti tai uskonnollisesti puhdas?
Mielestäni asiasta on syytä ainakin keskustella. Väestötilanne muuttuu hitaasti, mutta kerran tapahduttuaan muutokset ovat isoja ja peruuttamattomia. Jos asiaan halutaan vaikuttaa, se on tehtävä ajoissa. Esimerkiksi juuri nyt.
Oletamme, että Suomeen muuttavat muslimit maallistuvat, omaksuvat länsimaiset arvot ja sulautuvat kantaväestöön. Mutta käykö niin todella? Tähänastiset kokemukset eivät ole kovin rohkaisevia. Muslimit pitävät tiukasti kiinni perinteistään, tavoistaan ja uskonnostaan myös uudessa kotimaassa. Ruotsissa ja Englannissa on vaadittu jopa paikallisen lainsäädännön muuttamista niin, että muslimit voisivat paremmin noudattaa omia tapojaan ja omia lakejaan.
Ulkopuolisen silmissä länsimaistumista ei näytä juuri tapahtuneen. Naiset kulkevat edelleen kaavuissa ja keskittyvät perheeseen. Uimahalleihin on jouduttu varaamaan erityisiä naisten uintivuoroja, jotta naiset eivät joudu tekemisiin miesten kanssa. Näissä asioissa suomalaiset ovat sopeutuneet, eivät maahanmuuttajat.
Voi olla, että kyse on vain ensimmäisen maahanmuuttajasukupolven ilmiöstä. Ehkä Suomessa syntyneet lapset omaksuvat jo länsimaisia arvoja ja tapoja. En kuitenkaan laskisi yksin sen varaan. Kokemukset Britanniasta kertovat, ettei seuraavienkaan sukupolvien sopeutuminen ole helppoa.
Tietomme maahanmuuton pitkäaikaisvaikutuksista ovat ajalta, jolloin tulijoita oli suhteellisen vähän eikä sopeutumiselle ollut vaihtoehtoa. Sata vuotta sitten suomalaiset lähtivät ison veden taakse, sittemmin vain lahden toiselle puolelle. Oli pakko omaksua uusi kulttuuri, kieli ja ympäristö. Tänään tilanne on erilainen. Liikkuminen on halpaa ja nopeaa, joten suuretkin väestönsiirrot ovat mahdollisia. Satellittitelevision ja netin ansiosta vieraassa maassa on helppo pitää yllä omaa kieltä ja kulttuuria. Oman maan televisio-ohjelmat, sanomalehdet ja musiikki ovat aina saatavilla. Sopeutumisen pakkoa ei enää ole. Jokainen voi elää omalla tavallaan, vaikka maa ja ympäristö olisivat vieraita.
Islamia ei voi suoraan verrata kristinuskoon, sillä islam on enemmän kuin uskonto. Se on elämäntapa ja joillekin suorastaan poliittinen ideologia. Maailmassa ei ole yhtään maata, jonka arvot ja lait tulisivat suoraan Raamatusta. Vastaavia islamiin perustuvia maita on useita. Näiden valtioiden kyky edistää demokratiaa, kansalaistensa tasa-arvoa tai taloudellista hyvinvointia on osoittautunut olemattomaksi. Tietenkään uskonto ei ole ainoa pysähtyneisyyttä, pappisvaltaa ja epädemokraattisuutta selittävä tekijä, mutta ei se toisaalta näytä kehitystä edistävänkään.
Vielä yksi asia. Kristinuskosta luopuminen on ilmoitusasia, mutta muslimi ei voi luopua uskonnostaan. Islamin tulkinta ei ole muuttunut samalla tavalla kuin kristinuskon tulkinta on modernisoitunut. Islam nojaa perinteeseen ja pysyvyyteen, eikä halua uudistua samalla tavalla kuin länsimainen uskontokäsitys on muuttunut.
Jos maahanmuuttajien sopeutuminen Suomeen on nyt vaikeaa, miten käy kun muslimien osuus nousee vaikkapa 10 tai 20 prosenttiin? Mitä suurempi osuus, sitä vähemmän sopeutumiseen on halua tai tarvetta. Yhdysvaltoihin muuttavat latinot eivät ole kovin innokkaita opiskelemaan englantia. He haluavat säilyttää oman kulttuurinsa ja kielensä. Ennen pitkää espanjasta tulee maan valtakieli.
Ehkä kaikki tämän kirjoituksen kysymykset osoittautuvat aiheettomiksi ja turhan ennakkoluuloisiksi. Ehkä maailma muuttuu seuraavan 50 vuoden aikana muista syistä niin paljon, että koko maahanmuuttajakysymys jää isompien teemojen (ympäristö, energia, ilmastonmuutos, talous jne) jalkoihin. Ehkä islam lopulta kokee kristinuskon kohtalon vapautumalla, modernisoitumalla ja maallistumalla. Hyvä niin.
Oleellista on kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa tästäkin asiasta voidaan keskustella avoimesti ja omalla nimellä, pelkäämättä että tuloksena on vain rasistileima otsaan.
Oleellista olisi myös laajentaa virallista maahanmuuttopolitiikkaa niin, että se ottaisi huomioon myös pitkän tähtäimen kehityksen. Tällä hetkellä viranomaisia kiinnostavat vain nykytilanne ja vuosittaiset tilastot, ei lukujen vaikutukset tulevaan. Aivan kuin huomista ei olisikaan. Mutta se tulee, ja mitä pikemmin asiaan valmistaudutaan, sitä parempi.
Vielä viime vuonna tällaisesta tulevaisuudennäkymästä pystyi keskustelemaan vain anonyymisti netissä. Perinteinen media ei olisi rohjennut tarttua aiheeseen pitkällä tikullakaan, päättäjistä nyt puhumattakaan.
Siksi hieraisin silmiäni, kun huomasin 20.7.2010 Helsingin Sanomissa Kyösti Tarvaisen vieraskynä-kirjoituksen asiasta. Sen mukaan Suomessa asuva musliminainen saa nykyisin keskimäärin kolme lasta, kantaväestöön kuuluva vain 1,86 lasta. Tällä vauhdilla Suomesta on tulossa vuoteen 2170 mennessä muslimienemmistöinen maa - edellyttäen tietenkin, että maahanmuutto ja ennen kaikkea maahanmuuttajien korkea syntyvyys säilyvät ennallaan. Toisaalta jos maahanmuutto ja syntyvyys lisääntyvät, rajapyykki saavutetaan jo aikaisemmin.
Väestöpohjan muuttumisesta on muitakin esimerkkejä. Yhdysvalloissa englantia puhuvat valkoihoiset muuttuvat vähemmistöksi vuonna 2042, sillä latinalaisesta amerikasta ja Meksikosta tuleva espanjankielinen väestö lisääntyy nopeasti. Mustista, jotka olivat edellinen vähemmistö, tulee jatkossa vähemmistön vähemmistö.
Tämän päivän Hesarissa on - ei mitenkään yllättävästi - useita mielipidekirjoituksia, joissa Tarvaisen ajatuksia ammutaan alas. Mitä sitten, vaikka Suomesta tulisi muslimienemmistöinen? Eivätkö muslimitkin maallistu ja sulaudu kantaväestöön? Eikö myös muslimien lapsiluku vähene elintason nousun myötä? Miksi kantaa huolta koko asiasta - eihän Suomi nytkään ole etnisesti tai uskonnollisesti puhdas?
Mielestäni asiasta on syytä ainakin keskustella. Väestötilanne muuttuu hitaasti, mutta kerran tapahduttuaan muutokset ovat isoja ja peruuttamattomia. Jos asiaan halutaan vaikuttaa, se on tehtävä ajoissa. Esimerkiksi juuri nyt.
Oletamme, että Suomeen muuttavat muslimit maallistuvat, omaksuvat länsimaiset arvot ja sulautuvat kantaväestöön. Mutta käykö niin todella? Tähänastiset kokemukset eivät ole kovin rohkaisevia. Muslimit pitävät tiukasti kiinni perinteistään, tavoistaan ja uskonnostaan myös uudessa kotimaassa. Ruotsissa ja Englannissa on vaadittu jopa paikallisen lainsäädännön muuttamista niin, että muslimit voisivat paremmin noudattaa omia tapojaan ja omia lakejaan.
Ulkopuolisen silmissä länsimaistumista ei näytä juuri tapahtuneen. Naiset kulkevat edelleen kaavuissa ja keskittyvät perheeseen. Uimahalleihin on jouduttu varaamaan erityisiä naisten uintivuoroja, jotta naiset eivät joudu tekemisiin miesten kanssa. Näissä asioissa suomalaiset ovat sopeutuneet, eivät maahanmuuttajat.
Voi olla, että kyse on vain ensimmäisen maahanmuuttajasukupolven ilmiöstä. Ehkä Suomessa syntyneet lapset omaksuvat jo länsimaisia arvoja ja tapoja. En kuitenkaan laskisi yksin sen varaan. Kokemukset Britanniasta kertovat, ettei seuraavienkaan sukupolvien sopeutuminen ole helppoa.
Tietomme maahanmuuton pitkäaikaisvaikutuksista ovat ajalta, jolloin tulijoita oli suhteellisen vähän eikä sopeutumiselle ollut vaihtoehtoa. Sata vuotta sitten suomalaiset lähtivät ison veden taakse, sittemmin vain lahden toiselle puolelle. Oli pakko omaksua uusi kulttuuri, kieli ja ympäristö. Tänään tilanne on erilainen. Liikkuminen on halpaa ja nopeaa, joten suuretkin väestönsiirrot ovat mahdollisia. Satellittitelevision ja netin ansiosta vieraassa maassa on helppo pitää yllä omaa kieltä ja kulttuuria. Oman maan televisio-ohjelmat, sanomalehdet ja musiikki ovat aina saatavilla. Sopeutumisen pakkoa ei enää ole. Jokainen voi elää omalla tavallaan, vaikka maa ja ympäristö olisivat vieraita.
Islamia ei voi suoraan verrata kristinuskoon, sillä islam on enemmän kuin uskonto. Se on elämäntapa ja joillekin suorastaan poliittinen ideologia. Maailmassa ei ole yhtään maata, jonka arvot ja lait tulisivat suoraan Raamatusta. Vastaavia islamiin perustuvia maita on useita. Näiden valtioiden kyky edistää demokratiaa, kansalaistensa tasa-arvoa tai taloudellista hyvinvointia on osoittautunut olemattomaksi. Tietenkään uskonto ei ole ainoa pysähtyneisyyttä, pappisvaltaa ja epädemokraattisuutta selittävä tekijä, mutta ei se toisaalta näytä kehitystä edistävänkään.
Vielä yksi asia. Kristinuskosta luopuminen on ilmoitusasia, mutta muslimi ei voi luopua uskonnostaan. Islamin tulkinta ei ole muuttunut samalla tavalla kuin kristinuskon tulkinta on modernisoitunut. Islam nojaa perinteeseen ja pysyvyyteen, eikä halua uudistua samalla tavalla kuin länsimainen uskontokäsitys on muuttunut.
Jos maahanmuuttajien sopeutuminen Suomeen on nyt vaikeaa, miten käy kun muslimien osuus nousee vaikkapa 10 tai 20 prosenttiin? Mitä suurempi osuus, sitä vähemmän sopeutumiseen on halua tai tarvetta. Yhdysvaltoihin muuttavat latinot eivät ole kovin innokkaita opiskelemaan englantia. He haluavat säilyttää oman kulttuurinsa ja kielensä. Ennen pitkää espanjasta tulee maan valtakieli.
Ehkä kaikki tämän kirjoituksen kysymykset osoittautuvat aiheettomiksi ja turhan ennakkoluuloisiksi. Ehkä maailma muuttuu seuraavan 50 vuoden aikana muista syistä niin paljon, että koko maahanmuuttajakysymys jää isompien teemojen (ympäristö, energia, ilmastonmuutos, talous jne) jalkoihin. Ehkä islam lopulta kokee kristinuskon kohtalon vapautumalla, modernisoitumalla ja maallistumalla. Hyvä niin.
Oleellista on kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa tästäkin asiasta voidaan keskustella avoimesti ja omalla nimellä, pelkäämättä että tuloksena on vain rasistileima otsaan.
Oleellista olisi myös laajentaa virallista maahanmuuttopolitiikkaa niin, että se ottaisi huomioon myös pitkän tähtäimen kehityksen. Tällä hetkellä viranomaisia kiinnostavat vain nykytilanne ja vuosittaiset tilastot, ei lukujen vaikutukset tulevaan. Aivan kuin huomista ei olisikaan. Mutta se tulee, ja mitä pikemmin asiaan valmistaudutaan, sitä parempi.
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Meitä vaadittiin luovuttamaan sähköpostitilien salasanat
Päivän Hesari kertoo, millaisen kohtelun saivat Petter Nissinen ja Marko Pajula yrittäessään viikonloppuna päästä Israeliin. Rajaviranomaiset pidättivät heidät kuulusteluita varten Tel Avivin lentokentällä "uusien passiemme vuoksi" (outo ilmaisu, mutta sanatarkka lainaus uutisesta). Sen jälkeen "maahantuloviranomaiset löysivät internetistä yhteytemme ICAHD-järjestöön". Kuuden tunnin kuulustelujen aikana miehiä mm. "vaadittiin luovuttamaan sähköpostitilien salasanat". Sen jälkeen heidät vietiin lähes 20 tunniksi selliin ja matkapuhelimet takavarikoitiin. Lopuksi miehet karkotettiin maasta syytä kertomatta.
ICAHD ei ole terroristijärjestö, vaan se vaatii Israelia lopettamaan laittoman miehityksen ja noudattamaan kansainvälistä oikeutta. Miesten tarkoitus oli kerätä Israelissa materiaalia artikkeliin ja haastatella ihmisiä.
Tapaus on hyvä muistutus siitä, miten ulkomaille matkustava Suomen kansalainen voi joutua kohtaamaan raa'an todellisuuden. Perusoikeuksilla ei ole merkitystä, kun viranomaiset ovat asialla. Viestintäsalaisuus - ai, mikä se on? Uutinen ei kerro, lukivatko viranomaiset todella miesten postit, mutta ainakin he vaativat salasanoja.
Kuvaavaa on myös se, että rajaviranomaiset tutkivat miesten taustoja netistä surffaamalla. Kannattaa siis varoa, mitä tietoja itsestään nettiin laittaa! Ja aina on sekin vaara, että nimikaiman tekoset tulevat viranomaisten silmissä omaan piikkiin.
Me suomalaiset elämme lintukodossa. Unohdamme helposti, millainen villi länsi liittyy varsinkin sähköisiin oikeuksiin rajojemme ulkopuolella. Siellä kaikki keinot informaation hankkimiseksi ovat sallittuja. Kansallinen etu kelpaa perusteluksi mille tahansa loukkauksille.
Eikä tässä tapauksessa ollut kyse edes diktatuurimaasta vaan Israelista, jota kuitenkin pidetään lähes länsimaisena demokratiana. Lähes. Vai mitä tulisi ajatella maasta, joka väärentää muiden maiden passeja salamurhaajiensa käyttöön?
Moni on kuvitellut, että passiväärennöksiä tehtailevat vain rikolliset. Ehkä digitaalisesti allekirjoitettu sirupassi ei sittenkään ole huono idea? Se kun suojelee kansalaista myös valtiota vastaan.
ICAHD ei ole terroristijärjestö, vaan se vaatii Israelia lopettamaan laittoman miehityksen ja noudattamaan kansainvälistä oikeutta. Miesten tarkoitus oli kerätä Israelissa materiaalia artikkeliin ja haastatella ihmisiä.
Tapaus on hyvä muistutus siitä, miten ulkomaille matkustava Suomen kansalainen voi joutua kohtaamaan raa'an todellisuuden. Perusoikeuksilla ei ole merkitystä, kun viranomaiset ovat asialla. Viestintäsalaisuus - ai, mikä se on? Uutinen ei kerro, lukivatko viranomaiset todella miesten postit, mutta ainakin he vaativat salasanoja.
Kuvaavaa on myös se, että rajaviranomaiset tutkivat miesten taustoja netistä surffaamalla. Kannattaa siis varoa, mitä tietoja itsestään nettiin laittaa! Ja aina on sekin vaara, että nimikaiman tekoset tulevat viranomaisten silmissä omaan piikkiin.
Me suomalaiset elämme lintukodossa. Unohdamme helposti, millainen villi länsi liittyy varsinkin sähköisiin oikeuksiin rajojemme ulkopuolella. Siellä kaikki keinot informaation hankkimiseksi ovat sallittuja. Kansallinen etu kelpaa perusteluksi mille tahansa loukkauksille.
Eikä tässä tapauksessa ollut kyse edes diktatuurimaasta vaan Israelista, jota kuitenkin pidetään lähes länsimaisena demokratiana. Lähes. Vai mitä tulisi ajatella maasta, joka väärentää muiden maiden passeja salamurhaajiensa käyttöön?
Moni on kuvitellut, että passiväärennöksiä tehtailevat vain rikolliset. Ehkä digitaalisesti allekirjoitettu sirupassi ei sittenkään ole huono idea? Se kun suojelee kansalaista myös valtiota vastaan.
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Amerikkalaiset artistit haluavat rahaa radiosoitosta
Yhdysvalloissa artistit haluavat rahaa radioasemilta, koska nämä soittavat heidän biisejään. Vaatimus tuntuu vähintäänkin kohtuulliselta. Radiossa soittaminen jos mikä on kaupallista käyttöä, josta amerikkalaiset artistit eivät tähän asti ole saaneet korvausta. Rahaa on kerätty ja tilitetty vain säveltäjille, sanoittajille ja kustantajille.
Uutinen osoittaa, että tekijänoikeus on viime kädessä sopimusoikeutta. Julkisen esittämisen ja kaupallisen käytön tilanteet sekä niistä maksettavat korvaukset eivät ole itsestään selviä ja automaattisia, vaan neuvottelukysymyksiä. Meillä Suomessa tekijänoikeusjärjestöt ovat tukeneet ajatusta siitä, että kaikenlaisesta - jopa henkilökohtaisesta - käytöstä pitää ilman muuta maksaa kaikille, ja vieläpä kymmenien vuosien ajan. Aivan kuin maksut olisivat jonkinlainen perusoikeus.
Kaiken huippu olivat takseilta perittävät maksut. Pitkän riidan päätteeksi Korkein oikeus päätti joulukuussa 2002, että tekijänoikeusjärjestöillä on oikeus periä rahaa kaikista takseista, joissa on radio. Ensimmäisenä (ja luultavasti yhä ainoana) maana maailmassa. Suomessa sopimusoikeutta on sovellettu yksinomaan oikeudenhaltijoiden eduksi, aivan kuin mitään muuta mahdollisuutta ei olisi.
Suomessa radiosoitosta maksettavat korvaukset on sidottu radioasemien liikevaihtoon. Sekin osoittaa, että kyse on vain sopimusjuridiikasta, ei mistään ylimaallisesta ja absoluuttisesta tekijänoikeudesta. Jos kyse olisi jälkimmäisestä, miten ihmeessä korvaus voisi määräytyä radioaseman liikevaihdon perusteella? Eihän sillä ole mitään tekemistä tekijän oikeuksien kanssa. Yhtä pöhköjä ovat hinnastot, joissa musiikin käytöstä perittävät korvaukset lasketaan ravintolan tai päiväkodin pinta-alan mukaan.
Radiosoiton korvaukset ovat monelle kotimaiselle artistille merkittävä tulonlähde. Jos suomalaisen artistin levyjä soitetaan Yhdysvalloissa, ainoa hyöty on tullut julkisuuden muodossa. Käänteisesti suomalaiset radiot eivät ole joutuneet maksamaan korvauksia amerikkalaisille artisteille. Jälleen esimerkki siitä, ettei tekijänoikeus ole absoluuttista. Jostain syystä tekijänoikeusjärjestöt eivät ole vaatineet tämän epäkohdan korjaamista. Ai niin, mutta nehän ajavatkin vain omien jäsentensä - siis suomalaisten artistien - etuja. Tekijänoikeus on ihan eri juttu.
Jos Yhdysvallat vihdoin liittyy Rooman sopimukseen, suomalaisten radioasemien on jatkossa maksettava tekijänoikeusmaksuja myös Yhdysvaltoihin. Lähes 40 prosenttia musiikista on amerikkalaista, joten asemien maksut uhkaavat nousta tuntuvasti. Se on ongelma radioasemille ja Yleisradiolle.
Oletan, että maksuvelvollisuus koskee myös eri maiden nettiradioita. Se todennäköisesti vähentäisi asemien määrää.
Onneksi on olemassa helppo tapa vähentää maksurasitusta: soitetaan vähemmän amerikkalaista musiikkia. Kaupallisista radioasemista on tullut jatkuvia jukebokseja, jotka kilpailevat pikemminkin Spotifyn kuin toimiluvassa tarkoitetun radion kanssa. Olisiko aika palata puheohjelmiin ja höystää sitä kotimaisella tai peräti klassisella musiikilla?
Oppia voi ottaa vaikka Ylen mainioista puhe- ja ykköskanavista.
Uutinen osoittaa, että tekijänoikeus on viime kädessä sopimusoikeutta. Julkisen esittämisen ja kaupallisen käytön tilanteet sekä niistä maksettavat korvaukset eivät ole itsestään selviä ja automaattisia, vaan neuvottelukysymyksiä. Meillä Suomessa tekijänoikeusjärjestöt ovat tukeneet ajatusta siitä, että kaikenlaisesta - jopa henkilökohtaisesta - käytöstä pitää ilman muuta maksaa kaikille, ja vieläpä kymmenien vuosien ajan. Aivan kuin maksut olisivat jonkinlainen perusoikeus.
Kaiken huippu olivat takseilta perittävät maksut. Pitkän riidan päätteeksi Korkein oikeus päätti joulukuussa 2002, että tekijänoikeusjärjestöillä on oikeus periä rahaa kaikista takseista, joissa on radio. Ensimmäisenä (ja luultavasti yhä ainoana) maana maailmassa. Suomessa sopimusoikeutta on sovellettu yksinomaan oikeudenhaltijoiden eduksi, aivan kuin mitään muuta mahdollisuutta ei olisi.
Suomessa radiosoitosta maksettavat korvaukset on sidottu radioasemien liikevaihtoon. Sekin osoittaa, että kyse on vain sopimusjuridiikasta, ei mistään ylimaallisesta ja absoluuttisesta tekijänoikeudesta. Jos kyse olisi jälkimmäisestä, miten ihmeessä korvaus voisi määräytyä radioaseman liikevaihdon perusteella? Eihän sillä ole mitään tekemistä tekijän oikeuksien kanssa. Yhtä pöhköjä ovat hinnastot, joissa musiikin käytöstä perittävät korvaukset lasketaan ravintolan tai päiväkodin pinta-alan mukaan.
Radiosoiton korvaukset ovat monelle kotimaiselle artistille merkittävä tulonlähde. Jos suomalaisen artistin levyjä soitetaan Yhdysvalloissa, ainoa hyöty on tullut julkisuuden muodossa. Käänteisesti suomalaiset radiot eivät ole joutuneet maksamaan korvauksia amerikkalaisille artisteille. Jälleen esimerkki siitä, ettei tekijänoikeus ole absoluuttista. Jostain syystä tekijänoikeusjärjestöt eivät ole vaatineet tämän epäkohdan korjaamista. Ai niin, mutta nehän ajavatkin vain omien jäsentensä - siis suomalaisten artistien - etuja. Tekijänoikeus on ihan eri juttu.
Jos Yhdysvallat vihdoin liittyy Rooman sopimukseen, suomalaisten radioasemien on jatkossa maksettava tekijänoikeusmaksuja myös Yhdysvaltoihin. Lähes 40 prosenttia musiikista on amerikkalaista, joten asemien maksut uhkaavat nousta tuntuvasti. Se on ongelma radioasemille ja Yleisradiolle.
Oletan, että maksuvelvollisuus koskee myös eri maiden nettiradioita. Se todennäköisesti vähentäisi asemien määrää.
Onneksi on olemassa helppo tapa vähentää maksurasitusta: soitetaan vähemmän amerikkalaista musiikkia. Kaupallisista radioasemista on tullut jatkuvia jukebokseja, jotka kilpailevat pikemminkin Spotifyn kuin toimiluvassa tarkoitetun radion kanssa. Olisiko aika palata puheohjelmiin ja höystää sitä kotimaisella tai peräti klassisella musiikilla?
Oppia voi ottaa vaikka Ylen mainioista puhe- ja ykköskanavista.
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Facebook sen aiheuttaa: we are the Borg
Star Trek -fanit muistavat Borgit: ylivoimaisella teknologialla varustettu kuutionmuotoinen alus lähestymässä maata. Sisällä olentoja, jotka eivät tunne yksikkömuotoa lainkaan. "We are the Borg - you'll be assimilated". Borgit haluavat sulauttaa kaiken vastaan tulevan itseensä.
Miten tämä liittyy Facebookiin tai ylipäätänsä mihinkään?
Mikael Jungner kertoi taannoin haastattelusta, jonka aikana hän kysyi Facebook-kaveriensa apua kysymyksiin vastatessaan. Äskettäin minua haastatellut toimittaja kysyi pari päivää ennen tapaamista omassa Facebookissaan mitä minulta kannattaisi kysyä. Ja kun haastattelu on julkaistu, ihmiset keskustelevat sanotusta ja sanomattomasta Facebookissa.
Kun kaikki ovat mukana kysymysten tekemisessä, niihin vastaamisessa ja vielä lopputuloksen kommentoinnissa, todellinen yksilöllisyys häviää. Eikä kyse ole pelkistä haastatteluista, vaan ihmiset avaavat elämänsä muille jo suunnitteluvaiheessa. Minun elämästäni tulee osa sinun elämääsi. Olemme kaikki yhtä. Yksi suuri mieli, yksi suuri todellisuus.
Star Trekissä ei selitetä tarkemmin borgien historiaa. Ehkä he keksivät oman Facebookin ja joutuivat sen vangeiksi?
Tulevan ihmisrodun slogan voisi kuulua: "We are the Facebook - you'll be friends".
Miten tämä liittyy Facebookiin tai ylipäätänsä mihinkään?
Mikael Jungner kertoi taannoin haastattelusta, jonka aikana hän kysyi Facebook-kaveriensa apua kysymyksiin vastatessaan. Äskettäin minua haastatellut toimittaja kysyi pari päivää ennen tapaamista omassa Facebookissaan mitä minulta kannattaisi kysyä. Ja kun haastattelu on julkaistu, ihmiset keskustelevat sanotusta ja sanomattomasta Facebookissa.
Kun kaikki ovat mukana kysymysten tekemisessä, niihin vastaamisessa ja vielä lopputuloksen kommentoinnissa, todellinen yksilöllisyys häviää. Eikä kyse ole pelkistä haastatteluista, vaan ihmiset avaavat elämänsä muille jo suunnitteluvaiheessa. Minun elämästäni tulee osa sinun elämääsi. Olemme kaikki yhtä. Yksi suuri mieli, yksi suuri todellisuus.
Star Trekissä ei selitetä tarkemmin borgien historiaa. Ehkä he keksivät oman Facebookin ja joutuivat sen vangeiksi?
Tulevan ihmisrodun slogan voisi kuulua: "We are the Facebook - you'll be friends".
torstai 8. heinäkuuta 2010
Artistit oppineet rahastamaan
Yleisen uskomuksen mukaan levy-yhtiöt kuppaavat artistejaan minkä ehtivät. Isot rahat menevät pomojen taskuihin ja itse taiteilijalle jää vain murusia.
Ei taida enää pitää paikkansa. Moni artisti on yhtiöittänyt toimintansa ja alkanut hoitaa raha-asioitaan itse. Hesari siteeraa 7 päivää -lehteä (en löytänyt alkuperäistä uutista seiskan sekavilta sivuilta) kertoen, että laulaja Chisu tienaa marraskuussa päättyvältä kiertueeltaan 250 000 - 300 000 euroa. Laskutuksen hoitaa laulajan oma Beauty Beat Oy -niminen yhtiö.
Aamulehti puolestaan kertoo Eppu Normaal Oy:n jakavan omistajilleen ennätysosingot, peräti 789 000 euroa. Liikevaihtoa kertyi viime vuodelta 2,5 miljoonaa euroa.
Musiikkibisneksellä tuntuu menevän hyvin, samoin artisteilla. Ja hyvä niin.
Jos menestystä ei tule, vika voi olla musiikin heikossa laadussa. Musiikki on makuasia, joten sen tasoa ei yleensä arvostella. Eilisaamun radiouutisissa Ylen musiikkipäällikkö Hietamäki sanoi kuitenkin suoraan, ettei kotimaista tangoa soiteta koska se on niin huonoa: "teksti ei kanna, sävel ei kanna". Heikki Hietamies toivoi tämänkertaisen tangokuninkaallisen panostavan riittävän paljon ensimmäiseen levyynsä, koska edellisvuosina levyt ovat olleet niin heikkotasoisia. "Ura on tyrehtynyt, koska tuotanto on ollut enemmän tai vähemmän ala-arvoista". Voiko sitä suoremmin enää sanoa?
Ei taida enää pitää paikkansa. Moni artisti on yhtiöittänyt toimintansa ja alkanut hoitaa raha-asioitaan itse. Hesari siteeraa 7 päivää -lehteä (en löytänyt alkuperäistä uutista seiskan sekavilta sivuilta) kertoen, että laulaja Chisu tienaa marraskuussa päättyvältä kiertueeltaan 250 000 - 300 000 euroa. Laskutuksen hoitaa laulajan oma Beauty Beat Oy -niminen yhtiö.
Aamulehti puolestaan kertoo Eppu Normaal Oy:n jakavan omistajilleen ennätysosingot, peräti 789 000 euroa. Liikevaihtoa kertyi viime vuodelta 2,5 miljoonaa euroa.
Musiikkibisneksellä tuntuu menevän hyvin, samoin artisteilla. Ja hyvä niin.
Jos menestystä ei tule, vika voi olla musiikin heikossa laadussa. Musiikki on makuasia, joten sen tasoa ei yleensä arvostella. Eilisaamun radiouutisissa Ylen musiikkipäällikkö Hietamäki sanoi kuitenkin suoraan, ettei kotimaista tangoa soiteta koska se on niin huonoa: "teksti ei kanna, sävel ei kanna". Heikki Hietamies toivoi tämänkertaisen tangokuninkaallisen panostavan riittävän paljon ensimmäiseen levyynsä, koska edellisvuosina levyt ovat olleet niin heikkotasoisia. "Ura on tyrehtynyt, koska tuotanto on ollut enemmän tai vähemmän ala-arvoista". Voiko sitä suoremmin enää sanoa?
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
EU-kansalaisten pankkitietoja USA:n viranomaisille
Yhdysvallat on pitkään halunnut sopimusta, jonka turvin se pääsisi näkemään eurooppalaisten pankkien kautta kulkevan rahaliikenteen tiedot. Aluksi mitään sopimusta ei edes ollut - USA luki pankkien välisen SWIFT-verkon tietoja omin luvin. Tavoitteena oli jäljittää terroristien rahavirtoja ja siinä yhteydessä tarkoitus pyhitti keinot.
Kun asia paljastui, siitä nousi EU:n sisällä kohu. Maailmanlaajuisen SWIFT-verkon kotipaikka oli Belgiassa ja amerikkalaisten harjoittama seuranta oli selkeästi EU:n tietosuojalakien vastaista. Vasta tämän jälkeen amerikkalaiset alkoivat neuvotella sopimusta EU:n kanssa.
Nyt EU-parlamentin kansalaisvapauksien valiokunta (huh, mikä nimi!) on näyttänyt vihreää valoa sopimusluonnokselle, joka antaa Yhdysvalloille virallisen urkintaoikeuden sähköisiin rahansiirtoihin. Perusteluna on tietenkin terrorismin torjunta. Tietosuoja pyritään varmistamaan sillä, että EU valvoo tietojen luovuttamista ja kansalainen voi valittaa yhdysvaltalaiseen oikeusistuimeen, mikäli katsoo tietojaan käytetyn väärin.
Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella on vaikea ymmärtää, miten valiokunta on saatu myöntymään sopimuksen kannalle. Tietojen luovutus olisi jatkossakin yksisuuntaista: EU luovuttaa mitä pyydetään, USA ei luovuta mitään omista kansalaisistaan. Valitusmahdollisuus amerikkalaiseen tuomioistuimeen kuulostaa lähinnä vitsiltä, ainakin jos on katsellut tv-sarjoista miten asiat siellä hoidetaan. Miten kansalainen voisi edes tietää, että hänen tietojaan on urkittu väärin perustein?
Jos joku tietää aiheesta enemmän, kertokaa minullekin. Jos tunnette MEPpejä, kysykää heiltä. Julkisten tietojen valossa asia vaikuttaa ihan pöhköltä.
Vielä yksi uhkakuva: julkisuudessa on puhuttu vain yksittäisistä kansalaisista, mutta rahansiirtojen seuranta kattaisi myös yritykset. Kun muistaa, miten paljon teollisuusvakoilu kiinnostaa kansallisia tiedustelupalveluita, voi vain kuvitella amerikkalaisten tyytyväisyyden. Jatkossa ne pääsevät (taas) seuraamaan, miten eurooppalaisten yritysten sisäiset rahavirrat kulkevat maiden ja osastojen välillä. Tiedoista voi tehdä mielenkiintoisia johtopäätöksiä vaikkapa tuotekehityksen painopistealueista, läpimurroista ja vastoinkäymisistä. Tai tarkistaa, millaista palkkaa yrityksen johtohenkilöille maksetaan. Kuka heistä olisi ostettavissa tai lahjottavissa? Kenellä on hämäräbisneksiä, joita voisi käyttää painostukseen?
Kun käteinen on poistunut käytöstä, jokainen ostotapahtuma jättää elektronisen jäljen. Ihmisen elämä on luettavissa hänen rahankäytöstään.
Ja tämän elämän EU on nyt avaamassa amerikkalaisille oikein luvan kanssa. Miksi ihmeessä?
Kun asia paljastui, siitä nousi EU:n sisällä kohu. Maailmanlaajuisen SWIFT-verkon kotipaikka oli Belgiassa ja amerikkalaisten harjoittama seuranta oli selkeästi EU:n tietosuojalakien vastaista. Vasta tämän jälkeen amerikkalaiset alkoivat neuvotella sopimusta EU:n kanssa.
Nyt EU-parlamentin kansalaisvapauksien valiokunta (huh, mikä nimi!) on näyttänyt vihreää valoa sopimusluonnokselle, joka antaa Yhdysvalloille virallisen urkintaoikeuden sähköisiin rahansiirtoihin. Perusteluna on tietenkin terrorismin torjunta. Tietosuoja pyritään varmistamaan sillä, että EU valvoo tietojen luovuttamista ja kansalainen voi valittaa yhdysvaltalaiseen oikeusistuimeen, mikäli katsoo tietojaan käytetyn väärin.
Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella on vaikea ymmärtää, miten valiokunta on saatu myöntymään sopimuksen kannalle. Tietojen luovutus olisi jatkossakin yksisuuntaista: EU luovuttaa mitä pyydetään, USA ei luovuta mitään omista kansalaisistaan. Valitusmahdollisuus amerikkalaiseen tuomioistuimeen kuulostaa lähinnä vitsiltä, ainakin jos on katsellut tv-sarjoista miten asiat siellä hoidetaan. Miten kansalainen voisi edes tietää, että hänen tietojaan on urkittu väärin perustein?
Jos joku tietää aiheesta enemmän, kertokaa minullekin. Jos tunnette MEPpejä, kysykää heiltä. Julkisten tietojen valossa asia vaikuttaa ihan pöhköltä.
Vielä yksi uhkakuva: julkisuudessa on puhuttu vain yksittäisistä kansalaisista, mutta rahansiirtojen seuranta kattaisi myös yritykset. Kun muistaa, miten paljon teollisuusvakoilu kiinnostaa kansallisia tiedustelupalveluita, voi vain kuvitella amerikkalaisten tyytyväisyyden. Jatkossa ne pääsevät (taas) seuraamaan, miten eurooppalaisten yritysten sisäiset rahavirrat kulkevat maiden ja osastojen välillä. Tiedoista voi tehdä mielenkiintoisia johtopäätöksiä vaikkapa tuotekehityksen painopistealueista, läpimurroista ja vastoinkäymisistä. Tai tarkistaa, millaista palkkaa yrityksen johtohenkilöille maksetaan. Kuka heistä olisi ostettavissa tai lahjottavissa? Kenellä on hämäräbisneksiä, joita voisi käyttää painostukseen?
Kun käteinen on poistunut käytöstä, jokainen ostotapahtuma jättää elektronisen jäljen. Ihmisen elämä on luettavissa hänen rahankäytöstään.
Ja tämän elämän EU on nyt avaamassa amerikkalaisille oikein luvan kanssa. Miksi ihmeessä?
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Karhu, karhu! Äkkiä katsomaan
Eilen 17:20 autoradiossani alkoi vilkkua teksti ALARM ja Yle Suomen kanavalta kuului kaksikielinen ilmoitus: tulossa tärkeä tiedote, snart följer en viktig meddelande.
Ja tulihan se: Tampereen lähistöllä oli nähty karhu, joten ihmisiä kehotettiin pysymään sisätiloissa. Viranomaiset pelasivat varman päälle sillä karhu on tunnetusti arka eläin, joka pakenee ihmisiä. Olin aikoinaan kuvaamassa karhua itärajalla ja kopissa piti noudattaa äärimmäistä hiljaisuutta, jottei karhu olisi säikähtänyt pois.
Tieto Tampereen karhusta välittyi reaaliajassa koko Suomeen. Nykytekniikalla pitäisi totisesti pystyä parempaan! Eikö radiolähetystä olisi voinut rajata vain Tampereen lähiseudun asemiin?
Huvittavaa muuten tämä kaksikielisyyden pakko. Ilmoitus tulevasta viestistä toistettiin moneen kertaan ruotsiksi, mutta itse viesti oli vain suomeksi. Mahtoi siinä joku ummikkoruotsalainen Pohjanmaalla jäädä ihmettelemään, mitä oikein oli tapahtunut.
Ne, jotka varoituksen kuulivat ja ymmärsivät, toimivat päinvastoin kuin piti. Sisätiloihin siirtymisen sijaan he ryntäsivät ulos tapahtumia seuraamaan.
Arvaan, että monella oli mukanaan uusi digikamera ja mielessä toive napata kuva city-karhusta. Pataljoonan verran poliiseja ja metsästäjiä oli myös kiitollinen kuvauskohde. Tunnen piston sydämessäni, sillä omakin nokka on tullut joskus laitettua kyseenalaisiin paikkoihin hyvin kuvien toivossa.
Seuraava hätätiedote voi liittyä lento- tai tehdasonnettomuuteen, pahaan kolariin tai vaikka karanneeseen leijonaan (kuka vielä muistaa Ruokolahden ja kesän 1992?). Silloin viranomaisten kannattaa harkita, kumpi on nykyään suurempi riski: uhkaavasta tapahtumasta tiedottaminen vai siitä vaikeneminen. Perinteiset tiedottamisen metodit eivät välttämättä enää päde.
Pitäisikö uteliaisuusefektiä käyttää jopa hyödyksi? Ilmoittamalla, että karhu on havaittu läheisessä kaupunginosassa uteliaat saadaan suuntaamaan kulkunsa sinne ja siten pysymään poissa jaloista.
Ja tulihan se: Tampereen lähistöllä oli nähty karhu, joten ihmisiä kehotettiin pysymään sisätiloissa. Viranomaiset pelasivat varman päälle sillä karhu on tunnetusti arka eläin, joka pakenee ihmisiä. Olin aikoinaan kuvaamassa karhua itärajalla ja kopissa piti noudattaa äärimmäistä hiljaisuutta, jottei karhu olisi säikähtänyt pois.
Tieto Tampereen karhusta välittyi reaaliajassa koko Suomeen. Nykytekniikalla pitäisi totisesti pystyä parempaan! Eikö radiolähetystä olisi voinut rajata vain Tampereen lähiseudun asemiin?
Huvittavaa muuten tämä kaksikielisyyden pakko. Ilmoitus tulevasta viestistä toistettiin moneen kertaan ruotsiksi, mutta itse viesti oli vain suomeksi. Mahtoi siinä joku ummikkoruotsalainen Pohjanmaalla jäädä ihmettelemään, mitä oikein oli tapahtunut.
Ne, jotka varoituksen kuulivat ja ymmärsivät, toimivat päinvastoin kuin piti. Sisätiloihin siirtymisen sijaan he ryntäsivät ulos tapahtumia seuraamaan.
Arvaan, että monella oli mukanaan uusi digikamera ja mielessä toive napata kuva city-karhusta. Pataljoonan verran poliiseja ja metsästäjiä oli myös kiitollinen kuvauskohde. Tunnen piston sydämessäni, sillä omakin nokka on tullut joskus laitettua kyseenalaisiin paikkoihin hyvin kuvien toivossa.
Seuraava hätätiedote voi liittyä lento- tai tehdasonnettomuuteen, pahaan kolariin tai vaikka karanneeseen leijonaan (kuka vielä muistaa Ruokolahden ja kesän 1992?). Silloin viranomaisten kannattaa harkita, kumpi on nykyään suurempi riski: uhkaavasta tapahtumasta tiedottaminen vai siitä vaikeneminen. Perinteiset tiedottamisen metodit eivät välttämättä enää päde.
Pitäisikö uteliaisuusefektiä käyttää jopa hyödyksi? Ilmoittamalla, että karhu on havaittu läheisessä kaupunginosassa uteliaat saadaan suuntaamaan kulkunsa sinne ja siten pysymään poissa jaloista.
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
Kuka tietää, miten jälkipolvet arvioivat ydinvoimapäätöstä
Ydinvoiman vastustajat kritisoivat tuoretta voimalapäätöstä sen pitkäaikaisvaikutusten vuoksi. He pelkäävät, että lastenlapsemme tulevat halveksimaan isovanhempiaan näiden lyhytnäköisten päätösten vuoksi.
Todennäköisesti niin käy joka tapauksessa. Mekin harmittelemme, miten typeriä päätöksiä omat isovanhempamme ovat tehneet: Afrikan maat miehitettiin siirtomaiksi, puut kaadettiin ja eroosion annettiin tuhota maaperä, kosket padottiin vesivoiman rakentamiseksi, vanhoja koristeellisia rakennuksia purettiin tylsien toimistotalojen tieltä ja niin edelleen. Kaikki tämä tehtiin, koska sitä pidettiin aikoinaan oikeana ja hyvänä. Menneiden sukupolvien syntilista on pitkä. Maksamme yhä hintaa niistä.
Arvot voivat muuttua hyvinkin nopeasti. Luonnonsuojeluun herättiin 1960-luvun lopussa, ilmastonmuutos nousi otsikoihin ja mukaan päätöksentekoon vasta tällä vuosituhannella. Monet ydinvoima-asiassa takkinsa kääntäneet poliitikot vetosivat juuri ilmastonmuutoksen torjumiseen ja äänestivät siksi voimalalupien puolesta. Edellisen hallituksen aikana ei osattu varautua siihen, miten tärkeäksi hiilidioksidipäästöjen vähentäminen muodostuisi. Kun arvot muuttuvat näin nopeasti, mitä uskallamme sanoa tulevaisuudesta?
On inhimillistä ajatella, että nyt tiedämme kaiken, ja että tämän päivän tilanne on mittatikku, jolla myös tulevaisuutta arvioidaan. Niin ei tietenkään ole. Kukaan ei tiedä, millaisia arvoja lastenlapsillamme tulee olemaan. He saattavat kirota ydinvoimapäätöstämme, mutta yhtä hyvin saattavat pitää sitä kaukonäköisenä.
Teimme mitä tahansa, 500 vuoden päästä sitä pidetään virheenä. Ja kymmenen tuhannen vuoden kuluttua sillä ei ole mitään merkitystä.
Todennäköisesti niin käy joka tapauksessa. Mekin harmittelemme, miten typeriä päätöksiä omat isovanhempamme ovat tehneet: Afrikan maat miehitettiin siirtomaiksi, puut kaadettiin ja eroosion annettiin tuhota maaperä, kosket padottiin vesivoiman rakentamiseksi, vanhoja koristeellisia rakennuksia purettiin tylsien toimistotalojen tieltä ja niin edelleen. Kaikki tämä tehtiin, koska sitä pidettiin aikoinaan oikeana ja hyvänä. Menneiden sukupolvien syntilista on pitkä. Maksamme yhä hintaa niistä.
Arvot voivat muuttua hyvinkin nopeasti. Luonnonsuojeluun herättiin 1960-luvun lopussa, ilmastonmuutos nousi otsikoihin ja mukaan päätöksentekoon vasta tällä vuosituhannella. Monet ydinvoima-asiassa takkinsa kääntäneet poliitikot vetosivat juuri ilmastonmuutoksen torjumiseen ja äänestivät siksi voimalalupien puolesta. Edellisen hallituksen aikana ei osattu varautua siihen, miten tärkeäksi hiilidioksidipäästöjen vähentäminen muodostuisi. Kun arvot muuttuvat näin nopeasti, mitä uskallamme sanoa tulevaisuudesta?
On inhimillistä ajatella, että nyt tiedämme kaiken, ja että tämän päivän tilanne on mittatikku, jolla myös tulevaisuutta arvioidaan. Niin ei tietenkään ole. Kukaan ei tiedä, millaisia arvoja lastenlapsillamme tulee olemaan. He saattavat kirota ydinvoimapäätöstämme, mutta yhtä hyvin saattavat pitää sitä kaukonäköisenä.
Teimme mitä tahansa, 500 vuoden päästä sitä pidetään virheenä. Ja kymmenen tuhannen vuoden kuluttua sillä ei ole mitään merkitystä.
lauantai 3. heinäkuuta 2010
Taas myytiin suomalaista osaamista Ranskaan
Pieni uutinen heinäkuun 1. päivältä meni monelta kokonaan ohi: Destia myi Destia Trafficin Mediamobilelle. Mikä Destia? Mikä Mediamobile?
Destia oli aiemmin nimellä Tieliikelaitos. Yhtiö tuottaa erilaisia tieliikenteen infrastruktuuripalveluita, kuten navigaattoreihin jaettavia TMC-liikennetietoja. Juuri tämä yksikkö myytiin nyt ulkomaille.
Ostajan nimi on tuskin tuttu kenellekään suomalaiselle. Mutta kun kerrotaan, että Mediamobile on osa ranskalaista TDF-konsernia, alkavat kellot soida. Aivan - tämä on se sama yhtiö, jolle 10 vuotta sitten myytiin Digita (Yleisradion jakelutekniikasta tehty yhtiö).
Digitaan verrattuna Destia Traffic on pieni peluri: ranskalaisen konsernin palvelukseen siirtyy vain 18 työntekijää. Yhdistäviä tekijöitä on silti paljon. Nytkin valtio myy suomalaista osaamista TDF:lle, vaikka navigointi ja reaaliaikainen liikennetieto tulevat olemaan iso bisnes. Ja aivan kuten Digitan tapauksessa, markkinat ovat murroksessa. Osa navigaattorivalmistajista on alkanut kerätä ruuhkatietoja suoraan laitteiden käyttäjiltä. Jatkossa TMC-tarjonnalle tulee vaihtoehtoisia kanavia, mikä mutkistaa kilpailutilannetta.
Silti herää epäily, myikö valtio taas kerran suomalaista osaamista ulkomaille alihintaan. Eikö Suomesta löytynyt halua kehittää älyliikenteen tarvitsemia palveluita? Tullaanko tätäkin kauppaa vielä katumaan tulevaisuudessa?
Destia oli aiemmin nimellä Tieliikelaitos. Yhtiö tuottaa erilaisia tieliikenteen infrastruktuuripalveluita, kuten navigaattoreihin jaettavia TMC-liikennetietoja. Juuri tämä yksikkö myytiin nyt ulkomaille.
Ostajan nimi on tuskin tuttu kenellekään suomalaiselle. Mutta kun kerrotaan, että Mediamobile on osa ranskalaista TDF-konsernia, alkavat kellot soida. Aivan - tämä on se sama yhtiö, jolle 10 vuotta sitten myytiin Digita (Yleisradion jakelutekniikasta tehty yhtiö).
Digitaan verrattuna Destia Traffic on pieni peluri: ranskalaisen konsernin palvelukseen siirtyy vain 18 työntekijää. Yhdistäviä tekijöitä on silti paljon. Nytkin valtio myy suomalaista osaamista TDF:lle, vaikka navigointi ja reaaliaikainen liikennetieto tulevat olemaan iso bisnes. Ja aivan kuten Digitan tapauksessa, markkinat ovat murroksessa. Osa navigaattorivalmistajista on alkanut kerätä ruuhkatietoja suoraan laitteiden käyttäjiltä. Jatkossa TMC-tarjonnalle tulee vaihtoehtoisia kanavia, mikä mutkistaa kilpailutilannetta.
Silti herää epäily, myikö valtio taas kerran suomalaista osaamista ulkomaille alihintaan. Eikö Suomesta löytynyt halua kehittää älyliikenteen tarvitsemia palveluita? Tullaanko tätäkin kauppaa vielä katumaan tulevaisuudessa?
perjantai 2. heinäkuuta 2010
Televisiolle haittavero?
Uutisen mukaan television katselu voi olla vaarallista:
Television katselun vähentäminen olisi muutoinkin kansanterveydelle hyödyksi, sillä fyysisen rapistumisen lisäksi töllön passiivinen tuijottaminen tylsistyttää aivot. Onkin erikoista, että vielä 10 vuotta sitten valtio halusi pikemminkin lisätä television katselua. Kanavamäärän moninkertaistuminen oli digitalisoinnin keskeisiä perusteluita.
Ratkaisu ongelmaan on yksinkertainen ja linjassa makeisveron kanssa: säädetään tv-katselulle haittavero. Ai niin, mutta sehän on jo olemassa tv-maksun muodossa. Pitäisi vain keksiä tapa, jolla maksu porrastetaan katselun mukaan. Mitä enemmän katsot, sitä enemmän maksat. Samalla loppuisi kitinä siitä, miten epäoikeudenmukaista on periä tv/mediamaksua niiltäkin, jotka eivät koskaan katso Ylen kanavia.
Unohdetaan siis mediamaksu ja rahoitetaan YLEn toiminta haittaveron tuotolla. Samalla tosin YLEn julkinen palvelu pitäisi nimetä uudelleen YLEn haitalliseksi palveluksi.
Maksu koskisi tietenkin vain televisiota, ei radiota. Ainakin YLEn radio-ohjelmat ovat korkeatasoisia ja sivistäviä. Radio ei liioin passivoi -- päinvastoin, sitä kuunnellaan autossa, työpaikalla tai lenkkipolulla.
Ja loppuun hymiö :-)
Paljon televisiota katsovat kuusikymppiset kuolevat muita aikaisemmin, Cambridgen yliopiston tutkimus paljastaa. Yhteys koskee myös liikuntaa harrastavia ja terveitä.Tutkijat arvioivat, että noin viisi kuolemaa sadasta olisi lykkääntynyt, jos yli 3,5 tuntia televisiota katsovat olisivat vähentäneet katseluaikaa edes yhdellä tunnilla. Edes yhdellä!
Television katselun vähentäminen olisi muutoinkin kansanterveydelle hyödyksi, sillä fyysisen rapistumisen lisäksi töllön passiivinen tuijottaminen tylsistyttää aivot. Onkin erikoista, että vielä 10 vuotta sitten valtio halusi pikemminkin lisätä television katselua. Kanavamäärän moninkertaistuminen oli digitalisoinnin keskeisiä perusteluita.
Ratkaisu ongelmaan on yksinkertainen ja linjassa makeisveron kanssa: säädetään tv-katselulle haittavero. Ai niin, mutta sehän on jo olemassa tv-maksun muodossa. Pitäisi vain keksiä tapa, jolla maksu porrastetaan katselun mukaan. Mitä enemmän katsot, sitä enemmän maksat. Samalla loppuisi kitinä siitä, miten epäoikeudenmukaista on periä tv/mediamaksua niiltäkin, jotka eivät koskaan katso Ylen kanavia.
Unohdetaan siis mediamaksu ja rahoitetaan YLEn toiminta haittaveron tuotolla. Samalla tosin YLEn julkinen palvelu pitäisi nimetä uudelleen YLEn haitalliseksi palveluksi.
Maksu koskisi tietenkin vain televisiota, ei radiota. Ainakin YLEn radio-ohjelmat ovat korkeatasoisia ja sivistäviä. Radio ei liioin passivoi -- päinvastoin, sitä kuunnellaan autossa, työpaikalla tai lenkkipolulla.
Ja loppuun hymiö :-)
torstai 1. heinäkuuta 2010
Ydinvoima on tunneasia
Kaiken kohun jälkeen eduskunta äänesti tänään kahden uuden ydinvoimalan rakentamisen puolesta - ja vieläpä odotettua selvemmin numeroin.
Tv-uutisista päätellen eduskunnan eteen oli kokoontunut joukko mielenosoittajia. Osa kyynelehti hiljaa, osa jouduttiin kantamaan lehtereiltä pois häiriköinnin vuoksi. Mielenosoituksissa on kunnostautunut varsinkin Greenpeace, joka on jo usean päivän ajan kampanjoinut puolilaittomin keinoin eduskunnan lähistöllä.
Greenpeacen ja mielenosoittajien kohteena ovat luvista päättävät kansanedustajat. Mutta miksi protestoida heitä vastaan? Ilmiselvästi kansan enemmistö oli ydinvoiman puolesta. Olisi vastuutonta, jos mielenosoittajat pystyisivät loppumetreillä vaikuttamaan kansanedustajiin, ja näin estämään kansan tahtoa toteutumasta.
Mielenosoittajien olisi toimia jo paljon aikaisemmin, silloin kun asiasta vielä keskusteltiin julkisuudessa. Ilmeisesti niin tehtiinkin, mutta vaikuttaminen ei tehonnut toivotulla tavalla. Niinpä mielenosoittajat päättivät ajaa asiaansa kyseenalaisin keinoin. Kansa on väärässä, mutta "me kyllä tiedämme, mikä on oikein".
Mikään energiamuoto ei ole ongelmatonta. Parasta olisi pyrkiä säästämään energiaa aina kun mahdollista, mutta tulevaa hyvinvointia ei voi laskea yksin sen varaan. Enemmistö suomalaisista ei ole valmis luopumaan elintasostaan energian säästämiseksi. Tähän saumaan Greenpeacen ja kumppaneiden pitäisi iskeä. Kun äänestäjät ovat valmiita muutokseen, poliitikot kyllä toimivat. Nyt yritetään vaikuttaa poliitikkoihin, jotta he toimisivat kansan tahtoa vastaan.
Kilpailukykyinen energia on keskeinen tekijä, jolla suomalaista hyvinvointivaltiota ylläpidetään jatkossakin. Tässä suhteessa Suomella on paljon rasitteita: pieni, harvaanasuttu ja kylmä maa, kaukana kasvavista markkinoista. Edullisella energialla voimme tasoittaa hieman kansainvälistä kilpailua.
Niin hyviä kuin tuulivoima ja muut uusiutuvat energiamuodot ovatkin, ne eivät pärjää hintakilpailussa. Mikään ei estä niiden kehittämistä jatkossakin. Päinvastoin, jos hyviä menetelmiä löydetään, energiayhtiöt kiinnostuvat asiasta varmasti. Toivottavasti sieltä löytyy uusi Nokia. Vanha, yli 15 vuotta Suomen kehittymistä auttanut kun on pahasti hiipunut viimeiden vuoden aikana.
Äänestyksen alla joku pelkäsi, että uusien ydinvoimaloiden myötä Suomi alkaa myydä ydinsähköä naapurimaihin. Eikö se olisi pikemminkin toivottava asia? Mitä muuta vietävää meillä tulevaisuudessa on, kun perinteinen teollisuus on ulkoistanut toimintonsa Aasiaan? Millä lastemme hyvinvointi jatkossa maksetaan? Energiaongelma on yhteinen koko Euroopalle. Eikö ole turvallisempaa, että sähköä tuotetaan Suomessa ja myydään ulkomaille - meillä on sentään tukeva kallioperä, vakaat poliittiset olot ja harva asutus?
Tv-kuvista päätellen moni mielenosoittaja otti ydinvoimapäätöksen raskaasti. Kyyneleitäkin virtasi. Energiaratkaisun pitäisi olla selkeää matematiikkaa ja maalaisjärkeä, mutta ydinvoimasta on tehty - siis nimenomaan tehty - tunteisiin vetoava asia.
Moni on huolissaan varsinkin ydinjätteistä, koska niiden vaikutus tuntuu tuleville sukupolville. Radioaktiivisuuden sanotaan säilyvän kymmeniä tuhansia vuosia. Ehkä lukua on hieman liioiteltu, sillä säteily ei lopu kuin seinään vaan hiipuu vähitellen.
On ikävää jättää ydinjätettä perinnöksi jälkipolville, mutta vielä enemmän he tulevat kiroamaan muuta toimintaamme. Poltamme kaiken löytämämme öljyn ja hiilen, kalastamme meret tyhjiksi ja aiheutamme muuta vahinkoa, joka -- toisin kuin säteily -- ei ikinä palaudu ennalleen.
Kuinkahan moni saapui päivän mielenosoituksiin autolla, joko omalla tai bussilla? Kuinka moni heistä ymmärsi polttavansa öljyä, jonka loppumisella on vielä pidempiaikaiset vaikutukset kuin ydinjätteellä?
Tv-uutisista päätellen eduskunnan eteen oli kokoontunut joukko mielenosoittajia. Osa kyynelehti hiljaa, osa jouduttiin kantamaan lehtereiltä pois häiriköinnin vuoksi. Mielenosoituksissa on kunnostautunut varsinkin Greenpeace, joka on jo usean päivän ajan kampanjoinut puolilaittomin keinoin eduskunnan lähistöllä.
Greenpeacen ja mielenosoittajien kohteena ovat luvista päättävät kansanedustajat. Mutta miksi protestoida heitä vastaan? Ilmiselvästi kansan enemmistö oli ydinvoiman puolesta. Olisi vastuutonta, jos mielenosoittajat pystyisivät loppumetreillä vaikuttamaan kansanedustajiin, ja näin estämään kansan tahtoa toteutumasta.
Mielenosoittajien olisi toimia jo paljon aikaisemmin, silloin kun asiasta vielä keskusteltiin julkisuudessa. Ilmeisesti niin tehtiinkin, mutta vaikuttaminen ei tehonnut toivotulla tavalla. Niinpä mielenosoittajat päättivät ajaa asiaansa kyseenalaisin keinoin. Kansa on väärässä, mutta "me kyllä tiedämme, mikä on oikein".
Mikään energiamuoto ei ole ongelmatonta. Parasta olisi pyrkiä säästämään energiaa aina kun mahdollista, mutta tulevaa hyvinvointia ei voi laskea yksin sen varaan. Enemmistö suomalaisista ei ole valmis luopumaan elintasostaan energian säästämiseksi. Tähän saumaan Greenpeacen ja kumppaneiden pitäisi iskeä. Kun äänestäjät ovat valmiita muutokseen, poliitikot kyllä toimivat. Nyt yritetään vaikuttaa poliitikkoihin, jotta he toimisivat kansan tahtoa vastaan.
Kilpailukykyinen energia on keskeinen tekijä, jolla suomalaista hyvinvointivaltiota ylläpidetään jatkossakin. Tässä suhteessa Suomella on paljon rasitteita: pieni, harvaanasuttu ja kylmä maa, kaukana kasvavista markkinoista. Edullisella energialla voimme tasoittaa hieman kansainvälistä kilpailua.
Niin hyviä kuin tuulivoima ja muut uusiutuvat energiamuodot ovatkin, ne eivät pärjää hintakilpailussa. Mikään ei estä niiden kehittämistä jatkossakin. Päinvastoin, jos hyviä menetelmiä löydetään, energiayhtiöt kiinnostuvat asiasta varmasti. Toivottavasti sieltä löytyy uusi Nokia. Vanha, yli 15 vuotta Suomen kehittymistä auttanut kun on pahasti hiipunut viimeiden vuoden aikana.
Äänestyksen alla joku pelkäsi, että uusien ydinvoimaloiden myötä Suomi alkaa myydä ydinsähköä naapurimaihin. Eikö se olisi pikemminkin toivottava asia? Mitä muuta vietävää meillä tulevaisuudessa on, kun perinteinen teollisuus on ulkoistanut toimintonsa Aasiaan? Millä lastemme hyvinvointi jatkossa maksetaan? Energiaongelma on yhteinen koko Euroopalle. Eikö ole turvallisempaa, että sähköä tuotetaan Suomessa ja myydään ulkomaille - meillä on sentään tukeva kallioperä, vakaat poliittiset olot ja harva asutus?
Tv-kuvista päätellen moni mielenosoittaja otti ydinvoimapäätöksen raskaasti. Kyyneleitäkin virtasi. Energiaratkaisun pitäisi olla selkeää matematiikkaa ja maalaisjärkeä, mutta ydinvoimasta on tehty - siis nimenomaan tehty - tunteisiin vetoava asia.
Moni on huolissaan varsinkin ydinjätteistä, koska niiden vaikutus tuntuu tuleville sukupolville. Radioaktiivisuuden sanotaan säilyvän kymmeniä tuhansia vuosia. Ehkä lukua on hieman liioiteltu, sillä säteily ei lopu kuin seinään vaan hiipuu vähitellen.
On ikävää jättää ydinjätettä perinnöksi jälkipolville, mutta vielä enemmän he tulevat kiroamaan muuta toimintaamme. Poltamme kaiken löytämämme öljyn ja hiilen, kalastamme meret tyhjiksi ja aiheutamme muuta vahinkoa, joka -- toisin kuin säteily -- ei ikinä palaudu ennalleen.
Kuinkahan moni saapui päivän mielenosoituksiin autolla, joko omalla tai bussilla? Kuinka moni heistä ymmärsi polttavansa öljyä, jonka loppumisella on vielä pidempiaikaiset vaikutukset kuin ydinjätteellä?