Linkit

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Perikato (Ilkka Remes) voisi olla tekoälyn kirjoittama

Lukiessani Remeksen uusinta kirjaa mieleen juolahti ajatus: tämä voisi olla tekoälyn kirjoittama. Mutta palataan siihen myöhemmin, ensin hieman taustaa.

Kyber- ja somevaikuttamisen tematiikkaa hyödyntänyt Horna-sarja oli kiinnostava jo yksin aiheensa vuoksi. Sen lopussa Remes kertoi törmänneensä aihepiiriin, josta virallinen Suomi halusi vaieta, ja ilmoitti seuraavan kirjan perustuvan tähän. Odotin kiinnostuneena, mitä tuleman pitää.

Kun tämän syksyn kirja Perikato sitten ilmestyi, olin jokseenkin pettynyt. Etukäteen hehkutettu aihe osoittautui maahanmuutoksi. Remes harjoittaa melkoista populismia väittäessään, että sen uhkakuvista halutaan vaieta. Aihetta on vatvottu mediassa loputtomiin, nykyään myös kriittisestä näkökulmasta.
Ilkka Remes: Perikato
Mainiota muuten, että Remes on viimeisenä merkittävänä suomalaiskirjailijana antanut periksi ja hyväksynyt kirjansa e-versioiden myynnin. Pystyin ostamaan kirjan pitkän junamatkan aikana ja lukemaankin läppärillä hyvän matkaa. E-versio oli myös selvästi edullisempi (17,90 vs. 21,90 e) kuin paperikirja, jotka remesmäiseen tapaan ovat paksuja ja vievät tilaa omassakin kirjahyllyssä.

Perikadon alku on lupava. Remes kuvaa elävästi kahden afganistanilaisen paperittoman piileskelyä Helsingissä ja heitä hyväntahtoisena hölmönä suojelevan Annan vaiheita. Mukaan kytkeytyy myös Panaman paperien kaltainen tietovuoto, jossa salaisia varallisuustietoja kaupitellaan Saksan viranomaisille.

Remes kritisoi Suomea siitä, että yhteiskunta sulkee silmänsä tulijoiden arvomaailmalta. "Jotkut pakolaismiehistä eivät osoittaneet mitän arvostusta naisia kohtaan, nämä olivat heille vain synnytysautomaatteja, joiden kuului todella miestä kaikissa asioissa" ja "Pahimmalta Annasta oli tuntunut nähdä kuinka osa suomalaisista - jopa sosiaalityöntekijöistä - ummisti rasismisyytösten pelossa silmänsä tyttöjen silpomiselta, perheiden sisäiseltä "kunniaväkivallalta" ja ulkomailla solmituilta alaikäsiten tyttöjen avioliitoilta".

Kritiikki on paikallaan, mutta "toimittajiksi oli palkattu henkilöitä, jotka olivat kokemattomia ja joilla oli vahva henkilökohtainen agenda" nostaa jo kulmakarvoja. Agenda tuntuu olevan myös Remeksellä itsellään.

Suuremmaksi kuvioksi kehittyy islamistien salajuoni Euroopan tuhoamiseksi, joihin liittyen Oulussa on surmattu kaksi jihadistia. Tästä voisi kehittää vaikka minkälaisen jännärin.

Mutta ei, kiinnostavan alun jälkeen Remes päätyy samaan asetelmaaan kuin kaikissa viimeaikaisissa kirjoissaan: taustalta paljastuu Venäjän salajuoni, jossa Suomi on kokoaan isompien tapahtumien näyttämönä. Kirjan päähenkilöksi nousee suomalaistaustainen CIA-agentti Robert Forsten. Kuten muissakin Remeksen kirjoissa, vastakkain on Suomen ja Venäjän etu, joiden välissä CIA:lla on oma roolinsa. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta romaani muuttuu aiempien remesten klooniksi.

Ja juuri siitä syystä uskon, että tekoäly olisi voinut kirjoittaa kirjan. Kun sille olisi syötetty lähtötietona Remeksen aiempi tuotanto ja annettu kirjan teemaksi islamin uhka, tulos olisi ollut jotain tällaista. Tekoäly ei pysty aitoon luovuuteen. Se pystyy vain varioimaan ja toistamaan vanhaa.

Kuin rutiinin pakosta Remes rakentaa niin monimutkaista juonikuviota, ettei se jaksa enää kiinnostaa. Mukaan sotketaan viestikoelaitoksella työskennellyt Venäjän myyrä, sukulaisten salattu historia ja USA:n uusoikeiston Venäjää myötäilevä juonittelu. Lopputaisteluissa ja -selvittelyissä en enää välittänyt, kuka tappaa kenetkin, ja mikä oli totuus isovanhemmista. Rakentamalla kirja islamistien salaliiton varaan ja jättämällä turhat koukerot pois tulos olisi ollut paljon kiinnostavampi. Nyt kaikki tuntuu vanhan toistolta. Ihan kuten tekoälyn tekemältä.

Sotkuisen juonen ja tapahtumien loputtoman vyöryn painaessa päälle kiinnostavinta on etsiä kirjasta ajankohtaisia viittauksia. Helsingin sanomien viestikoelaitos-paljastukset, nimeltä mainitut tärkeimmät ministerit, Skripalien myrkyttäminen ja jopa heinäkuussa tapahtunut pakkopalautuksen estoyritys Finnairin koneessa muodostavat ajankuvaa, joka kiinnostaa 20 vuoden päästä lukijaa. Viimeksi mainittu on tosin tarinan kannalta irrallinen ja turha, mutta herättää silti hilpeyttä. Kohtaus on kirjan alkupuolella, joten Remeksen on pitänyt lisätä se jälkikäteen.

Haastattelussa Remes kertoi jättävänsä käsikirjoituksen vasta viimeisten deadlinien jälkeen. Yleensä kiirettä ei huomaa, mutta tällä kertaa ainakin e-versiossa oli monia kummallisuuksia. Luvussa 38 lähes sama lause toistuu peräkkäisellä sivulla. Luvussa 61 Remes mainitsee päähenkilön lentävän Icelandairin Boeing 757:llä, mutta hetken päästä ilmavirta heiluttaakin Airbusia. Yhtiö käyttää vain Boeingeja. Luvussa 33 sanotaan arvoituksellisesti "Tomar oli saanut nimensä 1100-luvulla 188 Portugalissa toimineesta luostarista". Kun USA kiristi Rauma-Repolaa 1987, presidenttinä ei voinut olla "George W. Bush" vaan hänen isänsä (luku 71). Ja niin edelleen.

Yleensä Remes on kuvannut avainhenkilöiden surmat kursailematta, nyt yhden henkilön kuolema käy ilmi vain mainintana - aivan kuin tappokohtaus olisi editoitu jossain vaiheessa pois?

On harmi, että jokasyksyisestä romaanista on tullut Remekselle rutiinia. Varhaisemmat kirjat kuten Ruttokellot, 6/12 ja Pahan perimä olivat omaperäisiä ja mielikuvituksellisia.

Remes on ollut tällä viikolla muutenkin otsikoissa, koska mainio Jäätyvä helvetti (2015) sisälsi viittauksen Paraisilta tapahtuvaan sissi-iskuun. Siihen liittyen sain lukijalta sähköpostin, jossa hän arveli Remeksen takana olevan Suomen puolustusvoimien upseerien kollektiivin. Remes tuntuu kirjoittavan ulos sen, mitä upseerit eivät uskalla ääneen sanoa.

Kiinnostava teoria, mutta ei varmaankaan totta. Remes aloitti muilla kuin Venäjän uhkakuvilla ja on kirjoittanut myös muutamia nuorten kirjoja. Hänellä on epäilemättä läheiset välit puolustusvoimiin -- ehkä jo liiankin läheiset?

Jälkisanoissa Remes kirjoittaa arvoituksellisesti "olen vuosin mittaan keskustellut muun muassa erilaisissa turvallisuus- ja sotilasalan tehtävissä työskentelevien ihmisten kanssa luottamuksellisti. Tällä kertaa mukana on teemoja, joita tuntevat ihmiset korostivat luottamuksellisuuden merkitystä erityisesti. Se oli kiinnostavaa ottaen huomioon, kuinka arkisista asioista on kysymys - asioista, joiden käsittelyn avoimessa yhteiskunnassa luulisi olevan itsestään selvää". Miten tätä pitäisi tulkita?

Perikato loppuu lupaukseen, että Robert Forstenin tarina saa jatkoa. Taidan jättää väliin ja odottaa jotain uutta.

lauantai 29. syyskuuta 2018

Sähköinen äänestäminen ei ole se suurin ongelma

Suomessa vallitsee kiitettävä yksimielisyys siitä, että vaalit pitää toimittaa lippuäänestyksenä. Sähköinen äänestys olisi liian kyberturvatonta ja mahdollistaisi ääntenlaskennan manipuloinnin. Virolaisia tämä seikka ei tosin haittaa ja verkkoäänestys on toiminut useissa vaaleissa ongelmitta.

Tiedän hyvin sähköisen äänestämisen riskit. Käsittelin niitä Kyberuhkia ja somesotaa -kirjassani monen sivun edestä. Kiinnostavin havainto oli, miten paljon virheitä perinteinen lippuäänestys on aiheuttanut. Ruotsin paikallisvaaleissa ulkopuoliset voivat helposti nähdä, mille puolueelle ääni on mennyt, eikä tätä pidetä maassa ongelmana. Turvallisuus on tunne ja tottumiskysymys, ei eksaktia tiedettä.

Lippuäänestyksen ongelmat eivät tietenkään ole argumentti sähköisen äänestyksen puolesta. Virheitä tuottavan järjestelmän korvaaminen vielä enemmän virheitä ja riskejä tuottavalla ei ole mikään perustelu.

Olen samaa mieltä: aika ei ole kypsä sähköiselle äänestykselle.

Mutta asiaan liittyy ajatusharha, jota käsittelen kirjassakin. Liiallinen huomion kiinnityminen sähköisen äänestyksen riskeihin johtaa siihen, että unohdamme kokonaiskuvan. Olipa äänestys sitten lipuilla tai netissä, tulos on oikea vain, mikäli koko vaalia edeltänyt ketju on aukottoman turvallinen.

Niin ei selvästikään ole. Yhdysvalloissa Trumpin voittoon vaikuttivat Venäjän somemainonta ja DNC-tietomurto sekä Cambridge Analyticalta ostettu mikrokohdentaminen. Jos kampanjointi ja vaalimainonta eivät toimi reilusti, on melko sama äänestetäänkö lipuilla, netissä vai huutoäänestyksellä.

Tämä ei ole pelkkä USA:n ongelma.Kirjaan ei mahtunut mielenkiintoinen case kolumbialaisesta hakkerista nimeltä Andres Sepulveda, joka maksua vastaan vääristi vaalikampanjointia useissa eteläamerikkalaisissa valtioissa lähes kymmenen vuoden ajan ennen kiinnijäämistään. Nyt hän istuu vankeustuomiotaan. Lue vaikka Bloombergin juttu How to Hack an Election niin saat perspektiiviä vaalivaikuttamiseen.

Suomessa on ensi vuonna useammat vaalit. Sen sijaan, että korostamme vaalien olevan luotettavat, koska ne perustuvat vanhaan lippuäänestykseen, meidän pitää kiinnittää paljon enemmän huomiota kaikkeen siihen, mitä tapahtuu ennen äänestystä.

Ja se on paljon vaikeampi tehtävä. Osaammeko edes kuvitella, millä kaikilla tavoilla vaalityötä vääristellään ja mikä on kykymme huomata tällaiset manipulointiyritykset?

torstai 27. syyskuuta 2018

Venäjän trolli - omia kokemuksia

Ote Kyberuhkia ja somesotaa -kirjasta:

=====
"Ryhdyin Venäjän trolliksi

Tätä kirjaa varten ryhdyin Venäjän vapaaehtoiseksi trolliksi. Perustin Twitter-tilin suomalaisella henkilönimellä ja hankin prepaid-liittymän, jolla sain hoidettua rekisteröinnin. Varmuuden vuoksi käytin VPN-yhteyttä, jotta ip-osoitetta ei olisi yhdistetty omaan koneeseeni ja oikeaan tiliini.

Ryhdyin seuraamaan tunnettuja Twitter-tilejä, kirjoittamaan venäjämyönteisiä kommentteja suomeksi ja englanniksi sekä jakamaan eteenpäin venäläisten medioiden (mm. RT, Sputniknews) uutisia. 

Ensimmäinen Twitter-seuraaja ilmestyi jo viidentoista minuutin kuluttua ensimmäisen twiitin lähettämisestä. Venäjän ja Suomen lisäksi yllättävän paljon seuraajia tuli Turkista.

Algoritmit tekivät nopeasti tehtävänsä. Kun olin klikkaillut Venäjää sivuavia uutisia, Twitter alkoi suositella juuri siihen liittyviä aihetunnisteita ja henkilöitä. Nopeasti Twitter-syötteeni täyttyi tapahtumista, ihmisistä ja mielipiteistä.

Siirtyminen yhdestä kuplasta toiseen oli silmiä avaava kokemus. Venäjän toiminta näyttää aivan toiselta, kun sitä katsoo Twitterin valitsemien uutisten ja kommentoijien kautta. 

Länsimainen media kertoo yleensä Venäjän ongelmista ja kansalaisten ahdingosta talouden, korruption ja sananvapauden puristuksessa, mutta someviestit antavat toisenlaisen kuvan. Kuvissa näkyy onnellisia ihmisiä, elämän pieniä tapahtumia sekä tietenkin kissoja. Ihmiset ja heidän arkensa ovat kaikkialla samanlaisia.

Venäjällä ulkomaanuutiset kertovat lännen laajentumispyrkimyksistä, Yhdysvaltojen jatkuvasta sotimisesta eri puolilla maailmaa sekä Venäjän uhkalla pelottelusta. Venäläisissä uutiskuvissa joukot eivät pommita sairaaloita vaan jakavat Syyrian sota-alueilla elintarvikkeita paikallisille asukkaille.

Meemien, kuvaviestien ja tavallisten valokuvien ansiosta venäläinen näkökulma välittyy, vaikka ei ymmärtäisi kieltä eikä kyrillisiä kirjaimia. Kielimuuri on silti iso este, koska edes kansainvälisesti tuttuja tuotemerkkejä tai avainsanoja ei pysty tunnistamaan. Ehkei ole sattumaa, että idän ja lännen rajalinja kulkee juuri kyrillisten merkkien kohdalla? Tässä suhteessa automaattinen kielenkääntö voi vielä tuoda ison muutoksen. 

Kuplan vaihto osoitti konkreettisesti, miksi somepalvelujen algoritmit luovat rinnakkaisia maailmoja kohtaamisten sijaan. Juuri siinä internetin alkuperäinen ajatus meni metsään."

===

Yhdysvallat laajentaa sotilaallista toimintaa avaruuteen. Maan puolustusbudjetin lisäys pari vuotta sitten oli suurempi kuin Venäjän koko puolustusbudjetti. "Our military will soon be more powerful than it has ever been before", kehui Trump YK-puheensa yhteydessä. 

Voi vain kuvitella, miltä nämä uutiset kuulostavat venäläisten korvissa, ja miten ne lisäävät Putinin suosiota omien kansalaisten keskuudessa.

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Digitaalinen maanpuolustus - koko kansan asia

Jatkan vielä hetken aikaa bloggauksia liittyen Kyberuhkia ja somesotaa -kirjani teemoihin.

Termi "digitaalinen maanpuolustus" nousi mieleeni, kun tutkin miten varautuminen ja puolustautuminen ulkopuolisia uhkia vastaan on muuttunut. Vanhassa maailmassa maan puolustamiseen varautuivat ammattilaiset ja varusmiehet, jotka koulutettiin taistelemaan suomalaisessa maastossa.

Digitalisaatio on muuttanut tämän kaiken. Olemme uudella tavalla haavoittuvia, mitä vihollinen osaa käyttää hyväkseen. Miksi vaivautua lähettämään taistelujoukkoja rajan yli tai tekemään maihinnousua rannoille, kun pelkkä infrastuktuuriin kohdistuva uhka riittäisi saamaan Suomen polvilleen? Pelkkä uhkaus tuhota Suomen sähkönjakelun avainkohdat ohjuksilla - ehkä näyttävän demonstraation kera - tekisi tehtävänsä.

Kyberhyökkäykset sähköisiä palveluita vastaan ovat uhkauksen kevyempi versio. Ehkä oli vain sattumaa, että Airiston Helmen poliisitutkinnan jälkeen Suomeen kohdistui taas palvelunestohyökkäys, joka kaatoi viranomaisten sivuja. Sivujen kaataminen ei itsessään ole vaarallista, mutta ne luovat pelon ja epävarmuuden ilmapiiriä.

Emme tiedä, kuka oli tuoreimman palvelunestohyökkäyksen takana. Kyse saattoi olla puhtaasta sattumasta, nuorukaisten typerästä tempauksesta. Mutta kun samanlainen hyökkäys osui maahamme 1,5 kuukautta sitten -- ja vieläpä samaan kohtaan -- on pakko tunnustaa, että digitaalinen maanpuolustuksemme on retuperällä. Verkkomaailman rajavalvonta ei toimi. Jatkossa resursseja pitää kohdentaa erityisesti digimaailmaan, koska siellä riskit ovat suurimmat.

Asevelvollisuus koskee vain nuoria miehiä, vapaaehtoisena myös nuoria naisia. Digitaalinen maanpuolustus koskee sen sijaan meitä kaikkia, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Olemme kaikki etulinjassa omien älylaitteidemme vuoksi. Jokaisen kansalaisvelvollisuus on huolehtia wlan-purkin, älytelevision, valvontakameran, itkuhälyttimen ja älykkäiden kodinkoneidensa turvallisuudesta.

Jos niin ei ole tehty, laitteita voidaan käyttää hyökkäyksiin Suomea vastaan. Ulkomailta tulevat palvelunestohyökkäykset on mahdollista torjua rajoittamalla ulkomaanliikennettä. Tilanne olisi paljon hankalampi, jos merkittävä hyökkäysvolyymi tulisi kotimaisista osoitteista -- niistä suojaamattomista koti- ja yrityslaitteista, joiden asetukset ovat väärin ja päivitykset tekemättä.

Kukaan ei halua joutua tietämättään desantiksi. Siksi digitaalinen maanpuolustus on koko kansan asia.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Vaaratiedottaminen on Suomen häpeäpilkku

Yhdysvaltojen hätätilavirasto FEMA testaa näinä päivinä kaikille amerikkalaisille lähetettävää puhelinhälytystä. Presidentin määräyksellä älypuhelimiin voidaan lähettää varoitusviesti vakavan terrori-iskun tai ympäristöuhan sattuessa. Se, että presidenttinä on Twitter-viesteihin mieltynyt Donald Trump, on herättänyt huolta järjestelmän mahdollisesta väärinkäytöstä. Rakentaminen aloitettiin kuitenkin jo Obaman aikana.

Meillä Suomessa ei ole mitään vastaavaa, vaikka pidämme itseämme niin uuden tekniikan kuin pelastustoimen edelläkävijöinä. Kuten Kyberuhkia ja somesotaa -kirjassani kerron, Suomen vaaratiedottaminen edustaa 1990-luvun tekniikkaa ja perustuu radiossa luettaviin tiedotteisiin, jotka lähetetään Ylelle faksilla. Niin juuri, faksilla! No, onhan se tavallaan kyberturvallista.

Suomen järjestelmää on yritetty rakentaa aina tsunamista (2004) lähtien, mutta hankkeet ovat aina kaatuneet rahan tai yhteisen tahdon puuttumiseen. Onkin hämmästyttävää, että 50 itsenäisen osavaltion Yhdysvalloissa, jossa mobiilitekniikka elää kivikautta Suomeen verrattuna, saadaan aikaan näin hieno järjestelmä.

Minulla on siitä omakohtaista kokemusta. Kerran USA:ssa autoillessani sain omaan puhelimeeni varoituksen paikallisten syöksytulvien riskistä. Tiedottaminen toimii siis jopa turistien laitteisiin, ilman mitään ladattavia sovelluksia.

Kyberuhkia ja somesotaa sivu 112.
Joskus tekniikka pettää. Tammikuun 2018 aiheeton varoitus varoitus Pohjois-Korean laukaisemista ohjuksista säikäytti havaijilaiset pahanpäiväisesti. Silloin kyse oli kuitenkin huonosta käyttöliittymästä ja inhimillisestä virheestä. Tekniikka toimi paljon paremmin kuin suomalaiset radio-ohjelman keskeyttävät bongorummut tai televisio-ohjelman päällä rullaava, koko Suomeen näkyvä varoitusteksti.

Kesästä 2015 alkaen radion vaaratiedotteet on voitu kohdistaa alueellisesti ja turhista koko Suomeen ulottuvista karhuvaroituksista on päästy eroon, mutta se ei vielä riitä.

Tarvitsemme Yhdysvaltojen tapaan järjestelmän, joka varoittaa kansaa alueellisesti ja mobiilitekniikkaa hyödyntäen. Radio ei enää tavoita kaikkia reaaliaikaisesti, sillä ihmiset kuuntelevat älypuhelimistaan musiikkia tai podcasteja. Nekin, jotka kuuntelevat radiota, tekevät sen nettiradiona, ja siihen ei voi todellisessa kriisitilanteessa luottaa.

Nokian ja mobiilipalveluiden luvatussa maassa kansalaisilla on lupa odottaa parempaa.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Kyberuhkia ja somesotaa

Kun internet alkoi yleistyä Suomessa kesällä 1994, olin innoissani. Modeemin ja tietokoneen kautta avautui aivan uusi maailma. Ilmaisten palvelujen maailmanlaajuinen verkosto kuulosti melkein liian hyvältä ollakseen totta.

Alkuvuosien kehitys näyttikin lupaavalta: sähköpostia pystyi lähettämään kenelle tahansa, maailman lehdet olivat hiiren klikkauksen päässä ja ennen kaikkea netistä pystyi hakemaan tietoa kaikista mahdollisista asioista.

Uskoin, että Jugoslavian hajoamisesta alkanut sota (1992–1999) jäisi lajinsa viimeiseksi. Jatkossa sodat kävisivät mahdottomiksi, sillä ihmiset voisivat netin kautta itse nähdä, millaista vastapuolella olisi. Silloin he ymmärtäisivät, että omien johtajien lietsomat uhkat ja pelot olivat aiheettomia, koska vastapuolella on ihan samanlaisia ihmisiä kuin he itsekin. Uskoin, että tiedon ja viestinnän vapautuminen toisi maailmaan pysyvän rauhan.

Miten lapselliselta uskoni yksinomaan hyvään kehitykseen nyt vaikuttaakaan!

Ihmiset eivät halunneetkaan etsiä netistä tietoa vaan viihdettä. Netin ilmainen sisältö lähes tappoi ammattimaisen journalismin, jonka kilpailijaksi nousivat kaikenkirjavat blogit ja valeuutiset. Sosiaalinen media söi ihmisten vapaa-ajan. Näppäimistösoturit alkoivat kamppailla vääriä mielipiteitä vastaan varmana oman näkemyksensä oikeellisuudesta.

Armeija, netin alkuperäinen rahoittaja, palasi paikalle ja alkoi hyödyntää verkkoa omalla tavallaan. Ensin tiedusteluun (Echelon) ja vakoiluun (NSA/Snowden), sitten kyberhyökkäyksiin (Stuxnet), mielipidevaikuttamiseen (Twitter-botit), presidentinvaaleihin (RIA, Trump) ja jatkossa kenties robottisotaan, IoT-hyökkäyksiin ja Deepfake-väärennöksiin.

Kukapa olisi vielä 10 vuotta sitten uskonut, että Yhdysvaltojen presidentti ohjaa maansa yleistä mielipidettä ja hoitaa ulkomaanpolitiikkaa sosiaalisessa mediassa, suoranaisia valheita levittäen? Elämme totisesti oudossa maailmassa, jossa medialukutaito, maalaisjärki ja luottamus ovat yhä tärkeämpiä yhteiskunnan tukijalkoja.

Sotimisesta on tullut niin kallista, että vain suurvalloilla ja öljymailla on siihen varaa. Kyberkeinot ovat edullisia eikä niiden käytöstä jää kiinni. Siksi kyberkeinojen merkitys kasvaa nopeasti ja niitä saatetaan käyttää myös Suomea vastaan. Tai käytetään jo nyt?

Kyberasiat pakottavat pohtimaan myös Suomen maanpuolustuksen järjestämistä. Onko asevelvollisuuteen perustuva armeija enää tätä päivää? Miksi harjoitella sotimista metsässä, jos vihollinen tulee verkkoa pitkin ja pysäyttää Suomen infrastruktuurin kyberhyökkäyksillä, haittaohjelmilla tai sabotaaseilla? Ääripäät eivät koskaan ole realistisia, mutta minkälainen kompromissi näiden uhkakuvien väliltä pitäisi valita?

Kyberuhkia ja somesotaa - digiaikana sinäkin olet etulinjassa.
Kirjani (järjestyksessään kolmaskymmenesensimmäinen) käsittelee kyberturvallisuuden, verkkovaikuttamisen ja teknisen kehityksen trendejä. Sana "kyberturvallisuus" on tylsä ja saa ihmiset haukottelemaan, mutta tähän kirjaan olen koonnut mielenkiintoisia tietoja koko laajasta digitaalisen turvallisuuden kentästä. Uskon niiden puhuttelevan lukijaa ja herättävän ajatuksia tämän päivän ja lähitulevaisuuden kehityksestä. Niin ainakin itselleni kävi kirjaa tehdessäni.

Alaotsikko "digiaikana sinäkin olet etulinjassa" viittaa kahteen asiaan. Toisaalta kotimme on täynnä älykkäitä (=haavoittuvia) digilaitteita, joita voidaan käyttää palvelunestohyökkäyksiin ja muuhun vahingontekoon, ellemme osaa suojata verkkoja ja laitteitamme. Kenenkään ei pitäisi vaarantaa tahattomasti kansallista turvallisuutta.

Toisaalta olemme kaikki etulinjassa myös informaatiovaikuttamisen suhteen. Mielipiteitämme yritetään ohjailla valeuutisilla, Twitter-boteilla, hybridivaikuttamisella, mainosten mikrokohdistamisella ja muilla tavoilla, joita emme edes huomaa.

Voidaksemme vastustaa epäasiallisia vaikutusyrityksiä meidän on pidettävä huolta kansan medialukutaidosta, yleissivistyksestä ja kansallisesta luottamuksesta, vaikka jälkimmäinen onkin kovilla. Ja jokaisen pitäisi tunnistaa omat vääristymät, jotka ohjaavat ajattelua ja saavat reagoimaan somepäivityksiin.

Kirjan voit tilata kirjakaupasta tai suoraan kustantajalta.

Korjauksia:
s. 67 Kevitsan kaivos sijaitsee Sodankylässä, ei Sotkamossa
s. 165 kolluusio p.o. kolliisio

Lisäyksiä:
s. 58 (Kaspersky) mainittu NSA:n huolimaton 68-vuotias työntekijä tuomittiin yli viideksi vuodeksi vankeuteen.

Muuta:
Lisätietoja näppärästä Fingbox-laitteesta, joka vartioi kodin wlan-verkkoa ja älykkäitä kodinkoneita.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Hyvästi kotitallennukselle

Videonauhurin keksiminen oli aikoinaan kova isku tv-alalle ja elokuvateollisuudelle. Ne yrittivät kieltää videonauhurien myynnin tekijänoikeuteen vetoamalla. Ei pitäisi sallia sitä, että katsojat voivat itse nauhoittaa ohjelmia kotona ja katsoa niitä ilman uutta maksua ja mainokset ohi kelaten.

Yhdysvaltojen korkein oikeus päätti ns. Betamax-jutun (Sony vastaan Universal City Studios) vuonna 1984 Sonyn eduksi ja videonauhurien myynti koteihin sallittiin täpärästi yhden äänen enemmistöllä (5-4). Oleellista oli, että kotinauhoitus tulkittiin ajansiirroksi, mikä voitiin lukea jenkkiläisen fair use -periaatteen piiriin.

Menikö elokuvateollisuus konkurssiin? Kärsivätkö tv-yhtiöt? Ei tietenkään. Kotinauhoittaminen vain lisäsi kulutusta ja avasi ihan uudet videovuokrauksen markkinat. Kotinauhoituksen "haittojen" kompensoimiseksi luotiin hyvitysmaksujärjestelmä, jossa laitteiden ja tallennusvälineiden hintaan lisättiin tekijänoikeusmaksu.

Nyt runsaat 30 vuotta myöhemmin olemme uudessa tilanteessa. Tuotantoyhtiöt ovat saaneet haluamansa: kotinauhoittamisesta halutaan kokonaan eroon.

Lähes kaikkien digiboksien ja televisioiden tallennusominaisuutta on keinotekoisesti rajoitettu niin, että tallennuksia voi katsoa vain alkuperäisellä laitteella. Jos levy hajoaa tai usb-tallennuksen tehnyt televisio vaihtuu, vanhat tallennukset muuttuvat käyttökelvottomiksi salauksen vuoksi.

Aluksi salaus koski vain HD-lähetyksiä, mutta ymmärtääkseni missään nykyisessä televisiossa tai digibokseissa edes perustarkkuuden lähetyksiä ei voi enää nauhoittaa yhdellä ja katsoa toisella laitteella. Suomen antenniverkossa siirrytään pian DVB-T2-tekniikkaan, jolloin vanhat laitteet lakkaavat toimimasta ja tallenusrajoitukset koskevat kaikkea sisältöä.

Se on ongelma, sillä moni haluaisi katsoa tallentamiaan ohjelmia esimerkiksi läppärillä tai toisella tietokoneella.

Kotinauhoituksen tilalle tarjotaan streaming-palveluita, joissa yhtiöt voivat rahastaa kaikesta käytöstä. Streaming ei kuitenkaan auta, mikäli haluaa katsoa tallenteita esimerkiksi juna- tai lentomatkalla, tai kerätä arkistoa. Uutisia, ajankohtaisohjelmia, urheilutapahtumia, dokumentteja, tuttavien tv-haastatteluja ym. ei voi ostaa mistään.

Olen itse tallentanut useita dokumentteja tulevaa käyttöä varten kirjoihin liittyen. Tätä mahdollisuutta ei jatkossa enää ole.

Olen vertaillut useita televisioita ja kaikissa uusissa malleissa tallennusta on rajoitettu. En ymmärrä, millä tuotantoyhtiöt ovat painostaneet tv-valmistajia, sillä niiden etuna olisi pikemminkin palvella asiakkaita ja sallia kaikenlainen tallentaminen. Rajoitus kertookin sisältöbisneksen taloudellisesta arvosta ja vaikutusvallasta.

Elisaviihde oli aikoinaan mainio palvelu, koska tallennuksia pystyi ajastamaan älypuhelimesta ja selaimella. Pari vuotta sitten tekijänoikeusjärjestöt ja operaattorit pääsivät kuitenkin sopimukseen, jonka nojalla säilytysaika rajoitettiin enintään kahteen vuoteen (Telialla vain 3 kk). Toukokuussa Elisa muutti tekniikkaa lisäksi niin, ettei tallenteita pysty enää siirtämään itselleen edes kikkailemalla.

Elisa Viihteen "nauhoitukset" säilyvät pilvessä enintään kaksi vuotta.
Tämä rajoittaa käyttöä niin paljon, että oma Elisaviihde-asiakkuuteni on katkolla. Arkistointiominaisuus oli omassa käytössäni tärkeä.

Meppi Petri Sarvamaa tuuletti railakkaasti, kun EU toissapäivänä hyväksyi tekijänoikeusdirektiivin, koska sen jälkeen "luovan työn tekijät saavat korvauksen työstään."

Olisiko liikaa vaadittu, että joku ajaisi myös kuluttajien etuja? Miksi yli 30-vuotista kotitallennusta voidaan rajoittaa näin merkittävästi kenenkään puuttumatta asiaan?

Tekijänoikeusdirektiiviin liittyy kiinnostava sivujuonne. Toisin kuin konsertit ja teatteri, urheilua ei ole aiemmin laskettu tekijänoikeuden piiriin. Lauluesitys nauttii lähioikeuden suojaa, juoksu ei. Direktiivin 12-artikla puhuu "Urheilutapahtuman järjestäjän suojasta", joka toisi tekijänoikeuden myös urheilukilpailuihin. Tavoitteena on suojata lähetysoikeuksista maksaneita tv-yhtiöitä ja estää katsojia ottamasta kuvia ja jakamasta niitä sosiaaliseen mediaan.

Artiklan tiukka tulkinta johtaisi kiinnostaviin ilmiöihin. Urheilukilpailujen portilla estetään nyt alkoholin tuominen katsomoon, jatkossa laukut tarkistettaisiin myös kameroiden varalta. Selfien ottaminen katsomossa tulisi kielletyksi.

Kuka ajaa tekijänoikeusasioissa meidän kuluttajien etua, kun isolla rahalla meppejä lobbaava tekijänoikeusbisnes saa tahtonsa läpi? EU vahvistaa kansalaisen oikeuksia henkilötietoihinsa ja amerikkalaisia nettijättejä vastaan, mutta kun kyse on omasta sisältöbisneksestä, kansalaisen oikeuksia saa heikentää.

torstai 13. syyskuuta 2018

Tekijänoikeusdirektiivi osuu omaan nilkkaan

EU hyväksyi eilen kohutun tekijänoikeusdirektiivin äänin 438-226. Heinäkuussa tekstiehdotus kaatui täpärästi äänin 318-278.

Näin suomalaiset MEPit äänestivät (Yle Uutiset ruutukaappaus 12.9.2018).
Nyt olisi sopiva hetki pöyristyä siitä, miten EU haluaa kampittaa Youtubea ja Facebookia lainsäädännöllä, kun ei kaupallisin perustein siihen pysty. Sillä juuri heitä vastaan uusi direktiivi on tähdätty.

Kun EU:lla ei ole taloudellista valtaa (alalla menestyviä yrityksiä), se joutuu turvautumaan lisääntyvään sääntelyyn ja rajoituksiin. Niiden vaikutukset omiin kansalaisiin ja omien yritysten kilpailukykyyn kääntyvät helposti kielteisiksi.

Jotta voisi kauhistella nyt hyväksyttyä direktiiviä pitäisi tietää, miten tekstiä on heinäkuun jälkeen muokattu. Kukaan ei tunnu tietävän. Tekstit voivat vielä muuttua ja direktiivin kansallinen soveltaminen jättää liikkumavaraa myös suomalaisille toimijoille. Jätetään siis analysointi myöhemmäksi, kun käytettävissä on oikeaa tietoa "nine-twelve":n sisällöstä ja vaikutuksista.

Yhden asian nostan kuitenkin esiin -- edustaja Petri Sarvamaan Twitter-tuuletuksen heti äänestyspäätöksen jälkeen:
On selvää, että tekijänoikeusjärjestöt ovat lobanneet massiivisesti uusien lakien puolesta. Kaikkea perustellaan tietenkin pienten tekijöiden edulla, vaikka direktiivi ei tähän puoleen suoraan puutukaan. Silti Sarvamaan teksti on häpeäksi euroedustajalle -- sehän on suoraan lobbarien kynästä.

"Luovan työn tekijät saavat korvauksen työstään...". Pateettista. Eivätkö tekijät tähän asti ole saaneet? Kotimaisten tekijänoikeusjärjestöjen tulot kasvavat kohisten, kansainvälisen musiikkituottajien tilaston mukaan musiikkimyynti kasvoi viime vuonna +8 prosenttia. Google tilittää puolet Youtuben mainostuloista tekijöille.

Direktiivin "isä" Axel Voss tuulettaa Sarvamaan tapaan äänestyksen jälkeen. (YLE uutiset ruutukaappaus)
Missä on se polttava ongelma? Kuka riistää pientä luovan työn tekijää?

Ainakaan musiikkialalla ei ole koskaan mennyt niin hyvin kuin nyt. Ongelmia varmasti on, mutta ne johtuvat sopeutumisesta digitalisaatioon ja piratismista, joita molempia EU-päätös pikemminkin pahentaa.

Mepit levittivät tietoja, joiden mukaan Google olisi ennen äänestystä käyttänyt miljoonia lobbaukseen. Paljonkohan tekijänoikeusjärjestöt käyttivät? Ainakin Sarvamaan (ja muidenkin) kohdalla rahat tuottivat halutun päätöksen.

Ministeriön edustaja, tekijänoikeusneuvos ja oikeustieteen tohtori Viveca Still oli eilen Ylen tv-uutisissa kriittinen direktiiviä kohtaan ja sanoi, ettei se ollut Suomen tavoitteena. Ongelmakohtiin olisi voitu puuttua nykyistä lainsäädäntöä kehittämällä. Mutta ammattiyhdistysliike vei tällä kertaa voiton.

Teoston teki viime vuonna erittäin hyvän tuloksen, Gramex kehuu vuottaan jopa ennätykselliseksi ("Medialisensioinnilla vahva vuosi, korvauskertymä kasvoi"). Teoston vuosikertomuksesta poimin kuvauksen siitä, miten tekijänoikeusjärjestöt näkevät uusien kanavien merkityksen:

"Saimme konkreettisen osoituksen YouTuben merkityksestä musiikin kuuntelun kanavana loppuvuodesta 2017, kun Google veti hetkellisesti musiikkisisällöt pois Suomen YouTubesta. Poisvedon taustalla olivat pitkittyneet sopimusneuvottelumme Googlen kanssa, ja vaikka musiikki oli poissa kuluttajien ulottuvilta lopulta vain yhden päivän, tilanne aiheutti valtavan palautevyöryn niin perinteisen kuin sosiaalisen mediankin puolella. Samalla saimme vahvistusta näkemyksellemme siitä, kuinka merkittävä musiikkipalvelu YouTube on Suomessa.
.. 
Tällä hetkellä Facebookin ja YouTuben kaltaiset alustapalvelut rakentavat liiketoimintansa luovien sisältöjen vapaan saatavuuden varaan, eivätkä joko maksa tekijänoikeuskorvauksia oikeudenhaltijoille lainkaan tai ainakaan aineistojen todellisen hyödyntämisen mukaisesti."

En tiedä Teostosta, mutta minusta puolet Youtuben tuloista kuulostaa varsin kohtuulliselta korvaukselta. "Todellisen hyödyntämisen mukaisesti" ei ole pelkkä etujärjestön määriteltävissä oleva asia. Kuvauksesta voi lukea myös, että ilman EU-lakeja Youtube ja Facebook olisivat olleet näissä väännöissä niskan päällä. Youtube on tärkeämpi artisteille kuin suomalaiset artistit Youtubelle.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Sometuomioistuimen päätöksellä pikapotkut ihmisroskasta

Eilisen 11.9.2018 somekohun aiheena olivat ihmisroskat. Sometuomioistuin oli koolla koko päivän ja sen tuomio oli yksimielinen: entinen keskustan kansanedustaja ja nykyinen Oulun kaupunginvaltuuston jäsen Riikka Moilanen ansaitsi potkut Oulun Pihlajalinnan toimitusjohtajan paikalta, koska syrjäytyneiden halventava nimittely paljasti Moilasen todellisen arvomaailman.

Kymppiuutiset näyttivät koko lausunnon.
Somekohut tulevat ja menevät, enkä kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Ylen iltauutiset mainitsi asian vain ohimennen. Mutta kun Maikkarin Kymppiuutiset näytti Moilasen alkuperäisen puheenvuoron ja asetti "ihmisroskat" oikeaan kontekstiin, vaikutus omassa mielessäni muuttui.

Katujen puhtaanapidosta käydyssä keskustelussa Moilanen lausui näin:

...tässä on kivetyksen likaisuutta ja muuta roskaamista käyty keskustelua, mutta mitä Oulun kaupunki aikoo tehdä sille ihmisroskalle, jota siellä on yllättävän paljon, siis tarkoitan niitä vähäosaisia ihmisiä, jotka käyttävät ammattimaisesti alkoholia, huumeita, päihteitä ja ovat ottaneet Isokadun nyt kodikseen. Olen huolissani niistä ihmisistä mutta olen huolissani myös niistä oululaisista joka on selkeä turvallisuusriski, toisaalta Oulun kaupunki haluaa olla matkailun vetovoimainen kaupunki...

Koko keskustelun voi tarkistaa Oulun kaupunginvaltuuston videoidusta istunnosta (kiistanalainen kohta alkaa vähän ennen 17 minuutin aikaa). Yhdenkään videolla näkyvän edustajan ilme ei värähdä ihmisroskista. Vain kaksi kommentoi puheenvuoroa. Ensimmäisenä Junes Lokka, joka yrittää viedä keskustelun maahanmuuttajiin ja toisena Sebastian Tynkkynen, joka puolustaa vähäosaisia ja kummastelee ihmisroska-sanan käyttöä.

Meteli nousi vasta Kalevan uutisen ja etenkin sitä seuranneen somekohun myötä seuraavana päivänä. Pihlajalinna päätti pikaisesti paikallisen toimitusjohtajansa työsuhteen, jotta väitetty suhtautuminen vähäosaisiin ei tahraisi yrityksen bisnestä.

Moilanen ei takuulla arvannut, miten hänen lausettaan tultaisiin vielä lukemaan suurennuslasin kanssa. Ennakkoasenteista riippuen sen voi kuulla "ihmisroskan" vähättelynä. Oma spontaani reaktioni oli toinen: pidin sitä huonosti valittuna aasinsiltana ja hassuna rinnastuksena.

Rasisteilla on tapana selittää kaikki möläytyksensä jälkikäteen huumorina tai ironiana. Moilanen ei tehnyt niin. Hän ei osannut itsekään perustella sanavalintaansa, ilmeisesti kohusta hämmentyneenä, mutta pyysi kuitenkin anteeksi.

Somessa jokainen kommentoija halusi olla toinen toistaan hyveellisempi ja tuomita Moilasen alatyylisen lausunnon. Kuinkahan moni somekohun innoittamista oli kuullut ko. puheenvuoroa tai tiesi, mihin se liittyi? Kuinka moni yhtyi pelkästään kuoroon muiden mukana?

Oma lukunsa ovat ne, jotka tahallaan väärinymmärtävät asian voidakseen loukkaantua kunnolla, kuten Tuuli Kamppila osoittaa:



"Vähäosaiset ovat ihmisroskaa, sanoi keskustalainen ex-kansanedustaja", Kamppila lataa. Hän on feministipuolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja. Siinä roolissa luulisi ymmärtävän helposti naispoliitikkoa, joka on huolissaan kadulla avoimesti dokaavista (ja usein ohikulkijoita, varsinkin naisia, häiritsevistä) ihmisistä. "...ihmiset ei vaan yksinkertaisesti uskalla kulkea tuossa Isokadun pätkällä, jossa nyt näyttää olevan ilmeisesti käsityksessä erilaista näkemystä, että miten sitä yleistä siisteyttä siellä ylläpidetään", Moilanen sanoi puheenvuorossaan.

Yksittäinen harkitsematon sana riittää nykyään toimitusjohtajan potkuihin. Mieleen tuli kesäinen tapaus Ruotsalo ja Porin Jazz, jossa hallitus palkkasi toimitusjohtajan selvittämättä tämän taustoja, ja kun julkisuuteen tuli sitten harkitsematon lausunto homoista, hallitus pelasti itsensä antamalla pikapotkut. Oikeastaan hallituksen olisi pitänyt erottaa itsensä huonosta työstä.

Toimitusjohtajan työsuhde katkeaa herkästi, jos toiminta vaikuttaa työnantajan etuun ja brändiin. Mutta se, että yritys tällaisessa tapauksessa vetoaa omiin arvoihinsa, on valheellista valkopesua. Pihlajalinnan arvot ovat kuulemma eettisyys, energisyys ja ennakkoluulottomuus. Ei yritystä arvot kiinnosta vaan bisneksen turvaaminen. Siinä ei yksittäisen ihmisen kohtalo tai reilu kohtelu paljon paina.

On helppoa lähteä mukaan somekohuun, lyödä lyötyä ja kehua omia korkeita arvojaan. Mutta entä, jos oma asemasi on jonain päivänä pölkyllä samasta syystä? Yksikin varomaton sana voi johtaa työsuhteen päättymiseen. Bisneksen vuoksi työnantajasi tottelee nöyrästi sometuomioistuinta eikä sinun todellisella tarkoituksellasi, anteeksipyynnöillä tai arvoilla ole merkitystä.

Ja kyllä, tämä ei koske pelkkiä toimitusjohtajia, vaan myös perinteisessä työsuhteessa olevia. Potkut saatetaan ehkä viedä oikeuteen, jos irtisanomisperuste ei ole riittävä, mutta työnantajalla on muitakin keinoja toteuttaa sometuomioistuimen sinulle määräämä rangaistus.