Keskiviikkona 25.11.2009 Helsinki valittiin vuoden 2012 maailman outoilupääkaupungiksi. Vai oliko se muotoilupääkaupungiksi? Jotain sinne päin kuitenkin.
Ilmeisesti titteli koettiin tärkeäksi, koska jo aamulla radiossa haastateltiin paikan päälle Singaporeen lentänyttä Helsingin kaupunginjohtajaa. Hän odotti jännittyneenä myöhemmin päivällä tapahtunutta voittajan nimen julkistusta. Ai miten niin turhaa lentämistä pitäisi vähentää...?
Loppuvaiheessa Suomen kanssa nimityksestä kilpaili Eindhovenin kaupunki. Siis mikä? Muistaakseni siellä on ollut Philipsin tehtaita ja jokin jalkapallojoukkue. Miten suomalaisten (tai kenenkään muunkaan) elämä olisi muuttunut, jos vuoden 2012 muotoilupääkaupungiksi olisikin valittu Eindhoven? Miten eindhovenilaisten elämä muuttuu nyt, kun valinta osui Helsinkiin?
Mikä muuten on tämän vuoden muotoilupääkaupunki? Tai ensi vuoden? Kukaan ei tunnu tietävän. Täysin outoja nimiä.
Pieni Suomi on tietenkin iloinen kaikista nimityksistä, jotka tuovat julkisuutta. Onneksi valinta osui meihin, sillä pelkkä kilpailuun osallistuminen tuli maksamaan 122 000 euroa. Juhlavuoden oma budjetti on noin 15 miljoonaa euroa. Valtio maksaa budjetista viisi miljoonaa. Kumma juttu, että designiin löytyy rahaa, mutta lasten, vanhusten ja terveydenhoitoon ei. Kuinkahan iso vääntö piti käydä, että valtio antoi tähän hankkeeseen viisi miljoonaa? Outoa.
Toivotaan, että investointi tuottaa rahat takaisin. Pitkällä tähtäimellä mitään kestävää ei luoda juhlavuosia nimeämällä, vaan todellisella työnteolla.
Google News löysi aiheesta mainintoja vain design-alan ammattilehdistä sekä pienen, viikko sitten olleen uutisen Independentissä. Valinta ei näytä herättäneen maailmalla juurikaan huomiota.
Kotimaassa kaikki on tietenkin toisin. Viimeksi tänään lauantaina Helsingin Sanomat omisti sille lähes koko sivun jutun.
Parin viime viikon aikana on keskusteltu ruuhkamaksujen gps-valvonnasta. Sille on riittänyt tilaa muutaman yleisönosastokirjoituksen ja lopulta yhden lehtijutun verran. Ei siis kannata ihmetellä, miksi tekninen kehitys muokkaa ihmisten elämää huomaamatta ja rajusti. Ei kannata syyttää yksin insinöörejä ja markkinavoimia. Suuret mullistukset saavat tapahtua kaikessa rauhassa, koska kulttuuritoimittajia on moninkertaisesti enemmän kuin tiede- ja tekniikka-asioita seuraavia toimittajia.
PS. Lopulta netistä selvisivät myös nykyinen ja seuraava muotoilupääkaupunki: Italian Torino ja 2010-2011 Korean Soul. No niinpä tietysti. Kaikkihan tuntevat soulilaisen muotoilun saavutukset.
lauantai 28. marraskuuta 2009
perjantai 27. marraskuuta 2009
Ostaako valtio Digitan takaisin?
Kun television digitalisoinnista alettiin puhua 1990-luvun jälkipuoliskolla, yksi keskeisistä perusteluista oli jakeluverkon säilyttäminen kotimaisessa hallinnassa. Jos katsojat olisivat hankkineet laajamittaisesti satelliittilautasia, jakeluverkon kontrolli olisi karannut vieraisiin käsiin. Silloin esimerkiksi hätätiedotteiden jakelu olisi vaarantunut.
Tiedämme hyvin mitä sitten tapahtui: valtio myi Digitan ulkomaille saadakseen rahaa digitalisoinnin rahoittamiseen. Globalisaation huumassa omistuksella ei äkkiä ollutkaan merkitystä. "Eivät ne lähetysmastot meiltä mihinkään karkaa - sama se, kuka ne omistaa", oli perusteluna.
Nyt takki on kääntynyt taas alkuperäiseen asentoon. Pääministeri Vanhanen sanoo, ettei valtion roolia omistajana pidä pelätä. Tietoliikenteen toimivuus kriisitilanteessa halutaan turvata ja tärkeänä keinona pidetään yhteiskunnan perustoimintojen palauttamista kotimaiseen omistukseen.
Mielenkiintoista nähdä, koskeeko tämä periaate myös radio- ja tv-verkkoa - vai onko hallituskin jo valmis myöntämään, että kriisitiedottamisen painopiste on siirtynyt nettiin.
Tiedämme hyvin mitä sitten tapahtui: valtio myi Digitan ulkomaille saadakseen rahaa digitalisoinnin rahoittamiseen. Globalisaation huumassa omistuksella ei äkkiä ollutkaan merkitystä. "Eivät ne lähetysmastot meiltä mihinkään karkaa - sama se, kuka ne omistaa", oli perusteluna.
Nyt takki on kääntynyt taas alkuperäiseen asentoon. Pääministeri Vanhanen sanoo, ettei valtion roolia omistajana pidä pelätä. Tietoliikenteen toimivuus kriisitilanteessa halutaan turvata ja tärkeänä keinona pidetään yhteiskunnan perustoimintojen palauttamista kotimaiseen omistukseen.
Mielenkiintoista nähdä, koskeeko tämä periaate myös radio- ja tv-verkkoa - vai onko hallituskin jo valmis myöntämään, että kriisitiedottamisen painopiste on siirtynyt nettiin.
tiistai 24. marraskuuta 2009
Miksi gps-ruuhkamaksu johtaa valvontayhteiskuntaan
Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla (16.11.2009) kirjoitukseni siitä, miten gps-perustainen ruuhkamaksu uhkaa kansalaisten yksityisyyttä.
Kaksi päivää myöhemmin lehti julkaisi vastineen, jonka oli kirjoittanut Helsingin ympäristölautakunnan jäsen Timo Pyhälahti otsikolla Satelliittipaikannus ei ole uhka yksityisyydelle. Tekijänoikeus estää kopioimasta koko kirjoitusta tähän, mutta sitaattioikeus sallii avainkohtien poimimisen. Pyhälahti kirjoittaa:
Teknisesti ehdottomasti käytännöllisin tapa laskuttaa kilometrien perusteella kertyvät ruuhkamaksut on asettaa paikannuslaite laskemaan, montako kilometriä maksualueella on kuljettu.
Laite tarkastaa, liikutaanko laitteen muistiin tallennetun maantieteellisen alueen sisä- vai ulkopuolella. Sitten esimerkiksi kuun lopussa laitteesta ilmoitetaan laskutusta varten ainoastaan kertynyt saldo ilman tarkempaa selostusta reiteistä.
Pyhälahden käsitys maksujärjestelmän toteutuksesta on idealistinen ja ohittaa tyystin valvontanäkökulman. Pyhälahti tai ympäristölautakunta eivät ole ilmeisesti lainkaan pohtineet järjestelmän käytännön toteutusta. Siksi kirjoitin vielä oman vastineeni, jota lehti ei kuitenkaan enää julkaissut.
Nyt Helsingin Sanomien lukijoille jäi käsitys, että allekirjoittanut halusi vain pelotella uhkakuvilla pystymättä perustelemaan, miksi näin kävisi. Se on valitettavaa, sillä tapoihini ei kuulu pelotella turhaan - pikemminkin päinvastoin.
Tässä siis 19.11.2009 lehteen lähettämäni perustelut sille, miksi pidän gps-ruuhkamaksua yksityisyyden näkökulmasta vaarallisena kehityksenä:
---------------------------------
19.11.2009 Gps-pohjainen ruuhkamaksu täynnä sudenkuoppia
Autossa oleva gps-paikannin raportoi kerran kuussa, kuinka monta kilometriä maksualueella on kuljettu eikä kenenkään yksityisyys kärsi, lupasi Helsingin ympäristölautakunnan jäsen (HS 18.11.2009).
Paperilla kaikki tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta, mutta kun tekniikkaa aletaan soveltaa käytännössä törmätään ongelmiin, joiden ratkaisuun on vain huonoja keinoja.
Miten ensinnäkin varmistetaan, että autoilija pitää paikanninta mukanaan eikä jätä sitä maksun välttämiseksi kotiin? Tullaanko tätä valvomaan ratsioin? Vai lähettääkö laite signaalia, jonka puuttumisen valvontakamera tunnistaa?
Kuluttajalla on oltava keino varmistaa laskutuksen oikeellisuus. Se onnistuu vain, jos laite tallentaa kaikki ajotiedot -- ei siis pelkkiä kilometrejä -- muistiinsa. Miten varmistetaan, ettei laitteen omistaja nollaa muistia tai irrota paristoa?
Ainoa tapa suojata tiedot ja säilyttää ne laskutusta varten on siirtää data muutaman tunnin välein operaattorin tai viranomaisen koneelle. Tällöin on myös helppo varmistaa, että laite on jatkuvasti toiminnassa kuten pitääkin.
Olivatpa ajotiedot laitteen omassa muistissa tai viranomaisella, ne muodostavat tietokannan, josta esimerkiksi poliisi pystyy jälkikäteen selvittämään, kuka pysäköi autonsa väärin, ajoi ylinopeutta tai oli rikoksen tapahtumapaikalla.
Jos tämä tieto on olemassa, sitä tullaan varmasti myös käyttämään. Ei tietenkään alussa, kun järjestelmälle haetaan yleisön hyväksyntää, mutta myöhemmin. Näin on käynyt kaikelle muullekin kansalaisista kerätylle sähköiselle tiedolle.
Ainoa keino varmistaa tallentimen toiminta on upottaa laite auton rakenteisiin niin, ettei autoilija voi itse vaikuttaa siihen. Koska pääkaupunkiseudulle tulevia autoja ei voida erotella muista, tekniikka on asennettava kaikkiin maahan tuotaviin autoihin. Paikannus ja rahastus leviävät väistämättä koko Suomeen, niin maanteille kuin kaupunkeihin.
Siksi kysyn uudelleen: onko tämä kaikki todella sen arvoista, että Helsingissä ajetut matkat saadaan laskutettua kilometrin tarkkuudella?
---------------------------------
Pian kirjoituksen lähettämisen jälkeen sain tietää, että Helsingissä jo käynnissä oleva gps-maksukokeilu käyttää nimenomaan jatkuvaa valvontaa, jonka tilastoja autoilija itse voi seurata www-sivulta (!). Ympäristölautakunnan kannattaisi perehtyä myös asian käytännölliseen puoleen - tähän asti vahva ideologinen leima ja usko ovat olleet keskeinen osa hanketta.
Kaksi päivää myöhemmin lehti julkaisi vastineen, jonka oli kirjoittanut Helsingin ympäristölautakunnan jäsen Timo Pyhälahti otsikolla Satelliittipaikannus ei ole uhka yksityisyydelle. Tekijänoikeus estää kopioimasta koko kirjoitusta tähän, mutta sitaattioikeus sallii avainkohtien poimimisen. Pyhälahti kirjoittaa:
Teknisesti ehdottomasti käytännöllisin tapa laskuttaa kilometrien perusteella kertyvät ruuhkamaksut on asettaa paikannuslaite laskemaan, montako kilometriä maksualueella on kuljettu.
Laite tarkastaa, liikutaanko laitteen muistiin tallennetun maantieteellisen alueen sisä- vai ulkopuolella. Sitten esimerkiksi kuun lopussa laitteesta ilmoitetaan laskutusta varten ainoastaan kertynyt saldo ilman tarkempaa selostusta reiteistä.
Pyhälahden käsitys maksujärjestelmän toteutuksesta on idealistinen ja ohittaa tyystin valvontanäkökulman. Pyhälahti tai ympäristölautakunta eivät ole ilmeisesti lainkaan pohtineet järjestelmän käytännön toteutusta. Siksi kirjoitin vielä oman vastineeni, jota lehti ei kuitenkaan enää julkaissut.
Nyt Helsingin Sanomien lukijoille jäi käsitys, että allekirjoittanut halusi vain pelotella uhkakuvilla pystymättä perustelemaan, miksi näin kävisi. Se on valitettavaa, sillä tapoihini ei kuulu pelotella turhaan - pikemminkin päinvastoin.
Tässä siis 19.11.2009 lehteen lähettämäni perustelut sille, miksi pidän gps-ruuhkamaksua yksityisyyden näkökulmasta vaarallisena kehityksenä:
---------------------------------
19.11.2009 Gps-pohjainen ruuhkamaksu täynnä sudenkuoppia
Autossa oleva gps-paikannin raportoi kerran kuussa, kuinka monta kilometriä maksualueella on kuljettu eikä kenenkään yksityisyys kärsi, lupasi Helsingin ympäristölautakunnan jäsen (HS 18.11.2009).
Paperilla kaikki tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta, mutta kun tekniikkaa aletaan soveltaa käytännössä törmätään ongelmiin, joiden ratkaisuun on vain huonoja keinoja.
Miten ensinnäkin varmistetaan, että autoilija pitää paikanninta mukanaan eikä jätä sitä maksun välttämiseksi kotiin? Tullaanko tätä valvomaan ratsioin? Vai lähettääkö laite signaalia, jonka puuttumisen valvontakamera tunnistaa?
Kuluttajalla on oltava keino varmistaa laskutuksen oikeellisuus. Se onnistuu vain, jos laite tallentaa kaikki ajotiedot -- ei siis pelkkiä kilometrejä -- muistiinsa. Miten varmistetaan, ettei laitteen omistaja nollaa muistia tai irrota paristoa?
Ainoa tapa suojata tiedot ja säilyttää ne laskutusta varten on siirtää data muutaman tunnin välein operaattorin tai viranomaisen koneelle. Tällöin on myös helppo varmistaa, että laite on jatkuvasti toiminnassa kuten pitääkin.
Olivatpa ajotiedot laitteen omassa muistissa tai viranomaisella, ne muodostavat tietokannan, josta esimerkiksi poliisi pystyy jälkikäteen selvittämään, kuka pysäköi autonsa väärin, ajoi ylinopeutta tai oli rikoksen tapahtumapaikalla.
Jos tämä tieto on olemassa, sitä tullaan varmasti myös käyttämään. Ei tietenkään alussa, kun järjestelmälle haetaan yleisön hyväksyntää, mutta myöhemmin. Näin on käynyt kaikelle muullekin kansalaisista kerätylle sähköiselle tiedolle.
Ainoa keino varmistaa tallentimen toiminta on upottaa laite auton rakenteisiin niin, ettei autoilija voi itse vaikuttaa siihen. Koska pääkaupunkiseudulle tulevia autoja ei voida erotella muista, tekniikka on asennettava kaikkiin maahan tuotaviin autoihin. Paikannus ja rahastus leviävät väistämättä koko Suomeen, niin maanteille kuin kaupunkeihin.
Siksi kysyn uudelleen: onko tämä kaikki todella sen arvoista, että Helsingissä ajetut matkat saadaan laskutettua kilometrin tarkkuudella?
---------------------------------
Pian kirjoituksen lähettämisen jälkeen sain tietää, että Helsingissä jo käynnissä oleva gps-maksukokeilu käyttää nimenomaan jatkuvaa valvontaa, jonka tilastoja autoilija itse voi seurata www-sivulta (!). Ympäristölautakunnan kannattaisi perehtyä myös asian käytännölliseen puoleen - tähän asti vahva ideologinen leima ja usko ovat olleet keskeinen osa hanketta.
maanantai 23. marraskuuta 2009
Laki valokuvien muokkauksen ilmoittamisesta
Vasta tänään ehdin kuunnella töihin kävellessäni viime viikon Taustapeilin, jossa ajankohtaisista uutisista keskustelivat Fatbardhe Hetemaj, Rakel Liekki ja Mika Pantzar.
Ensimmäinen aihe liittyi valokuvien manipulointiin. Ranskassa 60 kansanedustajaa on tehnyt aloitteen, jonka mukaan mainosvalokuviin olisi lisättävä maininta, mikäli kuvassa olevien henkilöiden ulkonäköä on paranneltu keinotekoisesti. Valokuvamalleja ei saisi hoikentaa eikä sääriä kaunistella.
Voi noita ranskalaisia! Yrittävät kerta toisensa jälkeen hallita vaikeita asioita lainsäädännöllä, kuten vaikkapa kieltämällä vierasperäisten sanojen käytön tai ehdottamalla lakia, joka kriminalisoisi Armenian kansanmurhan kieltämisen (se hanke sentään kuivui kasaan). Muistuttavat kohta inhoamiaan amerikkalaisia. Lain pitäisi olla vasta viimesijainen keino. Mitä monitahoisempi asia, sen huonommin laki soveltuu sen säätelyyn.
Panelin naisjäsenet olivat lain kannalla. Mainoskuvissa esiintyvät hoikat ja virheettömät naisvartalot aiheuttavat heidän mielestään ulkonäköpaineita tytöille, jotka yrittävät pyrkiä samaan. Mika Pantzar oli eri mieltä. Häntä huolestutti erityisesti valvonta, jota lain noudattaminen vaatisi.
Kukaan kolmesta ei tainnut harrastaa digikuvausta. Nykyään jokaista digikuvaa käsitellään, eikä kyse ole pelkästä rajauksesta tai värisävyjen säädöstä kuten filmiaikaan. Olisi mahdollista laatia laki, joka velvoittaisi ilmoittamaan vartalolle tehdystä kuvankäsittelystä, mutta mihin vedettäisiin raja?
Hetemaj otti esimerkiksi Demi Mooren kasvot, joissa yli 40 vuoden iästä huolimatta näkyy vähemmän ryppyjä kuin hänen omissa 24-vuotiaissa kasvoissaan. Kasvojen siloittelu on arkipäivää kaikessa digikuvauksessa. Näppylöitä ja pisamia peitetään Photoshopin siveltimellä tai kloonaustyökalulla. Aiheesta on kokonaisia kirjoja, kuten Lee Variksen Skin - Complete Guide to Digitally Lighting, Photographing, and Retouching Faces and Bodies.
Kirjan oppeja tai monimutkaisia tekniikoita ei tarvita. Jokainen digikuvaaja tietää, että jo yksinkertainen Gaussian blur -suodin pehmentää ihon ryppyjä. Aivan tavalliset lehteen menevät haastateltavien kasvokuvat käsitellään sillä, eikä kukaan ole tehnyt asiasta numeroa. Eräät kamerat (kuten Olympuksen pokkarit) siloittavat kasvoja haluttaessa jopa automaattisesti.
Mikä siis olisi sallittua ryppyjen poistoa? Pitäisikö Gaussian blur -suotimen käytöstä olla maininta kuvassa? Entä jos kuvaa terävöitetään, mikä korostaa ryppyjä - pitäisikö siitäkin mainita? Käytännössä jokainen kamera (ja jopa televisiot) terävöittävät kuvaa automaattisesti.
Sinänsä hyvä tarkoitus johtaa niin hankaliin tilanteisiin, etteivät toivottavasti edes ranskalaiset lähde kokeilemaan ideaa käytännössä. Jos lähtevät (ja ranskalaiset tuntien kaikki mahdollista, heillä idealismi ajaa usein käytännön edelle), seuraan mielenkiinnolla mihin laki johtaa.
Viimeinen aihe liittyi internetin tilanteeseen. Pantzarin väite oli, ettei mikään 1990-luvun puolivälissä esitelty netin uhkakuvista toteutunut. Ihmiset eivät jakautuneet sen myötä kahtia, nettiaktiivit eivät hukkuneet virtuaalimaailmaan eikä pornosta tullutkaan valtavirtaa.
Väitän, että kaikki tämä tapahtui. Suomessa viidennes kansasta eli miljoona ihmistä on netin ulkopuolella. Moni nuori on niin uppoutunut nettimaailmaan, ettei aina erota todellisuutta virtuaalisuudesta. Ja pornosta tuli netin ansiosta niin arkipäiväistä, ettei kukaan kiinnitä siihen enää edes huomiota. Netin myötä pornoa saa rajattomasti ja paljon aiempaa helpommin. Moni nainen valittaa nettipornon ajaneen suhteen karille.
Kaikki tämä on tapahtunut, mutta kukaan ei tunnu enää välittävän siitä. Olemme niin tottuneet netin tuomaan kehitykseen, ettemme osaa kyseenalaistaa sitä. Mediakaan ei enää välitä - sitä kiinnostavat nykyisin vain julkkikset ja skandaalit. Eli juuri se informaation viihteellistyminen, mitä netin tullessa pelättiin.
Ensimmäinen aihe liittyi valokuvien manipulointiin. Ranskassa 60 kansanedustajaa on tehnyt aloitteen, jonka mukaan mainosvalokuviin olisi lisättävä maininta, mikäli kuvassa olevien henkilöiden ulkonäköä on paranneltu keinotekoisesti. Valokuvamalleja ei saisi hoikentaa eikä sääriä kaunistella.
Voi noita ranskalaisia! Yrittävät kerta toisensa jälkeen hallita vaikeita asioita lainsäädännöllä, kuten vaikkapa kieltämällä vierasperäisten sanojen käytön tai ehdottamalla lakia, joka kriminalisoisi Armenian kansanmurhan kieltämisen (se hanke sentään kuivui kasaan). Muistuttavat kohta inhoamiaan amerikkalaisia. Lain pitäisi olla vasta viimesijainen keino. Mitä monitahoisempi asia, sen huonommin laki soveltuu sen säätelyyn.
Panelin naisjäsenet olivat lain kannalla. Mainoskuvissa esiintyvät hoikat ja virheettömät naisvartalot aiheuttavat heidän mielestään ulkonäköpaineita tytöille, jotka yrittävät pyrkiä samaan. Mika Pantzar oli eri mieltä. Häntä huolestutti erityisesti valvonta, jota lain noudattaminen vaatisi.
Kukaan kolmesta ei tainnut harrastaa digikuvausta. Nykyään jokaista digikuvaa käsitellään, eikä kyse ole pelkästä rajauksesta tai värisävyjen säädöstä kuten filmiaikaan. Olisi mahdollista laatia laki, joka velvoittaisi ilmoittamaan vartalolle tehdystä kuvankäsittelystä, mutta mihin vedettäisiin raja?
Hetemaj otti esimerkiksi Demi Mooren kasvot, joissa yli 40 vuoden iästä huolimatta näkyy vähemmän ryppyjä kuin hänen omissa 24-vuotiaissa kasvoissaan. Kasvojen siloittelu on arkipäivää kaikessa digikuvauksessa. Näppylöitä ja pisamia peitetään Photoshopin siveltimellä tai kloonaustyökalulla. Aiheesta on kokonaisia kirjoja, kuten Lee Variksen Skin - Complete Guide to Digitally Lighting, Photographing, and Retouching Faces and Bodies.
Kirjan oppeja tai monimutkaisia tekniikoita ei tarvita. Jokainen digikuvaaja tietää, että jo yksinkertainen Gaussian blur -suodin pehmentää ihon ryppyjä. Aivan tavalliset lehteen menevät haastateltavien kasvokuvat käsitellään sillä, eikä kukaan ole tehnyt asiasta numeroa. Eräät kamerat (kuten Olympuksen pokkarit) siloittavat kasvoja haluttaessa jopa automaattisesti.
Mikä siis olisi sallittua ryppyjen poistoa? Pitäisikö Gaussian blur -suotimen käytöstä olla maininta kuvassa? Entä jos kuvaa terävöitetään, mikä korostaa ryppyjä - pitäisikö siitäkin mainita? Käytännössä jokainen kamera (ja jopa televisiot) terävöittävät kuvaa automaattisesti.
Sinänsä hyvä tarkoitus johtaa niin hankaliin tilanteisiin, etteivät toivottavasti edes ranskalaiset lähde kokeilemaan ideaa käytännössä. Jos lähtevät (ja ranskalaiset tuntien kaikki mahdollista, heillä idealismi ajaa usein käytännön edelle), seuraan mielenkiinnolla mihin laki johtaa.
Viimeinen aihe liittyi internetin tilanteeseen. Pantzarin väite oli, ettei mikään 1990-luvun puolivälissä esitelty netin uhkakuvista toteutunut. Ihmiset eivät jakautuneet sen myötä kahtia, nettiaktiivit eivät hukkuneet virtuaalimaailmaan eikä pornosta tullutkaan valtavirtaa.
Väitän, että kaikki tämä tapahtui. Suomessa viidennes kansasta eli miljoona ihmistä on netin ulkopuolella. Moni nuori on niin uppoutunut nettimaailmaan, ettei aina erota todellisuutta virtuaalisuudesta. Ja pornosta tuli netin ansiosta niin arkipäiväistä, ettei kukaan kiinnitä siihen enää edes huomiota. Netin myötä pornoa saa rajattomasti ja paljon aiempaa helpommin. Moni nainen valittaa nettipornon ajaneen suhteen karille.
Kaikki tämä on tapahtunut, mutta kukaan ei tunnu enää välittävän siitä. Olemme niin tottuneet netin tuomaan kehitykseen, ettemme osaa kyseenalaistaa sitä. Mediakaan ei enää välitä - sitä kiinnostavat nykyisin vain julkkikset ja skandaalit. Eli juuri se informaation viihteellistyminen, mitä netin tullessa pelättiin.
lauantai 21. marraskuuta 2009
Ruotsin FRA-laki laajenee
Kohuttu ruotsalainen salakuuntelulaki laajenee joulukuun alussa niin, että FRA alkaa seurata rajat ylittävää sähköistä viestiliikennettä (puhelut, sähköposti, surffaus ym.). Äskettäin hankittu supertietokone yrittää seuloa aineistosta maan turvallisuutta vaarantavia tietoja. Tämä on ainakin se virallinen versio.
Suomessa Piraattipuolue ja eräs salattua sähköpostipalvelua tarjoava yrittäjä ovat yrittäneet herättää keskustelua asiasta. Viranomaisia on syytetty toimettomuudesta ja jopa ilmeisen tietoturvauhkan pimittämisestä kansalaisilta.
Jokainen maa harjoittaa jonkinlaista sähköistä tiedustelua. Yhdysvaltojen Echelon on jo pitkään pyrkinyt kuuntelemaan kaikkea maailman data- ja puhelinliikennettä. Signaalitiedustelu tapahtui ennen radioaalloilla, nyt yhä enemmän verkoissa. Se on arkipäivää kaikissa länsimaissa, idästä nyt puhumattakaan. Tiedustelupalvelut pitävät ymmärrettävästi matalaa profiilia. Nyt kuitenkin ruotsalaiset menivät tekemään omasta telekuuntelustaan julkisen, ja siitäkös metakka nousi.
Meitä suomalaisia FRA-laki ärsyttää erityisesti sen vuoksi, että lähes kaikki ulkomaille suuntautuva liikenne kulkee Ruotsin läpi ja on siten mahdollisen seurannan piirissä. Toisaalta se 5 %, joka ei mene Ruotsin kautta, menee muiden naapurimaiden läpi, ja heillä on takuuvarmasti vastaavat järjestelmät. Suo siellä, vetelä täällä. Ruotsalaisten lisäksi viestintäämme ovat jo vuosia seuranneet ainakin amerikkalaiset, luultavasti monet muutkin.
FRA-laissa itsessään ei ole mitään salaperäistä. Sen kehitystä on seurattu meilläkin, kuten vaikkapa Ylen uutisissa. Itsekin herättelin asiasta Talouselämän lukijoita viime vuoden lokakuussa. Uutisoitu siis on, mutta varsinainen mediahuomio puuttuu. Se ei toisaalta ole mikään ihme - yleismedian kiinnostus tekniikka-aiheisiin on hiipunut, eikä alaa seuraavia toimittajia ole kuin muutama.
Mitä suomalaisten viranomaisten olisi pitänyt tehdä FRA-lain johdosta? Tietosuojavaltuutettu, viestintäministeriö tai poliisi ovat sinällään voimattomia, koska kyse on Ruotsin sisäisestä asiasta. Kaikkea kuuntelua säätelee Ruotsin laki. Voimme tietysti ilmaista närkästyksemme ja tuoda yritysten palvelimia pois Ruotsista (kuten TeliaSonera jo 2,5 vuotta sitten), mutta siihen se sitten jääkin. Ministeriön tehtävänä on taata suomalaisen viestinnän luottamuksellisuus. Keinot loppuvat kuitenkin maan rajoille.
Todennäköisesti Supo on jopa salaa tyytyväinen tilanteeseen, sillä meillä ei ole varaa eikä poliittista tahtoa oman salakuuntelun järjestämiseen. Pitämällä hyvät välit ruotsalaisiin saamme heiltä tietoja, joista on hyötyä myös Suomen turvallisuudelle. Norjalaiset valitsivat eri tien: he protestoivat asiaa vastaan poliittisella tasolla jo viime vuoden syksyllä - mutta he saavatkin omat tietonsa Naton ja Echelonin kautta, eivätkä ole riippuvaisia Ruotsista.
On ehdotettu, että Suomen pitäisi vetää uusi kaapeli suoraan Keski-Eurooppaan ja näin kiertää ruotsalaisten salakuuntelu. Mutta se veisi vain ojasta allikkoon - silloin viestintämme menisi suoraan saksalaisten ja Naton seurattavaksi. Heiltä tuskin heruisi tietoja meillepäin, joten parempi sopeutua tilanteeseen ja pysyä väleissä ruotsalaisten kanssa. Nythän Suomi on tavallaan ulkoistanut oman salakuuntelunsa.
Omat viranomaisemme voivat vain levitellä käsiään Ruotsin toiminnan suhteen ja tiedottaa sen vaikutuksista kansalaisille. Viestintävirasto on julkaissut ohjeita oman viestinnän salaamiseksi. Suojaus kannattaa, sillä digitaalisia korvia on muuallakin kuin Ruotsissa. Viranomaiset eivät ole aiemmin varoittaneet Echelonista tai muiden maiden tiedustelujärjestelmistä, joten tästä näkökulmasta FRA on vain yksi uusi seuraaja lisää.
Mutta missä ovat mielenosoittajat? Viime talvena Lex Nokia aiheutti laajaa paheksuntaa, tv-mainoksia ja mielenosoituksen. Missä ovat kansanjoukot nyt, kun vieras valtio ilmoittaa avoimesti seuraavansa kaikkea sähköistä viestintää? Sen rinnalla tunnistetiedot ovat kevyttä kamaa. Kokoontuminen Ruotsin suurlähetystön edessä ja herjojen huutelu aidan yli saattaisi olla ruotsalaisille terveellinen muistutus siitä, miten vastenmieliseksi kansalaiset kokevat tällaisen vakoilun.
Samalla se on terveellinen muistutus meille itsellemme siitä, miten sähköiseen viestintään maailmalla suhtaudutaan, ja miten tiukan linjan Suomi on asiassa valinnut.
Suomessa Piraattipuolue ja eräs salattua sähköpostipalvelua tarjoava yrittäjä ovat yrittäneet herättää keskustelua asiasta. Viranomaisia on syytetty toimettomuudesta ja jopa ilmeisen tietoturvauhkan pimittämisestä kansalaisilta.
Jokainen maa harjoittaa jonkinlaista sähköistä tiedustelua. Yhdysvaltojen Echelon on jo pitkään pyrkinyt kuuntelemaan kaikkea maailman data- ja puhelinliikennettä. Signaalitiedustelu tapahtui ennen radioaalloilla, nyt yhä enemmän verkoissa. Se on arkipäivää kaikissa länsimaissa, idästä nyt puhumattakaan. Tiedustelupalvelut pitävät ymmärrettävästi matalaa profiilia. Nyt kuitenkin ruotsalaiset menivät tekemään omasta telekuuntelustaan julkisen, ja siitäkös metakka nousi.
Meitä suomalaisia FRA-laki ärsyttää erityisesti sen vuoksi, että lähes kaikki ulkomaille suuntautuva liikenne kulkee Ruotsin läpi ja on siten mahdollisen seurannan piirissä. Toisaalta se 5 %, joka ei mene Ruotsin kautta, menee muiden naapurimaiden läpi, ja heillä on takuuvarmasti vastaavat järjestelmät. Suo siellä, vetelä täällä. Ruotsalaisten lisäksi viestintäämme ovat jo vuosia seuranneet ainakin amerikkalaiset, luultavasti monet muutkin.
FRA-laissa itsessään ei ole mitään salaperäistä. Sen kehitystä on seurattu meilläkin, kuten vaikkapa Ylen uutisissa. Itsekin herättelin asiasta Talouselämän lukijoita viime vuoden lokakuussa. Uutisoitu siis on, mutta varsinainen mediahuomio puuttuu. Se ei toisaalta ole mikään ihme - yleismedian kiinnostus tekniikka-aiheisiin on hiipunut, eikä alaa seuraavia toimittajia ole kuin muutama.
Mitä suomalaisten viranomaisten olisi pitänyt tehdä FRA-lain johdosta? Tietosuojavaltuutettu, viestintäministeriö tai poliisi ovat sinällään voimattomia, koska kyse on Ruotsin sisäisestä asiasta. Kaikkea kuuntelua säätelee Ruotsin laki. Voimme tietysti ilmaista närkästyksemme ja tuoda yritysten palvelimia pois Ruotsista (kuten TeliaSonera jo 2,5 vuotta sitten), mutta siihen se sitten jääkin. Ministeriön tehtävänä on taata suomalaisen viestinnän luottamuksellisuus. Keinot loppuvat kuitenkin maan rajoille.
Todennäköisesti Supo on jopa salaa tyytyväinen tilanteeseen, sillä meillä ei ole varaa eikä poliittista tahtoa oman salakuuntelun järjestämiseen. Pitämällä hyvät välit ruotsalaisiin saamme heiltä tietoja, joista on hyötyä myös Suomen turvallisuudelle. Norjalaiset valitsivat eri tien: he protestoivat asiaa vastaan poliittisella tasolla jo viime vuoden syksyllä - mutta he saavatkin omat tietonsa Naton ja Echelonin kautta, eivätkä ole riippuvaisia Ruotsista.
On ehdotettu, että Suomen pitäisi vetää uusi kaapeli suoraan Keski-Eurooppaan ja näin kiertää ruotsalaisten salakuuntelu. Mutta se veisi vain ojasta allikkoon - silloin viestintämme menisi suoraan saksalaisten ja Naton seurattavaksi. Heiltä tuskin heruisi tietoja meillepäin, joten parempi sopeutua tilanteeseen ja pysyä väleissä ruotsalaisten kanssa. Nythän Suomi on tavallaan ulkoistanut oman salakuuntelunsa.
Omat viranomaisemme voivat vain levitellä käsiään Ruotsin toiminnan suhteen ja tiedottaa sen vaikutuksista kansalaisille. Viestintävirasto on julkaissut ohjeita oman viestinnän salaamiseksi. Suojaus kannattaa, sillä digitaalisia korvia on muuallakin kuin Ruotsissa. Viranomaiset eivät ole aiemmin varoittaneet Echelonista tai muiden maiden tiedustelujärjestelmistä, joten tästä näkökulmasta FRA on vain yksi uusi seuraaja lisää.
Mutta missä ovat mielenosoittajat? Viime talvena Lex Nokia aiheutti laajaa paheksuntaa, tv-mainoksia ja mielenosoituksen. Missä ovat kansanjoukot nyt, kun vieras valtio ilmoittaa avoimesti seuraavansa kaikkea sähköistä viestintää? Sen rinnalla tunnistetiedot ovat kevyttä kamaa. Kokoontuminen Ruotsin suurlähetystön edessä ja herjojen huutelu aidan yli saattaisi olla ruotsalaisille terveellinen muistutus siitä, miten vastenmieliseksi kansalaiset kokevat tällaisen vakoilun.
Samalla se on terveellinen muistutus meille itsellemme siitä, miten sähköiseen viestintään maailmalla suhtaudutaan, ja miten tiukan linjan Suomi on asiassa valinnut.
perjantai 20. marraskuuta 2009
Hesarin mainostettu lehtiuudistus
Maanantaina se sitten toteutui: Helsingin Sanomien jo viikkoja etukäteen hehkuttama lehtiuudistus. Hyvä, että mainostivat etukäteen, muutoin uudistuksen merkitys olisi voinut jäädä lukijalta huomaamatta. Se, että osastojen järjestystä ja fonttia muutetaan, on nykyoloissa korkeintaan ilmoitusluontoinen asia. Paperilehden haasteet ovat ihan muualla. Niitä ei ratkaista typografiaa eikä taittoa uudistamalla.
Erityisen huomion sai fontti, joka löytyi lopulta Kreetalta parin vuoden etsimisen jälkeen. Jos toimitus puuhailee tällaisten yksityiskohtien kanssa ei ole ihmekään, että maailman kehitys menee oikealta ja vasemmalta ohi. Ehkä ei puuhaile, mutta miksi niistä sitten tehdään iso juttu lehteen?
Lehtiuudistus kasvatti yleisönosaston koon kahteen sivuun, kun se ennen oli sivu. Aiemmassa uudistuksessa kaksi sivua pudotettiin yhteen sivuun. Edestakaista muutosta muutoksen itsensä vuoksi? Seuraavassa muutoksessa se kutistetaan taas yhteen.
Lukijana on ollut suorastaan kiusallista seurata tällä viikolla lehden kirjoituksia omasta merkityksestään. Totta, on juhlaviikko, mutta ei kuitenkaan 100- tai 125-vuotispäivä.
Jotain oleellista kiteytyy www-sivun kuvanäyttelyssä, jonka otsikkona on "HELSINGIN SANOMISTA, PÄIVÄÄ!". Teksti alkaa: "Journalistien tehtävä on kertoa lukijoille ja katsojille, millaisessa maailmassa me elämme."
Niin olikin, ennen. Nykyisessä maailmassa ihmiset kertovat sen toisilleen ihan itse.
Erityisen huomion sai fontti, joka löytyi lopulta Kreetalta parin vuoden etsimisen jälkeen. Jos toimitus puuhailee tällaisten yksityiskohtien kanssa ei ole ihmekään, että maailman kehitys menee oikealta ja vasemmalta ohi. Ehkä ei puuhaile, mutta miksi niistä sitten tehdään iso juttu lehteen?
Lehtiuudistus kasvatti yleisönosaston koon kahteen sivuun, kun se ennen oli sivu. Aiemmassa uudistuksessa kaksi sivua pudotettiin yhteen sivuun. Edestakaista muutosta muutoksen itsensä vuoksi? Seuraavassa muutoksessa se kutistetaan taas yhteen.
Lukijana on ollut suorastaan kiusallista seurata tällä viikolla lehden kirjoituksia omasta merkityksestään. Totta, on juhlaviikko, mutta ei kuitenkaan 100- tai 125-vuotispäivä.
Jotain oleellista kiteytyy www-sivun kuvanäyttelyssä, jonka otsikkona on "HELSINGIN SANOMISTA, PÄIVÄÄ!". Teksti alkaa: "Journalistien tehtävä on kertoa lukijoille ja katsojille, millaisessa maailmassa me elämme."
Niin olikin, ennen. Nykyisessä maailmassa ihmiset kertovat sen toisilleen ihan itse.
torstai 19. marraskuuta 2009
Onko kiire vai mennäänkö julkisilla?
Ruuhkamaksuilla halutaan ohjata ihmisiä julkisten liikennevälineiden käyttöön yksityisautoilun sijaan. Ajatus on, että autolta perittävä muutaman euron pääsymaksu saa ihmiset vaihtamaan junaan tai bussiin. Mahtaako logiikka toimia?
Lisämaksu saattaa vähentää tarpeetonta oman auton käyttöä, mutta työasioissa autolle ei juuri ole vaihtoehtoa – ellei sitten työpaikka satu olemaan aivan ydinkeskustassa, kuten kansanedustajilla ja toimittajilla. Heiltä työasiat päivän aikana hoituvat mukavasti taksilla. Valitettavasti vain harvat ovat näin etuoikeutetussa asemassa.
Jos työpaikka on keskustan ulkopuolella, ja työmatkalla joutuu vielä hakemaan lapset hoidosta ja käymään kaupassa, autolle ei juuri ole vaihtoehtoa. Tai tietysti sille on, mutta vaihtoehtoon turvaudutaan vain pakosta. Kyse ei ole rahasta: vaikka joukkoliikenne olisi ilmaista, se ei pystyisi kilpailemaan oman auton kanssa. Sen sijaan ne, jotka nytkin käyttävät julkisia, matkustaisivat niillä entistä enemmän.
Sitäpaitsi lähijunat ovat käytännössä ilmaisia. Vielä kertaakaan kukaan ei ole tarkastanut lippuani. Pummilla matkustamisen täytyy olla erittäin helppoa ja kannattavaa.
Kokeilin viime viikolla julkisten liikennevälineiden käyttöä oman auton sijaan. Tulos oli lohduton: vaikka minulla on viiden minuutin kävelymatka lähijunan asemalle, sen käyttö lisäsi matkaan kuluvan ajan moninkertaiseksi.
Erityisen yllättynyt olin siitä, että jopa pitkällä matkalla oma auto voittaa junan selvästi. Matka puhumaan Hämeenlinnassa sijaitsevaan Vanajanlinnaan kesti julkisilla välineillä 2,5 tuntia. Omalla autolla olisin lähtenyt matkaan runsasta tuntia aikaisemmin. Junaa käyttäessä oli pakko valita aikainen lähijuna, joka jätti riittävästi pelivaraa kaukojunaan vaihtamiseen. Hämeenlinnan asemalla sai sitten vielä odottaa taksia aamupakkasessa.
Työmatkaan kuluvan ajan pidentyminen laskee tuottavuutta. Se ei olisi ongelma, jos pidennys koskisi kaikkia samalla tavalla. Yleensä niin ei ole, joten oman auton käyttö ei ole pelkkä mukavuustekijä vaan myös kilpailuetu. Aika on rahaa.
Onneksi tilanne ei ole aivan näin synkkä joukkoliikenteen kannalta. Työpaikkoja ja asutuskeskuksia voidaan suunnitella nauhamaiseksi, jotta liikkuminen julkisilla välineillä helpottuu. Uusi tekniikka helpottaa aikataulutietojen välittämistä kännykkään tai suoraan koteihin. Jos juna on myöhässä, ei tarvitse lähteä kotoa turhan aikaisin asemalle hytisemään.
Tekniikka auttaa hyödyntämään junassa tai bussissa vietettyä aikaa, siksi nopea laajakaista pitäisi saada kaikkialle. Junassa yhteydet toimivat edelleen huonosti, koska vaunun metallikuori eristää signaalin tehokkaasti. Yllätyin, ettei edes herkkä gps-vastaanotin löytänyt sijaintia junan ikkunan läpi, vaikka lentokoneessa se ei ole mikään ongelma.
Pitää kuitenkin muistaa, että yleensä näistä eduista puhuvat valkokaulustyöntekijät. Enemmistö kansalaisista on suorittavassa työssä: rakennusmiehinä, sairaanhoitajina, leipureina, opettajina, poliiseina. He eivät pysty hyödyntämään matka-aikaa muutoin kuin lukemalla tai kuuntelemalla vaikka kielikurssia mp3-soittimesta. Ja jos joutuu lähtemään aikaisella junalla, parasta ajankäyttöä kaikille on nukkuminen.
Eilen itselleni osui positiivinen kokemus joukkoliikenteestä: kolme tilaisuutta peräkkäin Helsingin keskustassa. Laskin, että pelkkä pysäköinti olisi tullut maksamaan päivässä n. 60 euroa. Junamatka maksoi vain kymmenesosan ja oli jopa nopeampi, koska molemmat matkat osuivat ruuhka-aikaan.
Polkupyörä on mukava liikkumisväline ja pyöräilijät otetaan aiempaa paremmin huomioon myös liikennesuunnittelussa. Omin voimin liikuttaessa matka-aika pitenee moninkertaiseksi, mutta muut edut korvaavat sen. Hyötyliikunta on terveellistä ja lisää työtehoa päivän aikana. Ilmaston lämpeneminen todennäköisesti pidentää pyöräilykautta Suomessa. Mutta tämäkään etu ei ole yksiselitteinen: haluaisin nähdä edes yhden tilaston siitä, kuinka kalliiksi yhteiskunnalle tulevat työmatkapyöräilijöiden onnettomuudet ja kävelijöiden liukastumiset.
Joukkoliikennettä voidaan kehittää parantamalla poikittaisyhteyksiä ja tihentämällä vuorovälejä. Mutta julkinenkaan liikenne ei ole mikään taikasana. Mitä parempaa joukkoliikenteestä tehdään, sitä enemmän sen haitat lähestyvät yksityisautoilua. Joukkoliikenteen hyöty tulee juuri siitä, että se on epämukavaa. Lopullisena tavoitteena ei olekaan lisätä joukkoliikennettä vaan vähentää liikkumisen tarvetta.
Jatkossa liikennettä on kehitettävä pragmaattiselta eikä ideologiselta pohjalta. Tosiasioiden tunnustaminen on yhä viisauden alku.
Lisämaksu saattaa vähentää tarpeetonta oman auton käyttöä, mutta työasioissa autolle ei juuri ole vaihtoehtoa – ellei sitten työpaikka satu olemaan aivan ydinkeskustassa, kuten kansanedustajilla ja toimittajilla. Heiltä työasiat päivän aikana hoituvat mukavasti taksilla. Valitettavasti vain harvat ovat näin etuoikeutetussa asemassa.
Jos työpaikka on keskustan ulkopuolella, ja työmatkalla joutuu vielä hakemaan lapset hoidosta ja käymään kaupassa, autolle ei juuri ole vaihtoehtoa. Tai tietysti sille on, mutta vaihtoehtoon turvaudutaan vain pakosta. Kyse ei ole rahasta: vaikka joukkoliikenne olisi ilmaista, se ei pystyisi kilpailemaan oman auton kanssa. Sen sijaan ne, jotka nytkin käyttävät julkisia, matkustaisivat niillä entistä enemmän.
Sitäpaitsi lähijunat ovat käytännössä ilmaisia. Vielä kertaakaan kukaan ei ole tarkastanut lippuani. Pummilla matkustamisen täytyy olla erittäin helppoa ja kannattavaa.
Kokeilin viime viikolla julkisten liikennevälineiden käyttöä oman auton sijaan. Tulos oli lohduton: vaikka minulla on viiden minuutin kävelymatka lähijunan asemalle, sen käyttö lisäsi matkaan kuluvan ajan moninkertaiseksi.
Erityisen yllättynyt olin siitä, että jopa pitkällä matkalla oma auto voittaa junan selvästi. Matka puhumaan Hämeenlinnassa sijaitsevaan Vanajanlinnaan kesti julkisilla välineillä 2,5 tuntia. Omalla autolla olisin lähtenyt matkaan runsasta tuntia aikaisemmin. Junaa käyttäessä oli pakko valita aikainen lähijuna, joka jätti riittävästi pelivaraa kaukojunaan vaihtamiseen. Hämeenlinnan asemalla sai sitten vielä odottaa taksia aamupakkasessa.
Työmatkaan kuluvan ajan pidentyminen laskee tuottavuutta. Se ei olisi ongelma, jos pidennys koskisi kaikkia samalla tavalla. Yleensä niin ei ole, joten oman auton käyttö ei ole pelkkä mukavuustekijä vaan myös kilpailuetu. Aika on rahaa.
Onneksi tilanne ei ole aivan näin synkkä joukkoliikenteen kannalta. Työpaikkoja ja asutuskeskuksia voidaan suunnitella nauhamaiseksi, jotta liikkuminen julkisilla välineillä helpottuu. Uusi tekniikka helpottaa aikataulutietojen välittämistä kännykkään tai suoraan koteihin. Jos juna on myöhässä, ei tarvitse lähteä kotoa turhan aikaisin asemalle hytisemään.
Tekniikka auttaa hyödyntämään junassa tai bussissa vietettyä aikaa, siksi nopea laajakaista pitäisi saada kaikkialle. Junassa yhteydet toimivat edelleen huonosti, koska vaunun metallikuori eristää signaalin tehokkaasti. Yllätyin, ettei edes herkkä gps-vastaanotin löytänyt sijaintia junan ikkunan läpi, vaikka lentokoneessa se ei ole mikään ongelma.
Pitää kuitenkin muistaa, että yleensä näistä eduista puhuvat valkokaulustyöntekijät. Enemmistö kansalaisista on suorittavassa työssä: rakennusmiehinä, sairaanhoitajina, leipureina, opettajina, poliiseina. He eivät pysty hyödyntämään matka-aikaa muutoin kuin lukemalla tai kuuntelemalla vaikka kielikurssia mp3-soittimesta. Ja jos joutuu lähtemään aikaisella junalla, parasta ajankäyttöä kaikille on nukkuminen.
Eilen itselleni osui positiivinen kokemus joukkoliikenteestä: kolme tilaisuutta peräkkäin Helsingin keskustassa. Laskin, että pelkkä pysäköinti olisi tullut maksamaan päivässä n. 60 euroa. Junamatka maksoi vain kymmenesosan ja oli jopa nopeampi, koska molemmat matkat osuivat ruuhka-aikaan.
Polkupyörä on mukava liikkumisväline ja pyöräilijät otetaan aiempaa paremmin huomioon myös liikennesuunnittelussa. Omin voimin liikuttaessa matka-aika pitenee moninkertaiseksi, mutta muut edut korvaavat sen. Hyötyliikunta on terveellistä ja lisää työtehoa päivän aikana. Ilmaston lämpeneminen todennäköisesti pidentää pyöräilykautta Suomessa. Mutta tämäkään etu ei ole yksiselitteinen: haluaisin nähdä edes yhden tilaston siitä, kuinka kalliiksi yhteiskunnalle tulevat työmatkapyöräilijöiden onnettomuudet ja kävelijöiden liukastumiset.
Joukkoliikennettä voidaan kehittää parantamalla poikittaisyhteyksiä ja tihentämällä vuorovälejä. Mutta julkinenkaan liikenne ei ole mikään taikasana. Mitä parempaa joukkoliikenteestä tehdään, sitä enemmän sen haitat lähestyvät yksityisautoilua. Joukkoliikenteen hyöty tulee juuri siitä, että se on epämukavaa. Lopullisena tavoitteena ei olekaan lisätä joukkoliikennettä vaan vähentää liikkumisen tarvetta.
Jatkossa liikennettä on kehitettävä pragmaattiselta eikä ideologiselta pohjalta. Tosiasioiden tunnustaminen on yhä viisauden alku.
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
Vuoden papukaija-palkinto: Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä on pyydetty
Kulttuuriministeri Stefan Wallinin radiouutisten haastattelu oli tänään hämmästyttävää kuultavaa. Lyhyessä haastattelussa ministeri kieltäytyi kertomasta vuokransa suuruutta, mutta toisti kuusi kertaa: mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty. Tällä suorituksella Wallin ylittää Jutta "Aivan aluksi haluan kiittää kaikkia..." Urpilaisen saavutuksen kirkkaasti.
Toisessa, netissä olevassa haastattelussa Wallin on suorastaan nenäkäs. Hän kieltäytyy kertomasta vuokraansa yksityisyyteen vedoten ja toteaa, ettei itsekään kysy STT:n toimittajan vuokraa.
Eivätkö poliitikot ole oppineet mitään vaalirahasotkuista? Millaisessa etuoikeutetussa maailmassa he kuvittelevat elävänsä?
Jos Wallin asuu huomattavasti markkinahintaa halvemmassa asunnossa, on perusteltu syy epäillä jonkun vaativan häneltä siitä vastapalveluksia. Ministerin toiminnalta pitää vaatia avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Hulppealla palkalla on varmasti varaa maksaa käypää hintaa, jonka muutkin Helsingissä joutuvat maksamaan?
Kaiken huipuksi Wallin toteaa, ettei ole edes ottanut selvää, mikä on käypä hintataso. Ehkä ministerin kannattaisi selvittää tällaiset asiat?
Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.
Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.
Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.
Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.
Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.
Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.
Toisessa, netissä olevassa haastattelussa Wallin on suorastaan nenäkäs. Hän kieltäytyy kertomasta vuokraansa yksityisyyteen vedoten ja toteaa, ettei itsekään kysy STT:n toimittajan vuokraa.
Eivätkö poliitikot ole oppineet mitään vaalirahasotkuista? Millaisessa etuoikeutetussa maailmassa he kuvittelevat elävänsä?
Jos Wallin asuu huomattavasti markkinahintaa halvemmassa asunnossa, on perusteltu syy epäillä jonkun vaativan häneltä siitä vastapalveluksia. Ministerin toiminnalta pitää vaatia avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Hulppealla palkalla on varmasti varaa maksaa käypää hintaa, jonka muutkin Helsingissä joutuvat maksamaan?
Kaiken huipuksi Wallin toteaa, ettei ole edes ottanut selvää, mikä on käypä hintataso. Ehkä ministerin kannattaisi selvittää tällaiset asiat?
Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.
Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.
Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.
Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.
Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.
Mä olen maksanut sitä vuokraa, mitä multa on pyydetty.
Mitä tapahtui Digitan veloituksille?
Lehdistö nostaa toistuvasti esille Digitan antenniverkon televisiojakelusta perimät korkeat hinnat. Sillä ei ole kuitenkaan kiinnostusta tai resursseja penkoa asiaa loppuun asti, mikä on harmi.
Olen seurannut asiaa alusta lähtien. Kun digitalisointi 1990-luvun lopussa käynnistyi, se edellytti suuria investointeja. Maahan piti rakentaa uusi jakelutekniikka, jossa tv-mastoihin lisättiin digitaaliset antennit ja konesaleihin niiden vaatimat lähettimet. Ylellä ei ollut rahaa, koska digitalisointi ja uusien kanavien perustaminen söi muutenkin yhtiön resursseja.
Ylen silloinen johto (erityisesti toimitusjohtaja Arne Wessberg) olisi voinut laittaa yhtiön talouden kuntoon, mutta se olisi vaatinut ikäviä leikkauksia ja supistuksia. Tämä tehtävä jäi hänen seuraajalleen, Jungnerille. Sen sijaan rahat päätettiin ottaa yhtiöittämällä jakelutekniikka Digitaksi ja myymällä siitä osuus jollekin teleoperaattorille.
Yle tarjosi osuutta neljälle suomalaiselle yhtiölle keväällä 2000. Sekä Alma Media että SanomaWSOY olivat kiinnostuneita. Niiden kannalta oli kiusallista joutua maksamaan jakelusta kilpailijalleen Ylelle. Omistus jakeluyhtiössä olisi taannut sanavaltaa hinnoitteluun, mutta kuka tahansa Ylen ulkopuolinen omistaja kelpasi niille hyvin.
Lopulta Yle sopi myyvänsä 34 prosenttia Digitasta Soneralle noin 50 miljoonalla eurolla, mutta kilpailuvirasto edellytti Soneran silloin luopuvan digi-tv:n ohjelmasuunnitelmista (niinpä, Sonera harkitsi tuolloin myös tv-kanavan perustamista!). Sonera ei kuitenkaan halunnut luopua tv-bisneksestä.
Näin jälkikäteen on helppo todeta, että kaikki Soneran tuolloiseet päätökset menivät metsään. Osuus Digitasta olisi ollut huomattavasti parempi bisnes kuin tv-kanavan perustaminen tai ilman ostaminen Saksasta. Digita-kauppa peruuntui ja uudeksi ostajaksi löydettiin ranskalainen TDF. Sille myytiin 49 prosenttia Digitasta 141 miljoonalla eurolla.
Yleisradio oli varmasti tyytyväinen saatuaan yhtiöstä kaksinkertaisen hinnan! Rahat olisi pitänyt laittaa investointeihin, mutta ne paloivat Ylen jatkuvien tappioiden kattamiseen ja digitoiminnan takkuilevaan alkuun. Kuka vielä muistaa, että kun lähetykset elokuussa 2001 alkoivat, kaupoissa ei ollut yhtään digisovitinta?
Rahaa tarvittiin aina vain lisää, joten Yle myi muutamaa vuotta myöhemmin tyytyväisenä loputkin Digitasta. Vuonna 2006 TDF:n puolestaan ostivat ranskalaiset ja amerikkalaiset pääomasijoittajat. Jo silloin Digitan arvon laskettiin kaksinkertaistuneen vain muutamassa vuodessa ja sen liikevoittoprosentti oli 17.
Digitan myynti ulkomaille oli Ylen ja suomalaisten tv-kanavien kannalta huono kauppa, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen kuin lehtikirjoittelusta voisi päätellä.
Digiverkon rakentaminen olisi vaatinut investointeja, joihin Ylellä ei tuolloin ollut varaa. Yhtiöittäminen oli pakon sanelema ratkaisu. Jos jakelutekniikka olisi jatkanut osana Yleä, se ei olisi pystynyt toimimaan yhtä kustannustehokkaasti. Lisäksi oli epävarmaa, miten koko digitalisointi onnistuisi. Riskiä haluttiin siirtää tv-kanavien ulkopuolelle.
Digitan nykyistä hinnoittelua ohjaa viestintämarkkinalaki. Vaikka sillä on monopoli antennijakeluun, se ei voi nostaa hintoja mielin määrin. Digitalla on myös riesanaan tappiolliset @450- ja DVB-H-verkot, jotka tulevat tuskin koskaan tuottamaan voittoa.
Nyt sitten asia, jota itselläni on vaikea ymmärtää. Kun televisiota digitalisoitiin, tv-yhtiöt kehuivat kilvan, miten edullista digitaalinen jakelu on. Sen kustannusten piti olla vain viidesosa analogiajakelusta, koska sähkötehoa tarvittiin vähemmän ja lähetystekniikka oli tuntuvasti yksinkertaisempaa. Se, että alentuneet kustannukset menivät kokonaan tv-yhtiöiden pussiin ja kuluttajien vastuulle jäi uusien laitteiden hankinta sekä joka vuosi nousevat tv-maksut, on toinen juttu.
Vuonna 2000 Yle maksoi kaikista Digitalta ostamistaan palveluista (sisältäen mm. radiokanavien jakelun) summan, joka oli 10-15 prosenttia yhtiön liikevaihdosta. Digitalisoinnin piti pudottaa tv:n jakeluhintaa merkittävästi. Tosin jo tuolloin oli tiedossa, että Digita tulee nostamaan hintoja analogialähetysten loppuessa. Tieto löytyi julkisesta hinnastosta, joten se ei tullut kenellekään yllätyksenä.
Syyskuussa 2007 havaittiin, että digitaalisia täytelähettimiä tarvitaan lisää. Niitä rakennettiin kiireesti, jotta luvattu virheetön digikuva saatiin näkymään kaikkialle Suomeen. Lähettimien määrä ja kustannukset nousivat. Hinnasto 1.1.2007 kertoo B-nipussa olevan 36 päälähetysasemaa ja 65 täytelähetintä; 1.3.2009 hinnaston mukaan B-nipun täytelähetinten määrä on noussut jo 149:ään.
Silti on yllättävää, että tv-yhtiöt nyt valittavat Digitan hinnoittelun kalleudesta - etenkin kun juuri tästä syystä DNA sai kahden teräväpiirtomuksin koeluvat vuoteen 2016 asti. Se voi hinnoitella oman jakelunsa edullisemmaksi jos vain pystyy. Ainakaan Digitan hinnoittelun ei pitäisi olla teräväpiirron yleistymisen esteenä.
Heinäkuussa Helsingin Sanomat hehkutti Digitan ulkomaille valuvista "mahtivoitoista" ja kertoi Ylen maksavan yhtiölle 35 miljoonaa euroa vuodessa. Ylen liikevaihto vuonna 2007 oli 385 miljonaa euroa. Miten on mahdollista, että antennijakelun osuus on taas kymmenesosa yhtiön menoista, vaikka juuri tämän piti digitalisoinnissa muuttua?
Ja miten on mahdollista, että tämä kehitys on tullut tv-kanavien johdolle yllätyksenä?
Olen seurannut asiaa alusta lähtien. Kun digitalisointi 1990-luvun lopussa käynnistyi, se edellytti suuria investointeja. Maahan piti rakentaa uusi jakelutekniikka, jossa tv-mastoihin lisättiin digitaaliset antennit ja konesaleihin niiden vaatimat lähettimet. Ylellä ei ollut rahaa, koska digitalisointi ja uusien kanavien perustaminen söi muutenkin yhtiön resursseja.
Ylen silloinen johto (erityisesti toimitusjohtaja Arne Wessberg) olisi voinut laittaa yhtiön talouden kuntoon, mutta se olisi vaatinut ikäviä leikkauksia ja supistuksia. Tämä tehtävä jäi hänen seuraajalleen, Jungnerille. Sen sijaan rahat päätettiin ottaa yhtiöittämällä jakelutekniikka Digitaksi ja myymällä siitä osuus jollekin teleoperaattorille.
Yle tarjosi osuutta neljälle suomalaiselle yhtiölle keväällä 2000. Sekä Alma Media että SanomaWSOY olivat kiinnostuneita. Niiden kannalta oli kiusallista joutua maksamaan jakelusta kilpailijalleen Ylelle. Omistus jakeluyhtiössä olisi taannut sanavaltaa hinnoitteluun, mutta kuka tahansa Ylen ulkopuolinen omistaja kelpasi niille hyvin.
Lopulta Yle sopi myyvänsä 34 prosenttia Digitasta Soneralle noin 50 miljoonalla eurolla, mutta kilpailuvirasto edellytti Soneran silloin luopuvan digi-tv:n ohjelmasuunnitelmista (niinpä, Sonera harkitsi tuolloin myös tv-kanavan perustamista!). Sonera ei kuitenkaan halunnut luopua tv-bisneksestä.
Näin jälkikäteen on helppo todeta, että kaikki Soneran tuolloiseet päätökset menivät metsään. Osuus Digitasta olisi ollut huomattavasti parempi bisnes kuin tv-kanavan perustaminen tai ilman ostaminen Saksasta. Digita-kauppa peruuntui ja uudeksi ostajaksi löydettiin ranskalainen TDF. Sille myytiin 49 prosenttia Digitasta 141 miljoonalla eurolla.
Yleisradio oli varmasti tyytyväinen saatuaan yhtiöstä kaksinkertaisen hinnan! Rahat olisi pitänyt laittaa investointeihin, mutta ne paloivat Ylen jatkuvien tappioiden kattamiseen ja digitoiminnan takkuilevaan alkuun. Kuka vielä muistaa, että kun lähetykset elokuussa 2001 alkoivat, kaupoissa ei ollut yhtään digisovitinta?
Rahaa tarvittiin aina vain lisää, joten Yle myi muutamaa vuotta myöhemmin tyytyväisenä loputkin Digitasta. Vuonna 2006 TDF:n puolestaan ostivat ranskalaiset ja amerikkalaiset pääomasijoittajat. Jo silloin Digitan arvon laskettiin kaksinkertaistuneen vain muutamassa vuodessa ja sen liikevoittoprosentti oli 17.
Digitan myynti ulkomaille oli Ylen ja suomalaisten tv-kanavien kannalta huono kauppa, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen kuin lehtikirjoittelusta voisi päätellä.
Digiverkon rakentaminen olisi vaatinut investointeja, joihin Ylellä ei tuolloin ollut varaa. Yhtiöittäminen oli pakon sanelema ratkaisu. Jos jakelutekniikka olisi jatkanut osana Yleä, se ei olisi pystynyt toimimaan yhtä kustannustehokkaasti. Lisäksi oli epävarmaa, miten koko digitalisointi onnistuisi. Riskiä haluttiin siirtää tv-kanavien ulkopuolelle.
Digitan nykyistä hinnoittelua ohjaa viestintämarkkinalaki. Vaikka sillä on monopoli antennijakeluun, se ei voi nostaa hintoja mielin määrin. Digitalla on myös riesanaan tappiolliset @450- ja DVB-H-verkot, jotka tulevat tuskin koskaan tuottamaan voittoa.
Nyt sitten asia, jota itselläni on vaikea ymmärtää. Kun televisiota digitalisoitiin, tv-yhtiöt kehuivat kilvan, miten edullista digitaalinen jakelu on. Sen kustannusten piti olla vain viidesosa analogiajakelusta, koska sähkötehoa tarvittiin vähemmän ja lähetystekniikka oli tuntuvasti yksinkertaisempaa. Se, että alentuneet kustannukset menivät kokonaan tv-yhtiöiden pussiin ja kuluttajien vastuulle jäi uusien laitteiden hankinta sekä joka vuosi nousevat tv-maksut, on toinen juttu.
Vuonna 2000 Yle maksoi kaikista Digitalta ostamistaan palveluista (sisältäen mm. radiokanavien jakelun) summan, joka oli 10-15 prosenttia yhtiön liikevaihdosta. Digitalisoinnin piti pudottaa tv:n jakeluhintaa merkittävästi. Tosin jo tuolloin oli tiedossa, että Digita tulee nostamaan hintoja analogialähetysten loppuessa. Tieto löytyi julkisesta hinnastosta, joten se ei tullut kenellekään yllätyksenä.
Syyskuussa 2007 havaittiin, että digitaalisia täytelähettimiä tarvitaan lisää. Niitä rakennettiin kiireesti, jotta luvattu virheetön digikuva saatiin näkymään kaikkialle Suomeen. Lähettimien määrä ja kustannukset nousivat. Hinnasto 1.1.2007 kertoo B-nipussa olevan 36 päälähetysasemaa ja 65 täytelähetintä; 1.3.2009 hinnaston mukaan B-nipun täytelähetinten määrä on noussut jo 149:ään.
Silti on yllättävää, että tv-yhtiöt nyt valittavat Digitan hinnoittelun kalleudesta - etenkin kun juuri tästä syystä DNA sai kahden teräväpiirtomuksin koeluvat vuoteen 2016 asti. Se voi hinnoitella oman jakelunsa edullisemmaksi jos vain pystyy. Ainakaan Digitan hinnoittelun ei pitäisi olla teräväpiirron yleistymisen esteenä.
Heinäkuussa Helsingin Sanomat hehkutti Digitan ulkomaille valuvista "mahtivoitoista" ja kertoi Ylen maksavan yhtiölle 35 miljoonaa euroa vuodessa. Ylen liikevaihto vuonna 2007 oli 385 miljonaa euroa. Miten on mahdollista, että antennijakelun osuus on taas kymmenesosa yhtiön menoista, vaikka juuri tämän piti digitalisoinnissa muuttua?
Ja miten on mahdollista, että tämä kehitys on tullut tv-kanavien johdolle yllätyksenä?
tiistai 17. marraskuuta 2009
Canonin kaksi pokkaria: S90 ja G11
Canon julkisti alkusyksystä kaksi kiinnostavaa pokkarimallia: S90 ja G11. Niiden toimitukset ovat nyt alkaneet.
Vaikka molemmat ovat ulkoisesti eri näköisiä, niissä on sama 10 megapikselin kenno. Kokeiltuani molempia kameroita muutaman viikon ajan huomasin, että molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa.
S90 on näppärän kokoinen ja sujahtaa hyvin taskuun. Hauskin yksityiskohta on objektiivin ympärillä oleva säätörengas, jonka toiminnan voi asettaa joko tarkennukseen, aukon valintaan, valkotasapainoon, valotuksen käsisäätöön tai iso-arvon valintaan. Kun säädintä kääntää, arvo näkyy samalla takaseinän lcd-näytöllä, joten kameraa ei tarvitse kääntää itseä kohti säätämisen ajaksi.
Pieni koko pakottaa tinkimään ergonomiasta. Laukaisimen sijaan etusormi osuu säätöpyörälle ja muut sormet takaseinän painikkeille.
Marraskuun harmaa Suomi ei tarjonnut tilaisuutta arvioida kuvanlaatua kovin perusteellisesti, mutta kohinaa tuli väkisinkin arvioitua. ISO 400 -kuva on vielä riittävän hyvä, 800 menettelee ja 1600 kelpaa hätätapauksessa. Korkein arvo 3200 on pelkkä kuriositeetti. Valovoimainen 2.0-objektiivi auttaa paljon.
Isoveli G11 on huomattavasti järeämpi laite. On vaikea uskoa, että molemmissa on sama kenno ja kuvanlaatu - niin kaukaiselta sukulaisuus tuntuu.
Parasta G11:ssä on malliin palannut kääntyvä lcd-näyttö sekä kameran päällä olevat kolme reilua, toiminnaltaan jämäkkää säätöpyörää. Niillä on helppo valita valotuksen korjailu, ISO-arvo ja toimintatila. Pro-ominaisuuksia ovat myös raw-kuvaus (tosin vain natiivilla 4:3 kuvasuhteella) sekä salamakenkä.
Paras lisälaite pokkarikameran kuvanlaadun parantamiseen on ulkoinen salama. Valitettavan harvassa pokkarissa on kuitenkaan liitäntää salamaa varten. Kokeilin kamerassa Canonin 580 EX II -salamaa, joka maksaa yhtä paljon kuin kamera itse. Yhdistelmä oli muutenkin koomisen näköinen, koska salama on kameraa isompi eikä järjestelmä pysy edes pystyssä ilman tukea. Sisäkuvissa kuvanlaatu on mainio, sillä epäsuorasti heijastettava älykäs salama tuottaa tasaisen, hyvän valon.
Pieni erikoisuus on sisäänrakennettu mekaaninen ND-filtteri, jolla pääsee kirkkaassakin päivänvalossa käyttämään suurta aukkoa. Tälle ominaisuudelle ei marraskuussa ollut käyttöä, mutta sen toteutus on teknisesti mielenkiintoinen. Filtteri lennähtää paikalleen objektiivin sisällä pienen sähkömagneetin vetämänä.
Raw-kuvauksen, monipuolisten käsisäätöjen ja salamakengän ansiosta G11:tä mainostetaan ammattikuvaajan kakkoskamerana. Olen vähän skeptinen ajatuksen suhteen. Pieni kenno tuottaa pienen kennon kuvan, eikä sille voi mitään. Kuvaa joudutaan prosessoimaan kameran sisällä, mikä näkyy vähänkin suuremassa koossa suttuisina pikseleinä. Jos järkkäristä loppuu keikalla akku, G11 ei riitä pelastamaan tilannetta.
Matkakamerana G11 toimii mainiosti - jos matkaaja vain on kiinnostunut kuvaamisesta ja haluaa hyödyntää säätömahdollisuuksia. G11 kulkee taskussa, mutta on silti S90:een verrattuna melkoinen mötikkä. Zoomi on ulottuvampi, mutta valovoima on aukon verran S90:tä pienempi.
Itse ottaisin näistä pienemmän ja luottaisin hyvin toimivaan automatiikkaan. S90 mahtuu pieneenkin taskuun. Valovoimainen objektiivi on usein tarpeen ja mekaaninen säätörengas ihanan retroa.
Vaikka molemmat ovat ulkoisesti eri näköisiä, niissä on sama 10 megapikselin kenno. Kokeiltuani molempia kameroita muutaman viikon ajan huomasin, että molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa.
S90 on näppärän kokoinen ja sujahtaa hyvin taskuun. Hauskin yksityiskohta on objektiivin ympärillä oleva säätörengas, jonka toiminnan voi asettaa joko tarkennukseen, aukon valintaan, valkotasapainoon, valotuksen käsisäätöön tai iso-arvon valintaan. Kun säädintä kääntää, arvo näkyy samalla takaseinän lcd-näytöllä, joten kameraa ei tarvitse kääntää itseä kohti säätämisen ajaksi.
Pieni koko pakottaa tinkimään ergonomiasta. Laukaisimen sijaan etusormi osuu säätöpyörälle ja muut sormet takaseinän painikkeille.
Marraskuun harmaa Suomi ei tarjonnut tilaisuutta arvioida kuvanlaatua kovin perusteellisesti, mutta kohinaa tuli väkisinkin arvioitua. ISO 400 -kuva on vielä riittävän hyvä, 800 menettelee ja 1600 kelpaa hätätapauksessa. Korkein arvo 3200 on pelkkä kuriositeetti. Valovoimainen 2.0-objektiivi auttaa paljon.
Isoveli G11 on huomattavasti järeämpi laite. On vaikea uskoa, että molemmissa on sama kenno ja kuvanlaatu - niin kaukaiselta sukulaisuus tuntuu.
Parasta G11:ssä on malliin palannut kääntyvä lcd-näyttö sekä kameran päällä olevat kolme reilua, toiminnaltaan jämäkkää säätöpyörää. Niillä on helppo valita valotuksen korjailu, ISO-arvo ja toimintatila. Pro-ominaisuuksia ovat myös raw-kuvaus (tosin vain natiivilla 4:3 kuvasuhteella) sekä salamakenkä.
Paras lisälaite pokkarikameran kuvanlaadun parantamiseen on ulkoinen salama. Valitettavan harvassa pokkarissa on kuitenkaan liitäntää salamaa varten. Kokeilin kamerassa Canonin 580 EX II -salamaa, joka maksaa yhtä paljon kuin kamera itse. Yhdistelmä oli muutenkin koomisen näköinen, koska salama on kameraa isompi eikä järjestelmä pysy edes pystyssä ilman tukea. Sisäkuvissa kuvanlaatu on mainio, sillä epäsuorasti heijastettava älykäs salama tuottaa tasaisen, hyvän valon.
Pieni erikoisuus on sisäänrakennettu mekaaninen ND-filtteri, jolla pääsee kirkkaassakin päivänvalossa käyttämään suurta aukkoa. Tälle ominaisuudelle ei marraskuussa ollut käyttöä, mutta sen toteutus on teknisesti mielenkiintoinen. Filtteri lennähtää paikalleen objektiivin sisällä pienen sähkömagneetin vetämänä.
Raw-kuvauksen, monipuolisten käsisäätöjen ja salamakengän ansiosta G11:tä mainostetaan ammattikuvaajan kakkoskamerana. Olen vähän skeptinen ajatuksen suhteen. Pieni kenno tuottaa pienen kennon kuvan, eikä sille voi mitään. Kuvaa joudutaan prosessoimaan kameran sisällä, mikä näkyy vähänkin suuremassa koossa suttuisina pikseleinä. Jos järkkäristä loppuu keikalla akku, G11 ei riitä pelastamaan tilannetta.
Matkakamerana G11 toimii mainiosti - jos matkaaja vain on kiinnostunut kuvaamisesta ja haluaa hyödyntää säätömahdollisuuksia. G11 kulkee taskussa, mutta on silti S90:een verrattuna melkoinen mötikkä. Zoomi on ulottuvampi, mutta valovoima on aukon verran S90:tä pienempi.
Itse ottaisin näistä pienemmän ja luottaisin hyvin toimivaan automatiikkaan. S90 mahtuu pieneenkin taskuun. Valovoimainen objektiivi on usein tarpeen ja mekaaninen säätörengas ihanan retroa.
maanantai 16. marraskuuta 2009
Satelliittivalvontaa vain muutaman euron tähden?
Luettuani viime perjantaina liikenneministeriön ylijohtajan käsitykset satelliittivalvonnasta asiana, joka on itsestään selvä, ja josta ei sen vuoksi tarvitse edes keskustella, kirjoitin siltä istumalta (ja se ei kauaa kestänyt) vastineen Hesariin. Tänään kirjoitus on julkaistu:
On ollut hämmentävää seurata sitä päättäväisyyttä ja teknologiauskoa, jolla Helsinkiin ajetaan satelliittipaikannukseen perustuvaa ruuhkamaksujärjestelmää.
Onko ruuhkamaksujen tarkka kohdentaminen, joka käytännössä tarkoittaa muutamaa euroa päivässä, todella niin tärkeä tavoite, että se oikeuttaa loukkaamaan yksityisyyttä? Järjestelmä, joka seuraa muutaman metrin tarkkuudella autoilijan liikkumista 24 tuntia vuorokaudessa, on oikea isoveljen unelma – ja kansalaisen painajainen.
Muualla maailmassa rahastus on toteutettu yksinkertaisesti auton tuulilasiin kiinnitettävällä maksutarralla. Miksei tämä ratkaisu kelpaa meille?
Satelliittihanke tuo mieleen kymmenen vuoden takaisen digi-tv-projektin. Silloinkin Suomi halusi ensimmäisenä lähteä rakentamaan digi-tv:tä uudella mhp-tekniikalla. Muistamme hyvin, millaiseen katastrofiin hanke päättyi.
Liikenneministeriön ylijohtaja Juhani Tervala kommentoi asiaa osuvasti (HS 13. 11.): "Meillä on hyvin selkeä näkemys, että tekniikka on jotain taivaalta tulevaa. Ei mitään lippulappuja, vaan älykästä tekniikkaa."
Kellä "meillä"? Yhtä älykästä kuin mhp ja digi-tv? Eikö kansalaisia tarvitse kuulla tälläkään kertaa? Eikö huoli yksityisyyden säilymisestä merkitse mitään?
On ollut hämmentävää seurata sitä päättäväisyyttä ja teknologiauskoa, jolla Helsinkiin ajetaan satelliittipaikannukseen perustuvaa ruuhkamaksujärjestelmää.
Onko ruuhkamaksujen tarkka kohdentaminen, joka käytännössä tarkoittaa muutamaa euroa päivässä, todella niin tärkeä tavoite, että se oikeuttaa loukkaamaan yksityisyyttä? Järjestelmä, joka seuraa muutaman metrin tarkkuudella autoilijan liikkumista 24 tuntia vuorokaudessa, on oikea isoveljen unelma – ja kansalaisen painajainen.
Muualla maailmassa rahastus on toteutettu yksinkertaisesti auton tuulilasiin kiinnitettävällä maksutarralla. Miksei tämä ratkaisu kelpaa meille?
Satelliittihanke tuo mieleen kymmenen vuoden takaisen digi-tv-projektin. Silloinkin Suomi halusi ensimmäisenä lähteä rakentamaan digi-tv:tä uudella mhp-tekniikalla. Muistamme hyvin, millaiseen katastrofiin hanke päättyi.
Liikenneministeriön ylijohtaja Juhani Tervala kommentoi asiaa osuvasti (HS 13. 11.): "Meillä on hyvin selkeä näkemys, että tekniikka on jotain taivaalta tulevaa. Ei mitään lippulappuja, vaan älykästä tekniikkaa."
Kellä "meillä"? Yhtä älykästä kuin mhp ja digi-tv? Eikö kansalaisia tarvitse kuulla tälläkään kertaa? Eikö huoli yksityisyyden säilymisestä merkitse mitään?
lauantai 14. marraskuuta 2009
Jos tosipaikka tulisi...
Sikainfluenssarokotuksista noussut kohu osoitti, miten haavoittuva yhteiskunta on. Ihmiset ovat tottuneet nousemaan aamulla lämpimään autoon, ajamaan työhön, siirtämään paperia pinosta toiseen ja palaamaan illaksi kotiin. Jos toimistossa on viileää, kaupan hyllyllä ei olekaan lempijugurttia, kännykästä loppuu akku tai saattuu jotain muuta odottamatonta, se on jonkun vika.
Todelliseet ja kuvitellut viat saavat median liikkeelle. Lehdistön tehtävänä on etsiä epäkohtia ja kärjistää niitä. Varsinkin irtonumeroina myytäville lehdille tyytymättömyyden lietsonta on suorastaan elinehto. "SIKAINFLUENSSAEXTRA - uhrien taustat salataan" hehkuttaa Iltalehti. "Rokoteskandaali: Suomi tyri - osti halvinta!" huutaa Ilta-Sanomien kansisivu. Olisi pitänyt tilata enemmän, aikaisemmin ja usealta toimittajalta.
Vielä kesällä oli epävarmaa, onko rokotteen hankkiminen ylipäätänsä tarpeen, vai tuleeko sikataudista SARSin kaltainen kupla. Pari viikkoa sitten ihmiset vakuuttivat kuorossa, etteivät ota mitään rokotetta, eivätkä anna liioin rokottaa lapsiaan. Kun sitten tieto ensimmäisestä kuolonuhrista tuli, ihmisten mieli muuttui yhdessä yössä ja kaikki halusivatkin piikin. Ensin oli viranomaisten vika, että ihmisiä piti rokottaa - sitten oli viranomaisten vika, ettei kaikkia oltu jo rokotettu.
Jos rokotus aiheuttaa jonoja tai rokotetta ei saada maahan heti tarvittavia määriä, vika on viranomaisissa. Kaikkeen pitää löytää syyllinen. Enpä haluaisi nähdä lööppejä, jos Suomi oikeasti joutuisi kriisiin. "Ministeri tyri Moskovassa - sota alkaa huomenna!".
Saksassa tilanne on samankaltainen - mutta huonompi. Rokotuksia ei ole vielä edes kunnolla aloitettu. Saksassa vain lääkärit saavat antaa rokotuksen ja siitä maksettava hinta on niin alhainen, että lääkärit eivät haluaisi hoitaa muita kuin omat maksulliset potilaansa. Vuoden loppuun mennessä on tulossa 20 miljoonaa rokoteannosta, mikä riittää joka neljännen kansalaisen rokottamiseen. Hallitus on sopivasti hoitanut rokotteen itselleen, kansa joutaa odottaa. Ja lehdistö tietenkin pelottelee minkä pystyy.
Yhdessä asiassa kotimainen kritiikki on paikallaan: kriisiviestintä tökkii edelleen pahasti. Keskitettyä viestintästrategiaa ei ole, ja tuntuu kuin vähät suunnitelmat olisi laadittu 1980-luvulla. Mikseivät viranomaiset varanneet osoitetta www.sikainfluenssa.fi ajoissa itselleen? Miten on mahdollista, että virallisen näköisten sivujen takana on suomalaisyrityksen tuottama kaupallinen verkkopalvelu, jonka tarkoituksena on tarjota A(H1N1)-viruksesta kootusti ja tiivistetysti tietoa suomalaisille. Palvelussa esitetyt tiedot ja ohjeet eivät ole viranomaisten tai lääketieteen ammattilaisten laatimia tai hyväksymiä. (suora lainaus sivulta)
Miksi internetin käyttö viranomaisviestinnässä on yhä niin vaikeaa? Kun viestinnän kohteena on koko kansa ja tilanne elää jatkuvasti, internet on ylivoimainen tapa jakaa oikeaa tietoa sitä tarvitseville. Pitäisi olla yksi osoite, johon olisi kerätty ajantasainen viranomaisten ohjeisto aiheeseen liittyen, ja jossa olisi linkit paikallisiin rokotuspisteisiin, aikatauluihin ja niin edelleen. Opiskelija laittaisi tällaisen palvelun pystyyn muutamassa päivässä. Ei voi olla ylivoimaista viranomisillekaan.
Kaikesta päätellen viranomaiset kuvittelevat edelleen, että heillä on tiedottamisessa monopoli. Ei ole. Jos he eivät saa viestintää toimimaan, erilaiset ääriryhmät, varttihullut ja kaupalliset yritykseet kyllä saavat. Tuloksena on suuri joukko disinformaatiota nettiin, mikä vain pahentaa kansalaisten ahdinkoa. Reaktiivinen tiedottaminen ei riitä, viranomaisten on toimittava proaktiivisesti ja otettava aloite käsiinsä. Erityisesti netissä.
Todelliseet ja kuvitellut viat saavat median liikkeelle. Lehdistön tehtävänä on etsiä epäkohtia ja kärjistää niitä. Varsinkin irtonumeroina myytäville lehdille tyytymättömyyden lietsonta on suorastaan elinehto. "SIKAINFLUENSSAEXTRA - uhrien taustat salataan" hehkuttaa Iltalehti. "Rokoteskandaali: Suomi tyri - osti halvinta!" huutaa Ilta-Sanomien kansisivu. Olisi pitänyt tilata enemmän, aikaisemmin ja usealta toimittajalta.
Vielä kesällä oli epävarmaa, onko rokotteen hankkiminen ylipäätänsä tarpeen, vai tuleeko sikataudista SARSin kaltainen kupla. Pari viikkoa sitten ihmiset vakuuttivat kuorossa, etteivät ota mitään rokotetta, eivätkä anna liioin rokottaa lapsiaan. Kun sitten tieto ensimmäisestä kuolonuhrista tuli, ihmisten mieli muuttui yhdessä yössä ja kaikki halusivatkin piikin. Ensin oli viranomaisten vika, että ihmisiä piti rokottaa - sitten oli viranomaisten vika, ettei kaikkia oltu jo rokotettu.
Jos rokotus aiheuttaa jonoja tai rokotetta ei saada maahan heti tarvittavia määriä, vika on viranomaisissa. Kaikkeen pitää löytää syyllinen. Enpä haluaisi nähdä lööppejä, jos Suomi oikeasti joutuisi kriisiin. "Ministeri tyri Moskovassa - sota alkaa huomenna!".
Saksassa tilanne on samankaltainen - mutta huonompi. Rokotuksia ei ole vielä edes kunnolla aloitettu. Saksassa vain lääkärit saavat antaa rokotuksen ja siitä maksettava hinta on niin alhainen, että lääkärit eivät haluaisi hoitaa muita kuin omat maksulliset potilaansa. Vuoden loppuun mennessä on tulossa 20 miljoonaa rokoteannosta, mikä riittää joka neljännen kansalaisen rokottamiseen. Hallitus on sopivasti hoitanut rokotteen itselleen, kansa joutaa odottaa. Ja lehdistö tietenkin pelottelee minkä pystyy.
Yhdessä asiassa kotimainen kritiikki on paikallaan: kriisiviestintä tökkii edelleen pahasti. Keskitettyä viestintästrategiaa ei ole, ja tuntuu kuin vähät suunnitelmat olisi laadittu 1980-luvulla. Mikseivät viranomaiset varanneet osoitetta www.sikainfluenssa.fi ajoissa itselleen? Miten on mahdollista, että virallisen näköisten sivujen takana on suomalaisyrityksen tuottama kaupallinen verkkopalvelu, jonka tarkoituksena on tarjota A(H1N1)-viruksesta kootusti ja tiivistetysti tietoa suomalaisille. Palvelussa esitetyt tiedot ja ohjeet eivät ole viranomaisten tai lääketieteen ammattilaisten laatimia tai hyväksymiä. (suora lainaus sivulta)
Miksi internetin käyttö viranomaisviestinnässä on yhä niin vaikeaa? Kun viestinnän kohteena on koko kansa ja tilanne elää jatkuvasti, internet on ylivoimainen tapa jakaa oikeaa tietoa sitä tarvitseville. Pitäisi olla yksi osoite, johon olisi kerätty ajantasainen viranomaisten ohjeisto aiheeseen liittyen, ja jossa olisi linkit paikallisiin rokotuspisteisiin, aikatauluihin ja niin edelleen. Opiskelija laittaisi tällaisen palvelun pystyyn muutamassa päivässä. Ei voi olla ylivoimaista viranomisillekaan.
Kaikesta päätellen viranomaiset kuvittelevat edelleen, että heillä on tiedottamisessa monopoli. Ei ole. Jos he eivät saa viestintää toimimaan, erilaiset ääriryhmät, varttihullut ja kaupalliset yritykseet kyllä saavat. Tuloksena on suuri joukko disinformaatiota nettiin, mikä vain pahentaa kansalaisten ahdinkoa. Reaktiivinen tiedottaminen ei riitä, viranomaisten on toimittava proaktiivisesti ja otettava aloite käsiinsä. Erityisesti netissä.
perjantai 13. marraskuuta 2009
Yhdistetään Teema ja FST5
TV-yhtiöt valittavat digijakelun kalleutta, vaikka vielä muutama vuosi sitten siirtymisen analogisesta digitaaliseen piti olla niille suuri kustannussäästö. Yleisradio kertoi tuolloin säästävänsä 34 miljoonaa euroa vuodessa digitalisoinnin ansiosta. Nyt Digitan jakelusta perimä hinta onkin aivan liian korkea ja yksi syy Ylen talousvaikeuksiin.
Miten tässä taas kävi näin? Television digitalisointi on pitkä ketju petettyjä lupauksia ja turhia odotuksia, jotka kerta toisensa jälkeen tulevat päättäjille yllätyksenä. Pelkkä maalaisjärki riittäisi niiden välttämiseen.
Alusta pitäen oli tiedossa, ettei viiden miljoonan ihmisen maahan mahdu viittä julkisen palvelun tv-kanavaa. Ensimmäisenä Yle luopui 24 tunnin uutiskanavasta ja nyt Jungner on vihjannut myös ruotsinkielisen kanavan olevan suurennuslasin alla. Kanava kuluttaa lähes 20 prosenttia yhtiön menoista, mutta sen osuus katselusta on alle prosentin. Selvästi jotain pitäisi tehdä.
Muistettakoon, että Ylen kanavanipussa välitetään jo nyt SVT World -kanavaa, joka on maksukortin takana. Ruotsinkielistä ohjelmaa siis riittää yllin kyllin. Ilmeisesti tekijänoikeudet menevät maksukortin kautta, mutta Yle maksaa jakelukustannukset.
Jätetään kielipolitiikka tällä kertaa väliin ja tarkastellaan asiaa pragmaattisesti. Yle säästäisi jakelukustannuksia yhdistämällä Teeman ja FST:n. Kanavanipusta vapautuvan tilan voisi myydä kaupalliselle kanavalle.
Tällä hetkellä suurin osa Teeman ohjelma-ajasta kuluu omien mainosten näyttämiseen, mikä on täysin päätöntä. Leijonanosa jakelukustannuksista menee siis harakoille (toivottavasti ne osaavat edes katsella telkkaria). FST voisi aivan hyvin näyttää lastenohjelmia ja vähemmän suosittuja ohjelmia aamuisin ja öisin, kun Teemalta ei muutenkaan tule mitään. Melkein jokaisella katsojalla on tallentava digiboksi tai vanha videonauhuri, joten ohjelmakartalla ei ole entisen kaltaista merkitystä.
FST:n suosituimmat ohjelmat voisi limittää Teeman primetimeen. Uusintoja lähetetään nykyisin niin paljon, että tilaa kyllä riittää. Teeman ohjelmia saatetaan näyttää jopa kolmeen kertaan muutaman viikon aikana. En tiedä, onko nykyinen jakelu Ylelle oikeasti kallista, mutta tehotonta se on ainakin.
Ja ruotsinkielisetkin ovat kai jo valmiita myöntämään, ettei "egen kanal" sittenkään ollut kovin fiksu idea.
Miten tässä taas kävi näin? Television digitalisointi on pitkä ketju petettyjä lupauksia ja turhia odotuksia, jotka kerta toisensa jälkeen tulevat päättäjille yllätyksenä. Pelkkä maalaisjärki riittäisi niiden välttämiseen.
Alusta pitäen oli tiedossa, ettei viiden miljoonan ihmisen maahan mahdu viittä julkisen palvelun tv-kanavaa. Ensimmäisenä Yle luopui 24 tunnin uutiskanavasta ja nyt Jungner on vihjannut myös ruotsinkielisen kanavan olevan suurennuslasin alla. Kanava kuluttaa lähes 20 prosenttia yhtiön menoista, mutta sen osuus katselusta on alle prosentin. Selvästi jotain pitäisi tehdä.
Muistettakoon, että Ylen kanavanipussa välitetään jo nyt SVT World -kanavaa, joka on maksukortin takana. Ruotsinkielistä ohjelmaa siis riittää yllin kyllin. Ilmeisesti tekijänoikeudet menevät maksukortin kautta, mutta Yle maksaa jakelukustannukset.
Jätetään kielipolitiikka tällä kertaa väliin ja tarkastellaan asiaa pragmaattisesti. Yle säästäisi jakelukustannuksia yhdistämällä Teeman ja FST:n. Kanavanipusta vapautuvan tilan voisi myydä kaupalliselle kanavalle.
Tällä hetkellä suurin osa Teeman ohjelma-ajasta kuluu omien mainosten näyttämiseen, mikä on täysin päätöntä. Leijonanosa jakelukustannuksista menee siis harakoille (toivottavasti ne osaavat edes katsella telkkaria). FST voisi aivan hyvin näyttää lastenohjelmia ja vähemmän suosittuja ohjelmia aamuisin ja öisin, kun Teemalta ei muutenkaan tule mitään. Melkein jokaisella katsojalla on tallentava digiboksi tai vanha videonauhuri, joten ohjelmakartalla ei ole entisen kaltaista merkitystä.
FST:n suosituimmat ohjelmat voisi limittää Teeman primetimeen. Uusintoja lähetetään nykyisin niin paljon, että tilaa kyllä riittää. Teeman ohjelmia saatetaan näyttää jopa kolmeen kertaan muutaman viikon aikana. En tiedä, onko nykyinen jakelu Ylelle oikeasti kallista, mutta tehotonta se on ainakin.
Ja ruotsinkielisetkin ovat kai jo valmiita myöntämään, ettei "egen kanal" sittenkään ollut kovin fiksu idea.
torstai 12. marraskuuta 2009
YLE takaisin analogia-aikaan?
Television digitalisoinnin myötä YLEn kanavamäärä kasvoi kahdesta viiteen. Digitalisointia perusteltiin sillä, että taajuusalue käytetään aiempaa tehokkaammin ja lähetyskustannukset laskevat.
Ilmeisesti kukaan ei ottanut huomioon talouden ja väestöpohjan realiteetteja. Suomen kaltaisessa maassa ei yksinkertaisesti ole tilaa eikä resursseja viidelle julkisen palvelun kanavalle. Ensimmäisenä sai mennä uutiskanava 24. YLEllä ei ollutkaan rahaa pyörittää CNN:n tavoin uutisia vuorokauden ympäri. Mikä ylläyts.
Nyt tulilinjalla ovat ruotsinkieliset. "Egen kanal..." oli slogan, jonka varassa YLEn ruotsinkielisen toimituksen oma mainosvideo hehkutti digitalisoinnin etuja kesällä 2001. Osoittautui, että oma kanava veikin ojasta allikkoon: ruotsinkieli hävisi valtaväestön kanavilta kokonaan ja FTS5:n katseluminuutit romahtivat.
Eilen Yleisradion toimitusjohtaja Jungner väläytti ruotsinkielisen kanavan lopettamista ja nostatti tietenkin suuren kohun. En ota kantaa kaksikielisyyteen, tyydyn ihmettelemään vain lausetta "kanavien lähetyskustannukset ovat suuret".
Meitä katsojia on huijattu digi-tv:n nimissä jo niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa. Juuri mikään alkuperäisistä lupauksista ei tunnu toteutuneen. Lähetyskustannusten alentaminen oli nimenomaan se perustelu, jonka vuoksi kaikkien katsojien piti ostaa uudet laitteet - ja siitä meitä palkittiin tv-maksun jokavuotisilla korotuksilla.
Nyt YLE on palaamassa digitalisointia edeltäneeseen aikaan. Lopulta kanavia on vain kaksí, jolloin ruotsinkieliset lähetykset sekä kulttuuriohjelmat sulautuvat muiden ohjelmien joukkoon. Lähetysaikaa riittää kaikille, kunhan uusintojen määrää hieman lasketaan. Kaksi julkisen palvelun kanavaa on viiden miljoonan ihmisen maassa riittävä määrä. Paluu vanhaan voi osoittautua hyväksi myös ruotsinkielisille itselleen.
Ilmeisesti kukaan ei ottanut huomioon talouden ja väestöpohjan realiteetteja. Suomen kaltaisessa maassa ei yksinkertaisesti ole tilaa eikä resursseja viidelle julkisen palvelun kanavalle. Ensimmäisenä sai mennä uutiskanava 24. YLEllä ei ollutkaan rahaa pyörittää CNN:n tavoin uutisia vuorokauden ympäri. Mikä ylläyts.
Nyt tulilinjalla ovat ruotsinkieliset. "Egen kanal..." oli slogan, jonka varassa YLEn ruotsinkielisen toimituksen oma mainosvideo hehkutti digitalisoinnin etuja kesällä 2001. Osoittautui, että oma kanava veikin ojasta allikkoon: ruotsinkieli hävisi valtaväestön kanavilta kokonaan ja FTS5:n katseluminuutit romahtivat.
Eilen Yleisradion toimitusjohtaja Jungner väläytti ruotsinkielisen kanavan lopettamista ja nostatti tietenkin suuren kohun. En ota kantaa kaksikielisyyteen, tyydyn ihmettelemään vain lausetta "kanavien lähetyskustannukset ovat suuret".
Meitä katsojia on huijattu digi-tv:n nimissä jo niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa. Juuri mikään alkuperäisistä lupauksista ei tunnu toteutuneen. Lähetyskustannusten alentaminen oli nimenomaan se perustelu, jonka vuoksi kaikkien katsojien piti ostaa uudet laitteet - ja siitä meitä palkittiin tv-maksun jokavuotisilla korotuksilla.
Nyt YLE on palaamassa digitalisointia edeltäneeseen aikaan. Lopulta kanavia on vain kaksí, jolloin ruotsinkieliset lähetykset sekä kulttuuriohjelmat sulautuvat muiden ohjelmien joukkoon. Lähetysaikaa riittää kaikille, kunhan uusintojen määrää hieman lasketaan. Kaksi julkisen palvelun kanavaa on viiden miljoonan ihmisen maassa riittävä määrä. Paluu vanhaan voi osoittautua hyväksi myös ruotsinkielisille itselleen.
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
Ilmastonmuutoksen vastustamisen vastustuspuolue
Aamun Demari kertoo, että Vihreästä Liitosta eronneiden radikaalien joukko aikoo perustaa Suomeen uuden puolueen. Sen tavoitteena on toteuttaa vihreä vallankumous: kieltää yksityisautoilu ja pudottaa Suomen energiankulutusta vielä enemmän kuin virallinen 80 % tavoite.
Milloin saamme vastavoiman? Milloin joku perustaa puolueen, joka vastustaa ilmastonmuutoksen vastustamista? Valtion 80 % vähennystavoite voi osoittautua idealistiseksi, elleivät kansalaiset itse halua alentaa elintasoaan. Asiaton pelottelu, joka mm. rinnastaa hiilen ja radioaktiivisuuden haitallisuuden, luo takuulla kysyntää vastustamisen vastustamiselle. Jos kerran vapaa kopiointi on puolueen arvoinen asia, tulevaisuuden ympäristökysymykset ovat sitä varmasti.
Päivän Hesarissa kerrotaan miten Pekka Himanen kiertää ympäri maailmaa lähettämässä videoblogijuttuja Yleen. Kansanedustajat kiertävät tilaisuuksissa ja seminaareissa ympäri maailmaa. Heidän on helppo vaatia meitä laskemaan elintasoamme ja vähentämään turhaa matkustelua, koska ovat itse rajoitusten ulkopuolella.
Näissä ristiriidoissa on enemmän kuin tarpeeksi rakennuspuita uutta puoluetta varten.
Lisäys klo 16:40 Radikaalipuolueen perustaminen näyttää menevän hyvin läpi medioissa. Klo 16 radiouutisissa oli pitkä juttu haastattelujen kera. Saisiko mikään toinen ryhmä, jossa on huimat "parikymmentä jäsentä", hankkeelleen tällaista julkisuutta? Miksi vihreä vallankumous ja kapitalismin kaataminen ovat niin merkittäviä asioita?
Milloin saamme vastavoiman? Milloin joku perustaa puolueen, joka vastustaa ilmastonmuutoksen vastustamista? Valtion 80 % vähennystavoite voi osoittautua idealistiseksi, elleivät kansalaiset itse halua alentaa elintasoaan. Asiaton pelottelu, joka mm. rinnastaa hiilen ja radioaktiivisuuden haitallisuuden, luo takuulla kysyntää vastustamisen vastustamiselle. Jos kerran vapaa kopiointi on puolueen arvoinen asia, tulevaisuuden ympäristökysymykset ovat sitä varmasti.
Päivän Hesarissa kerrotaan miten Pekka Himanen kiertää ympäri maailmaa lähettämässä videoblogijuttuja Yleen. Kansanedustajat kiertävät tilaisuuksissa ja seminaareissa ympäri maailmaa. Heidän on helppo vaatia meitä laskemaan elintasoamme ja vähentämään turhaa matkustelua, koska ovat itse rajoitusten ulkopuolella.
Näissä ristiriidoissa on enemmän kuin tarpeeksi rakennuspuita uutta puoluetta varten.
Lisäys klo 16:40 Radikaalipuolueen perustaminen näyttää menevän hyvin läpi medioissa. Klo 16 radiouutisissa oli pitkä juttu haastattelujen kera. Saisiko mikään toinen ryhmä, jossa on huimat "parikymmentä jäsentä", hankkeelleen tällaista julkisuutta? Miksi vihreä vallankumous ja kapitalismin kaataminen ovat niin merkittäviä asioita?
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
Hesarin uusi fontti löytyi Kreetalta
Päivän Hesarissa on pitkä kuvaus tulevasta lehtiuudistuksesta. Uutta "lookia" on viilattu jo yli puolitoista vuotta. Pienen kreetalaisen kyläkaupan lehtitelineestä löytynyt hyvän näköinen otsikkofontti pelasti lehden ulkoasupäällikön loman kesällä 2008. "Vimmatun metsästämisen" jälkeen löytyi fontin suunnitellut hollantilainen typograafikko, joka sai tehtäväkseen suunnitella Hesarille uuden otsikkofontin. Nimeksi tuli The Antiqua HS. Myös leipätekstin Quatext-fontti on de Grootin käsialaa.
Ihan kiva, mutta onko paperilehden menestys tosiaan kiinni fontista? Mitä kertoo Hesarin johdon ajatusmaailmasta se, että paperilehden ulkoasua viilataan puolitoista vuotta ja sopivaa fonttia etsitään Kreikasta asti? Kuulostaa niin kovin 1980-lukulaiselta. Onko kukaan muhkeassa pääkonttorissa huomannut viestintämarkkinoiden radikaalia muuttumista?
Hesarin levikki laskee hitaasti, eikä sitä käännetä nousuun fontteja leikkaamalla eikä ulkoasua viilaamalla. Jos lehdessä jatkossakin keskitytään tämän tason ongelmiin, trendi ei ainakaan käänny.
Ihan kiva, mutta onko paperilehden menestys tosiaan kiinni fontista? Mitä kertoo Hesarin johdon ajatusmaailmasta se, että paperilehden ulkoasua viilataan puolitoista vuotta ja sopivaa fonttia etsitään Kreikasta asti? Kuulostaa niin kovin 1980-lukulaiselta. Onko kukaan muhkeassa pääkonttorissa huomannut viestintämarkkinoiden radikaalia muuttumista?
Hesarin levikki laskee hitaasti, eikä sitä käännetä nousuun fontteja leikkaamalla eikä ulkoasua viilaamalla. Jos lehdessä jatkossakin keskitytään tämän tason ongelmiin, trendi ei ainakaan käänny.
lauantai 7. marraskuuta 2009
Puuttuva www-palvelu: ilmoitukset varastetuista tavaroista
Netissä on vaikka minkälaisia palveluita. Yksi kuitenkin puuttuu, vaikka sille olisi ilmeinen tarve: rekisteri, johon ihmiset voisivat ilmoittaa heiltä varastettujen (tai kadotettujen) tavaroiden tuntomerkit ja sarjanumerot.
Jostain syystä tällaisia palveluita ei ole maailmallakaan tungokseen asti. Stolen-Property sentään löytyy, Internationally search and report stolen property. Myös Toshiballa on asiakkaille tarkoitettu tietokanta, johon he voivat ilmoittaa varastetun läppärin tiedot.
Suomessa toimi keväällä 1997 Wanted-pörssi ("varastetun tai kadonneen omaisuuden julkituontipaikka", www.appnet.fi/wanted), mikä vaikutti hyvältä idealta. Jostain syystä palvelu kuitenkin katosi nopeasti.
Rekisterin hyöty olisi ilmeinen. Jos on ostamassa käytettyä tavaraa, olisi helppo tarkistaa ettei se ole varastettua. Olen myös ehdottanut, että käytetyn tavaran myynti-ilmoituksiin kannattaisi lisätä sarjanumeron. Tieto siitä, että myyjä on valmis kertomaan sarjanumeron julkisesti antaisi turvaa myös ostajalle. Sanomalehden pikkuilmoituksissa sarjanumerot olisivat vieneet tilaa ja nostaneet hintaa, mutta netissä tila on ilmaista.
Jos sarjanumerot näkyisivät myynti-ilmoituksissa ja varastetusta tavarasta olisi julkinen rekisteri, olisi helppoa laatia skripti joka vertailisi tietoja toisiinsa ja automaattisesti hälyttäisi varastetuksi ilmoitetun tavaran kohdalla.
Ellei varastetun tavaran rekisteriä synny harrastajavoimin, voisiko poliisi avata oman tietokantansa tältä osin nettiin? Julkisesti näkyisi vain kuvaus tavarasta, varkauden ajankohta, sarjanumerot sekä viite poliisin omaan tietojärjestelmään. Varkauden uhrin henkilöllisyys ei paljastuisi.
Jostain syystä tällaisia palveluita ei ole maailmallakaan tungokseen asti. Stolen-Property sentään löytyy, Internationally search and report stolen property. Myös Toshiballa on asiakkaille tarkoitettu tietokanta, johon he voivat ilmoittaa varastetun läppärin tiedot.
Suomessa toimi keväällä 1997 Wanted-pörssi ("varastetun tai kadonneen omaisuuden julkituontipaikka", www.appnet.fi/wanted), mikä vaikutti hyvältä idealta. Jostain syystä palvelu kuitenkin katosi nopeasti.
Rekisterin hyöty olisi ilmeinen. Jos on ostamassa käytettyä tavaraa, olisi helppo tarkistaa ettei se ole varastettua. Olen myös ehdottanut, että käytetyn tavaran myynti-ilmoituksiin kannattaisi lisätä sarjanumeron. Tieto siitä, että myyjä on valmis kertomaan sarjanumeron julkisesti antaisi turvaa myös ostajalle. Sanomalehden pikkuilmoituksissa sarjanumerot olisivat vieneet tilaa ja nostaneet hintaa, mutta netissä tila on ilmaista.
Jos sarjanumerot näkyisivät myynti-ilmoituksissa ja varastetusta tavarasta olisi julkinen rekisteri, olisi helppoa laatia skripti joka vertailisi tietoja toisiinsa ja automaattisesti hälyttäisi varastetuksi ilmoitetun tavaran kohdalla.
Ellei varastetun tavaran rekisteriä synny harrastajavoimin, voisiko poliisi avata oman tietokantansa tältä osin nettiin? Julkisesti näkyisi vain kuvaus tavarasta, varkauden ajankohta, sarjanumerot sekä viite poliisin omaan tietojärjestelmään. Varkauden uhrin henkilöllisyys ei paljastuisi.
perjantai 6. marraskuuta 2009
Musiikkia ilman musiikkia
Aina välillä YLEn radiokanavalla soi biisi, joka ei oikeastaan ole musiikkia. Siinä ei ole säveltä -- onpahan vain pantu joukko nuotteja peräkkäin ja laitettu joku "laulamaan" ne.
Musiikin tekemisestä on tullut joillekin leipätyötä siinä missä bussin ajamisesta, ojan kaivamisesta tai talon maalaamisesta. Ero on vain siinä, että musiikki lasketaan luovaksi työksi, josta juoksee tekijänoikeuskorvaukset tekijän loppuelämän ajan. Kovin suuria ne eivät voi olla, sillä eihän kukaan tällaisesta itse maksaisi. Mutta ainakin tekijät ovat oikeutettuja erilaisiin kollektiivikorvauksiin.
Ns. säveltäjän ja ns. esittäjän lisäksi jokainen taustalla soittava studiomuusikko on oikeutettu tekijänoikeuslain nojalla korvauksiin hamaan tulevaisuuteen asti. Samalla periaatteella bussikuskin pitäisi saada lisäkorvausta siitä, että on kuljettanut ihmisiä näiden työpaikalle jossa he edistävät kansantaloutta, ja ojan kaivajan siitä, että on edistänyt rakentamista, joka tuottaa aikanaan vuokra- tai myyntituloja jollekin toiselle.
Ongelma on siinä, että teoskynnys ylittyy aivan liian helposti. Melkein mikä tahansa teksti, kuva, valokuva tai sävellys saa tekijänoikeudellista suojaa. Jos jotain (todellista tai kuviteltua) taloudellista hyötyä syntyy, siitä osa päätyy tekijän pussiin.
Tekijänoikeuden periaatteet luotiin aikana, jolloin teosten takana oli aitoa luomistyötä. Teoksista oli pulaa ja yhteiskunta halusi rohkaista tekijöitä tuottamaan lisää. Nyt kehitys on mennyt toiseen ääripäähän. Kaikki, mikä vähänkin viittaa teokseen, nauttii oikeaa työtä laajempaa suojelua. Ennen vain harvoilla oli kykyä tai mahdollisuuksia luoda teoksia; tänään tekniset mahdollisuudet ja jopa jakelutekniikka on kaikkien ulottuvilla.
Ei ihme, jos tekijänoikeus alkaa yhä useamman mielestä olla ristiriidassa maalaisjärjen kanssa. Viimeksi asiaa käsitteli viestintäministeri Suvi Linden, joka peräänkuulutti tekijänoikeuksien remonttia.
Aihe sivuaa myös työsuhdetekijänoikeutta. Jos bussiyhtiö käskee kuljettajan ajaa vuoronsa ja maksaa siitä palkan, homma on selvä ja yksinkertainen. Jos päätoimittaja käskee toimittajaa kirjoittamaan tekstin jostain aiheesta ja kuvaajaa ottamaan siihen liittyvän valokuvan, syntyykö niistä automaattisesti teoksia, joihin tekijöillä itsellään on kaikki oikeudet? Vai saako yritys, joka on maksanut työstä palkan, itse päättää aineiston käytöstä?
Musiikin tekemisestä on tullut joillekin leipätyötä siinä missä bussin ajamisesta, ojan kaivamisesta tai talon maalaamisesta. Ero on vain siinä, että musiikki lasketaan luovaksi työksi, josta juoksee tekijänoikeuskorvaukset tekijän loppuelämän ajan. Kovin suuria ne eivät voi olla, sillä eihän kukaan tällaisesta itse maksaisi. Mutta ainakin tekijät ovat oikeutettuja erilaisiin kollektiivikorvauksiin.
Ns. säveltäjän ja ns. esittäjän lisäksi jokainen taustalla soittava studiomuusikko on oikeutettu tekijänoikeuslain nojalla korvauksiin hamaan tulevaisuuteen asti. Samalla periaatteella bussikuskin pitäisi saada lisäkorvausta siitä, että on kuljettanut ihmisiä näiden työpaikalle jossa he edistävät kansantaloutta, ja ojan kaivajan siitä, että on edistänyt rakentamista, joka tuottaa aikanaan vuokra- tai myyntituloja jollekin toiselle.
Ongelma on siinä, että teoskynnys ylittyy aivan liian helposti. Melkein mikä tahansa teksti, kuva, valokuva tai sävellys saa tekijänoikeudellista suojaa. Jos jotain (todellista tai kuviteltua) taloudellista hyötyä syntyy, siitä osa päätyy tekijän pussiin.
Tekijänoikeuden periaatteet luotiin aikana, jolloin teosten takana oli aitoa luomistyötä. Teoksista oli pulaa ja yhteiskunta halusi rohkaista tekijöitä tuottamaan lisää. Nyt kehitys on mennyt toiseen ääripäähän. Kaikki, mikä vähänkin viittaa teokseen, nauttii oikeaa työtä laajempaa suojelua. Ennen vain harvoilla oli kykyä tai mahdollisuuksia luoda teoksia; tänään tekniset mahdollisuudet ja jopa jakelutekniikka on kaikkien ulottuvilla.
Ei ihme, jos tekijänoikeus alkaa yhä useamman mielestä olla ristiriidassa maalaisjärjen kanssa. Viimeksi asiaa käsitteli viestintäministeri Suvi Linden, joka peräänkuulutti tekijänoikeuksien remonttia.
Aihe sivuaa myös työsuhdetekijänoikeutta. Jos bussiyhtiö käskee kuljettajan ajaa vuoronsa ja maksaa siitä palkan, homma on selvä ja yksinkertainen. Jos päätoimittaja käskee toimittajaa kirjoittamaan tekstin jostain aiheesta ja kuvaajaa ottamaan siihen liittyvän valokuvan, syntyykö niistä automaattisesti teoksia, joihin tekijöillä itsellään on kaikki oikeudet? Vai saako yritys, joka on maksanut työstä palkan, itse päättää aineiston käytöstä?
tiistai 3. marraskuuta 2009
Helsingin päätös tuo gps-valvonnan autoihin
Helsingin kaupunginhallitus teki eilen maanantaina merkittävän päätöksen: äänin 8-6 se päätyi kannattamaan ruuhkamaksujen käyttöönottoa.
Kaupunki toivoo liikenne- ja viestintäministeriön nyt aloittavan lainvalmistelun, joka toisi autoihin pakolliset gps-paikantimet. Niillä voitaisiin mitata, missä autot liikkuvat, ja rahastaa automaattisesti Helsinkiin tulevia autoilijoita. Periaatteessa kaikki toteutusvaihtoehdot ovat vielä pöydällä, mutta käytännössä gps siintää jo päättäjien mielessä. Vaikka se on vaihtoehdoista kallein toteuttaa, se on periaatteessa aukoton järjestelmä. Todellinen teknounelma, siis. Pienellä softapäivityksellä siihen voidaan lisätä muitakin toimintoja, kuten täydellinen nopeusvalvonta ja etsittävien autojen jäljitys.
Ajatuskin tällaisesta pakollisesta vakoilulaitteesta omassa autossa puistattaa. Viestinnän tunnistetietojen suojelussa Suomi vetää tiukkaa linjaa, mutta paljon pahempi yksityisyyden loukkaaminen näyttää kyllä kelpaavaan päättäjille.
Edes toimittajat eivät ole nyt vaatimassa yksityisyyden ja perusoikeuksien turvaamista. Heistä valtaosa asuu Helsingissä ja kulkee ydinkeskustan työpaikkoihin kävellen, bussilla tai ratikalla. Uusi valvonta ei koskisi heitä.
Onko tiemaksun oikea kohdistaminen niin tärkeä arvo, että se oikeuttaa kenties vakavimpaan yksityisyyden loukkaamiseen mitä Suomessa on tähän asti nähty? Vai nouseeko tätä vastustamaan Lex Nokian kaltainen kansanliike? Kumpi oli oikeasti suurempi uhka yksityisyydelle?
Kaupunki toivoo liikenne- ja viestintäministeriön nyt aloittavan lainvalmistelun, joka toisi autoihin pakolliset gps-paikantimet. Niillä voitaisiin mitata, missä autot liikkuvat, ja rahastaa automaattisesti Helsinkiin tulevia autoilijoita. Periaatteessa kaikki toteutusvaihtoehdot ovat vielä pöydällä, mutta käytännössä gps siintää jo päättäjien mielessä. Vaikka se on vaihtoehdoista kallein toteuttaa, se on periaatteessa aukoton järjestelmä. Todellinen teknounelma, siis. Pienellä softapäivityksellä siihen voidaan lisätä muitakin toimintoja, kuten täydellinen nopeusvalvonta ja etsittävien autojen jäljitys.
Ajatuskin tällaisesta pakollisesta vakoilulaitteesta omassa autossa puistattaa. Viestinnän tunnistetietojen suojelussa Suomi vetää tiukkaa linjaa, mutta paljon pahempi yksityisyyden loukkaaminen näyttää kyllä kelpaavaan päättäjille.
Edes toimittajat eivät ole nyt vaatimassa yksityisyyden ja perusoikeuksien turvaamista. Heistä valtaosa asuu Helsingissä ja kulkee ydinkeskustan työpaikkoihin kävellen, bussilla tai ratikalla. Uusi valvonta ei koskisi heitä.
Onko tiemaksun oikea kohdistaminen niin tärkeä arvo, että se oikeuttaa kenties vakavimpaan yksityisyyden loukkaamiseen mitä Suomessa on tähän asti nähty? Vai nouseeko tätä vastustamaan Lex Nokian kaltainen kansanliike? Kumpi oli oikeasti suurempi uhka yksityisyydelle?
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
Piraatit ajoivat vasemmalta ohi
Tämän vuosikymmenen alussa valmisteltiin tekijänoikeuslain uudistusta. Pyrin tuolloin tuomaan esille kuluttajien etua ja näkökulmaa, jonka ministeriö oli tyystin lainvalmistelussa unohtanut. Tekijänoikeudet nähtiin Teoston, Gramexin ja muiden edunvalvontajärjestöjen sekä toisaalta oikeuksia hyödyntävien instituutioiden (tv, radio, kirjastot jne) välisenä asiana. Kuluttajien edustajia ei haluttu hämmentämään keitosta. Asioista voitiin sopia heidän päänsä yli.
Se kostautui, kun tekijänoikeuslakia alettiin käsitellä eduskunnassa syksyllä 2005. Kopiosuojauksesta ja eräistä muista yksityiskohdista nousi viime metreillä kohu. Sillä ei tosin ollut mitään vaikutusta, mutta ainakin kohu lähetti kansanedustajille viestin: älkää unohtako sitä, mikä on nuorten mielestä tärkeää, vaikka se teistä itsestänne tuntuisi yhdentekevältä.
Niinpä tekijänoikeuslaki hyväksyttiin kaikkine epäkohtineen. Epäoikeudenmukainen hyvitysmaksu sai jäädä käyttöön, omaksi ostetun dvd:n kopiointi kiintolevylle kiellettiin eikä kiertomenetelmistä saanut edes keskustella julkisesti. Nettilataus omaan käyttöön kiellettiin, koska lakiin lisättiin vaatimus laillisesta lähteestä.
Vain neljä vuotta myöhemmin tuo kaikki tuntuu tapahtuneen viime vuosituhannella. Piraatteja eivät enää kiinnosta hyvitysmaksut tai kopiosuojaukset - he vaativat, että sisällön kopioinnin ja levittämisen netissä pitäisi olla vapaata.
Tekijänoikeuslakia käsiteltäessä kukaan ei olisi uskaltanut edes ääneen lausua vaatimusta, että nettikopiointi pitäisi sallia. Nyt juuri sen vaatimuksen ympärille on perustettu kokonainen puolue.
Pitkään jatkunut epäoikeudenmukainen kehitys on purkautunut radikalisoitumisena, jonka rinnalla kaikki aiemmat vaatimukset kalpenevat. Olisi kannattanut ajoissa purkaa tekijänoikeuden nimissä harjoitettu rahastusta, eikä laajentaa sitä.
Vajaat 10 vuotta sitten tunsin taistelevani levy-yhtiöitä ja tekijänoikeusjärjestöjä vastaan. Nyt huomaan piraattien ajaneen kirkkaasti vasemmalta ohi. Piraattien mielestä nettikopiointi on helppoa ja tehokasta, eikä sitä voi paljastaa muutoin kuin yksityisyyttä loukkaavilla toimilla. Niinpä kopiointi pitäisi vapauttaa.
Omasta mielestäni tällainen logiikka ontuu. Se, että kopiointi on tullut teknisesti helpoksi, ei sinällään muuta mitään. En ole nähnyt uskottavia perusteluita sille, miksi tekijänoikeuden peruspilarista sinällään tulisi luopua. Oikeuden varjolla on tähän asti harrastettu kyseenalaista, yhä laajenevaa rahastusta. Sen on loputtava. Maksuja ja suoja-aikoja tulee kohtuullistaa, mutta miksi tekijöiltä pitäisi viedä oikeus päättää työnsä tulosten käytöstä?
Vihreiden Jyrki Kasvi on ottanut kantaa asiaan puolueen blogissa. Tekijänoikeuslain kiristyksiä aikoinaan vastustanut Kasvi maalaa laveasti kuvaa seuraavasta renessanssista, mutta kiertää itse ydinkysymystä kuin kissa kuumaa puuroa: pitäisikö tekijällä jatkossakin olla oikeus määrätä ja taloudellisesti hyötyä teoksensa käytöstä, vai pitäisikö kaiken nettiin laitetun olla vapaasti kopioitavissa jonkin ylevämmän päämäärän (mikä se sitten onkaan) saavuttamiseksi?
Jään mielenkiinnolla odottamaan, millaisen kannan Kasvi ja Vihreä puolue lopulta ottaa tähän tietoyhteiskunnan ydinkysymykseen.
Se kostautui, kun tekijänoikeuslakia alettiin käsitellä eduskunnassa syksyllä 2005. Kopiosuojauksesta ja eräistä muista yksityiskohdista nousi viime metreillä kohu. Sillä ei tosin ollut mitään vaikutusta, mutta ainakin kohu lähetti kansanedustajille viestin: älkää unohtako sitä, mikä on nuorten mielestä tärkeää, vaikka se teistä itsestänne tuntuisi yhdentekevältä.
Niinpä tekijänoikeuslaki hyväksyttiin kaikkine epäkohtineen. Epäoikeudenmukainen hyvitysmaksu sai jäädä käyttöön, omaksi ostetun dvd:n kopiointi kiintolevylle kiellettiin eikä kiertomenetelmistä saanut edes keskustella julkisesti. Nettilataus omaan käyttöön kiellettiin, koska lakiin lisättiin vaatimus laillisesta lähteestä.
Vain neljä vuotta myöhemmin tuo kaikki tuntuu tapahtuneen viime vuosituhannella. Piraatteja eivät enää kiinnosta hyvitysmaksut tai kopiosuojaukset - he vaativat, että sisällön kopioinnin ja levittämisen netissä pitäisi olla vapaata.
Tekijänoikeuslakia käsiteltäessä kukaan ei olisi uskaltanut edes ääneen lausua vaatimusta, että nettikopiointi pitäisi sallia. Nyt juuri sen vaatimuksen ympärille on perustettu kokonainen puolue.
Pitkään jatkunut epäoikeudenmukainen kehitys on purkautunut radikalisoitumisena, jonka rinnalla kaikki aiemmat vaatimukset kalpenevat. Olisi kannattanut ajoissa purkaa tekijänoikeuden nimissä harjoitettu rahastusta, eikä laajentaa sitä.
Vajaat 10 vuotta sitten tunsin taistelevani levy-yhtiöitä ja tekijänoikeusjärjestöjä vastaan. Nyt huomaan piraattien ajaneen kirkkaasti vasemmalta ohi. Piraattien mielestä nettikopiointi on helppoa ja tehokasta, eikä sitä voi paljastaa muutoin kuin yksityisyyttä loukkaavilla toimilla. Niinpä kopiointi pitäisi vapauttaa.
Omasta mielestäni tällainen logiikka ontuu. Se, että kopiointi on tullut teknisesti helpoksi, ei sinällään muuta mitään. En ole nähnyt uskottavia perusteluita sille, miksi tekijänoikeuden peruspilarista sinällään tulisi luopua. Oikeuden varjolla on tähän asti harrastettu kyseenalaista, yhä laajenevaa rahastusta. Sen on loputtava. Maksuja ja suoja-aikoja tulee kohtuullistaa, mutta miksi tekijöiltä pitäisi viedä oikeus päättää työnsä tulosten käytöstä?
Vihreiden Jyrki Kasvi on ottanut kantaa asiaan puolueen blogissa. Tekijänoikeuslain kiristyksiä aikoinaan vastustanut Kasvi maalaa laveasti kuvaa seuraavasta renessanssista, mutta kiertää itse ydinkysymystä kuin kissa kuumaa puuroa: pitäisikö tekijällä jatkossakin olla oikeus määrätä ja taloudellisesti hyötyä teoksensa käytöstä, vai pitäisikö kaiken nettiin laitetun olla vapaasti kopioitavissa jonkin ylevämmän päämäärän (mikä se sitten onkaan) saavuttamiseksi?
Jään mielenkiinnolla odottamaan, millaisen kannan Kasvi ja Vihreä puolue lopulta ottaa tähän tietoyhteiskunnan ydinkysymykseen.