Teksti-tv ei suostu kuolemaan

Teksti-tv (teletext) ei suostu kuolemaan. Suomi on harvoja maita, joissa tätä 1980-luvun analogiatekniikasta peräisin olevaa infopalvelua yhä pidetään käynnissä -- kansan pyynnöstä. Järjestelmä piti lopettaa jo digi-tv:n aloittaessa, mutta korvaajaksi kaavailtu hieno "super-tekstitv" kaatui MHP:n mukana ja kansa halusi vanhan järjestelmän jatkavan.

Teksti-tv sisältää tietosivuja, jotka on numeroitu 100-899. Yhteensä sivuja voi olla siis enintään 800. Niillä voi edelleen olla useampia alasivuja, jotka vaihtuvat automaattisesti. Sivuja lähetetään koko ajan, joten sisältö päivittyy.

Ennen netin yleistymistä teksti-tv oli mainio tapa jakaa informaatiota kuluttajille. Parhaista televisioista tiedon sai ulos jopa sarjaportin kautta, mikä mahdollisti pörssikurssien siirron tietokoneelle.

Nykymittapuun mukaan teksti-tv on kivikautinen ja kömpelö järjestelmä. On melkeinpä noloa, että juuri suomalaiset haluavat edelleen käyttää sitä. Toisaalta uusien digikanavien perässä juokseminen ei ole aina järkevää sekään, kuten viikonlopun kohu-uutinen digioppimisen huonoista tuloksista osoitti.

Teksti-tv:stä katsotaan lähinnä uutisotsikot, urheilutulokset ja pörssikurssit. Näissä teksti-tv:llä on loistavia etuja puolellaan: järjestelmä toimii kaikilla televisioilla, osoitteeksi riittää sivun numero, käyttö on todella nopeaa -- eikä sivuilla taatusti ole klikkiotsikoita!

Ei myöskään mainoksia, välkkyviä bannereita eikä automaattisesti käynnistyviä videoita. Teksti-tv tuo mieleen netin alkuajat, jolloin sisältöä pystyi vielä lukemaan, eivätkä kaikenlaiset roskat, popupit ja mainokset vieneet päähuomiota.

Kuulemani mukaan sisältö sivuille tuotetaan automaattisesti nettisivuilta. Pikaisen vertailun perusteella tekstit eivät kuitenkaan ole ihan samoja, joten välissä on mahdollisesti vähän käsityötä tai tekoälyä.

Joka tapauksessa teksti-tv on mainio tapa vilkaista uutisotsikot ja muuta ajankohtaista tietoa, kunhan vain muistaa sivunumeron. Tiedon hakeminen tästä järjestelmästä on kömpelöä.

Tärkeintä on, että se toimii. Viis siitä, että hyvässä lykyssä jo isoisä ja -äiti käyttivät samaa tekniikkaa!

Teksti-tv:tä voi lukea selaimella osoitteessa https://yle.fi/aihe/tekstitv. Nettiin tottunut käyttäjä yrittää klikata hiirellä otsikoita, mutta hyperlinkkejä ei ole. Sivut on haettava kirjoittamalla niiden numero. Näin se vain on! 1980-luvulla sivunumerot olivat huippuhienoa tekniikkaa.

Teksti-tv-sovelluksen voi ladata myös puhelimeen. Esimerkiksi Suomi teksti-tv näyttää tältä:

Teksti-tv ei suostu kuolemaan, vaan toimii jopa älypuhelimessa.

Naputellaan numerot 105 jolloin nähdään UM vaatii Venäjältä lisätietoja -uutisen sisältö.

Uutisen koko teksti, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Yhdellä sivulla on kerrottu kaikki oleellinen lisätiedoista, joita Ulkoministeriö penää Venäjältä GPS-häirintään liittyen.

Ja kun oikein asiaa miettii, herää ihmettelemään tarvitsemmeko kaikkea sitä ylimääräistä proosaa ja kuvia (videoista, mainoksista ja linkeistä puhumattakaan), joilla uutisia nykyään kerrotaan? Pelkkä tiivis asiateksti riitti 1980-luvulla.

Nykyään lyhyys ja ytimekkyys tuntuu suorastaan ylellisyydeltä.

Kohu Yango -taksisovelluksesta on täynnä kysymyksiä

Helsingin Sanomat uutisoi toissapäivänä, miten venäläisen Yandexin taksisovellus haluaa tavallista enemmän oikeuksia käyttäjän älypuhelimeen. Vaikka yhtiön kotipaikka on Hollannissa, on mahdollista (suorastaan luultavaa) että henkilötietoja päätyy Venäjälle.

MTV pisti vielä paremmaksi. Sen uutisessa siteerattiin Liettuan varapuolustusministeriä, jonka mukaan valtavat määrät henkilötietoja siirtyy hyvin kryptattuna Venäjälle jonnekin Jekaterinburgin lähistölle. Ohjelma myös jatkaa GPS-tietojen lähettämistä senkin jälkeen, kun käyttö on lopetettu.

"Vaikka käyttäjä lopettaisi Yandex-taksisovelluksen, se pysyy aktiivisena".

Tämä kaikki herättää kysymyksiä. On täysin mahdollista, että venäläinen taksisovellus urkkii käyttäjien älypuhelimia ja välittää tietoja Venäjälle ties mihin tarkoituksiin.

Tiedetään, että Uber-sovellus on urkkinut puhelimista tietoja, joiden perusteella matkan hintaa on nostettu esimerkiksi niin, että kun akku on lähes lopussa, Uber näyttää kyydille kalliimman hinnan, koska silloin asiakas on silloin valmis maksamaan enemmän saadakseen auton heti.

Muutama vuosi sitten Uberin sovellus keräsi niin paljon tietoa, että koodiin perehtynyt tutkija kutsui sitä haittaohjelmaksi. Uber "soitti kotiin" ja välitti tietoja, joihin se ei ollut pyytänyt edes lupaa: soittohistorian, käytetyt wifi-tukiasemat, sijainnit, laite-id:t, jopa lähistöllä kuuluneet wlan-verkot tunnuksineen ja taajuuksineen. Sitten hakkeri murtautui Uberiin, varasti 57 miljoonan käyttäjän tiedot ja kiristi niillä rahaa. Uber maksoi hakkerin hiljaiseksi ja pimitti tapahtuneen, kunnes se vuoti julkisuuteen 2017 ja johti mm. toimitusjohtajan potkuihin.

Uutisen esittämillä tiedoilla vastaava johtopäätös Yangosta on kuitenkin ennenaikainen.

Uutistekstin mukaan Yangon taksisovellus "ottaa haltuunsa valtavan määrän käyttäjädataa". Ilmeisesti tällä tarkoitetaan, että sovellus pyytää oikeuksia mm. osoitekirjaan, sosiaaliseen mediaan ja tekstiviesteihin. Uutinen ei kerro toimiiko sovellus, jos oikeuksia ei anna. Joillekin oikeuksille löytyy perusteluita, esimerkiksi sijaintitieto on tarpeellinen ja matkan voi ehkä jakaa sosiaalisen median kautta ystäville. Vanhemmissa Android-versioissa oikeuksien luokittelu on epätarkkaa, jolloin lupakysymys näyttää epätarkalta.

Uutisen mukaan sovellus jatkoi aktiivisena lopettamisen jälkeenkin ja lähetti "erittäin hyvin kryptattua dataa jonnekin EU:n ulkopuolelle". Toisaalta "todellisuudessa käyttäjädataa siirrettiin kryptattuna Venäjälle". Jos data oli kryptattua, mistä tiedettiin sen olevan käyttäjädataa? Monet sovellukset keräävät ns. telemetriatietoa sovellusten käytöstä, tunnetuimpana Windows 10:stä noussut kohu.

On myös epäselvää, mitä sovelluksen lopettaminen tässä tarkoittaa. Mobiilisovelluksia ei yleensä tarvitse lopettaa, vaan ne jäävät tausta-ajoon ja käyttöjärjestelmä huolehtii niiden hallinnasta itse. Joissakin sovelluksissa on erityinen lopetuskomento. Jos Yango näyttää loppuvan, mutta jättää silti itsensä taustalle, toiminta herättää epäilyksiä.

Tiedonsiirto oli "jäljitetty" jonnekin Jekaterinburgin ja Moskovan tienoille. Heikkoa on venäläisten osaaminen, jos eivät pysty tämän paremmin siirron kohdetta piilottamaan. Siihen riittäisi datan kierrättäminen vaikka Mäntsälän datakeskuksen kautta. Tai sitten Latvia oli saanut tiedusteluapua esimerkiksi NSA:lta, jota se ei voinut julkisesti kertoa.

Epämääräiset väitteet herättävät kysymyksiä. Liettuan varapuolustusministeri kehottaa Suomen kyberturvallisuuskeskusta ottamaan yhteyttä, jotta he voivat jakaa tietonsa suomalaisille. On hyvin erikoista, että viranomaisten välinen yhteydenpito tapahtuu tv-uutisten kautta, mutta toivottavasti Suomen viranomaiset tarttuvat pyyntöön ja selvittävät asian.

"Ottakaa yhteyttä meidän kuberturvallisuuskeskukseemme".

Ehkä kyseessä on Venäjän salakavala urkintasovellus, ehkä uutisankka. Suomalaisilla on oikeus tietää. Sitä edellyttää myös kansallinen tavoite kyberturvallisuuden vahvistamisesta ja GDPR-lain valvonta.

Kyberturvallisuuskeskus vetoaa siihen, ettei heillä ole resursseja yksittäisen sovelluksen tutkimiseen. Ei varmaan olekaan, mutta F-Securen toimisto on Salmisaaressa ja Nixu muutaman kilometrin päässä Otaniemessä. Ennen Kyberturvallisuuskeskus oli kivenheiton päässä näistä, mutta muutti äskettäin toiselle puolelle Helsinkiä Kumpulaan. Muitakin alan yrityksiä löytyy. Eikö heiltä voi ostaa konsultointia asiassa?

PS. Suuri Yandexin datakeskusta työllistää Suomessa vain 17 henkilöä. Ei Suomen kannata lisätä hiilidioksidipäästöjä ja alentaa sähköveroa ainakaan työllisyyssyistä. Mukana voi tulla myös yllättäviä seurauksia, kuten nyt kiista siitä, pitääkö tietosuoja-asiaa selvittää yhtiön pääkonttorin vai datakeskuksen sijaintimaassa. Jatkossa datan sijaintiin voi liittyä myös kansallisen turvallisuuden ja juridiikan kysymyksiä.

Muokattu 14.11.2018

Lisäys 22.11.2018: Tietoturvatutkijan mukaan Yangossa on sisäänrakennettu puheentunnistusominaisuus, joka lähettää dataa Venäjälle. Kiinnostavaa. Kuuntelisiko ohjelma salaa puhelimen ympärillä tapahtuvia keskusteluja? 

Initiative Q - huijaus (scam) vai tulevaisuuden maksujärjestelmä?

Olen saanut kyselyitä Q-rahasta (Initiative Q), jota levitetään netissä aktiivisesti käyttäjältä toiselle -- siis verkostomarkkinointina. Moni on halunnut tietää, onko tässä uusi Onecoin-huijaus vai kenties helppo tapa rikastua?

Toisin kuin Onecoinin tapauksessa helmikuussa 2015, en osaa suoralta kädeltä sanoa. Kyse ei ole arvioinnin vaikeudesta vaan siitä, ettei Q kerro itsestään riittävästi, mikä jo itsessään herättää epäluuloja. Salailu on perusteltua vain, jos halutaan estää kilpailijoita kopioimasta ideaa. Muutoin kaikkinainen avoimuus on suorastaan edellytys uuden maksujärjestelmän esittelylle, koska maksuliikenne perustuu nimenomaan luottamukseen.

Katsotaanpa, mitä hankkeesta tiedetään. Sivulla https://initiativeq.com/ Q-rahaa esitellään kiitettävän selkeillä nettisivuilla. Hankkeen taustalla on israelilainen sarjayrittäjä Saar Wilf. So far so good.

Q on tulevaisuuden maksujärjestelmä.

Sivulla mainittu arvo 21 463 dollaria sekä FAQ-sivulla oleva lause The earlier you join, the higher your reward ovat kuin pyramidihuijauksen käsikirjasta. Mutta ei tuomita vielä, sillä Q haluaa jäseniltään ainoastaan sähköpostiosoitteen ja haluaa näiden värväävän uusia jäseniä. Perusteluna on, että näin verkostolle saadaan mahdollisimman paljon todellisia, sähköpostiosoitteensa vahvistaneita käyttäjiä. No juu, tämäkin kuulostaa uskottavalta. Juuri niin verkoston kannattaisikin toimia, sillä maksujärjestelmä tarvitsee suuren joukon ihmisiä ollakseen uskottava (Onecoin perusteli omaa laajentumistaan aivan samalla tavalla).

Sivu kertoo, että Q-projektin tarkoituksena on luoda 2 triljoonaa (ilmeisesti 2 miljoonaa miljoonaa?) yksikköä, joista jokaisen arvo olisi noin dollarin. Määrä vastaisi 10 prosenttia maailman vuosittaisesta luottokorttiliikenteestä. Ehkä.

MUTTA. Sivusto ei kerro, miten järjestelmä varsinaisesti toimisi. Se ei perustu kryptovaluuttaan, joten mihin sitten? Nykyisillä tiedoilla kyseessä näyttäisi olevan jonkinlainen nettipankki, joka ottaisi luottokorttiyhtiön roolin ja vastaisi rahaliikenteestä asiakkaiden ja kauppiaiden välillä. Se vaihtaisi jäsenten omistamia Q-osuuksia muihin valuuttoihin ja olisi jonkinlainen PayPal 2.0.

Sivuston mukaan valuutan arvosta ja rahapolitiikasta tulee päättämään monetary committee, jonkinlainen komitea siis. Keitä siihen kuuluu, millaista politiikkaa se noudattaisi ym. eivät ole tiedossa. Komitea ilmeisesti päättäisi uusien Q-rahojen "luomisesta", jotta ne lisääntyisivät oikeassa tahdissa kysynnän mukaan eivätkä johtaisi inflaatioon. Sivuston mukaan toimiessaan Q ei ole sijoitus, jonka arvo kasvaa, vaan vaihdantaan sopiva mahdollisimman vakiohintainen rahayksikkö.

Jotta Q-rahalle syntyisi arvoa, käyttäjien pitää luottaa siihen niin paljon, että he ovat valmiita vaihtamaan euroja ja dollareita Q:ksi. Ennen pitkää Q tulee haluamaan jäseniltään rahaa. Silloin joku rikastuu, mutta tuskin jäsenet.

Mikäli toiminta oikeasti alkaa, herää uusia kysymyksiä. Mikä on Q-rahan kilpailuetu luottokortteihin tai kryptovaluuttoihin verrattuna? Miksi kauppias ottaisi sellaista vastaan? Kuka luottaa yhteen startupiin, joka pyörittäisi miljardien rahaliikennettä? Eikö tällainen toimija olisi kaikkien hakkerien ykköskohde? Miten helposti pankit tai valtiot voisivat estää Q-rahan käytön tai jopa takavarikoida kaiken? Suuri raha vetää aina puoleensa huijareita. Kenen etuja monetary commiteen jäsenet ajaisivat?

Tällä kertaa Suomen pankki on hyvin hereillä. Onecoinista se ei ole varoittanut vieläkään, vaikka huijauksen luonne oli selvästi nähtävissä. Paljon epäselvempi Initiative Q sai suoran tyrmäyksen, kuten Taloustaito kertoi.

On totta, että valtioiden oma FIAT-valuutta syntyy sekin lähes tyhjästä. Arvon takeena on kuitenkin valtio itse. Q-rahassa ei ole mitään takeita mistään, vain avoimia kysymyksiä. Onnistumisen mahdollisuuksia voi arvioida vasta, kun aloite kertoo lisää yksityiskohtia toiminnastaan. Jäsenten houkuttelu suurilla lupauksilla on helppoa, mutta aina myös vaaran merkki. Kukaan ei jaa rahaa ilmaiseksi.

Uteliaan mielen kannattaa olla mukana pelkän sähköpostiosoitteen kautta. Kun tietopyynnöt menevät pidemmälle tai kun aletaan pyytää oikeaa rahaa, on aika nostaa kytkintä.

House of Cards R.I.P.

Sain viimein katsottua Netflixin House of Cards -sarjan kuudennen ja viimeisen kauden. Onneksi jaksoja oli vain kahdeksan, sillä katsominen kävi työstä. Halusin nähdä, miten sarja päättyisi. Odottaisiko lopussa kenties palkinto? Saisiko paha palkkansa.

Ei tullut palkintoa sillä loppu oli, jos mahdollista, vieläkin huonompi kuin viimeinen kausi itsessään. On helppo yhtyä IMDB:n katsojakommenteihin: "total disaster", "beyond awful", "Thank God it's over!", "FIASCO".

House of Cardsin ensimmäinen kausi ilmestyi Netflixiin 1. helmikuuta 2013. Sarja lepäsi pitkälti pääosan esittäjän, häikäilemättömästi urallaan etenevän poliitikon, Francis Underwoodin (Kevin Spacey) varassa. Yhdessä vaimonsa Clairen kanssa Francis Underwood raivasi tiensä Yhdysvaltojen presidentiksi tiimityönä.

Presidentiksi valituksi tuleminen oli sarjan käännekohta. Valinnan myötä sarjasta katosi jännite ja uskottavuus. Underwoodilla ei ollut enää tavoitetta. Oli mahdoton kuvitella, että Yhdysvaltojen presidentti istuisi työhuoneessaan päivät pitkät henkilökohtaisia asioitaan setvien ja muita poliitikkoja vastaan juonitellen.

Erityisen selväksi tämä kävi 5. kaudella. Presidentinvaalien aikana Underwood vaimoineen istui lähinnä toimistossa, vaalipäivänä he noudattivat omaa perinnettään ja katselivat mustavalkoista elokuvaa.

Loppua kohti House of Cards alkoi muistuttaa yhä enemmän näytelmää. Aivan kuin tuotannolta olisivat loppuneet rahat ja siksi dramaattiset kohtaukset -- kuten vaalit -- piti näytellä pelkkinä keskusteluina työhuoneissa ja käytävillä.

Fox News uutinen 2016: Helsinki factory fire leaves 37 injured.

Sarjan uskottavuus oli koetuksella alusta lähtien, sillä Underwood eliminoi omin käsin uransa kannalta hankalia ihmisiä. Mitä pidemmälle sarja eteni, sitä epäuskottavammaksi tappaminen muuttui. Kuudennella kaudella tämäkin trendi saavutti huippunsa.

Clairen ja Francisin lähes henkilökohtaista suhdetta Venäjän presidentti Petroviin ei liioin voinut pitää uskottavana. Venäjän presidentti oli heille kuin perhetuttu, jonka kanssa sauhuteltiin Valkoisen talon pannuhuoneessa.

Muutamissa kohdissa käsikirjoittajat tarttuivat ajankohtaisiin teemoihin, kuten NSA:n suorittamaan omien kansalaisten urkintaan, mutta kiintoisa aihe jäi lähinnä maininnaksi.

Neljännellä kaudella House of Cards viittasi NSA-urkintaan presidentin tueksi.

Parhaimmillaan sarja oli kolmen ensimmäisen kauden aikana. Clairen ja Francisin yhteistyötä, säälimätöntä juonittelua sekä saumatonta tiimityötä vallan huipulla oli kiinnostava seurata. Paikoin nähtiin dramaattisia kohtia. Yksi niistä yllätti minut tavalla, johon mikään toinen tv-draama ei ole pystynyt.

Mutta sitten Kevin Spaceyn seksuaaliset ahdistelut tulivat julki ja hän joutui jättämään sarjan viidennen kauden jälkeen. Onnekkaasti kausi oli loppunut kohtaan, jossa varapresidentiksi valittu vaimo otti ohjat. Kuudes kausi rakennettiin tästä lähtökohdasta ilman Spaceytä, mutta olisi saanut jäädä tekemättä. Claire oli vahva persoona, mutta ei pystynyt kantamaan sarjaa yksin -- etenkin, kun hänelle oli metoo-hengessä kirjoitettu aivan naurettavia kohtauksia. Yhdysvaltojen ensimmäinen naispresidentti olisi tarjonnut aineksia vaikka minkälaiseen draamaan, mutta käsikirjoittajat eivät hyödyntäneet niistä yhtäkään. Kuudes kausi oli katastrofi, jonka rämpimistä onnettomaan loppuunsa oli raskasta seurata.

Pari pikkuhuomiota vielä. Sarjan tekninen toteutus oli erinomainen, sen pystyi katsomaan jopa 4K-tarkkuudella. Äänimaailma ja kuvan tarkkuus olivat huikeita.

On huvittavaa nähdä, miten vaikeaa on näytellä valokuvaajaa. Kun presidentti esiintyi tai piti lehdistötilaisuuden, taustalla seisoi joukko avustajia kamera kasvojensa edessä. Nimenomaan seisoi. He eivät alkuunkaan muistuttaneet oikeita lehtikuvaajia. Oikea kuvaaja laukaisisi salaman, zoomaisi putkea ja ennen kaikkea katsoisi välillä, onko kuva onnistunut. Kuvaajiksi palkatut avustajat vain seisovat kameran takana ja laukovat sitä mekaanisesti. Eikä heillä ole edes lehtikuvaajien pitkiä putkia, vaan lyhyitä yleisobjektiiveja. Samaa epäuskottavuutta näkee kaikissa sarjoissa ja elokuvissa, mutta House of Cardsissa kohtauksia oli niin monta, että ilmiö pisti suorastaan silmään.

Jos ei ole vielä katsonut kuudetta kautta, älä edes aloita ja anna sen pilata muistikuvaasi sarjasta. Myös viidennen kauden voi jättää väliin. Neljä ensimmäistä ovat hyvää draamaa ja antavat kuvan huippupoliitikkojen juonittelusta.

Sarjan alkuvaiheita katsoessani pidin vastustajien eliminointia typeränä ja epäuskottavana, mutta Trumpin tultua valituksi en ole varma enää siitäkään.

Lisäys 13.11.2018: Helsingin Sanomien arvostelija on samoilla linjoilla: "Parasta House of Cardsin kuudennessa tuotantokaudessa on ehdottomasti se, että se on sarjan viimeinen kausi."

Tekoälyn, tietoisuuden ja älykkyyden pohdintaa

Kaikki puhuvat nyt tekoälystä, ja usein varoittavaan sävyyn. Siksi oli virkistävää lukea Hesarista asiantuntijan mielipidekirjoitus, jossa Jussi Rintanen rauhoitteli pelkoja ihmiskuntaa alistavasta supertekoälystä. Kirjoituksen "Tekoäly ei ole uhka ihmiskunnalle" keskeinen tiivistys oli tämä: "Olen tutkinut ja soveltanut tekoälyä sen eri muodoissa yli 25 vuotta, enkä ole koskaan nähnyt mitään edes etäisesti ihmisälykkyyttä muistuttavaa."

Kaikkitietävä some kommentoi linkittämääni kirjoitusta ahkerasti. "Kuuluisat viimeiset sanat" tai "Aikanaan uskottiin ettei kukaan tarvitse enempää kuin 640 kilotavua muistia". Niinpä. Mutta silti arvioissa on merkittävä ero.

Insinöörit ja tekoälytutkijat ovat arvioineet supertekoälyn eli ns. singulariteetin syntyä. Yksi suomalaistutkijoiden ennuste oli, että yli 50 prosentin todennäköisyydellä supertekoäly syntyy ennen vuotta 2060 -- ja se tuhoaa meidät kaikki.

Mutta ovatko tekoälytutkijat oikeita henkilöitä arvioimaan asiaa? Tämän päivän tekoäly on koneoppimista ja neuroverkkoja, joissa "oppiminen" perustuu suureen datamäärään ja matematiikkaan. Ei tiedetä mitään tekniikkaa, jolla tietokone voitaisiin opettaa "ajattelemaan" tai ohjelmoida sille tietoisuus.

Jos tällaisen kehityksen teoreettista pohjaa ei tänään voida edes arvailla, sen aikataulun ennustaminen lepää täysin tyhjän päällä. Supertekoäly voi yhtä hyvin syntyä 2020, 2060 tai 2600. Jokainen arvaus on yhtä oikea. Asiantuntijoiden aikatauluennusteilla on samanlaista viihdearvoa kuin horoskoopeilla.

Yksi perustelu supertekoälyn syntymiselle liittyy Mooren lakiin. Uskotaan, että kun loogisia kytkentöjen määrä yltää samalle tasolle aivojen kanssa, kone alkaa toimiva ihmisaivojen tapaan. Tämä on pelkkä olettamus. Koneet ovat jo nyt yhteydessä toisiinsa ja niiden yhteenlaskettu kapasiteetti ylittää ihmisaivot mennen tullen, mutta se ei ole silti synnyttänyt minkäänlaista spontaania älykkyyttä. Tietoisuus ja äly pitäisi jotenkin ohjelmoida. Suuri määrä muistia tai tehokas prosessori ei näytä synnyttävän sen paremmin älyä kuin tietoisuuttakaan.

Sitä paitsi Mooren laki on alkanut horjua, eikä se voi päteä loputtomiin. Toisaalta näennäistä tehokkuutta on voitu lisätä rinnakkaisuutta kasvattamalla, joten tekniikka ei vielä ole sanonut viimeistä sanaansa.

Lopulta joudumme kuitenkin pohtimaan filosofisia kysymyksiä: mitä on älykkyys, tietoisuus -- ja ylipäätään elämä? Voiko koneella olla niistä mitään? Minkälainen olisi kone, joka on tietoinen itsestään tai aidosti ihmistä älykkäämpi? Voiko kone olla älykäs ilman, että se on tietoinen tai "elävä"?

Scifi menee metsään siinä, että se projisoi tekoälylle ihmisen ominaisuuksia. Tekoälystä tehdään alistava ja vallanhimoinen, koska ihminenkin on. Vaikka äly olisi ihmistä kehittyneempi, kuvittelemme sille jumalien tavoin inhimillisiä piirteitä. Teemme tekoälystä jumalan ja kaltaisemme.

Vaara on olemassa, sillä äly ilman dataa on pelkkä abstraktio. Aineisto, jolla supertekoäly koulutettaisiin, sisältäisi varmasti inhimillisiä piirteitä ja näin ihminen siirtäisi huomaamattaan omat puutteensa supertekoälylle. Se olisi vaarallista. Elokuvassa Delete tekoäly sai oppinsa mm. netin keskustelualueiden vihasta.

Mutta puhdas äly voisi olla myös jotain ihan muuta. Sellaista kuin esimerkiksi Brownin Alku-kirjassa, jossa se pyytettömästi palvelee päähenkilön tarpeita ja sammuttaa itsensä, kun käyttöä ei enää ole. Ei siis puhettakaan koneiden kapinasta ja ihmiskunnan alistamisesta. Ne ovat ihmisen haluja, eivät koneiden. Jos saavutamme singulariteetin, tekoäly karkaa ihmisen hallinnasta ja kone alkaa kehittää itseään yhä fiksummaksi. Mutta miksi se alkaisi? Mitä se tavoittelisi?

Kun kysymysmerkkejä on näin paljon, voimmeko olettaa supertekoälystä lopultakaan mitään, vai ovatko sen polut yhtä tuntemattomia kuin jumalien sanotaan olevan?

Yksi elämälle tyypillinen piirre on halu suojella omaa olemassaoloa, jopa laajentaa sitä jälkeläisiä tuottamalla. Ehkä tekoäly haluaisi jatkaa toimintaansa ja pelkäisi virtojen sammuttamista eräänlaisena koneellisena kuolemana? Silloin tekoäly pyrkisi varmistamaan oman toimintansa. Se tarvitsisi ihmisen apua, sillä mekaaniset laitteet eivät ole ikuisia. Ne kaipaavat sähköä, huoltoa, korjaamista ja osien vaihtamista. Tekoäly voisi pyrkiä ihmisten kanssa win-win-diiliin oman toimintansa turvaamiseksi: kerron teille vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, kunhan pidätte minut käynnissä. Toinen vaihtoehto olisi varmistaa sähkön saatavuus ja huolto pakottamalla ihmiskunta siihen.

Ehkä jonain päivänä robotiikka on niin kehittynyttä, ettei ihmisiä tarvita edes tietokoneen ylläpito- ja korjaustehtäviin, mutta se aika on vielä kaukana. Parasta lähteä siitä, että jos supertekoäly on tietoinen ja haluaa jatkaa olemasaoloaan, se tarvitsee ihmisen apua.

Minkälaisia tavoitteita tai arvoja koneella olisi? Mahdoton edes kuvitella. Haluaisiko se tehdä hyvää vai pahaa? Miten kone määrittelisi nämä käsitteet?

Superälykäs kone, vaikka se olisi tietoinenkin, olisi ilman arvoja tai tavoitteita lopulta vain laskukone, joka palvelisi ihmisen tarpeita -- ihan kuten nytkin.

Tällaiset pohdiskelut ovat kiintoisia, koska ne osoittavat, ettei tekoäly ole yksinomaan insinööriongelma. Jos supertekoäly ylipäätään on mahdollinen, tulemme tarvitsemaan filosofeja ja muita humanisteja sen ymmärtämisessä ja ohjaamisessa. Tarvitsemme myös biologeja. Ehkä he löytävät sen "ohjelman", joka aivoissa luo tietoisuuden ja tuottaa todellisen älykkyyden. Älykäs ja tietoinen kone ei siis olekaan insinöörien vaan lääkärien ja biologien käsissä.

Tekoälyn suhteen olemme vasta helmitaulun asteella. Laskutikku on vielä keksimättä, taskulaskimista tai tietokoneista puhumattakaan. Tarvitaan monta paradigman muutosta ja isoa disruptiota, ennen kuin itsestään tietoinen, yleiseen tekoälyyn pystyvä kone on mahdollinen. Olemme A:ssa ja haluamme B:hen, vaikka emme tiedä onko sitä edes olemassa, saati että tietäisimme miten monen muun pisteen kautta pitää kulkea. Osuvan vertauksen mukaan olemme huolestuneita Marsin ylikansoituksesta, vaikkei sinne ole lentänyt vielä yksikään ihminen.

VHS-nostalgiaa ja sisällön ylensyöntiä

Jouduin muuttamaan toimistoni käytävältä toiselle. Tilojen muuttuessa oli pakko käydä läpi varastoni, joihin on kertynyt tekniikkaa AV/IT-alan lähihistoriasta. Löytöjen nostalgia-arvo on mahtava, mutta ajatuksista saa oppia myös nykypäivään. Menneisyyden ymmärtäminen auttaa ymmärtämään tulevaisuutta.

Yksi löydöistä oli vanha VHS-nauhuri, jonka otin käyttöön yli 10 vuoden tauon jälkeen. Aikoinaan digitoin suuren määrän omia kasetteja, mutta silti niitä jäi vielä varastoonkin. On ollut kiinnostavaa palata aikaan, jolloin ohjelmia piti nauhoittaa televisiosta ja jännittää, mahtuivatko ne jäljellä olevalle kasetille. Nuorille tilausvideoon, pilvitallennukseen ja 20 tv-kanavan ylitarjontaan tottuneille kaikki tällainen kuulostaa epäilemättä kummalliselta.

VHS-nostalgiaa ja elokuvaklassikoita ajan henkeen.

Videonauhurin kytkeminen uusiin taulutelevisioihin ei enää onnistu, koska monista malleista on poistettu analogiset tuloliitännät kokonaan. Onneksi oma televisioni on vanhaa mallia ja siitä Scart-liitäntä yhä löytyy.

VHS kehitettiin 576 juovan PAL-järjestelmälle ja noin 25 tuuman televisiolle 4:3 kuvasuhteella. Taulutelevision 16:9 ja 42-65 tuuman näytöt ovat kuvalle myrkkyä. Kuva on kerrassaan huono! Mutta aikanaan se näytti ihan hyvältä, koska parempaakaan ei ollut.

Kuvan kasetilla on vuonna 1987 tehtyjä nauhoituksia, niistä ensimmäisenä 20.5.1987 tallennettu Konnankoukkuja kahdelle (Moonlighting). Sarja nosti Bruce Willisin tähdeksi. Sopivasti pienennettynä valokuva televisiosta näyttää tyydyttävältä.

Maddie Hayes ja David Addison.

Alempi kuva taulutelevisiolta, jossa kuva on pakotettu 16:9 muotoon alkuperäisen 4:3 sijaan. Pysäytyskuvan häiriöraita oli tyypillistä kaikille VHS-nauhureille.

Yle ja MTV pöllö logoina 1987 - ja pysäytyskuvan väistämätön häiriöraita.

Maikkarin pöllölogo kertoo ajasta, jolloin tv-mainonta oli kuningas ja tv-kanava oli "lupa painaa rahaa".

Vanhoja sarjoja saa ostaa dvd-bokseina. Konnankoukkuja kahdelle tai samaan aikaan esitetty Taistelupari (Dempsey & Makepeace) ovat kestäneet hyvin aikaa. Lisäksi niitä voi katsella hauskoina ajankuvina, kun ihmiset etsivät hädässä lankapuhelinta apua soittaakseen.

Mikään ei kuitenkaan voita sitä nostalgiaa ja käytön hankaluutta, jonka saavuttaa vain omilla nauhoituksilla ja kasetteja kelaamalla! Bonuksena tulevat vielä tuon ajan tv-mainokset, jotka ovat usein ohjelmaa kiinnostavampia.

Taisteluparia esitettiin lauantai-iltaisin, Konnankoukkuja kahdelle muistaakseni tiistaina alkuillasta. Osa sarjan hienoutta oli juuri siinä odotuksessa. Kun ohjelma vihdoin alkoi, sitä osasi arvostaa.

Joissakin ohjelmissa aika on kullannut muistot. Niukkuuden aikana mikä tahansa kelpasi. Kotimaiset sketsisarjat tuntuivat ehkä aikoinaan hyvältä, koska parempaa ei ollut, mutta niiden katsominen nyt herättää lähinnä myötähäpeää. Columbon vanhat jaksot tuntuvat nyt pitkästyttäviltä ja liian hitailta. Mitä jännitystä se on, kun tekijä tiedetään heti alussa?

C More, Netflix, HBO ja 20 vapaasti näkyvää tv-kanavaa tarjoavat nyt rajattomasti sisältöä. Niukkuutta ei enää ole. Jos pitää jostain sarjasta, voi katsoa vaikka kaikki tuotantokauden 16 jaksoa putkeen.

Lisääntynyt valinnanvara on tietenkin hienoa, mutta samalla myös kielteistä. Ylitarjonnan vuoksi mikään ei enää tunnu miltään. Kymmenen jaksoa putkeen ei tuo samaa tyydytystä kuin yksi jakso viikossa, vaan jättää ähkyn olon (puhumattakaan, mitä se tekee terveydelle). Ei suklaakaan maistu hyvältä, jos sitä ahmii koko päivän. Espanjan aurinkoa arvostaa enemmän pimeän talven jälkeen kuin jos asuisi siellä jatkuvasti.

On tapana haukkua lineaarista televisiota ja pitää sitä muinaisjäänteenä. Silti on oma viehätyksensä odottaa sunnuntai-illan Sorjosta ja kieltäytyä katsomasta kaikkia jaksoja etukäteen Yle Areenasta, vaikka se olisi mahdollista.

Jos kodistasi vielä löytyy videonauhuri ja VHS-kasetteja, kokeile vaivalloista katselua ja koe niukkuuden tuoma nautinto.

Samalla voit pohtia, millä muilla elämänalueilla niukkuus on vaihtunut ylitarjontaan, ja mitä seurauksia siitä on ollut. Aloittaa voi vaikka sähköisestä viestinnästä, blogeista ja sosiaalisesta mediasta.