Digiluvan ongelmallinen sopimuslisenssi

Moni on ihmetellyt, miten Kopiosto voi myydä digilupaa muiden tekemiin nettisisältöihin. Avainsana on sopimuslisenssi. Tekijänoikeuslain 26. pykälä sanoo asiasta näin:

Sopimuslisenssiä koskevia tämän lain säännöksiä sovelletaan, kun teoksen käyttämisestä on sovittu käyttäjän ja opetusministeriön hyväksymän, lukuisia tietyn alan Suomessa käytettyjen teosten tekijöitä edustavan järjestön välillä. Sopimuslisenssin nojalla luvan saanut voi luvan mukaisin ehdoin käyttää sellaistakin saman alan teosta, jonka tekijää järjestö ei edusta. Opetusministeriö hyväksyy järjestön hakemuksesta määräajaksi, enintään viideksi vuodeksi.
...
Järjestön tai, milloin tekijöiden edustavuus voidaan saavuttaa vain useampien järjestöjen hyväksymisellä, järjestöjen tulee edustaa merkittävää osaa niistä eri alojen teosten tekijöistä, joiden teoksia käytetään tietyn sopimuslisenssisäännöksen nojalla.

Eli kun jokin järjestö on riittävän iso ja edustava, se saa myydä oikeuksia myös niihin teoksiin, joiden tekijät eivät ole tehneet erillistä sopimusta ko. järjestön kanssa. Tämän kai voisi rinnastaa työehtosopimusten yleissitovuuteen.

En ole juristi, joten tulkitsen asiaa maallikon ja arkijärjen näkökulmasta. Nähdäkseni pykälä on tarkoitettu ensi sijassa kotimaiseen käyttöön. Ulkomaisten teosten käyttö tulee mukaan sopimusten kautta, joita em. järjestöillä on muiden maiden vastaavien järjestöjen kanssa.

Nettisisältö on luonteeltaan aivan erilaista. Mikään järjestö ei voi "edustaa kattavasti" edes oman maansa nettisisällön tekijöitä, globaalista edustavuudesta puhumattakaan. Miten siis Kopiosto voi myydä käyttöoikeutta (lisensioida) teoksiin, joiden tekijät ovat ulkomaalaisia eivätkä minkään sopimuksen piirissä? Tekijät eivät välttämättä ole edes tiedossa, tai sitten sisältö on julkaistu jollain avoimen käytön sallivalla lisenssillä. Kopiosto ei voi esimerkiksi myydä oikeutta käyttää Wikipediaa opetustyössä.

On toinenkin syy, minkä vuoksi sopimuslisenssiä ei voi tässä tapauksessa soveltaa: Kopioston ohjeissa sanotaan, että jokaisella tekijällä on oikeus kieltää teoksensa lisensiointi digiluvan kautta. Miten tämä kielto-oikeus toteutuu Suomen rajojen ulkopuolella?

Vierasmaalaiset tekijät eivät voi tietää, että Suomessa yksi tekijänoikeusjärjestö myy heidän teostensa käyttöoikeutta, eivätkä voi sitä myöskään kieltää. Voi syntyä tilanne, jossa Kopiosto myy käyttöoikeutta vastoin tekijöiden tahtoa, mikä on selvästi tekijänoikeuden -- sen universaalin sellaisen -- vastaista.

Koulujen tekijänoikeustarpeista tulee mieleen rohkea ajatus: määritellään opetustoiminta yksityiseksi käytöksi, jolloin koko ongelma poistuu. Yksityiskouluja lukuunottamatta opetustoiminta ei ole bisnestä, joka loisi lisäarvoa opettajille tai kouluille. Hyötyjä on yhteiskunta itse -- juuri se, joka on säätänyt tekijänoikeuden tätä hyötyä kasvattamaan.

Mahdollisesti suurille sisältötuottajille (ne lehdet ja oppimateriaalit, joihin digiluvan perusteluissa viitattiin) voitaisiin maksaa suora korvaus valtiolta. Pienessä maassa kulttuuria tuetaan muutenkin eri tavoin. Vain harva sisältöala pärjää puhtaasti kaupallisilla ehdoilla.

Jos olen ymmärtänyt jotain väärin, toivon mielihyvin täsmennyksiä tekijänoikeusjärjestöiltä tai ministeriöltä.

Juhlintaa perussuomalaiseen tapaan

Barcelona voitti lauantaina jalkapallon Mestarien liigan kukistamalla Manchester Unitedin maalein 3-1. Sunnuntai-illan urheiluruudussa näytettiin pätkä Barcelonan manageri Josep Guardiolan tiedotustilaisuudesta sekä juhlivia pelaajia: asiallista, ammattimaista, hallittua.

Yksikään pelaajista ei kaatunut, ei sönköttänyt, ei käyttäytynyt sopimattomasti, ei pudottanut pokaalia -- ja kuitenkin he olivat voittaneet mestaruuden lajissa, jota seuraa puolet maapallon ihmisistä. Näillä urheilijoilla, jos keillä, oli aihetta riemuun ja juhlintaan.

Jos joku pelaajista halusi vetää perseet olalle, hän teki sen julkisuudelta piilossa. Tosin vaikea edes kuvitella superlahjakkuus Lionel Messiä ympäripäissään.

Kun suomalaiset voittivat mestaruuden lajissa, jota harrastaa vakavissaan noin kuusi maata koko maailmassa, meno oli ihan toista. Perussuomalaiseen tapaan niin joukkueen johto kuin pelaajatkin ryyppäsivät raskaan kaavan mukaan. Kohellus jatkui vielä torin yleisöjuhlassa.

Joukkueenjohdon selitykset olivat tuttuja: "Pojat olivat voittaneet maailmanmestaruuden, täytyihän heidän saada juhlia". Ei kai kukaan tätä kieltänytkään? Kyse oli vain siitä, miksi Suomessa juhliminen on aina ryyppäämisen synonyymi.

C-kielen ohjelmoija sanoisi sen näin:

juhlia == ryypätä

Jos juhliminen tarkoittaa änkyräkänniä, miksei puhuta asioista niiden oikeilla nimillä? "Pojat olivat voittaneet maailmanmestaruuden, täytyihän heidän saada kännätä kunnolla sen jälkeen".

Kun media paheksui pelaajien ja johdon käyttäytymistä, sitä syytettiin moralisoinnista ja pikkumaisuudesta. Voisiko olla niin, ettei urheilupiireissä ole huomattu maailman muuttumista? Kännääminen ja julkinen mokailu oli maan tapa vielä 1970-luvulla, mutta tänään siihen sortuva poliitikko tai yritysjohtaja huomaa äkkiä olevansa entinen ammattilainen. Olisiko sama vaatimus tulossa myös urheiluun?

Erikoisin puolustuspuhe (jos miehillä kerran oli oikeus kännätä voiton jälkeen niin miksi sitä täytyy edes puolustella?) kuultiin Raimo Summaselta. Hänen mielestään moralisoijat eivät tunne huippu-urheilun syvintä olemusta: huippu-urheilussa pärjätäkseen on oltava villieläin, joten pelien jälkeen paluu normiyhteiskunnan kahleisiin vie oman aikansa.

Barcelonan pelaajien esimerkin perusteella ihmettelen, kumpi meistä ei ymmärrä huippu-urheilun olemusta. Luulisi, että huippu-urheilijaksi yltäminen vaatii lujaa tahtoa ja itsekuria. Huippu-urheilijat eivät ole villieläimiä eivätkä savannin petoja vaan rautaisia oman alansa ammattilaisia.

No, kuten vaaleissa nähtiin, Suomi on Suomi. Maassa maan tavalla. Jos ei meno miellytä, ainahan täältä voi muuttaa pois.

Kopioston "digilupa" - uusi hyvitysmaksu?

Kopiosto tarjoaa kouluille uutta "digilupaa", joka antaa oikeuden kopioida netistä kuvia ja tekstejä opetuskäyttöön.

Ajatus siitä, että suomalainen Kopiosto voisi myydä luvan käyttää amerikkalaisella sivulla olevia tekstejä ja kuvia, kuulostaa hurjalta. Tässähän on syntymässä uusi, teksteihin ja kuviin perustuva hyvitysmaksujärjestelmä! Kollektiivinen maksu globaalista käytöstä, jonka tuotto jaetaan suomalaisille.

Piti oikein soittaa Kopiostolle ja kysyä, voiko tämä olla totta. Ja voihan se -- mutta ei ihan niin radikaalina kuin nettihuhut väittävät.

Kopiosto on jo pitkään kerännyt kouluilta (oikeastaan opetusministeriöltä) rahaa siitä hyvästä, että opettajat saavat kopioida ja jakaa luokalle otteita lehdistä, kirjoista, kuvista yms. Nettimaksulla opettaja saa vastaavan oikeuden netistä peräisin olevaan materiaaliin, joskin monin rajoituksin. Lisätietoja aiheesta on myös sivulla http://www.opettajantekijanoikeus.fi/opas/korjaukset/peruskoulun-ja-lukion-digilupa.

Digilupa sisältää myös oikeuden skannata kuvia ja tekstejä esim. Powerpoint-esityksiin. Kopioston laskelmien mukaan skannausta tapahtuu vuodessa 34 miljoonan euron edestä, joten se on digiluvan pääasiallinen sisältö. Sinänsä ovelaa Kopiostolta ujuttaa skannausluvan (joka voidaan nähdä vanhan valokopioluvan jatkeena) kyljessä käyttöön aivan uusi nettimaksu, joka on suuri periaatteellinen kysymys.

Jos koulut ostavat luvan kaikille oppilailleen (pakkoa ei ole), kyse on muutamasta miljoonasta eurosta vuodessa. Rahalle olisi varmasti käyttöä rapistuvissa homekouluissa, joissa ei ole varaa tukiopetukseen eikä iltapäivätoimintaan.

Millä oikeudella Kopiosto ylipäätään myy lupia toisten tekemien aineistojen käyttämiseen?

Kopiosto itse rinnastaa asian ns. sopimuslisenssiin, mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Perinteisissä julkaistuissa teoksissa oikeudenhaltijoita on rajallinen määrä ja sopimusoikeus on kansainvälistä. Netti"teoksissa" melkein jokainen nettiin sisältöä tuottanut kansalainen on oikeudenhaltija. Millä mandaatilla Kopiosto neuvottelee heidän kaikkien puolesta? Kopiosto soveltaa suomalaista sopimuskäytäntöä omin luvin globaalisti. Huh, huh!

Kopioston keräämät rahat tulisi jakaa niille, joiden teoksia on käytetty. Minullakin on netissä useita valokuvia (esim. http://picasaweb.google.com/petterij) ja paljon tekstejä, mm. tämä blogi. Tekstejäni on myös käytetty -- joitakin vuosia sitten yksi teksteistäni oli valittu ylioppilaskirjoitusten tehtäväksi. Kopioston pitäisi mitata, mitä sivuja opettajat ovat tulostaneet ja mitä käyttäneet, jotta maksuja voisi tilittää. Mittausjärjestelmä on Kopioston mukaan "kehitteillä".

Kun edunsaajia on satoja tuhansia (ja globaali netti huomioiden noin miljardi), oikeudenmukaiset tilitykset ovat tietenkin mahdottomia. Lisäksi monet nettiin laitetut aineistot on tietoisesti lahjoitettu vapaaseen käyttöön.

Kopioston mielestä järjestelmä onkin tarkoitettu lähinnä sanomalehtien ja oppimateriaalia tuottavien kustantajien verkkosivuille, koska valtaosa kopioidusta aineistosta on peräisin niiltä. Onko digiluvalla siis käytännössä mitään merkitystä? Onko se vain troijan hevonen, jolla Kopiosto pyrkii jonain päivänä rahastamaan nettikäyttöä laajemminkin? Muistetaan, että hyvitysmaksukin alkoi vaatimattomasti tyhjistä C- ja videokaseteista.

Koko digiluvan käsite osoittaa, miten kauas tekijänoikeus on irtaantumassa arkipäivästä. Opettajien lupa käyttää nettimateriaalia on hyttysen pisara tekijänoikeusrikosten valtameressä. Luulisi, että tämäkin energia ja vaiva kannattaisi käyttää vaikka piratismin torjuntaan.

Digilupa yrittää epätoivoisesti laajentaa vanhan maailman käytäntöjä nettiin. Lupa esimerkiksi sallii "enintään 20 sivun printtaamisen tai käyttämisen samalta sivustolta". Printattu sivu on nettimaailmaan sovellettuna täysin epärelevantti mittayksikkö.

Lupa koskee vain opettajan jakamaa materiaalia. Jos oppilailla on omat tietokoneet tai tablet-koneet, opettaja voi ilmoittaa pelkän linkin, ja jokainen oppilas hakee sisällön omalle koneelleen. Lopputulos on sama, eikä digilupia tarvita. Vanha tekijänoikeus perustuu edelleen kopion valmistamiselle, vaikka koko käsite menettää koko ajan merkitystään. Tässä onkin vinkki opetustoimelle: paperista luopuminen ja tietokoneisiin siirtyminen voi jonain päivänä maksaa itsensä takaisin tekijänoikeuksien keventymisenä.

Vielä yksi tärkeä asia: opiskelu on yksityistä käyttöä, joka ei vaadi lupaa. Oppilas voi siis jatkossakin kopioida netistä tekstiä tai kuvia tutkielmaansa ja palauttaa sen opettajalle. Lupa tarvitaan vasta, jos tutkielmaa näytetään julkisesti tai se kopioidaan muille oppilaille.

Kopioston edustaja kertoi, että vastaava nettilupa on käytössä Ruotsissa ja Norjassa, osittain myös Tanskassa. Muualla Euroopassa asia on hoidettu laitemaksuilla, kuten tulostimien ja valokopiokoneiden hintaan lisätyllä maksulla. Mitään globaalia sopimusjärjestelmää, jolla maksuja voisi tilittää ulkomaalaisille tekijöille, ei ole olemassakaan.

On kiinnostavaa, miten etujärjestöt vetoavat tekijänoikeuden universaaliin luonteeseen silloin, kun se heille itselleen sopii. Oikeuksilla rahastaminen on sitävastoin täysin paikallista ja käytännöt kirjavia. Jokainen vetää kotiinpäin niin paljon kuin pystyy.

Viime kädessä tämäkin asia kuuluu eduskunnan päätäntävaltaan. Yritämmekö todella mitata ja rahastaa netistä tulostettuja sivuja, vai päivitämmekö tekijänoikeuden käsitteet vihdoin 2000-luvulle? Tutustu Kopioston sivuihin ja tee omat johtopäätöksesi asiasta.

Katso myös toinen postaus aiheesta.

Hyvitysmaksun uudistus julkistettiin

Arne Wessbergin kaksi viikkoa sitten jättämä ehdotus hyvitysmaksun uudistamisesta julkistettiin tänään 26.5.2011.

Olen yllättynyt positiivisesti. Odotin, ettei Wessbergillä olisi rohkeutta esittää maksun radikaalia uudistamista, mutta olin näköjään väärässä. Wessbergin ehdotuksessa maksu siirrettäisiin viestintärahastoon, jonka tulot kertyisivät lähinnä taajuuksien myynnistä. Käytännössä maksu siirtyisi teleoperaattorien ja tv-yhtiöiden harteille. Jos rahaa ei tällä tavalla saada tarpeeksi, Wessberg pohtii maksun perimistä laajakaistan käyttäjiltä -- laajakaistavero siis. Seitsemän euron vuosimaksu jokaiselta laajakaistakäyttäjältä riittäisi takaamaan nykyisen maksutuoton säilymisen.

Tarkempi lukeminen paljastaa, että Wessberg on tehnyt työnsä huolimattomasti. Heti ensimmäisellä sivulla hän kirjoittaa, miten "Hyvitysmaksujärjestelmää luotaessa 1980-luvun alkupuoliskolla käytettiin laitteita, joista maksettiin hyvitysmaksu". Tämä on faktisesti väärin, sillä vuonna 1984 käyttöönotettu maksu kohdistui tyhjiin kasetteihin eli "tallennusalustoihin", kuten hienommin sanotaan. Laitteet tulivat maksun piiriin vasta tallentavien digiboksien myötä.

Sivulla 10 Wessberg kirjoittaa näin: "hyvitysmaksu on korvaus oikeudenhaltijalle koituvasta haitasta". Siinä tapauksessa maksua pitäisi arvioida syntyneen haitan kautta eikä yhteiskunnallisena tukena luovalle alalle, kuten Wessberg on tehnyt.

Sivulla 13 sanotaan "hyvitysmaksujen kollektiivisesta osuudesta on muodostunut osa järjestelmää, jolla luovien alojen toimintaedellytyksiä ylläpidetään." Tällä perusteella Wessberg katsoo, että hyvitysmaksutulo on jatkossakin säilytettävä nykyisellä tasolla yksityisen kopioinnin määrästä ja koituneesta haitasta riippumatta. Tämä on väärä lähtökohta. Oikeampi olisi kysyä, miten näitä toimintaedellytyksiä turvattiin ennen kasettimaksua, ja miten niitä voidaan turvata jatkossa. Wessberg hyväksyy mukisematta lähtökohdaksi asetelman, jonka tekijänoikeusjärjestöt ovat itselleen kaapanneet, ja katsoo että näin saavutettu etu on turvattava jatkossakin.

Missään vaiheessa hyvitysmaksua ei tarkoitettu luovan alan yleiseen edistämiseen. Alunperin sillä piti korvata vain kopioinnin aiheuttamia haittoja. Miksi oikeuden yksityiseen kopiointiin pitäisi edistää luovien alojen toimintaedellytyksiä? Kenen toimesta nämä kaksi täysin erillistä asiaa on koplattu yhteen?

Wessberg itsekin tunnistaa ristiriidan, mutta hyväksyy sen silti mukisematta: "Tekijöiden yhteiseen käyttöön kohdennettava hyvitysmaksutulojen osuus on tänään, hyvitysmaksun yksityisoikeudellisesta luonteesta huolimatta, keskeinen keino edistää luovien alojen toimintaedellytyksiä." (s. 16)

Sivulla 14 Wessberg kirjoittaa "Vaikka hyvitysmaksu on markkinakehityksen ja lain käytännön soveltamisen seurauksena merkittävästi pienentynyt, ei yksityinen kopiointi ole määrällisesti vähentynyt." Tämä väite on aivan keskeinen maksun suuruutta pohdittaessa, mutta silti Wessberg ei perustele sitä mitenkään. Itse oletan, että laillinen yksityinen kopiointi on vähentynyt, koska sisältöä on tarjolla niin paljon, ja koska nettikaupasta ostettu musiikki ei ole kopioitua.

Sivulla 16 Wessberg perustelee, miksi hyvitysmaksu pitäisi tilittää juuri viestintärahastosta. Vaikka ranskalaisia viivoja on useita, perustelut ontuvat. Miksi luovia aloja pitäisi edistää taajuuksien myynnistä tai yle-maksuista saatavilla tuotoilla?

Vielä kummallisempaa olisi maksun ulottaminen laajakaistakäyttäjille. Miksi henkilön, joka käyttää nettiyhteyttä asiointiin ja nettisurffailuun, pitäisi samalla tukea luovia aloja? Vastustan ehdottomasti laajakaistaveroa, jonka tuotto olisi korvamerkitty tietyn erityisryhmän käyttöön. Nähdäkseni sellainen olisi suorastaan lainvastaista.

Tekstistä päätellen suomi ei ole Wessbergin äidinkieli. Lauserakenteet ovat vaikeaselkoisia ja kirjoitusvirheitä on lukuisia. Kun tekstin julkaisee opetus- ja kulttuuriministeriö, myös oikeakielisyyteen pitäisi kiinnittää huomiota.

Tarkennus: tässä vaiheessa kyse on siis vasta selvitysmiehen ehdotuksesta. Viime kädessä eduskunta päättää, miten tekijänoikeuslakia muutetaan, ja millaisen hyvitysmaksun jatkossa saamme.

Miehimysten touhut

Posti toi kirjekuoren, jonka yläreunassa luki sanatarkasti näin:

"Miehimysten (homojen ja lesbojen) touhut ovat syntiä (Rm 1; v.33/38 tai vanh. versio). Parantuminen alkaa, kun hylkäätte syntienne polut ja valtatiet. Miksi haluatte istua riivaajien pöydissä? Luuletteko voivanne istua silloin Kaikkivaltiaan pöydässä? m.o.t."

Sisällä oli pieni tekstilippunen:

"Korkeimman rauhaa! Paranna minut, Korkein, niin minä parannun, auta minua, niin olen autettu, sillä sinä olet minut ylistykseni. Jeremia 17. luku"

Allekirjoituksena on Ilkka Ojakkalasta.

Päätellen siitä, että kirjekuoressa nimeni perässä on viittaus puolueeseen, oletan tämän liittyvän taannoisiin eduskuntavaaleihin. En tosin ymmärrä, miksi kirje on lähetetty minulle -- kannatan ihmisoikeuksia sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta, mutta en ole millään tavalla korostanut asiaa enkä pitänyt sitä aktiivisesti esillä.

Tietääkseni emme ole koskaan tavanneet Ilkan kanssa enkä siksi ymmärrä, mistä hän on saanut oikeuden opettaa minulle (tai ylipäätään kenellekään toiselle) Kaikkivaltiaan asioita. Kautta historian ne, jotka uskovat sokeasti omaan asiaansa ja pitävät oikeutenaan käännyttää muita, ovat saaneet eniten vahinkoa aikaan.

Voin vain kuvitella, millaista postia saavat ne, jotka ovat julkisesti tuoneet esille oman suuntautumisensa tai ottaneet näkyvästi kantaa asian puolesta.

Omaan asiaansa sokeasti uskovia hörhöjä riittää. Seksuaalisuus on yhä arka asia sivistyneessä ja maallistuneessa Suomessa. Voi vain kuvitella, mikä tilanne on perinteisiin ja uskontoon sitoutuneissa maissa.

Perussuomalaisia on vaadittu sanoutumaan irti rasismista. Minä vaadin vastaavasti kristillisdemokraatteja sanoutumaan irti tällaisesta toiminnasta ja kieltämään sen myös jäseniltään.

Ydinvoima ja terroristit

Energiaprofessori väitti muutama päivä sitten, että terrori-iskun uhkasta ydinvoimalle on vaiettu.

Ilmeisesti toimittajan oma mielikuvitus oli lähtenyt juttua tehdessä lentoon, sillä varsinaisessa tekstissä professori Lund ei niinkään viittaa ydinvoiman uhkaan kuin sähkön katkeamisen aiheuttamiin ongelmiin. Ne ovat samat riippumatta siitä, millä tekniikalla energia tuotetaan.

Ydinvoimalat ovat tyypillisesti isoja, joten sähköntuotannon keskittyminen yhteen laitokseen on jo sinällään riski. Huoltovarmuuden kannalta olisi parempi hajauttaa tuotanto moneen pieneen voimalaan. Toisaalta käytännön syyt pakottavat sijoittamaan perinteiset voimalat kauaksi sieltä, missä sähköä tarvitaan. Pitkä siirtoketju on riski sinänsä.

Maailmalla on spekuloitu myös terroristien halulla iskeä suoraan ydinvoimalaan. Miten suuren ydinkatastrofin saisi aikaan varta vasten yrittämällä?

Tuskin kovin suurta. Vaikka miten yrittäisi, ydinvoimalaa ei saa räjähtämään ydinpommin tavoin. Pahin skenaario olisi jotain sellaista, mitä Fukushimassa tapahtui: jäähdytysjärjestelmän tahallinen sulkeminen ja siitä seuraava polttoaineen sulaminen. Terroristit voisivat ehkä pakottaa henkilökunnan tuhoamaan voimalan, mutta itse he eivät siihen pystyisi. Toisaalta tuhovaikutuksen alkaminen kestäisi niin pitkään, että poliisi tai armeija ehtisi sitä ennen rynnäköidä rakennukseen.

Aiheesta on muuten kirjoitettu suomenkielinen jännitysromaani: Sulevi Mannerin (nimimerkki) Isä, mitä tapahtui (1983). Sitä voi etsiä vaikka kirjastosta tai antikvariaatista kesälukemiseksi.

Ydinvoimalan tuhoaminen sisältä päin olisi epävarma ja mutkikas operaatio. Terroristit suosivat nopeita ja yksinkertaisia keinoja. Sellainen voisi olla lentokoneen ohjaaminen päin reaktorihallia. Valtaosa voimaloista on niin vanhoja, että ne tuskin kestäisivät nykyisten matkustajakoneiden iskua. Reaktorin ja sitä ympäröivän rakennuksen tuhoutuminen synnyttäisi vahingon, jonka seurauksia on vaikea arvioida.

Fukushiman tapahtumien jälkeen moni maa on lykännyt omia voimalasuunnitelmiaan tai ilmoittanut luopuvansa ydinvoimasta kokonaan (uusimpana tänään Sveitsi). Tietääkseni yksikään valtio ei ole vielä päättänyt, millä ydinvoiman jättämä aukko energiantuotantoon korvataan.

Omasta mielestäni Fukushima päinvastoin osoitti ydinvoiman turvallisuuden. Lähes pahin mahdollinen tapahtui (maanjäristys, tsunami, huonosti organistoitu toiminta katastrofin jälkeen) eikä silti kukaan edes kuollut (ainakaan säteilyyn). Maata ja vettä on saastunut, mutta todellisten ympäristövahinkojen laajuus selviää vasta ajan myötä.

Pahinta on se epätietoisuus, joka ydinvoimalaonnettomuuksiin liittyy. Säteily on näkymätöntä eikä kenelläkään ole omakohtaisia kokemuksia sen vaikutuksista. Kun jotain tapahtuu, olemme täysin asiantuntijoiden ja median antamien tietojen varassa. Ne taas voivat olla hyvinkin ristiriitaisia. Lopullinen totuus selviää vasta vuosien päästä. Epävarmuus ruokkii irrationaalisia pelkoja ja antaa polttoainetta tuomiopäivän julistajille.

Moni näyttää käyttävän tilaisuutta hyväkseen myös meillä Suomessa.

Terveisiä Amerikasta

Matkojen vuoksi blogi on ollut sivuraiteilla. Nyt matkat on tehty. Viimeinen niistä suuntautui Nevadaan, missä olen käynyt usein ennenkin.

Nevada on kallioista autiomaata, jonka jylhät maisemat saavat ihmisen tuntemaan oman mitättömyytensä. Pohjanmaan lakeudet jäävät kakkoseksi, kun tie kulkee eteenpäin viivasuorana silmänkantamattomiin asti. Joku sanoi lukeneensa pari romaania ajaessaan osavaltion halki.

Eurooppalaiset maahanmuuttajat tulivat ja valloittivat nämä maat itselleen. He työnsivät intiaanit tieltään tai sotivat näiden kanssa ylivoimaisilla aseillaan. Kuten aina, maahanmuuttajissa oli seikkailijoita, rikollisia -- ja tietenkin uskovaisia, jotka kokivat pyhäksi tehtäväkseen levittää Oikeaa Totuutta vääräuskoisille. Jotenkin tämä kuulostaa kovin tutulta.

Länsimaisten valloittajien toiminta oli linjassa aikansa moraalikäsitysten kanssa, vaikka onkin tämän päivän näkökulmasta väärin. Mutta täytyy silti antaa tunnustusta myös valloittajille. He eivät totisesti olleet mitään eilisen teeren poikia tai tyttöjä.

On vaikea kuvitella, miltä tuntuu seistä Nevadan aavikolla, kun ympärillä on pelkkää tyhjää ja maassa vain kitukasvuisia pensaita. Suomessa olemme tottuneet siihen, että luonnossa on aina ääniä: metsä humisee, tuuli kohisee, järven laineet liplattavat. Autiomaassa voi olla niin äänetöntä, että korviin sattuu.

Aikoinaan ihmiset matkasivat länteen hevosilla. Heillä ei ollut karttoja, ei kunnon teitä eikä gps:ää navigointia varten. Polttavaa kuumuutta vastaan ei ollut kylmää juomaa ja yön kylmyys oli torjuttava nuotiolla. Nevadan ja Kalifornian rajalla oleva Death Valley koitui monen kohtaloksi -- ja koituu vieläkin, vaikka ihmiset liikkuvat autoilla.

Kun tähän vielä lisätään kalkkarokäärmeet ja maitaan puolustavat intiaanit, on pakko kunnioittaa varsinkin niitä naisia ja lapsia, jotka perheinä lähtivät länteen etsimään parempaa elämää. Ilmeisesti valtaosa hengissä selvinneistä myös löysi sen -- ainakin jos vertailukohtana oli heidän oma kotimaansa. Tämäkin kuulostaa kovin tutulta.

Aavikon lähteelle aikoinaan syntynyt Las Vegas on yksi maailman erikoisimmista kaupungeista. Uhkapelin varjolla kasvanut kaupunki on tänään viihdemaailman mekka, aikuisten Disneyland, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää ja jossa aidointa amerikkalaista on kaikki epäaito.

Kuvia matkalta osoitteessa https://picasaweb.google.com/petterij/LasVegasJaNevada2011

Wessberg jättää ehdotuksensa hyvitysmaksun uudistamisesta

Osallistuin eilen tekijänoikeusjärjestöjen iltapäivätilaisuuteen, jossa yhtenä aiheena oli hyvitysmaksun uudistaminen. Selvitysmiehenä on toiminut Yleisradion entinen pääjohtaja Arne Wessberg. Hän jättää ehdotuksensa ministeriölle runsaan viikon päästä. Tehtävä ei totisesti ole helppo -- kaikki vaihtoehdot ovat kuulemma vielä pöydällä.

Wessbergin puhe herätti sekä myönteisiä että kielteisiä odotuksia. Wessberg piti hyvänä sitä, että suomalaistten maksama hyvitysmaksu on Euroopan keskiarvoa korkeampi. En ihan ymmärtänyt, mitä hyvää tässä oli. Jos tämä oli Wessbergin oma kanta, oliko hän puolueeton toimeksiantoa suorittaessaan?

Wessberg oli hyvin tietoinen nykyjärjestelmän ongelmallisuudesta ja siitä, että muutoksia tarvitaan. Hänen mielestään tekijänoikeuslaki antaa vapaat kädet lähes millaiseen hyvitykseen tahansa, joten valinta on tehtävä yhteiskunnallisesta näkökulmasta sekä niin, että maksutulon tasaisuus saadaan varmistettua.

Tämä on merkittävä linjaus. Hyvitysmaksu ei siis enää ole sidoksissa kopioinnin määrään eikä aiheutuneeseen haittaan. Se on de-facto tukijärjestelmä, minkä Wessberg itsekin myönsi. Hyvitys on hinta, joka maksetaan yksityisen kopionnin sallivasta tekijänoikeuden poikkeuspykälästä. Hyvityksellä ei ole enää mitään tekemistä kopioinnin määrän, myytyjen laitealustojen tai tyhjien medioiden kanssa.

Seminaarissa esitettiin luku, jonka mukaan yksityistä kopiointia tehdään kahden miljardin euron edestä, mutta hyvitysmaksun tuotto on vain kuusi miljonaa. Tätä suhdetta ei enää voida pitää direktiivin fair compensation -periaatteen mukaisena. Itse olen eri mieltä.

Wessbergin ajatukset voidaan toteuttaa vain yhdellä tavalla: hyvitysmaksu tulee poistaa ja siirtää valtion maksettavaksi, samalla tavalla kuin muutkin luovan alan ja sen etujärjestöjen tuet on järjestetty. Näin toteutuu Wessbergin peräänkuuluttama yhteiskunnallinen näkemys, jatkuvuus ja maksun tasaisuus. Kaikki "tutkimukset" yksityisen kopioinnin määrästä ja arvosta voidaan lopettaa, koska ne ovat nytkin täysin keinotekoisia, eikä niillä ole mitään suhdetta hyvitysmaksun suuruuteen.

Jos Wessberg ehdottaa jotain muuta (mikä on hyvin todennäköistä), hän on epäonnistunut itse asettamassaan tavoitteessa.

Wessbergin kanta merkitsee myös sitä, että uudella eduskunnalla on lakia muuttaessaan suuri rooli yhteiskunnallisen näkemyksen toteuttajana. Odotan kiinnostuneena, millaisen kannan tekijänoikeuksiin ja hyvityksiin uudet edustajat ottavat. Vanhojen kannat me kyllä tiedämme.

-- seuraa Twitterissä