Nuorena minulla oli tapana lukea kesäisin kirja päivässä. Nykyisin työhön liittyvät kirjat vievät niin paljon aikaa, että muu lukeminen jää turhan vähälle. Onneksi kesällä on aikaa uppoutua muihinkin kuin työasioihin.
Stieg Larssonin Millennium-trilogia on saanut tavattoman paljon julkisuutta. Niiden syntyhistoria onkin lähes uskomaton: toimittaja kirjoittaa vapaa-aikanaan kolme paksua jännitysromaania, tekee niistä kustannussopimuksen -- ja kuolee 10 päivää myöhemmin 50-vuotiaana ehtimättä nähdä ensimmäistäkään kirjaa valmiina. Eivätkä ihmeelliset käänteet pääty vielä tähänkään. Larssonin kohtalo osoittaa todeksi vanhan fraasin: totuus on tarua ihmeellisempää.
Entä itse kirjat? Se, että luin kolme paksua kirjaa viidessä vuorokaudessa osoittaa, etteivät kirjat voi olla huonoja. Mutta eivät ne liioin ole niin hyviä kuin Larssonin ympärille syntynyt mediakohu antaisi ymmärtää.
Kohun myötä kirjoja on myyty valtavasti. Tällä hetkellä ensimmäisestä kirjasta on menossa Suomessa jo 18. painos ja kahdesta muusta kahdeksas. Jos Larsson (joka oli avoimesti kommunisti ja testamenttasi yhdessä vaiheessa omaisuutensa puolueelle) olisi saanut elää, hän olisi monimiljonääri. Vai olisiko? Olisiko kirjoista koskaan tullut näin suurta ilmiötä, jos tekijä naputtelisi parhaillaan jatko-osia koneellaan?
Olin kuullut, että kolmas osa on sarjan paras. Minusta se oli sarjan huonoin. Paras oli ensimmäinen, varsinkin sen ensimmäinen puolisko. Kirjat on syytä lukea järjestyksessä, sillä tarina jatkuu kirjasta toiseen.
Kenen tahansa kirjailijan ensimmäiset teokset kumpuavat tekijän omasta elämästä. Siitä on helpoin aloittaa. Vasta, kun omat kokemukset on ammennettu loppuun, kirjailija joutuu siirtymään uusille alueille. Larssonin kirjat ovat kuin peilikuva hänen omasta elämästään aina Millennium-lehteä ja Mac-suhdetta myöten. Larssonilla oli naisystävä, mutta ei vaimoa eikä lapsia. Kas kummaa, kaikki kirjan päähenkilöt ovat samassa tilanteessa.
Toisen kirjan alussa on irrallinen jakso, jossa kuvataan erään päähenkilön oleskelua Grenadan saarella. Siellä kirjailijakin oli, ilmeisesti poliittisista motiiveista.
Kirjat on kirjoitettu vetävästi, mutta kieli ei ole erityisen rikasta ja tarinan kuljetus on melko suoraviivaista. Viimeinen kirja on kuin insinöörin kirjoittama. Lukija odottaa koko ajan jotain yllätystä, mutta sitä ei tule. Itseäni pisti silmään, miten tarkkaan kirjailija kuvaa päähenkilöiden nukkumista. Myös seksuaalisuus on avointa. Voi vain arvailla, miten nämä liittyivät kirjailijan omaan elämään.
Kirjoissa on joitakin syrjäpolkuja. On mahdoton tietää, suunnitteliko tekijä kulkevansa ne alunperin 10-osaiseksi suunnitellussa sarjassa, vai olivatko ne vain osoitus kirjailijan kokemattomuudesta.
Vaikeinta lukijan on sulattaa päähenkilöitä, jotka ovat supersankareita niin toimittajana kuin hakkerina. Varsinkin Lisbet Salander on äärimmäisen epäuskottava: 150-senttinen nuori nainen, joka on paitsi kaikkivoipa hakkeri myös kova nyrkkeilijä. Hänelle ei tule edes hiki, vaikka hän pakoilee kolmesta murhasta etsittynä koko Ruotsia. Ja kun takaa-ajo vähän hellittää, hän pohtii Fermatin suuren teorian ratkaisua tai geenitekniikan uusimpia saavutuksia. Toisen kirjan lopun pelastumisesta puhumattakaan. Ihan totta hei, rajansa kaikella! Yhtä hyvin hänelle olisi voitu kirjassa antaa siivet.
Suomentaja Marja Kyrö on tehnyt melkoisen urakan kirjoja kääntäessään, ja ilmeisesti vielä kireällä aikataululla. Kustantaja on halunnut hyödyntää markkinahumua. Käännös on pääosin huolellista työtä. Nykyisin jokaisesta romaanista löytyy muutama kirjoitusvirhe, eivätkä nämä tee poikkeusta. Hivenen erikoista on useampi ylimääräinen lainausmerkki.
Kyrö tekee klassisen virheen, jota ei ole alkuperäisessä teoksessa: hakkeroitujen levyasemien koot on ilmoitettu bitteinä (esim. viimeisen osan "16 gigabittiä" s. 356). Alkuperäinen laitos käyttää oikeaa termiä gigabytes. Kyse on pienestä asiasta, jota suurin osa lukijoista ei huomaa, eikä meidän insinöörienkään tarvitsisi siihen puuttua, ellei virhe olisi niin yleinen ja itsepintainen. Miksi kummassa tavuista tulee niin usein bittejä?
Keksin vain yhden selityksen: maallikon silmissä "bitti" kuulostaa teknisemmältä ja oikeammalta käännökseltä kuin "tavu", joka on tuttu kieliopillisesta yhteydestä. Voi siis olla, että halu kääntää termejä suomeksi johtaa vain sekaannuksen lisääntymiseen. Ihmiset haluaisivat mieluummin käyttää englanninkielisiä tai niistä väännettyjä "suomennoksia".
Stieg Larssonin Millennium-trilogia on saanut tavattoman paljon julkisuutta. Niiden syntyhistoria onkin lähes uskomaton: toimittaja kirjoittaa vapaa-aikanaan kolme paksua jännitysromaania, tekee niistä kustannussopimuksen -- ja kuolee 10 päivää myöhemmin 50-vuotiaana ehtimättä nähdä ensimmäistäkään kirjaa valmiina. Eivätkä ihmeelliset käänteet pääty vielä tähänkään. Larssonin kohtalo osoittaa todeksi vanhan fraasin: totuus on tarua ihmeellisempää.
Entä itse kirjat? Se, että luin kolme paksua kirjaa viidessä vuorokaudessa osoittaa, etteivät kirjat voi olla huonoja. Mutta eivät ne liioin ole niin hyviä kuin Larssonin ympärille syntynyt mediakohu antaisi ymmärtää.
Kohun myötä kirjoja on myyty valtavasti. Tällä hetkellä ensimmäisestä kirjasta on menossa Suomessa jo 18. painos ja kahdesta muusta kahdeksas. Jos Larsson (joka oli avoimesti kommunisti ja testamenttasi yhdessä vaiheessa omaisuutensa puolueelle) olisi saanut elää, hän olisi monimiljonääri. Vai olisiko? Olisiko kirjoista koskaan tullut näin suurta ilmiötä, jos tekijä naputtelisi parhaillaan jatko-osia koneellaan?
Olin kuullut, että kolmas osa on sarjan paras. Minusta se oli sarjan huonoin. Paras oli ensimmäinen, varsinkin sen ensimmäinen puolisko. Kirjat on syytä lukea järjestyksessä, sillä tarina jatkuu kirjasta toiseen.
Kenen tahansa kirjailijan ensimmäiset teokset kumpuavat tekijän omasta elämästä. Siitä on helpoin aloittaa. Vasta, kun omat kokemukset on ammennettu loppuun, kirjailija joutuu siirtymään uusille alueille. Larssonin kirjat ovat kuin peilikuva hänen omasta elämästään aina Millennium-lehteä ja Mac-suhdetta myöten. Larssonilla oli naisystävä, mutta ei vaimoa eikä lapsia. Kas kummaa, kaikki kirjan päähenkilöt ovat samassa tilanteessa.
Toisen kirjan alussa on irrallinen jakso, jossa kuvataan erään päähenkilön oleskelua Grenadan saarella. Siellä kirjailijakin oli, ilmeisesti poliittisista motiiveista.
Kirjat on kirjoitettu vetävästi, mutta kieli ei ole erityisen rikasta ja tarinan kuljetus on melko suoraviivaista. Viimeinen kirja on kuin insinöörin kirjoittama. Lukija odottaa koko ajan jotain yllätystä, mutta sitä ei tule. Itseäni pisti silmään, miten tarkkaan kirjailija kuvaa päähenkilöiden nukkumista. Myös seksuaalisuus on avointa. Voi vain arvailla, miten nämä liittyivät kirjailijan omaan elämään.
Kirjoissa on joitakin syrjäpolkuja. On mahdoton tietää, suunnitteliko tekijä kulkevansa ne alunperin 10-osaiseksi suunnitellussa sarjassa, vai olivatko ne vain osoitus kirjailijan kokemattomuudesta.
Vaikeinta lukijan on sulattaa päähenkilöitä, jotka ovat supersankareita niin toimittajana kuin hakkerina. Varsinkin Lisbet Salander on äärimmäisen epäuskottava: 150-senttinen nuori nainen, joka on paitsi kaikkivoipa hakkeri myös kova nyrkkeilijä. Hänelle ei tule edes hiki, vaikka hän pakoilee kolmesta murhasta etsittynä koko Ruotsia. Ja kun takaa-ajo vähän hellittää, hän pohtii Fermatin suuren teorian ratkaisua tai geenitekniikan uusimpia saavutuksia. Toisen kirjan lopun pelastumisesta puhumattakaan. Ihan totta hei, rajansa kaikella! Yhtä hyvin hänelle olisi voitu kirjassa antaa siivet.
Suomentaja Marja Kyrö on tehnyt melkoisen urakan kirjoja kääntäessään, ja ilmeisesti vielä kireällä aikataululla. Kustantaja on halunnut hyödyntää markkinahumua. Käännös on pääosin huolellista työtä. Nykyisin jokaisesta romaanista löytyy muutama kirjoitusvirhe, eivätkä nämä tee poikkeusta. Hivenen erikoista on useampi ylimääräinen lainausmerkki.
Kyrö tekee klassisen virheen, jota ei ole alkuperäisessä teoksessa: hakkeroitujen levyasemien koot on ilmoitettu bitteinä (esim. viimeisen osan "16 gigabittiä" s. 356). Alkuperäinen laitos käyttää oikeaa termiä gigabytes. Kyse on pienestä asiasta, jota suurin osa lukijoista ei huomaa, eikä meidän insinöörienkään tarvitsisi siihen puuttua, ellei virhe olisi niin yleinen ja itsepintainen. Miksi kummassa tavuista tulee niin usein bittejä?
Keksin vain yhden selityksen: maallikon silmissä "bitti" kuulostaa teknisemmältä ja oikeammalta käännökseltä kuin "tavu", joka on tuttu kieliopillisesta yhteydestä. Voi siis olla, että halu kääntää termejä suomeksi johtaa vain sekaannuksen lisääntymiseen. Ihmiset haluaisivat mieluummin käyttää englanninkielisiä tai niistä väännettyjä "suomennoksia".
Kirjat ovat fiktiivisen ajattelun tuotoksia ja päähenkilöt sen mukaisia, satuja aikuisille. Kukaan tuskin liittää kirjojen henkilöitä todelliseen elämään, sellaisessa satumaailmassa tuskin kukaan elää.
VastaaPoistaPääasia että kirja on hyvää viihdettä. Hyvä tarina jossa on jouhevan rullaava verbaalinen poljento ja edes palan matkaa hyviä kiintopisteitä ryyditettynä tarinaa täräyttävillä juonenkäänteillä, blogin kirjoittajan kommenteista päätellen tässä ei ole onnistuttu ja kirjan suuri esiintuonti on siis mainosmaailman tähtihetkiä vailla pohjaa.
Mina taas olin pettynyt kuinka hirvittavasti suomenkielisessa versiossa kiroiltiin. Luin ekan ja vikan englanniksi ja nautin niista huomattavasti enemman. En ole lukenut ruotsalaista versiota eli en tieda onko kirja taynna kiroamista mutta englanninkielessa sita ei ole niin tajuttoman paljon. Minua se ainakin hairitsi, mutta huomasin sen viimeksi Suomessa kaydessa etta kieli on kylla varsin karskia kymmenen vuotta poissa olleelle.....Kirjat itsessaan ihan huippuja
VastaaPoistaTulipa juuri luettua nämä kirjat. Antaisin itse 2/5 Larssonin Millennium-trilogialle. Juonen käänteet ovat hyviä ja pitää otteessaan riittävästi, mutta täysin epäuskottavat, paperinohuet roolihahmot ja ajoittain liian pitkäveteinen kirjoitustyyli verottaa lukunautintoa. Larssonilla on varsin miesvastainen "feministinen" pohjavire näissä teoksissa. Ruotsin poliisi ja viranomaiset - erityisesti ja oikeastaan vain miehet - kuvataan täysinä sikoina. Päähenkilö Lisbeth Salander on hullunkurinen karkatyyri yli-ihmisestä ja ennemminkin vastenmielinen kuin myötätuntoa herättävä olento. Ottaen kaiken hypen huomioon, Larssonin tekeleen olivat mielestäni melkoisen yli-arvostettuja teoksia.
VastaaPoista-Berger
mun mielestä ne oli ihan älyttömän hyviä kirjoja vaikka monessa kohdassa olenkin petrin kanssa samaa mieltä:) lisbethistä tuli mun idoli !:D olis silti ollu kiva lukee ne seittemän jatko-osaa mitä stieg ei ehtiny kirjottaa:(
VastaaPoista