Wincapita ei ollut pyramidi, vaan ulkomailla toimiva sijoitusklubi, jonka toiminnan Suomen valtio katkaisi laittomasti. Oikeudenkäynneissä unohdettiin kansainväliset ja kotimaisetkin lait, kun sijoitusklubin jäsenille haluttiin nopeasti tuomiot ja heidän lailliset voittonsa takavarikoitiin.
Tämä on oma tiivistykseni Ilkka Pitkäsen WinCapita-kirjasta (alaotsikko
”Suomen suurin talousrikos ja pyramidihuijaus, vai, kaikkien aikojen suurin viranomaisrikos Suomessa?”). Kirjoittaja on oikeustieteen lisensisaatti ja ekonomi Ilkka Pitkänen, joka on johtanut ns. Wincapitan puolustusrintamaa ja edustanut klubin jäseniä oikeudenkäynneissä.
Oikeuden tuomion mukaan
Wincapita oli pyramidi, jossa 400 % vuosituotoista haaveilleet hyväuskoiset menettivät rahansa. Mutta aina on hyvä kuulla myös toista osapuolta ja katsoa asioita uudesta näkökulmasta. Annetaan siis tilaisuus Pitkäselle, jonka omakin historia on värikäs (
”erotettu 1998 varattomana asianajajaliitosta”, kertoo Ylen uutinen).
|
WinCapita -kirja. |
Kirjan eetos käy ilmi jo esipuheesta:
”Jostain syystä Suomen viranomaiset eivät voineet sietää sitä, että tavalliset suomalaiset pystyivät saamaan klubissa huomattavia tuottoja” (s. 4). Teksti on pientä, joten 320 sivulle sitä mahtuu valtavasti. Teksti on juristimaisen pikkutarkkaa ja perusteellista, välillä rasittavuuteen asti. Paikoin yksittäinen tekstikappale toistuu sellaisenaan pari sivua myöhemmin. Samoja avainkohtia toistetaan loputtomasti, aivan kuin lukija olisi dementikko tai ei muuten uskoisi lukemaansa.
|
Tekstiä on. Paljon. |
Äidinkielenopettaja saisi halvauksen jo kirjan nimestä: pilkku vai-sanan jälkeen on pahin mahdollinen pilkkuvirhe, eikä kyseessä ole painovirhe, sillä sama muoto esiintyy kirjan selkämyksessä. Opettaja haroisi hiuksiaan myös kirjan tekstissä, jossa vilisee huuto- ja kysymysmerkin yhdistelmiä (!?), valmiita alleviivauksia ja lihavointeja – usein vielä molempia yhtä aikaa. Näin toimivat tavallisesti kokemattomat kirjoittajat, jotka eivät usko viestinsä menevän muuten perille. Tekijä on selvästi tuohtunut kaikesta tapahtuneesta.
Pitkäsen kirja käsittelee sekä klubin toimintaperiaatetta että oikeuslaitoksen toimintaa. Jälkimmäinen on paksua juridiikkaa, jonka argumentointia en pysty arvioimaan. Tekstissä on loputtomasti viittauksia lähdeteoksiin, pykäliin, ennakkotapauksiin ja EU-lainsäädäntöön, ja ne ainakin näyttävät uskottavilta. Toivottavasti joku juristi kommentoi kirjan tätä puolta. Jos osakaan Pitkäsen väitteistä on totta, oikeuslaitoksella on syytä tutkia toimintaansa.
Vähän yksinkertaistaen WinCapita kertoi olevansa sijoitusklubi, joka teki jäsenten rahoilla tuottoisaa valuuttakauppaa. Keskeisessä roolissa oli Kailajärven kehittämä ohjelma, joka antoi osto- ja myyntisignaaleita valuuttakauppaa varten. Kirjan (ja Kailajärven kanssa käymäni sähköpostikeskustelun) mukaan signaalit toimivat oikein, mikä myös oikeudenkäynnissä näytettiin. Varsinaista valuuttakauppaa ei kuitenkaan käyty, vaan
”Kailajärvi teki laskennallista valuuttakauppaa vain klubin sisällä ja sai siellä aikaan huomattavia tuottoja jäsenistölle” (s. 11). Pitkäsen mukaan tässä ei ole mitään outoa, sillä
”tuhansien valuuttakauppameklarien valtaosa toimii [vastaavalla] dealing desk-periaatteella” (s. 17) ja
”se on eräänlaista vedonlyöntitoimintaa asiakkaita vastaan, jossa meklari uskoo, että asiakkaat eivät onnistu valuuttakaupassaan, jolloin kertoimien mukaiset asiakkaiden tappiot koituvat meklarin itsensä hyödyksi” (s. 158).
Kirjassa on esimerkki (s. 57-59) vuodelta 2007, jossa pips-lukemien (”pips … on 0,1 promillea dollarista”, s. 54) mukaan laskettu 10 000 euron alkupääoma on tuottanut vuoden loppuun mennessä 24 654,79 euroa. Jos tämä pitää paikkansa, Kailajärvi on nero ja ansainnut talouden Nobel-palkinnon. Suuret pankit ovat panostaneet miljoonia automaattisten kaupankäyntijärjestelmien kehittämiseen, eikä kukaan ole päässyt lähellekään tällaisia tuottoja. Oikeudenkäynnissä mm. professori Vesa Puttonen todisti, että valuuttakauppa on lähinnä nollasummapeliä, jossa voitolle pääseminen on kuin kolikon heittämistä.
Suuret voitot olivat mahdollisia vivutuksen (leverage) ansiosta. Satakertaisella vivutuksella pienikin kurssinousu tuotti satakertaisen hyödyn. Entä jos kurssit laskivat?
”Myönteisen suunnan kääntyessä laskuun, kaupankäynti loppuu ja osallistuva vivutettu pääoma poistuu kaupankäynnistä ja varat palaavat alkuperäiseen arvoonsa” (s. 63). Jos rahanteko on oikeasti näin helppoa, mikseivät kaikki vivuta samalla tavalla vain ylöspäin? Epäilemättä Pitkänen ekonomina tuntee asian, mutta minä insinöörinä en tätä kohtaa ymmärrä.
Kaikissa huijauksissa on yksi oleellinen kysymys: jos juttu toimii, miksi mainostaa sitä muille? Miksei hyvän rikastumiskeinon keksinyt hyödynnä ideaa itse kaikessa hiljaisuudessa? Jos Kailajärven signaalit toimivat, miksi hän perusti klubin ja auttoi muita rikastumaan sen sijaan, että olisi rikastunut itse? Pitkänen kuittaa asian pitämällä kysyjää tyhmänä (s. 49):
”Tässä on nähtävissä se liiketoiminnallinen tavoite, joka Kailajärvellä oli ohjelmiston ja klubin toiminnan kehittämisessä. Kun tämän ymmärtää, ei tarvitse kysellä, että miksi Kailajärvi ei itse tehnyt ohjelmallaan suurta valuuttakauppaa, jos ohjelma kerran oli niin hyvä. Tietenkin tuo kysymys on yhtä tyhmä kuin esittäjänsäkin. Eihän kukaan kauppiaskaan valmista tuotteitaan myydäkseen niitä itselleen!”
|
Kailajärven kirje veljelleen (esitutkinta-aineistoa). |
Pitkänen ei mainitse mitään Kailajärven veljelleen lähettämästä kirjeestä, jossa hän
sanoo pettäneensä kaikki ja tunnustaa Wincapitan olleen suuri kupla, joka paisui ja paisui. Hän ei osannut lopettaa vaan piti järjestelmää pystyssä keksimällä jäsenille yhä uusia lupauksia. Maaliskuussa 2008 sivut menivät kiinni ja Kailajärvi pakeni ulkomaille koodatakseen valmiiksi valuuttarobotin, joka olisi käynyt todellista valuuttakauppaa ja ansainnut jäsenten rahat takaisin. Poliisi tavoitti hänet kuitenkin Ruotsin maaseudulta joulukuussa 2008 ja koodaus jäi kesken.
Muutama sana juridiikasta. Pitkäsen mukaan klubin toimintaa ei olisi saanut lainkaan tutkia Suomessa, koska yhtiöllä oli täällä vain jäseniä -- ei tiliä, laitteita, tiloja eikä muutakaan toimintaa. Tutkinta olisi pitänyt tehdä Lontoossa, missä sijaitsi yhtiön tili Moneybookers-pankissa. Se puolestaan oli rekisteröity Wyomingissa sijaitsevan Worldwide Investments Company LLC -yhtiön nimiin. Pitkäsen mukaan Wincapitan toiminta olisi Englannin lain mukaan ollut sallittua.
Hovioikeus tuomitsi Kailajärven helmikuussa 2013 törkeästä petoksesta ja rahankeräysrikoksesta viideksi vuodeksi vankeuteen. Korkein oikeus ei käsitellyt petosta, mutta rahankeräysrikos meni läpi tuomariäänin 3-2. Tulos kertoo, että aihe on ollut vaikea oikeuslaitokselle. On helppo uskoa Pitkästä ainakin siinä, että jutun laajuuden vuoksi prosessissa vedettiin mutkia suoriksi.
Eräs sellainen kohta on rikoshyödyn takaisinperintä. Oikeuslaitos ei lähtenyt erittelemään, miten paljon kukin jäsen oli saanut laillisia tuottoja (lisenssien myynnistä pörssin sisällä toisille jäsenille) ja miten paljon virtuaalisesta valuuttakaupasta. Kaikki tuomittiin rikoshyötynä takaisin, eikä lain mahdollistamaa kohtuullistamismenettelyä sovellettu.
Koska hovioikeus piti rikosta vakavana, se otti poikkeuksellisen tiukan linjan. Esimerkiksi vuonna 1941 syntyneen naisen 17313 euron hyöty tuomittiin menetettäväksi, vaikka nainen oli toiminut hyvässä uskossa ja oli vakavasti sairas. Vilpittömän mielen suojaa tai kohtuullistamisperiaatetta ei sovellettu. Pitkänen itse kertoo oululaisesta 90-vuotiaasta sydän- ja aivoinfarktin saaneesta vastaajasta (s. 163) ja kutsuu oikeuden asennetta ”verenhimoiseksi”. Sivuilla 228-229 on monia tarinoita ihmisistä, jotka ehtivät kuluttaa saamansa voitot ja joutuivat ahdinkoon, kun ne takavarikoitiin korkojen kera takaisin.
”Ihmiset luonnollisesti olivat käyttäneet rahat elämiseen, koulutukseen, kotien perustamiseen ja muihinkin kohteisiin, joista rahat eivät enää olleet palautettavissa. Tilanne johti lukuisiin itsemurhiin, joissa sijoituksiin lainaa ottaneet joutuivat toivottomiin tilanteisiin, lukuisia yrityksiä ajautui konkursseihin, perheitä hajotettiin joka puolella Suomea ja ihmisten kodit joutuivat pakkotoimien alle” (s. 227).
Tälläkin asialla on kääntöpuolensa, sillä raha ei synny tyhjästä. Wincapitasta hyötyneiden tulot olivat pois toisilta jäseniltä. Rikoshyötynä perittyjä voittoja palautetaan vielä tänäkin vuonna takaisin uhreille
kahdeksan miljoonan edestä (lisäys:
takaisinmaksut viivästyvät). Ainakin he lienevät tyytyväisiä oikeuslaitoksen toimintaan. Wincapita työllistää oikeuslaitosta vielä 10 vuotta aktiivisen toimintansa jälkeenkin.
Kirja on omakustanteinen (ISBN 978-952-93-8626-0) ja sitä voi tilata 65 euron hintaan suoraan tekijältä.