Urkinnan suo siellä, vetelä täällä

Vihreiden Oras Tynkkysen mielestä Suomen kannattaisi kehittää itsestään tietotekniikan turvasatama. Suomen pitäisi taata luottamuksellinen viestintä ja sitoutua olemaan urkkimatta maan sisäistä liikennettä.

Kantona kaskessa on Ruotsi, jonka kautta valtaosa Suomen ulkomaanyhteyksistä kulkee. Ruotsi urkkii kaikkea maansa läpi kulkevaa dataliikennettä -- lähinnä kai siksi, että se kalastelee kiinnostavia tietoja Venäjältä, jonka liikenne kulkee ensin Suomen läpi Ruotsiin ja sieltä maailmalle. Emme me suomalaiset Ruotsia kiinnosta, mutta Venäjältä urkittuja tietoja voi sitten vaihtaa NSA:n kanssa maata itseään kiinnostaviin tietoihin.

Ruotsista on tehty tarinan pahis, mikä on perin epäreilua. Ruotsia ei pidä demonisoida FRA-urkinnan vuoksi vaan pikemminkin kehua siitä. Ainoana maana Ruotsi tekee avoimesti saman, mitä muut salassa ja lain ulkopuolella.

Tynkkynen ehdottaa, että Suomen pitäisi vähentää riippuvuuttaan Ruotsin ulkomaanyhteyksistä ja rakentaa oma kaapeli... niin mihin? Olisiko oma kaapeli Itämeren poikki Saksaan ja siitä edelleen Keski-Eurooppaan turvallisempi vaihtoehto? Saksa vakoilee tasan tarkkaan yhteyksiä siinä missä Ruotsikin; todennäköisesti sen yhteistyö NSA:n kanssa on vielä paljon Ruotsia laajempaa. Se ei vain puhu asiasta, ja siksi saksalaiset poliitikot ovat nyt hämmästyneitä Snowdenin paljastettua maan tiedustelupalvelun yhteistyön NSA:n kanssa.

Suo siellä, vetelä täällä. Itse asiassa kaapelia Suomesta Saksaan on jo suunniteltu, sen kustannukset olisivat noin 50 miljoonaa euroa. Pikkuraha näissä peleissä.

Uusi yhteys suoraan Keski-Eurooppaan olisi tervetullut toimintavarmuuden kannalta, mutta tuskin se urkintaa vähentäisi. Luultavasti jokainen maa seuraa nettiliikennettä ainakin jossain määrin -- laillisesti tai laittomasti. Jos haluamme estää ulkopuolisten maiden suorittaman urkinnan, meidän pitäisi vetää omat kaapelit jokaiseen maahan.

Tynkkynen korosti ehdotuksensa myönteisiä talousvaikutuksia, mutta siinä on mukana myös ideologiaa -- halu tarjota muulle maailmalle tiedon turvasatama (Islanti keksi tämän muuten ensimmäisenä journalistien turvaksi, ja on sillä muutakin käyttöä). Googlen tai Facebookin turvallisuuteen se ei vaikuttaisi, yritysten kotimailla kun on aina pääsy palvelimille olivatpa itse laitteet fyysisesti missä maassa tahansa.

Parempi keino urkinnalta suojautumiseen on laajentaa salaustekniikoiden käyttöä. Fyysistä yhteyttä on mahdoton suojata, mutta tietoliikenteen suojaaminen kyllä onnistuu. Sähköpostin, nettiselailun ja vastaavan voi salata; perinteiset tekstiviestit ja puhelut ovat hankalampia, koska niiden tekniikan määrittelevät operaattorit eikä runkoverkoissa ole salausta.

Googlen, Facebookin ja muiden amerikkalaisten palvelujen (kuten älypuhelinten) todelliseen suojaamiseen on vain yksi, äärimmäinen keino: niiden käytön lopettaminen.

Vuosi pakkoruotsia riittäisi

Kansalaisaloite on herättänyt henkiin keskustelun pakkoruotsista. Kieli ei ole pikkujuttu eikä rationaalinen asia muutenkaan. Oman kielen puolesta on sodittu ja vääriä kieliä on yritetty nitistää pakolla, yleensä siinä onnistumatta.

Lukiessani viikolla pakkoruotsin kannattajien perusteluita olen oivaltanut, miten heikolla pohjalla ne lepäävät. "Kaksikielisyys on rikkaus" -argumentti on kaikista kulunein ja hölmöin. Jos kaksikielisyys on rikkautta, kolmikielisyys on varmaan jo pelkkää taivasta? Miksi sen toisen pitäisi olla juuri ruotsi? Ja miten paljon tämä rikkaus meille maksaakaan?

"Kaikki kielitaito on hyväksi". Hyvä argumentti, mutta ei mitenkään liity ruotsin kieleen. Ehdotuksena ei ole kielenopetuksen vähentäminen vaan kielten painottaminen nykyajan tarpeiden mukaisesti.

Itselleni uusi argumentti oli ruotsin kielen asema osana "kansallista identiteettiä". Kuka voi määritellä kansallisen identiteetin? Kuuluko suomalaiseen identiteettiin sauna, keihäänheitto ja Koskenkorva? Olenko huono suomalainen, kun en piittaa noista yhdestäkään?

Mikään pakkoruotsia puoltavista väitteistä ei pidä vettä. Eikä tarvitsekaan, sillä kieli on henkinen asia. Pakkoruotsia voi perustella vain tunteilla ja historialla.

Historiaan takertuminen ei tosin juuri nyt ole hyvässä huudossa. Talouskurimuksessa meitä vaatimaan unohtamaan vanha ajattelu ja sopeutumaan muutokseen. "Ai­ka men­nyt ei kos­kaan enää pa­laa", sanoo valtiovarainministeri ja on epäilemättä oikeassa. Suomi lähestyy Eurooppaa ja avautuu itään, joten myös kielitaidon vaatimukset muuttuvat.

Historia on huono perustelu senkin vuoksi, että pakkoruotsi tuli käyttöön vasta peruskoulun myötä. Kuinka paljon se on parantanut ruotsinkielisten mahdollisuuksia saada palvelua omalla kielellään? Todennäköisesti trendi on ollut laskeva. Ruotsia osattiin laajemmin 1960-luvulla kuin nyt.

Sen kyllä haluaisin tietää, millä ihmeen lehmänkaupalla ruotsinkielenopetusta päätettiin jatkossa aikaistaa vuodella? Tälle ei löydy sen paremmin järki- kuin tunneperustettakaan.

Yhteiskunnassa vallitsee nyt tehokkuusajattelu. Työuria halutaan pidentää ja valmistumista nopeuttaa. Tästä näkökulmasta pakollinen ruotsinopetus on tuhlausta, joka on lisäksi pois muista kielistä.

Ehdotan kompromissia: typistetään pakkoruotsi yhteen vuoteen. Siinä ajassa oppilaille ehditään antaa perustiedot ruotsin sanoista ja kieliopista. Halukkaat voivat jatkaa kielen opintoja entiseen tapaan, muut valitsevat sen tilalle venäjän, saksan, ranskan, portugalin tai kiinan. Jos myöhemmin huomaa tarvitsevansa ruotsia, nuorena saatu vuoden pikakurssi auttaa omaksumaan loputkin.

Epäilen, että kovin moni ei tarvitse.

Rooman klubi ja muistini rajat

Ilmastoaiheisessa kirjoituksessani tulin maininneeksi Rooman klubin Kasvun rajat -tutkimuksesta vuodelta 1972. Muistikuvani olivat peräisin Tekniikan Maailman kansikuvajutusta, joka ilmestyi vuoden 1973 ensimmäisessä numerossa. Yllättäen vanha muistikuvani kiinnosti Suomen Kuvalehteä niin paljon, että se teki aiheesta pienen kirjoituksen. Oli siis hyvä syy kaivaa esiin vanha lehti ja katsoa, miten yli 40 vuotta sitten tutkimuksesta kerrottiin.

Dramaattinen kansikuva kertoo oleellisen:

TM 1/1973: Aika vähissä

Varmuuden vuoksi sivun alareunassa on vielä teksti: "Tietokone: aika vähissä". Se, että tulevaisuusmallit oli ajettu oikein tietokoneella, oli 40 vuotta sitten iso juttu ja teki ennusteista uskottavampia. Vuonna 1973 lehti vietti muuten 20. juhlavuottaan, tänä vuonna kannet ovat muistuttaneet 60 vuoden historiasta.

Vanhat muistikuvat eivät tietenkään olleet kovin tarkkoja. Nuorena luetusta jutusta jäi mieleen lähinnä huoli: jos käyrät pitävät paikkansa, maailma tuhoutuu joskus vuoden 2000 tienoilla -- silloin kun minä olen aikuinen. Apua!

No, ihan niin ei ole käynyt, eikä jutussakaan ihan sitä väitetty. Artikkelissa esiteltiin neljä eri skenaariota, joista kaksi ensimmäistä olivat hyvin lohduttomia:

Kaksi ensimmäistä skenaariota ovat lohduttomia.

Vasemmalla on "ihmiskunnan tulevaisuus nykytietojen perusteella": talouselämä luhistuu, elintarvikkeet niukoissa, ihmiskunta kuolee nälkään. Osa käännepisteistä on vuoden 2010 tietämillä. Oikealla on "kehitys ehtymättömillä raaka-aineilla" -skenaario: saastunut ympäristö myrkyttää elämän ja saastuminen räjähtää noin vuoden 2025 kohdalla.

Vain kasvusta luopuminen pelastaa maailman.

Mutta ei hätää, sillä "tietokone antaa yhden mahdollisuuden". Ihmiskunta pelastuu, jos se luopuu kaikesta kasvusta (oikeanpuoleinen kaavio, skenaario neljä). Vasemmanpuoleinen, kolmas skenaario pysäytti saastumisen rajattomilla (tosin kuvatekstissä puhutaan vain viisinkertaisilla) raaka-ainevaroilla, jolloin maailma tuhoutui nälänhätään. Ei hyvä sekään.

Mitä näistä voisi oppia tänään 40 vuotta myöhemmin? Ainakin sen, että vaikka ennusteet olisivat tietokoneen tekemiä, ne ovat silti aikansa lapsia.

Kuten kaavioista näkyy ja kuten monet omakohtaisesti muistavat, 1970-luvulla kannettiin erityistä huolta juuri saastumisesta. Huoli johti monenlaisiin toimenpiteisiin: lyijytön bensiini otettiin käyttöön, paperitehtaat lopettivat vesien saastuttamisen (case Lievestuore) ja alettiin puhua kierrätyksestä. Tänään saastumisesta ei juuri puhuta -- tai ainakin ongelma on ulkoistettu Kiinaan ja muihin kehittyviin maihin.

Ilmastonmuutos-sanaa ei 1970-luvulla käytetty, ellei sitten saastumista käsitetä epäsuorana viittauksena siihen. Tosin hiilidioksidia itsessään ei voine pitää saasteena.

Kasvusta luopuminen tuntuu vuonna 2013 yhtä utopistiselta kuin 40 vuotta sitten. Tai no, Euroopassa kasvusta on ollut pakkokin luopua talouden taantuman myötä, mutta monet muut alueet kasvavat sitäkin nopeammin. Heille on vaikea perustella kasvun haitallisuutta.

Joka tapauksessa maapallo on venynyt pidemmälle kuin 40 vuotta sitten kuviteltiin ja kehityksessä on ollut paljon positiivista, mitä 1970-luvulla ei osattu ajatellakaan. Joidenkin mielestä maailmanloppu on jopa kokonaan peruttu.

Ilmastonmuutoksesta käytävä keskustelu on vain osa maapallomme tulevaisuutta. Aihe kärjistää mielipiteitä varsinkin ns. alarmistien puolella, jotka suhtautuvat asiaansa kuolemanvakavasti. Vasta äskettäin ymmärsin miksi: alarmistit pitävät ns. denialisteja syyllisinä siihen, ettei radikaaleihin toimiin muutoksen hillitsemiseksi ole jo ryhdytty. He uskovat, että jos denialistit vain saataisiin hiljennettyä ja kaikki tunnustamaan ongelman vakavuus, kehittyvät maat (niin, ja siinä sivussa piskuinen Suomi, solidaarisuuden vuoksi) leikkaisivat päästöjään puoleen ja maapallo pelastuisi.

Mutta kuten tämä vanha Tekniikan Maailman juttukin osoittaa, niin loogista ja suoraviivaista ihmiskunnan kehitys ei varmasti tule olemaan.

Snowden voi vielä kolkutella Suomenkin portteja

Kun tietovuotaja Edward Snowden jäi jumiin Moskovaan, ainakin vihreät nuoret (ja muutama vanhempikin) ehdottivat turvapaikan myöntämistä hänelle Suomesta.

Snowden osoittautui paljon tulenaremmaksi kuin aluksi näytti. Tietovuotoja jatkava ex-urkkija on paitsi piikki suurvallan lihassa myös aito turvallisuusuhka. Siksi USA on valmis likaisiinkin temppuihin saadakseen hänet takaisin. Viimeksi presidentti Obama perui tapaamisen Putinin kanssa ja eilen haukkui hän Venäjää kylmän sodan termeillä. Nyt ovat kovat piipussa.

Reiluna miehenä pidetty Obama on pilannut maineensa ainakin eurooppalaisten silmissä. Venäjä saattoi olla Snowdenille tahaton valinta, mutta se osoittautui hyväksi. Vain toinen suurvalta pystyy vastustamaan Yhdysvaltoja tässä asiassa. Pienellä Suomella ei olisi mitään mahdollisuuksia.

On ihan turha jeesustella USA:n motiiveista tai oikeutuksesta. Valtiot tekevät omat lakinsa -- suurvallat erityisesti. Pääasia on, ettei Suomi joutunut myrskyn silmään ottamalla Snowdenia. Jos vihreät tai eräät demarit olisivat saaneet tahtonsa läpi, nyt olisivat pulassa niin Suomi kuin Edward Snowden itsekin.

Valitettavasti tilanne ei ole vielä ohi. Venäjä myönsi Snowdenille vain vuoden oleskeluluvan. Viimeistään ensi kesänä Snowden joutuu jälleen miettimään loppusijoituspaikkaansa. Lento ulos Venäjältä tuskin tulee kysymykseen, sillä USA voi pakottaa koneen laskeutumaan haluamaansa paikkaan. USA:lla ei ole enää mitään hävittävää tässä asiassa -- maan imago on jo kärsinyt kaiken mahdollisen.

Jos/kun Snowden joskus jättää Venäjän, hän joutuu tekemään sen maitse. Venäjän rajanaapureista Suomi tai Baltian maat lienevät houkuttelevimmat vaihtoehdot.

Hallituksen kannattaa jo henkisesti varautua siihen, että jonain päivänä Snowden kolkuttaa Vaalimaan porttia. Silloin olemme hankalassa tilanteessa.

Pidetään siis peukut pystyssä ja toivotaan, että Venäjä ja USA pääsevät keskenään sopuun Snowdenista ennen sitä. 

Hesari naisistuu, samoin sen lukijat

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla oli tänään pääkirjoitustoimittaja Annamari Sipilän kolumni otsikolla "Miksi Urpilaisen kynnet ärsyttävät". Sama teksti on nettiversiossa oli otsikoitu raflaavammin: "Urpilaisen kynnet televisiokuvissa ovat arkipäivän seksismiä". Printtilehden tekstin keskellä oli iso sitaatti: "Tätä kutsutaan arkipäivän seksismiksi".

Otsikot ja sitaatti osoittavat, että kolumnin pointti oli juuri seksismi -- ei kotimaisen työn pohtiminen, vaikka sitäkin kolumnissa sivuttiin. Sijainti pääkirjoitussivulla antoi tekstille tavallistakin enemmän näkyvyyttä -- ei mikään avustajan kyhäämä blogi.

Sipilän valitsema aihe on monille miehille vieras. Naiset eivät juurikaan puhu miehistä halventavasti julkisuudessa eivätkä tuijota rintakarvoja silloin, kun mies yrittää puhua asiaa. Tällä kertaa Sipilän teksti teki kuitenkin kärpäsestä härkäsen.

Lehdistötilaisuudesta kertovassa uutisjutussa näytettiin kerran ministerin käsiä, klo 18.15-lähetyksessä (mihin Sipilä viittasi, vaikka käyttikin sanaa "iltauutisissa"), kahdesti. Jutussa oli yhteensä 14 välikuvaa. Niissä 12 muussa näkyi lähinnä toimittajia (joista yhdellä oli muuten samanpunaiset kynnet) ja yhdessä myös huolestuneen virkamiehen naama, jota Sipilä kolumnissaan sanoi turhaan odottaneensa.

Toisin kuin Sipilä väitti, kuvaaja ei zoomannut ministerin punaisiin kynsiin. Se olisi totisesti korostanut kynsiä. Sen sijaan kuvaaja näytti kahdesti lähikuvaa ministerin käsistä. Käsiä käytetään usein välikuvina, koska puhuvat päät ovat tylsiä. Itsekin olen puhujia tai laulajia kuvatessani ottanut lähikuvia juuri käsistä (kynsilakalla tai ilman), sillä niiden elekieli kertoo jotain ihmisestä. Jälkimmäisessä välikuvassa Urpilaisen kädet liikehtivät hermostuneesti, kynnet tuskin erottuivat.

Valtakunnan kuuluisimmat kädet (mukana kynnet).

Uutisjutun kuvaajiksi mainittiin Annika Laaksonen ja Markku Rantala. Emme tiedä kumpi heistä kuvasi ministerin käsiä ja miksi. Jutun tehnyt toimittaja Jari Korkki kertoo, ettei kiinnittänyt kuviin sen suurempaa huomiota, sillä oli kiire saada juttu tiedotustilaisuudesta jo 18.15 alkavaan lähetykseen.

Katsoin uutiset (tosin vasta puoli yhdeksältä), enkä kiinnittänyt mitään huomiota ministerin punaisiin kynsiin. Nyt seuraa paljastus kaikille naisille: miehet eivät useinkaan huomaa teidän kynsiänne, meikkejänne tai vaatteitanne. Siinä mielessä kalliit voiteenne ja hoitonne menevät hukkaan. Sen sijaan toiset naiset huomaavat ne varmasti.

Mutta näin jälkeenpäin uudelleen katsottuna tottahan se on: kirkkaanpunaiset kynnet erottuvat ilman lähikuvaakin. Ne, jotka ovat kiinnostuneita kynsistä, huomasivat ne joka tapauksessa. Vastaavasti miehet panisivat alitajuisesti merkille, millaisella autolla ministeri saapui tilaisuuteen ja osa huomaisi jopa Rolexin ranteessa.

Jos valtiovarainministeri päättää käyttää kirkuvanpunaista kynsilakkaa, onko väärin huomata se? Pitäisikö teeskennellä, ettei huomaa? Jos nainen kuvaa naisministerin punaisia kynsiä ja naiskatsoja kokee sen loukkaavana, onko silloinkin kyse seksismistä?

Kynsikohu on esimerkki viestinnän naisistumisesta, joka koskee myös Hesaria. Aiemmin niin miesvaltainen toimittajakunta on naisistunut, samoin lehtien lukijat. On vain luonnollista, että naiset kirjoittavat näkökulmista, jotka he kokevat itselleen ja lukijoilleen tärkeiksi.

Vielä selvemmin tämä kävi ilmi alkuviikolla Rosa Meriläisen kolumnista Mies, älä johda naista harhaan kriittisessä lisääntymisiässä, joka sai kulmakarvani kohoamaan. Piti oikein tarkistaa, onko tämä Helsingin Sanomat vai Me Naiset.

Tällaiset aihevalinnat ja käsittelytavat ärsyttävät miehiä. Niitä pidetään osoituksena kaikkialle yltävästä viherfeminismistä ja jopa syynä lehdistön laskeviin levikkeihin.

Ei se sitä ole. Naiset ovat vain ottaneet paikkansa ja osat vaihtuvat. Vuosikymmenet lehdet ovat käsitelleet asioita miesten ja vallan näkökulmasta, seksismin ja naisten vähättelyn hyväksyen. Nyt saamme maistaa omaa lääkettämme. Tietoyhteiskunnan tullessa naiset perivät maan.

Se, että lopetamme lehtien lukemisen tai teemme toimittaja-ammatista yhtä naisvaltaisen kuin sairaanhoidosta, ei mitenkään paranna asiaa. Mutta kyllä: jos parisuhdeneuvoja alkaa tulla liian kanssa, minäkin panen tilaukseni uuteen harkintaan.

Lisäys 10.8.2013: Näköjään myös YLE Uutiset naisistuu (vaikka tämän jutun kirjoittaja onkin mies): Noora Vennamo riisui julkkisnaamionsa -- jos ei tietäisi, luulisi jutun olevan Me Naisista tai Annasta. Naistenlehtien tontilla alkaa olla tungosta, kun YLE tuottaa julkkis- ja ihmissuhdejuttuja uutisina. Pliis toimittajat, älkää unohtako meitä miehiä! ("Petteri varasti minulta ruohonleikkaamisen nautinnon" - en se minä ollut!)

Ilmastonmuutos ja neljä muuta uhkakuvaa

Tiesin ilmastonmuutoksen olevan arka aihe, mutta yllätyin silti. Joillekin ei kerta kaikkiaan sovi, että ilmastonmuutoksen virallista oppia ja tiedemiesten 97 % konsensusta kyseenalaistetaan. Se on kuin jumalanpilkkaa -- aivan kuin maapallon tulevaisuus riippuisi nyt siitä, millaista keskustelua Suomessa aiheesta käydään.

On lohdullista muistaa, ettei suomalaisten uskolla tai uskomattomuudella ole käytännössä mitään vaikutusta globaalin ilmastonmuutokseen.

Monelle tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää, miksei ilmastonmuutoksen uhkaa oteta riittävän vakavasti. Pasi Toiviainen väittää kirjoituksessaan tämän johtuvan denialisteista, jotka saavat liikaa julkisuutta ja estävät "oikealla" tiedolla vaikuttamisen.

Epäilen hänen olevan väärässä. Vaikka viimeinenkin epävarmuus poistuisi ja kaikki olisivat yhtä mieltä ilmastonmuutoksen haitallisuudesta, se ei saisi meitä pudottamaan päästöjä vaaditulla 50 prosentilla. Omien tekojen suhde tulevaan kehitykseen on liian epämääräinen ja aikajänne liian pitkä, jotta se ohjaisi tavallisia ihmisiä. Emme halua luopua yksityisautoilusta, kesämökeistä tai halvoista ulkomaanmatkoista -- eiväthän niin tee edes ne, jotka nyt äänekkäimmin saarnaavat muutoksen välttämättömyydestä.

Emme luovu tupakasta, vaikka tiedämme sen voivan tappaa. Juomme alkoholia sen haitoista huolimatta. Ajamme autolla ylinopeutta ja liian pienellä turvavälillä, vaikka vaarannamme siinä koko perheen. Pelkkä tietoisuus ei takaa toimintaa. Turha syyttää tästä denialisteja.

On muitakin syitä, miksi ilmastonmuutoksen äänekkäimmät varoittajat herättävät huolen sijaan lähinnä ärtymystä.

Ensinnäkin ennusteiden muuttuminen. Oli helppo uskoa ilmastonmuutokseen kun Suomessa oli leutoja talvia. Kylmyys ja lumi piti lisätä ennusteisiin jälkikäteen -- tai ainakin sellainen vaikutelma jäi. Uskottavinta olisi tehdä ennuste, joka osoittautuisi ajan myötä paikkansapitäväksi ilman jatkuvaa säätämistä.

Toiseksi juuri tämä on vaikeaa, koska järjestelmässä on rajattomasti muuttujia emmekä tunne niitä kaikkia. Epävarmuuksien ohittaminen tai kuittaaminen denialistien propagandana ei lisää uskottavuutta.

Kolmanneksi maapallon lämpötila vaihtelee luonnollisista syistä. Todellinen ympäristökatastrofi koettiin 10 000 vuotta sitten, jolloin paksu jääpeite tappoi Suomesta kaiken elämän. Lähihistoriasta löytyy vastaavasti nykyistä lämpimämpiä jaksoja. Jos tuleva ilmastonmuutos tarkoittaisi viilenemistä, olisimme huolissamme viljelyalan kaventumisesta, ruuantuotannon vähenemisestä, lämmityskustannusten noususta, liikenteen vaikeutumisesta, eliölajien kuolemisesta kylmään jne. Maapallon pitäisi pysyä täysin stabiilina, jotta kaikki ilmastouhkat poistuisivat. Ja se on fysikaalisesti mahdotonta.

Neljänneksi maailmanlopun ennustajia on ollut aina ennenkin. Muistan, miten 1970-luvulla luin huolestuneena Rooman klubin raporttia. Kaikki skenaariot (jotka oli laadittu oikein tietokoneella!) osoittivat, että maailma tuhoutuu vuoden 2000 tienoilla ylikansoitukseen tai raaka-aineiden loppumiseen. Jos silloisia tiedemiehiä olisi uskominen, olisimme kaikki jo kuolleita.

Viidenneksi -- ja nyt on pakko olla ihan rehellinen -- en ihan ymmärrä, miksi juuri lämpötilan nousu olisi se kaikkein vakavin ympäristöuhka? Maapallo on sopeutunut lämmönvaihteluihin ennenkin. Toiset lajit runsastuvat, toiset häviävät. Äärimmäiset sääilmiöt lisääntyvät, maanviljely siirtyy paikasta toiseen. Pahimmassa tapauksessa miljoonat ihmiset joutuvat jättämään kotinsa ja etsimään uutta elintilaa.

Ikävää, mutta tuskin maailmanloppu. Itse olisin enemmän huolissani niistä uhkakuvista, jotka jäävät loputtoman ilmastoväittelyn vuoksi taka-alalle. Esimerkiksi merien ylikalastaminen tai ravintoketjujen saastuttaminen muovijätteellä ovat ilmiöitä, joihin luonto ei ehkä sopeudu lainkaan. Miljoonat kiinalaiset voivat joutua muuttamaan saastumisen vuoksi, kävi ilmaston kanssa miten tahansa. Onko ylikorostunut ilmastonmuutoskeskustelu tehnyt karhunpalveluksen tulevaisuudelle?

Vihreän langan toimittaja Sammeli Heikkinen nimitti edellistä kirjoitustani "hupsuksi" ja valitti, ettei journalismi ymmärrä ilmastonmuutosta eikä sen vaikutuksia. En minäkään. Ja kuitenkin Ilmatieteen laitos järjestää toimittajille ilmastonmuutoskoulutusta. Harvaa journalismin kohdetta kohdellaan näin hyvin.

Heikkinen väitti minun määritelleen ilmastomuutoksen uskonnoksi, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Etsin vain yhtäläisyyksiä niiden väliltä ja löysin enemmän kuin odotin.

Sen sijaan haluan jakaa Heikkisen linkittämän tiedemiesten vetoomuksen tulevaisuuden puolesta. Tässä paperissa ilmastonmuutos on vain yksi viidestä huolenaiheesta. Siinä on realismia niillekin, jotka pelkäävät denialistien syöksevän maapallon ilmastokatastrofiin.

Uskossa ilmastonmuutokseen

Nyt ei saa pillastua, vaikka aionkin etsiä yhtäläisyyksiä ilmastonmuutoksen ja kristinuskon välillä. Itse ilmastonmuutoksen todellisuuteen tai syihin en ota kantaa (en liioin kristinuskoon). Riittää kun totean, että kasvihuoneilmiö on sinällään tuttu ilmiö ja selityksenä looginen.

Kiinnostukseni heräsi, kun satuin näkemään viikko sitten 29.7.2013 A-studiossa Ville Niinistön haastattelun siitä, miten Suomi pyrkii torjumaan ilmastonmuutosta lainsäädännöllään, vaikka joidenkin tutkimusten mukaan lämpeneminen on pysähtynyt (ainakin tilapäisesti). Hieman kärjistettynä Niinistön kanta tuntui olevan, että "uskon tieteeseen, mutta vain sellaiseen joka osoittaa ilmaston lämpenevän".

A-studion väite lämpenemisen loppumisesta tuli monelle yllätyksenä ja aiheutti sosiaalisessa mediassa pienoisen myrskyn. "Ilmastojihadistit" syyttivät YLEä teollisuuden propagandan edistämisestä. Lopulta toimittaja Matti Virtanen kirjoitti vastineen nettiin ja kommentoi syytöksiä.

Sekä ilmastonmuutos että uskonto käsittelevät asioita, joita ei voi nähdä. Nimensä mukaisesti niihin on vain uskottava. Kumpikin vaatii ihmistä tekemään parannuksen, muuten tulee maailmanloppu. Viis siitä, että yksi Kiinan tehdas tuottaa yhtä paljon päästöjä kuin koko Suomi -- juuri meidän on omalla kohdallamme tehtävä parannus. Ilmastonmuutoksessa vääräuskoisille on varattu oma termikin: denialisti.

Uskonto on yhteisöllinen kokemus. Olisi vaikea kuulua vihreään puolueeseen uskomatta ilmastonmuutokseen. Uskovaisen pitää pyrkiä hyveelliseen elämään, vaikka arkipäivässä tuleekin jatkuvasti rikottua ohjeita vastaan. Ilmastouskovaisen synti on kuluttamista ja tarpeettomia CO2-päästöjä. Kukaan ei ole täydellinen.

Ympäristötietoiset tapaavat toisiaan kokouksissa ja osallistuvat marsseille, joilla lujitetaan yhteistä uskoa. Ennen marsseilla huudettiin "päästöt alas - lumet takas!", mutta sitten talvet muuttuivat kylmiksi ja lumisiksi jolloin teoriaa piti säätää. Ilmaston lämpeneminen ei tarkoitakaan talvien lauhtumista vaan Suomessa voi käydä jopa päinvastoin.

Nyt oppisisältöä on pitänyt säätää uudelleen. Sekin, ettei lämpötila muutu kumpaankaan suuntaan, voi olla todiste ilmastonmuutoksesta.

Uskonnolla on sama ongelma. Miksi arkipäivän tapahtumat ovat ristiriidassa opin sisällön kanssa? Miksi hyvä Jumala sallii sodat, onnettomuudet ja henkilökohtaiset tragediat?

Tarvitaan tulkkeja, jotka selittävät näennäiset ristiriidat uskossa oleville. Tarvitaan guruja, jotka tietävät totuuden. Ilmastonmuutoksen alalla heitä ovat paitsi tiedemiehet myös Osmo Soininvaaran kaltaiset luotettavat ja vaikutusvaltaiset mediapersoonat.

Soininvaaran vastine on nimeltään "A-studion uutisankka ei valitettavasti ole totta". Asiasisällön muuttumatta otsikko voisi olla toinenkin. Nyt siihen sisältyy ajatus, että Soininvaara tietää itse totuuden ja että ohjelmassa siteerattujen tiedemiesten kanta on pelkkä uutisankka.

Ilkeämieliset väittävät, että koko ilmastonmuutos nousi otsikoihin sen jälkeen, kun sosialismi oli kaatunut eikä siihen voinut enää uskoa. En ota kantaa, mutta selvästikin ihmisellä on tarve uskoa johonkin tärkeään, näkymättömään ja elämää suurempaan. Yhteisöllinen kilvoittelu tätä päämäärää kohti antaa elämälle tarkoituksen ja johtaa täyttymykseen. Ihminen on tunne- eikä järkiolento.

Vielä kerran: ilmastonmuutos voi hyvin johtua ihmisen toimista ja olla totta. Ainakin tiedemiesten enemmistö on sitä mieltä ja enemmistö on yleensä oikeassa. Mutta se ei saa johtaa toisinajattelijoiden pilkkaamiseen eikä kritiikin kieltämiseen. Tiede ja uskonto eroavat toisistaan juuri siinä, että tieteen sisältö muuttuu koko ajan. Ja mitä enemmän tiedämme, sitä vähemmän uskonnolle jää tilaa.