Kiasma ei ole enää mitään

Mitä yhteistä on kotitalouksilla ja kulttuuriväellä? Ainakin se, että molemmat haluavat aina jotain uutta. Vanha matkapuhelin, taulu-tv tai mp3-soitin eivät ole enää mitään. Pitää saada uusin malli. Vasta se lunastaa kaikki odotukset ja palkitsee ostajan rajattomalla tyydytyksellä.

Moni tuntuu unohtaneen, että 15 vuotta sitten Suomeen valmistui pitkän odotuksen ja riitelyn jälkeen nykytaiteen museo. Kiasman tarpeellisuudesta, sen arkkitehtuurista ja sijainnista käytiin aikoinaan vähintään yhtä värikäs keskustelu kuin Guggenheimista nyt. Kiasmasta vaadittiin kansanäänestystä (valtuusto tyrmäsi aloitteen äänin 70-12 kesäkuussa 1994) ja museon sijoittamista ahtaalle tontille Mannerheimin patsaan viereen vastustettiin kansanliikkeen voimin.

Museo myytiin kansalle lupaamalla, että valmistuttuaan talo palvelee laajasti maamme kulttuurielämää, nostaa Suomen kansainvälistä arvostusta ja houkuttelee ulkomaisia turisteja katsomaan näyttävää rakennusta.

Nyt Kiasma ei ole enää mitään, pitäisi saada Guggenheim. Vasta SE olisi jotain. Vasta Guggenheim tekisi Suomesta kansainvälisen menestyjän.

Kiasma valmistui vajaat 14 vuotta sitten toukokuussa 1998. Uteliaita kävijöitä riitti vuoden verran, sen jälkeen kiinnostus on hiipunut. Rakennus, saati sitten sen näyttelyt, eivät ole vuosiin herättäneet otsikoita tai laajempaa keskustelua.

Se on harmi. Tunnen piston sydämessäni siitä, että käyn Kiasmassa yhtä harvoin kuin muutkin. Viime syksyn afrikkalaisen nykytaiteen näyttely oli hieno, Mary Sibanden Hallitsija suorastaan upea.

Siitä huolimatta näin espoolaisena tuntuu, että Kiasma on likipitäen unohdettu siihen Musiikki- ja Sanomatalojen väliin. Ajankohtaisessa Guggenheim-keskustelussa Kiasmaa ei ole mainittu käytännössä lainkaan, ja uusi museo todennäköisesti vähentäisi Kiasman kiinnostavuutta entisestään.

Kiasman tiimoilta aikoinaan käyty väittely palautui mieleeni, kun kaivoin Hesarin arkistosta vanhoja juttuja 1990-luvulta (Kiasman nimi oli muuten aluksi Chiasma):

"Voimme valmistautua siihen, että tämä amerikkalaisen arkkitehdin työ tulee vetämään tänne mielenkiintoa, joka sitten kohdistuu myös suomalaiseen arkkitehtuuriin", Lipponen sanoi.... "Pelkkä bisnes-city ei riitä tekemään Helsingistä sitä aluekeskusta, jollaisen haluamme tästä kaupungista tehdä." (Peruskiven muuraus 11.5.1996)

Menneisyyden arvot eivät saa siirtää Nykytaiteen museota. Seuratessa keskustelua Nykytaiteen museosta voisi saada sen käsityksen, että Suomen kansan syvät rivit ovat nousseet vastustamaan suunnitelmaa... Minua huolestuttaa kaupungin, kaupunkikulttuurin ja suomalaisen kulttuurin muumioituminen jos menneisyyden arvojen annetaan estää nykyisen ja tulevan. (Mielipide 15.6.1994)

Arkkitehdin maailmanmaine tuo julkisuutta Suomellekin. Suomessa saattaa välillä unohtua se suuri kansainvälinen arvostus, jota Steven Hollin arkkitehtuuri maailmalla nauttii. Hänen kaikkiin aisteihin vetoava, fenomenologinen lähestymistapansa on ajankohtainen... Hollin suuri maine on tuonut oheistuotteena julkisuutta Suomellekin, kun kansainvälinen arkkitehtuurilehdistö julkaisee kilvan hänen teoksiaan, joukossa ajankohtaisena suunnitelmana Helsingin Nykytaiteen museo. (Kulttuuri 5.6.1994)

"Voiko käydystä keskustelusta aistia myös jonkinasteista ulkomaalaispelkoa? Rakennustaiteen museon käynnistämä kampanja amerikkalaisvoittajan ehdotuksen arkkitehtuuria vastaan on yllättävää... Suomen, myös arkkitehtuurin, on antauduttava vuorovaikutukseen kansainvälistyvän maailman kanssa. Rakentamalla pääkaupunkiimme keskeiselle paikalle nykykulttuurin keskuksen, jossa suomalainen ja ulkomainen taide kohtaavat, muovaamme Helsingistä kulttuurisesti täysipainoista pääkaupunkia." (Mielipide 17.9.1993)

Miten nämä kuulostavatkin niin tutuilta? Kiasman sijaan voisi yhtä hyvin vaihtaa Guggenheimin. Olisiko siis Guggiksella edessään Kiasman kohtalo?

Kirjoitukseni on samalla vastaus Jan Vapaavuorelle, joka Uuden Suomen kolumnissaan (Guggenheim vai sinivalkoista makkaraa?) muistutti töölöläisten vastustaneen kaikkia rakennushankkeita, mutta onneksi ne oli silti rakennettu. Totta -- useimpia rakennushankkeita on vastustettu, mutta yhtä usein niihin ladatut odotukset ovat jääneet toteutumatta. Odotukset vain tapaavat unohtua yhtä nopeasti kuin kritiikkikin.

Olisiko liikaa vaadittu, että saatuaan lyhyessä ajassa oopperatalon, musiikkitalon ja Kiasman kulttuuriväki olisi edes hetken aikaa tyytyväinen? Voisimme opetella hyödyntämään nykyisiä kulttuurilaitoksia uusien haikailun sijaan. Todellinen kulttuuri rakentuu olemassa olevien rakennusten hyödyntämiseen, ei uusien haikailuun.