Oispa vaali ainainen

Näinä päivinä kansalaisia hemmotellaan. Kaduilla ja ostoskeskuksissa on jos jonkinlaista vaalitelttaa, joissa tarjotaan kahvia, karkkia ja makkaraa - ilmaiseksi tietenkin. Tänään eräs ehdokas jakoi jopa meetwurstipaketteja, joihin oli niitattu kiinni henkilön vaalimainos.

Oispa vaali ainainen, niin elämä tulisi halvaksi!

Maallisen hyvän lisäksi kansalaisella ei ole pulaa ystävistä. Olen seurannut, miten ministerit tulevat tilaisuuksiin ja kuuntelevat nöyrän kärsivällisesti kansalaisten kertomuksia. Ja niitä riittää. Viikolla näin miehen, jolla oli mukanaan kaksi täyteen kirjoitettua paperia ja monta numeroitua kohtaa mm. verotuksen epäoikeudenmukaisuudesta. Ministeri kuunteli kaiken ja kommentoi.

On jotain hienoa siinä, että vielä eilen Brysselin EU-pöydässä istunut ministeri seisoo tänään pienen eteläsuomalaisen paikkakunnan ostoskeskuksessa ja kuka tahana voi tulla puhumaan hänelle. Niin ikään hienoa on se, ettei Suomessa tarvita turvamiesten armeijaa ministerin ympärille. Vain tärkeimmillä ministerillä on mukanaan turvahenkilö, ja hänkin seisoo yleensä taustalla.

Me ehdokkaat emme toivo vaalien jatkuvan yhtään pidempään kuin on pakko. Kun on seissyt monta tuntia +2 asteen tihkusateessa ja tuulessa jakamassa esitteitä sekä kuunnellen ihmisten murheita tietää tehneensä oikeaa työtä. Varsinkin kun on sunnuntai.

Olen huomannut, että moni kansalainen kaipaa ensi sijassa kuuntelijaa. Joku saattaa puhua kymmenenkin minuuttia yhteen menoon. He eivät odota vastausta eivätkä halua kysyä mitään -- riittää, että joku kerrankin kuuntelee heitä. Joku, jolla he uskovat olevan valtaa asioiden muuttamiseen.

Tarinoista ymmärtää, miten paljon Suomessa on vähäosaisia ja niitä, jotka ovat jääneet osattomaksi 2000-luvun talouskasvusta. Sairaudet, työttömyys, sosiaalietuuksien pienuus, harmaa talous ja Wahlroosin miljoonatuet esiintyvät monen puheissa. Rivikansalaisen asema viranomaisten pyörityksessä on heikko. Monia ärsyttää myös se, että maahanmuuttajat saavat parempia tukia ja parempaa palvelua kuin he itse.

Kolme esimerkkiä eilisestä Hyvinkään torin tilaisuudesta:

Mieshenkilö kertoi eläkkeensä nouseen vuoden alussa kokonaista 29 senttiä. Hän pohti, mihin investoisi näin suuren summan ja valitti taitetusta indeksistä. Mies kertoi kiertäneensä työn vuoksi 126 eri maassa, eikä enää halunnut liikkua Hyvinkäältä mihinkään -- paitsi Ouluun, vanhaan kotikaupunkiinsa, johon hän aikoi vielä palata.

Närkästynyt naishenkilö kertoi, miten vaikeaa työhaluisten nuorten on nykyään löytää töitä. Hän oli itse tehnyt pitkän työuran, aloittanut jo nuorena, ja nyt hänen oma tyttärensä oli muuttanut omaan asuntoon. Tytär oli saanut toimeentulotukea runsaat 200 euroa kuussa. Joulun alla äiti oli siirtänyt tytön tilille 100 euroa lahjarahaa. Sosiaaliviranomaiset seurasivat tilin käyttöä (viis pankkisalaisuudesta) ja olivat vähentäneet saman summan maksamistaan avustuksista. Kun äiti oli soittanut sosiaalitoimistoon, häntä oli neuvottu ensi kerralla antamaan setelit suoraan käteen.

Äiti oli syystäkin vihainen. Hän oli tehnyt tuen alentamisesta valituksen, mutta ei ollut vielä kahden viikon odotuksen jälkeen saanut vastausta. Hän uhosi hakevansa sata euroa takaisin virastolta vaikka pyssyn kanssa.

Jos jollain tämän lukevalla on suhteita Hyvinkään sosiaalitoimistoon, kysykää mihin tällainen menettely perustuu ja kertokaa minullekin. Ennen kaikkea kertoaa se naiselle. Tiedätte varmaan, kenestä on kyse.

Kolmas nainen oli 77-vuotias. Elämän koettelemukset olivat jättäneet hänen kasvoilleen syvät uurteet. Ymmärrys oli kuitenkin kirkas ja hänkin oli vihainen. Hyvin vihainen. Hän halusi tietää, miksei yksikään ehdokas ole puhunut näissä vaaleissa vammaisten puolesta. Hänen 52-vuotiaan poikansa vammaistukea oli leikattu vuoden alussa 100 eurolla. Pojan asioiden hoitaminen vaati jatkuvaa liikkumista Helsinkiin ja maakuntiin, jonne ilman autoa oli vaikea päästä.

Pojan isä oli kuollut nuorena sydänkohtaukseen vetäessään venettä rannalle. Nyt sukua oli kohdannut uusi tragedia: tyttären poika oli saanut armeijassa streptokokki-bakteerin, joka oli johtanut käsien ja jalkojen amputointiin (tietääkö joku, onko tällaista todella tapahtunut? En muista nähneeni uutista asiasta).

Nainen halusi tavata pääministeri Kiviniemen kertoakseen tilanteestaan, mutta moitti tätä liian nuoreksi. Alle 40-vuotiaalla ei ole sitä elämänkokemusta, mitä vastuulliseen päätöksentekoon vaaditaan. Valmius on erityisen puutteellinen silloin, kun kokemusta oikeista töistä ei ole.

Ehkä nainen oli oikeassa. Eduskuntaan toivotaan kovasti nuoria, aivan kuin se olisi itsetarkoitus. Mutta onko se viisasta? Pitäisikö edustajilla pikemminkin olla ala-, ehkä jopa yläikäraja?


On selvää, etteivät nämä tarinat kuvasta koko Suomen tilannetta. Ne, joilla menee hyvin, eivät tule toreille valittamaan. Mutta ajattelemisen aihetta ne antavat meille jokaiselle. Ne auttavat myös ymmärtämään, miksi vaaleissa odotetaan suuria muutoksia.

-- seuraa Twitterissä, fanita Facebookissa