Poliisi tekee murron

Parhaillaan eduskunnan käsittelyssä on pakkokeinolain uudistus, joka antaisi poliisille oikeuden asentaa salaa epäiltyjen koneille vakoiluohjelmia.

Asentaminen voisi tapahtua esimerkiksi niin, että poliisi lähettää epäillylle sähköpostiviestin, jonka liitetiedostoon on piilotettu salakuunteluohjelma. Samaa kikkaa käyttävät pankkitunnuksia ja salasanoja urkkivat verkkorikolliset.

Poliisi voisi ujuttaa haittaohjelman epäillyn koneelle myös paikallisesti, jos saa sen hetkeksi haltuunsa. Osana peitetoimintaa poliisi voisi tekeytyä epäillyn ystäväksi tai vaikka tietokonehuollon edustajaksi.

Oli keino mikä tahansa, se merkitsisi käytännössä luvatonta koneelle tunkeutumista. Siis tietomurtoa.

Ajatus poliisihakkereista kuulostaa vieraalta ja pelottavaltakin. Tietomurto-oikeus on lisätty laajaan lakiuudistukseen kaikessa hiljaisuudessa. On kai laskettu sen varaan, ettei kukaan kansanedustajista huomaa puuttua tällaiseen teknisluonteiseen yksityiskohtaan. Lisäksi pakkokeinoja käytetään vain vakavia rikoksia tutkittaessa, joista epäillyt yleensä osoittautuvat myös syyllisiksi.

Jo nykyisten pykälien nojalla poliisi voi kuunnella puheluita, seurata nettiliikennettä, asentaa salakuuntelulaitteita kotiin ja autoon sekä harjoittaa peitetoimintaa. Esimerkiksi Ulvilan murhatutkinnan yhteydessä poliisi tekeytyi epäillyn miesystäväksi. Periaatteessa oikeus asentaa vakoiluohjelma epäillyn koneelle on vain tekninen laajennus nykyiseen salakuuntelu- ja puhelinkuunteluoikeuksiin. Mutta erojakin on.

Perinteisessä kuuntelussa voidaan seurata vain osaa ihmisen toiminnasta. Pääsy tietokoneelle avaa ikkunan koko henkilökohtaiseen elämään: viestintään, raha-asioihin, henkilökohtaisiin tiedostoihin, vain kavereille tarkoitettuihin Facebook-päivityksiin. Tiedostojen suojaksi asetetut salasanat menettävät merkityksensä. Epäillyn elämää voi lukea kuin avointa kirjaa.

Totta, harva rikollinen elää näin aktiivisesti verkossa. Mutta me nettiaktiivit olemme edelläkävijöitä ja on vain ajan kysymys, milloin muut seuraavat perässä. Lopulta rikollisetkin tekevät niin.

Kun arkipäiväinen toiminta ja henkilökohtainen elämä siirtyvät nettiin, kaikkea voi valvoa täydellisesti seuraamalla koneen käyttöä.

Poliisin perinteiset valvontakeinot liittyvät siihen, mitä epäilty tekee. Vakoiluohjelmalla selviää, mitä epäilty ajattelee. Tässä on iso periaatteellinen ero

On helppo keksiä erilaisia uhkakuvia siitä, miten vakoiluoikeutta tullaan jatkossa laajentamaan yhä pienempiin rikoksiin. Mutta ei nyt lähdetä sille tielle vaan pohditaan asiaan liittyviä käytännön ongelmia. Vakoiluoikeus on nimittäin melkoinen matopurkki.

Monella meistä on useita tietokoneita. Mihin koneeseen ohjelma asennetaan? Entä jos epäilty surffaa ja lukee sähköpostiaan kännykällä? Entä jos hänellä on tietokoneessaan Linux tai Macintosh? Tai levylle asennettu salausohjelma, jota poliisi ei pysty ohittamaan? Entä jos tieto ohjelmasta leviää ja myös rikolliset oppivat seuraamaan toisiaan sen avulla?

Mitä tekevät F-securen kaltaiset virustorjuntayhtiöt? Pitääkö niiden jättää vakoiluohjelma löytämättä, jotta poliisin valvonta ei paljastu? Entä jos joku kuitenkin havaitsee ohjelman, ottaa sen talteen ja lähettää henkilölle, jota haluaa itse vakoilla?

Asiassa voi nähdä viittauksen myös tuleviin pilvipalveluihin. Jonain päivänä tiedostot ja sähköpostit ovat pilvessä, jolloin poliisi tarvitsee vain salasanan ja käyttäjätunnuksen voidakseen penkoa niitä kaikessa rauhassa tarvitsematta edes poistua KRP:n konttorilta.

Nykyisillä valvontakeinoilla ei voida urkkia salasanaa, koska se välitetään suojatulla https-yhteydellä ulkomaiseen pilvipalveluun. Lakimuutoksen jälkeen poliisi voisi kaapata salasanan suoraan epäillyn koneelta ja sen jälkeen tehdä kotietsinnän (öh, pilvietsinnän?) tiedostoihin. Tähänkö lailla pyritään?

Toivottavasti eduskunta jaksaa keskustella asiasta eikä takerru pelkästään reaalimaailmaa koskeviin pykäliin. Verkkomaailman sääntelyn merkitys kasvaa kuitenkin nopeasti ja siksi nyt tehtävillä päätöksillä on kauaskantoiset seuraukset.