Nykyiset tekijänoikeudet johtavat helposti kohtuuttomiin tilanteisiin. Siitä tuli tänään taas omakohtainen kokemus.
Suvun historiaa tutkiessani olisin halunnut etsiä lisätietoja Tampereen Teiskossa lähes 90 vuotta sitten tapahtuneesta surmatyöstä. Kaikkien tutkijoiden (ja muidenkin) iloksi vanhoja sanomalehtiä voi selata netin kautta.
Siis nimenomaan vanhoja. Kansalliskirjaston historiallinen sanomalehtiarkisto kattaa kaikki Suomessa vuosina 1771-1890 ilmestyneet sanomalehdet, yhteensä noin 800 000 sivua.
Valitettavasti arkisto tosiaan loppuu vuoteen 1890. Sitä uudempia lehtiä ei digitoida tekijänoikeussyistä. Artikkelin kirjoittajalla on tekstiinsä tekijänoikeus, joka on voimassa vielä 70 vuotta kirjoittajan kuoleman jälkeen. Läheskään kaikissa vanhoissa lehdissä ei ole edes mainittu tekijää, saati että hän (tai hänen perikuntansa) olisi odottanut saavansa tekstistä jotain etua vielä sata vuotta myöhemmin.
Sanomalehtitekstin nykyinen tekijänoikeuskäsite on täysin kohtuuton ja suorastaan haitallinen. Se estää arkistojen avaamisen nettikäyttäjille. Kaupallisesti kyse on sen verran marginaalisesta asiasta, etteivät lehdet itse lähde digitoimaan saati myymään lukuoikeuksia numeroihin, joilla on ainoastaan historiallista arvoa.
Tekijänoikeuden pitäisi suojella yhteiskunnan kokonaisetua. Nyt suoja on lähinnä teoreettinen, mutta kärsijöitä on lukuisia - historia ja yhteiskunta niistä ensimmäisinä. Sovellettavat tekijänoikeusperiaatteet on luotu aikoinaan ihan muita tarkoituksia varten.
Ainakin tältä osin kannatan lämpimästi työsuhdetekijänoikeuden lieventämistä.
Ajatuksia ja havaintoja digitaalisesta maailmasta. Webissä Petteri Järvinen Oy. Seuraa myös Twitterissä @petterij ja Instassa petterijj.
Linkit
▼
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
perjantai 18. syyskuuta 2009
Alkuperäistä parempi nettiradio
Sana "nettiradio" herättää mielikuvan heikkotasoisesta äänestä, jota viitsii juuri ja juuri kuunnella pc:n kaiuttimista, jos oikeaa radiota ei ole saatavilla.
YLE on jo vuoden päivät lähettänyt Radio 1 -kanavansa ohjelmaa netissä tavallista radiolähetystä paremmalla laadulla. Jos tästä on jotain tiedotettu, asia on mennyt itseltäni aivan ohi. Löysin palvelun sattumalta.
Idea on yksinkertainen: netin kautta voidaan lähettää pakattua ääntä paremmalla laadulla kuin mitä analoginen FM-radiotekniikka mahdollistaa. Kuinka paljon paremmalla ja voiko pakattua ääntä alunperinkään verrata pakkaamattomaan analogiseen ovat kysymyksiä, joihin en ota kantaa. Ääni kuulostaa oikein hyvältä, ja se riittää.
Asialla on merkitystä siksi, että YLE tuhlaa digi-tv:n bittivirtaa klassisen radion lähetyksiin, joilla on todennäköisesti hyvin vähän kuulijoita. Radio 1 -kanava on jäänyt väliinputoajaksi, vaikka siellä lähetetään mm. suoria konserttilähetyksiä, kuunnelmia ja esimerkiksi Tuomas Enbusken suosittu keskusteluohjelma. Vähänkin heikommassa kentässä analogisen vastaanottimen ääneen tulee kohinaa ja muita häiriöitä.
Internet-jakelu on osoittautumassa muutama vuosi sitten lopetetun digiradion seuraajaksi. Hyvä niin.
Jutussa on pari pientä ongelmaa. Ensinnäkin bittivirta on wma-pakattua, joten sen kuuntelu muilla kuin Windows-laitteilla voi olla vaikeaa. Ylen viestinnästä kerrottiin, että tarkoitus on jatkossa siirtyä korkean bittivirran mp3-pakkaukseen, joka soisi kaikissa laitteissa.
Toinen ongelma on siinä, etteivät virallist linkit yleensä toimi:
YLE Radio 1 normaalilaadulla
YLE Radio 1 paremmalla hifi-laadulla
Onneksi sentään linkki mms://195.248.86.134/liveyler1hifi?MSWMExt=.asf on toiminut joka kerta asiaa kokeillessani.
Asiasta on jotain keskustelua Ylen sivulla.
Kannattaa hyödyntää paremman kuuntelun mahdollisuus. Ylipäätänsä radio on parasta YLEä, parasta julkista palvelua. Television puolella YLEn tarjonta menee turhan paljon päällekkäin mainosrahoitteisten kanavien kanssa. Radiossa tilanne on toinen: YLEn tarjonta eroaa kuin yö ja päivä kaupallisten kanavien lässytyksestä.
YLE on jo vuoden päivät lähettänyt Radio 1 -kanavansa ohjelmaa netissä tavallista radiolähetystä paremmalla laadulla. Jos tästä on jotain tiedotettu, asia on mennyt itseltäni aivan ohi. Löysin palvelun sattumalta.
Idea on yksinkertainen: netin kautta voidaan lähettää pakattua ääntä paremmalla laadulla kuin mitä analoginen FM-radiotekniikka mahdollistaa. Kuinka paljon paremmalla ja voiko pakattua ääntä alunperinkään verrata pakkaamattomaan analogiseen ovat kysymyksiä, joihin en ota kantaa. Ääni kuulostaa oikein hyvältä, ja se riittää.
Asialla on merkitystä siksi, että YLE tuhlaa digi-tv:n bittivirtaa klassisen radion lähetyksiin, joilla on todennäköisesti hyvin vähän kuulijoita. Radio 1 -kanava on jäänyt väliinputoajaksi, vaikka siellä lähetetään mm. suoria konserttilähetyksiä, kuunnelmia ja esimerkiksi Tuomas Enbusken suosittu keskusteluohjelma. Vähänkin heikommassa kentässä analogisen vastaanottimen ääneen tulee kohinaa ja muita häiriöitä.
Internet-jakelu on osoittautumassa muutama vuosi sitten lopetetun digiradion seuraajaksi. Hyvä niin.
Jutussa on pari pientä ongelmaa. Ensinnäkin bittivirta on wma-pakattua, joten sen kuuntelu muilla kuin Windows-laitteilla voi olla vaikeaa. Ylen viestinnästä kerrottiin, että tarkoitus on jatkossa siirtyä korkean bittivirran mp3-pakkaukseen, joka soisi kaikissa laitteissa.
Toinen ongelma on siinä, etteivät virallist linkit yleensä toimi:
YLE Radio 1 normaalilaadulla
YLE Radio 1 paremmalla hifi-laadulla
Onneksi sentään linkki mms://195.248.86.134/liveyler1hifi?MSWMExt=.asf on toiminut joka kerta asiaa kokeillessani.
Asiasta on jotain keskustelua Ylen sivulla.
Kannattaa hyödyntää paremman kuuntelun mahdollisuus. Ylipäätänsä radio on parasta YLEä, parasta julkista palvelua. Television puolella YLEn tarjonta menee turhan paljon päällekkäin mainosrahoitteisten kanavien kanssa. Radiossa tilanne on toinen: YLEn tarjonta eroaa kuin yö ja päivä kaupallisten kanavien lässytyksestä.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Paperiton toimisto taas askeleen lähempänä
Ajatukselle paperittomasta toimistosta on naurettu kohta 20 vuoden ajan. Itse olen aina uskonut sen toteutumiseen. Halvat pikkutulostimet ja digikamerat ovat lisänneet paperinkulutusta, mutta se on ollut tilapäistä. Pitkän ajan trendi on laskeva.
Käyttäjät rakastavat paperia, mutta heidän mielipidettään ei kysytä. Tiedon sähköinen jakelu on nopeuden ja kustannustehokkuuden kannalta niin ylivoimaista paperiin verrattuna, että paperittoman toimiston toteutuminen on vain ajan kysymys.
Oikeastaan se on jo tapahtunut. Valtaosa yritysten informaatiosta jaellaan ja käsitellään sähköisessä muodossa. Paperimuodossa siirretään lähinnä markkinointimateriaalia ja erilaisia lehtiä. Digikuvat ovat oma lukunsa, mutta niitä harvemmin käsitellään työpaikalla. Niissäkin moni on valmis katselemaan kuvia tietokoneen ruudulta, televisiosta tai videotykillä.
Juuri ilmestynyt Helsingin kaupungin ympäristöraportti kertoo kehityksen suunnan. Helsingin kaupunki onnistui viime vuonna kääntämään paperinkulutuksen selvään laskuun: kulutus oli 2905 arkkia henkilöä kohti, mikä oli lähes -20% edellisvuoteen verrattuna.
Neljännes pudotuksesta selittyy kaupungin digipainon toiminnan lopettamisesta, jonka vuoksi painotöitä on ulkoistettu. Raportissa kerrotaan, että uusien tietojärjestemien käyttöönotto vähensi osaltaan paperin kulutusta. Juuri näin sen pitäisi mennäkin: kun tieto liikkuu sähköisesti, kaikki hyötyvät ja säästöä syntyy.
No, aivan kaikki eivät sentään hyödy: paperitehtaat ovat ymmärrettävästi vaikeuksissa. Mutta sen ei pitänyt tulla kenellekään yllätyksenä. Paperittomaan toimistoon siirtyminen merkitsee väistämättä sitä, että paperia kulutetaan vähemmän.
Toisaalta 2905 arkkia jokaista työntekijää kohti on edelleen posketon määrä - se merkitsee yli 10 aanelosta jokaisena työpäivänä, vaikka luvussa ovat mukana niin siivoojat kuin keittäjätkin (sikäli kuin kaupungin palkkalistoilla enää on tällaisten töiden tekijöitä).
Ympäristöraportissa on myös kiinnostava kuvaaja paperinkäytön kehityksestä. Se on ollut aaltoliikettä niin, että vuosina 1996-2000 kulutus kasvoi tasaisen voimakkaasti, kääntyi sitten 2000-2004 laskuun, 2004-2006 taas nousuun ja nyt luvuissa oli koko graafin jyrkin pudotus. Ilmeisesti kulutuksessa heijastuu myös kulloinenkin taloudellisen toimeliaisuuden aste? Taantuman aikaan myös paperia kuluu vähemmän, nousukaudella enemmän.
On mielenkiintoista nähdä, lähteekö kulutus taas kasvuun laman taituttua.
Käyttäjät rakastavat paperia, mutta heidän mielipidettään ei kysytä. Tiedon sähköinen jakelu on nopeuden ja kustannustehokkuuden kannalta niin ylivoimaista paperiin verrattuna, että paperittoman toimiston toteutuminen on vain ajan kysymys.
Oikeastaan se on jo tapahtunut. Valtaosa yritysten informaatiosta jaellaan ja käsitellään sähköisessä muodossa. Paperimuodossa siirretään lähinnä markkinointimateriaalia ja erilaisia lehtiä. Digikuvat ovat oma lukunsa, mutta niitä harvemmin käsitellään työpaikalla. Niissäkin moni on valmis katselemaan kuvia tietokoneen ruudulta, televisiosta tai videotykillä.
Juuri ilmestynyt Helsingin kaupungin ympäristöraportti kertoo kehityksen suunnan. Helsingin kaupunki onnistui viime vuonna kääntämään paperinkulutuksen selvään laskuun: kulutus oli 2905 arkkia henkilöä kohti, mikä oli lähes -20% edellisvuoteen verrattuna.
Neljännes pudotuksesta selittyy kaupungin digipainon toiminnan lopettamisesta, jonka vuoksi painotöitä on ulkoistettu. Raportissa kerrotaan, että uusien tietojärjestemien käyttöönotto vähensi osaltaan paperin kulutusta. Juuri näin sen pitäisi mennäkin: kun tieto liikkuu sähköisesti, kaikki hyötyvät ja säästöä syntyy.
No, aivan kaikki eivät sentään hyödy: paperitehtaat ovat ymmärrettävästi vaikeuksissa. Mutta sen ei pitänyt tulla kenellekään yllätyksenä. Paperittomaan toimistoon siirtyminen merkitsee väistämättä sitä, että paperia kulutetaan vähemmän.
Toisaalta 2905 arkkia jokaista työntekijää kohti on edelleen posketon määrä - se merkitsee yli 10 aanelosta jokaisena työpäivänä, vaikka luvussa ovat mukana niin siivoojat kuin keittäjätkin (sikäli kuin kaupungin palkkalistoilla enää on tällaisten töiden tekijöitä).
Ympäristöraportissa on myös kiinnostava kuvaaja paperinkäytön kehityksestä. Se on ollut aaltoliikettä niin, että vuosina 1996-2000 kulutus kasvoi tasaisen voimakkaasti, kääntyi sitten 2000-2004 laskuun, 2004-2006 taas nousuun ja nyt luvuissa oli koko graafin jyrkin pudotus. Ilmeisesti kulutuksessa heijastuu myös kulloinenkin taloudellisen toimeliaisuuden aste? Taantuman aikaan myös paperia kuluu vähemmän, nousukaudella enemmän.
On mielenkiintoista nähdä, lähteekö kulutus taas kasvuun laman taituttua.
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
Satusetä Martti Vainion video tuhoutui 25 vuodessa
Kirjani digiarkistoinnista ilmestyi pari viikkoa sitten. Sen kantavana teemana on digitaalinen keskiaika: sähköistä tietoa ei oteta talteen eikä arkistoida niin, että ajastamme jäisi muistoja jälkipolville.
Eilinen MTV3:n Hannu Karpo osoitti, miten paha tilanne voi olla. Karpo olisi halunnut esittää uusintana joulukuussa 1984 nähdyn jakson, jossa satusetä Martti Vainio lupasi kertoa totuuden Los Angelesin olympialaisten doping-tapauksesta. Myöhemmin kävi ilmi, että tuolloin kerrottu "totuus" olikin satua.
Mutta mutta... arkistosta kaivettu kuvanauha olikin pelkkää lumisadetta. Vain ääni kuului. Niinpä Karpo näytti toisen, vuoden 1985 alussa esitetyn pätkän, jossa oli nykyisen alkolukon prototyyppi. Sitäkin ajan hammas oli puraissut niin pahasti, että ruutuun oli lisätty asiasta kertova selitysteksti.
On todella huolestuttavaa, mikäli tallenteet eivät kestä edes 25 vuotta. Ihmiskunnan mittakaavassa se on pelkkä silmänräpäys. Jos ammattilaiset eivät saa kuvanauhojaan säilymään, mitä mahdollisuuksia meillä tavallisilla kansalaisilla on?
Eilinen MTV3:n Hannu Karpo osoitti, miten paha tilanne voi olla. Karpo olisi halunnut esittää uusintana joulukuussa 1984 nähdyn jakson, jossa satusetä Martti Vainio lupasi kertoa totuuden Los Angelesin olympialaisten doping-tapauksesta. Myöhemmin kävi ilmi, että tuolloin kerrottu "totuus" olikin satua.
Mutta mutta... arkistosta kaivettu kuvanauha olikin pelkkää lumisadetta. Vain ääni kuului. Niinpä Karpo näytti toisen, vuoden 1985 alussa esitetyn pätkän, jossa oli nykyisen alkolukon prototyyppi. Sitäkin ajan hammas oli puraissut niin pahasti, että ruutuun oli lisätty asiasta kertova selitysteksti.
On todella huolestuttavaa, mikäli tallenteet eivät kestä edes 25 vuotta. Ihmiskunnan mittakaavassa se on pelkkä silmänräpäys. Jos ammattilaiset eivät saa kuvanauhojaan säilymään, mitä mahdollisuuksia meillä tavallisilla kansalaisilla on?
lauantai 5. syyskuuta 2009
Macintoshin käytettävyysongelmia
Applen Mac-koneet ovat mainio hankinta käyttäjälle, joka haluaa tehdä koneella töitä eikä käyttää aikaansa säätämiseen. Kokonaisuutena Mac on ylivertainen Windows- ja Linux-virityksiin verrattuna. Kun kaikki tulee samalta valmistajalta, kaikki myös toimii saumattomasti yhteen: laitteet, käyttöjärjestelmä, sovellukset ja online-palvelut (kuten MobileMe ja iTunes). Ongelmia tulee vasta, jos haluaa käyttää muita kuin Applen omia palveluita tai esimerkiksi vierasta mp3-soitinta. Älä halua. Me Applella olemme ajatelleet kaiken valmiiksi puolestasi.
Applen valitsema linja on modernien oppien vastainen, mutta se toimii. Tekniikan tai ohjelmien ei tarvitse olla avoimia. Laitteiden ei tarvitse olla vihreitä. Bloggaajia voi haastaa oikeuteen, jos he kirjoittava tuoteuutuuksista ilman lupaa. Kilpailijoita ei sallita, kaiken on oltava Applen omaa. Ja niin edelleen.
Macintosh-koneita on tapana kehua niiden ylivertaisen käytettävyyden vuoksi. Tästä olen eri mieltä. Vielä aivan uusissakin Maceissä on kummallisuuksia, jotka edustavat kaikkea muuta kuin hyvää käytettävyyttä.
Nyt ei ole tarkoitus aloittaa väittelyä Macin ja Windowsin paremmuudesta. Tarkoitus on ainoastaan listata epäkohtia, jotka korjaamalla Macistä tulisi vielä parempi.
Ongelmallinen näppäimistö
Näppäimistöstä päätellen Maceja ei ole tarkoitettu ainakaan kirjoittamiseen. Nykyisten mallien laattanäppäimet ovat epäergonomisia ja kirjoitustuntuma on huono.
Historiallisista syistä Macin näppäimistö on pelkistetty. Turha etsiä Page Up- tai Page Down -näppäimiä. Edes Del-painiketta ei ole.
Sen sijaan Mac-käyttäjä joutuu opiskelemaan Fn-, Alt-, Ctrl- ja Command-näppäimiä. Sekaannuksen lisäämiseksi niissä on ihmeellisiä symboleita (Altin viivat ja Hannunvaakuna), lisäksi nimityksetkin vaihtelevat (mikä näistä olikaan Option-näppäin tai Omppu-näppäin?).
Tällainen härdelli ei todellakaan edusta hyvää käytettävyyttä! Lisäksi monet komennot tarvitsevat useampaa tehostenäppäintä yhtä aikaa, mikä sekin on käytettävyysoppien vastaista.
Koska Page Up ja Page Down-näppäimiä ei ole, nuolet ylös ja alas yhdessä Altin kanssa korvaavat niitä. Home- ja End-näppäimet puuttuvat myös, joten nuolet yhdessä Commandin kanssa korvaavat niitä. Ja välitön logout tapahtuu tietysti yhdistelmällä Option-Shift-Command-Q ja roskakorin tyhjennys vahvistamatta Option-Shift-Command-Delete.
Komennoissa on horjuvuutta sovellusten kesken. Esimerkiksi TextEditissä Command+nuoli hyppää rivin alkuun ja loppuun, Open Officessa sama tapahtuu Fn+nuolella.
Ääriesimerkki on ruutukuvan ottaminen. Windowsissa se tapahtuu joko PrtSc-näppäimellä (koko näyttö) tai Alt+PrtSc (aktiivinen ikkuna). Macissä koko näyttö kuvataan painamalla Command+Shift+3, haluttu ikkuna vastaavasti Command+Shift+4. Jos halutaan pelkkä ikkuna, painetaan lisäksi välilyöntiä ja osoitetaan haluttu ikkuna. Ja jos kuva halutaan Windowsin tapaan suoraan leikepöydälle (siis Alt+PrtSc:n vastine), painetaan Command+Ctrl+Shift+4 ja välilyönti. Huh!
Eri toiminta eri näkymässä
Eräs keskeinen käytettävyysperiaate on, että toimintojen pitäisi pysyä mahdollisimman samoina valitusta tilasta riippumatta. Macissä tätä rikotaan avoimesti. Esimerkiksi tiedostonhallinta käyttäytyy aivan eri tavalla riippuen siitä, onko valittu kuvake- vai listanäkymä. Näin ei saisi olla (eikä olekaan Windowsissa).
Listanäkymässä shiftin pitäminen pohjassa nuolinäppäinten kanssa valitsee yhä uusia tiedostoja aina, kun nuolta painetaan. Jos nuolen suuntaa muutetaan, valinta alkaa kutistua. Kuvakenäkymässä valinta ei kutistu lainkaan, se vain jatkaa kasvamista toiseen suuntaan. Vastaava ristiriita syntyy, kun pidetään shiftiä pohjassa ja napsautetaan tiedostonimiä hiirellä.
Niin ikään kuvakenäkymässä voi hiiren kakkospainikkeesta (OK, sitäkään ei Macissä virallisesti ole, vaan sama tulos saadaan kömpelösti painamalla ykköspainiketta yhdessä Ctrl-näppäimen kanssa - tarvitaan kaksi kättä) lisätä (paste) tiedostoja. Listanäkymässä lisäyskomentoa ei ole lainkaan.
Hieman erilainen ongelma on tiedostojen kopiointi/siirto. Windowsissa valinta käy näppärästi hiiren kakkospainikkeella vetämisen yhteydessä, Macissä tarvitaan taas tehostenäppäintä (olikohan se command?).
Monen tiedoston valinta ei näytä yhteispituutta
Kun hakemistosta on merkitty monta tiedostoa, Finder näyttää valittujen tiedostojen kappalemäärän ja levyllä vapaana olevan tilan. Jälkimmäinen tieto on täysin hyödytön. Sen sijaan käyttäjää kiinnostaisi valittujen tiedostojen yhteispituus (jotta voisi esim. nähdä, mahtuvatko ne usb-tikulle tai paljonko ne vievät tilaa kopioituna).
Muita puutteita
Seuraavat puutteet eivät suoranaisesti liity käytettävyyteen, mutta ovat kuitenkin harmillisia.
- Verkkojakojen ja usb-tikkujen erikoiset hakemistot. Miksi ihmeessä käyttöjärjestelmä haluaa indeksoida usb-tikun ja verkkohakemistot? Jokaiselle tikulle ja jokaiseen verkkohakemistoon syntyy piilotettuja tiedostoja ja alaviivalla alkavia hakemistonimiä.
- Mpeg-2-videot eivät näy. Tämä on tosiaan kummallista: uusinkaan Lumileopardi ei osaa näyttää standardeja mpeg-2-tiedostoja, joita esim. digi-tv-nauhoituksista syntyy. Mpeg-2 on videolle sama kuin ASCII tekstitiedostoille. Mpeg-4-koodekki kyllä löytyy (tosin sekin on krantumpi kuin Windowsin tai Linuxin vastaava).
- Työtiedostoa ei voi avata pudottamalla sitä ohjelman ikkunaan. Tämä on Windowsissa erittäin kätevä tapa selata tiedostoja. Macissä työtiedostot pitää pudottaa Dockin kuvakkeen päälle, ei avoimeen ikkunaan.
- Mac suunniteltiin alunperin pienelle 9 tuuman näytölle (ns. kottaraispönttö). Silloin oli luonnollista, että sovellus vei koko näytön, eikä todellista ikkunointia ollut. Vielä 25 vuotta myöhemmin käytössä on sama periaate, vaikka näyttöjen koot ovat kasvaneet 30 tuumaan asti. Valikkokomennot pitää yhä hakea ison näytön yläreunasta, mikä lisää hiiren kulkemaa matkaa.
- Suomenkielinen käännös on harrastajamainen. Olisi aika tehdä Macin käännös kokonaan uudelleen. Arkisto-valikko (File) on kummallinen, "Näytä Cover Flow'na" samoin. Entä mikä on "inspektori"? Tai mitä tarkoittaa "Sijoita kohde"?
Toivotaan, että näitä puutteita on korjattu seuraavassa OS X -versiossa. Niin, ja että Maceihin tulisi taas kunnollinen, kirjoittamiseen sopiva näppäimistö nykyisten design-lelujen sijaan.
Applen valitsema linja on modernien oppien vastainen, mutta se toimii. Tekniikan tai ohjelmien ei tarvitse olla avoimia. Laitteiden ei tarvitse olla vihreitä. Bloggaajia voi haastaa oikeuteen, jos he kirjoittava tuoteuutuuksista ilman lupaa. Kilpailijoita ei sallita, kaiken on oltava Applen omaa. Ja niin edelleen.
Macintosh-koneita on tapana kehua niiden ylivertaisen käytettävyyden vuoksi. Tästä olen eri mieltä. Vielä aivan uusissakin Maceissä on kummallisuuksia, jotka edustavat kaikkea muuta kuin hyvää käytettävyyttä.
Nyt ei ole tarkoitus aloittaa väittelyä Macin ja Windowsin paremmuudesta. Tarkoitus on ainoastaan listata epäkohtia, jotka korjaamalla Macistä tulisi vielä parempi.
Ongelmallinen näppäimistö
Näppäimistöstä päätellen Maceja ei ole tarkoitettu ainakaan kirjoittamiseen. Nykyisten mallien laattanäppäimet ovat epäergonomisia ja kirjoitustuntuma on huono.
Historiallisista syistä Macin näppäimistö on pelkistetty. Turha etsiä Page Up- tai Page Down -näppäimiä. Edes Del-painiketta ei ole.
Sen sijaan Mac-käyttäjä joutuu opiskelemaan Fn-, Alt-, Ctrl- ja Command-näppäimiä. Sekaannuksen lisäämiseksi niissä on ihmeellisiä symboleita (Altin viivat ja Hannunvaakuna), lisäksi nimityksetkin vaihtelevat (mikä näistä olikaan Option-näppäin tai Omppu-näppäin?).
Tällainen härdelli ei todellakaan edusta hyvää käytettävyyttä! Lisäksi monet komennot tarvitsevat useampaa tehostenäppäintä yhtä aikaa, mikä sekin on käytettävyysoppien vastaista.
Koska Page Up ja Page Down-näppäimiä ei ole, nuolet ylös ja alas yhdessä Altin kanssa korvaavat niitä. Home- ja End-näppäimet puuttuvat myös, joten nuolet yhdessä Commandin kanssa korvaavat niitä. Ja välitön logout tapahtuu tietysti yhdistelmällä Option-Shift-Command-Q ja roskakorin tyhjennys vahvistamatta Option-Shift-Command-Delete.
Komennoissa on horjuvuutta sovellusten kesken. Esimerkiksi TextEditissä Command+nuoli hyppää rivin alkuun ja loppuun, Open Officessa sama tapahtuu Fn+nuolella.
Ääriesimerkki on ruutukuvan ottaminen. Windowsissa se tapahtuu joko PrtSc-näppäimellä (koko näyttö) tai Alt+PrtSc (aktiivinen ikkuna). Macissä koko näyttö kuvataan painamalla Command+Shift+3, haluttu ikkuna vastaavasti Command+Shift+4. Jos halutaan pelkkä ikkuna, painetaan lisäksi välilyöntiä ja osoitetaan haluttu ikkuna. Ja jos kuva halutaan Windowsin tapaan suoraan leikepöydälle (siis Alt+PrtSc:n vastine), painetaan Command+Ctrl+Shift+4 ja välilyönti. Huh!
Eri toiminta eri näkymässä
Eräs keskeinen käytettävyysperiaate on, että toimintojen pitäisi pysyä mahdollisimman samoina valitusta tilasta riippumatta. Macissä tätä rikotaan avoimesti. Esimerkiksi tiedostonhallinta käyttäytyy aivan eri tavalla riippuen siitä, onko valittu kuvake- vai listanäkymä. Näin ei saisi olla (eikä olekaan Windowsissa).
Listanäkymässä shiftin pitäminen pohjassa nuolinäppäinten kanssa valitsee yhä uusia tiedostoja aina, kun nuolta painetaan. Jos nuolen suuntaa muutetaan, valinta alkaa kutistua. Kuvakenäkymässä valinta ei kutistu lainkaan, se vain jatkaa kasvamista toiseen suuntaan. Vastaava ristiriita syntyy, kun pidetään shiftiä pohjassa ja napsautetaan tiedostonimiä hiirellä.
Niin ikään kuvakenäkymässä voi hiiren kakkospainikkeesta (OK, sitäkään ei Macissä virallisesti ole, vaan sama tulos saadaan kömpelösti painamalla ykköspainiketta yhdessä Ctrl-näppäimen kanssa - tarvitaan kaksi kättä) lisätä (paste) tiedostoja. Listanäkymässä lisäyskomentoa ei ole lainkaan.
Hieman erilainen ongelma on tiedostojen kopiointi/siirto. Windowsissa valinta käy näppärästi hiiren kakkospainikkeella vetämisen yhteydessä, Macissä tarvitaan taas tehostenäppäintä (olikohan se command?).
Monen tiedoston valinta ei näytä yhteispituutta
Kun hakemistosta on merkitty monta tiedostoa, Finder näyttää valittujen tiedostojen kappalemäärän ja levyllä vapaana olevan tilan. Jälkimmäinen tieto on täysin hyödytön. Sen sijaan käyttäjää kiinnostaisi valittujen tiedostojen yhteispituus (jotta voisi esim. nähdä, mahtuvatko ne usb-tikulle tai paljonko ne vievät tilaa kopioituna).
Muita puutteita
Seuraavat puutteet eivät suoranaisesti liity käytettävyyteen, mutta ovat kuitenkin harmillisia.
- Verkkojakojen ja usb-tikkujen erikoiset hakemistot. Miksi ihmeessä käyttöjärjestelmä haluaa indeksoida usb-tikun ja verkkohakemistot? Jokaiselle tikulle ja jokaiseen verkkohakemistoon syntyy piilotettuja tiedostoja ja alaviivalla alkavia hakemistonimiä.
- Mpeg-2-videot eivät näy. Tämä on tosiaan kummallista: uusinkaan Lumileopardi ei osaa näyttää standardeja mpeg-2-tiedostoja, joita esim. digi-tv-nauhoituksista syntyy. Mpeg-2 on videolle sama kuin ASCII tekstitiedostoille. Mpeg-4-koodekki kyllä löytyy (tosin sekin on krantumpi kuin Windowsin tai Linuxin vastaava).
- Työtiedostoa ei voi avata pudottamalla sitä ohjelman ikkunaan. Tämä on Windowsissa erittäin kätevä tapa selata tiedostoja. Macissä työtiedostot pitää pudottaa Dockin kuvakkeen päälle, ei avoimeen ikkunaan.
- Mac suunniteltiin alunperin pienelle 9 tuuman näytölle (ns. kottaraispönttö). Silloin oli luonnollista, että sovellus vei koko näytön, eikä todellista ikkunointia ollut. Vielä 25 vuotta myöhemmin käytössä on sama periaate, vaikka näyttöjen koot ovat kasvaneet 30 tuumaan asti. Valikkokomennot pitää yhä hakea ison näytön yläreunasta, mikä lisää hiiren kulkemaa matkaa.
- Suomenkielinen käännös on harrastajamainen. Olisi aika tehdä Macin käännös kokonaan uudelleen. Arkisto-valikko (File) on kummallinen, "Näytä Cover Flow'na" samoin. Entä mikä on "inspektori"? Tai mitä tarkoittaa "Sijoita kohde"?
Toivotaan, että näitä puutteita on korjattu seuraavassa OS X -versiossa. Niin, ja että Maceihin tulisi taas kunnollinen, kirjoittamiseen sopiva näppäimistö nykyisten design-lelujen sijaan.
torstai 3. syyskuuta 2009
Audi-kohu ja sosiaalinen media
Viestinnän professori kommentoi lehdessä, miten Audi-Kiesin sovinistisista kommenteista noussut kohu oli "sosiaalisten medioiden voimannäyte".
En aivan ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Uuden ilmiön kohdalla on suuri houkutus löytää sille merkitystä sielläkin, missä yhteys on hatara tai puuttuu kokonaan. Juuri nyt jokainen haluaa omia sosiaalisen median itselleen ja selittää ajan ilmiöitä sitä kautta.
Mielestäni Audi-kohu on kaikkea muuta kuin sosiaalista mediaa. Haastattelun julkaisi alunperin Anna, yksi Suomen suurimmista naistenlehdistä (paperinen aikakauslehti). Uutisen siitä tekivät Helsingin Sanomat (paperinen sanomalehti) ja MTV3:n uutiset (tv-kanava), jotka antoivat kommenteille runsaasti näkyvyyttä ja palstatilaa. Samoin tekivät iltapäivälehdet (paperia).
Ei ihme, jos lukijat heräsivät ja alkoivat purkaa tunteitaan nettikeskusteluissa ja Facebookissa. Mutta se oli lähinnä reagointia perinteisen median uutisointiin. Sosiaalinen media ei itse tuottanut uutiseen mitään lisää - ei uusia näkökulmia, ei uusia paljastuksia, ei mitään. Asiasta nousi kohu, mutta se ei johtunut sosiaalisesta mediasta vaan haastattelun sisällöstä. Kommentit olivat sitä luokkaa, että kohu olisi noussut ilman internetiäkin.
Tietenkin nettiin perustettiin Kiesin eroa vaativia adresseja, mutta niitä on perustettu myös Muumi-limonadin puolesta ja monista muista yhtä tärkeistä asioista. Eikä niillä koskaan ole ollut mitään vaikutusta. Sosiaalisen median rooliksi jäi - kuten usein ennenkin - toimia henkilökohtaisen ärsytyksen purkautumiskanavana. Se ei vielä ole uutinen.
Ilman sosiaalistakin mediaa Kiesin kommentit olivat naista esineellistäviä ("naisia on moniin tarkoituksiin, kuten autojakin"). Ikään ja ulkonäköön viittaavat kommentit olivat yksinomaan typeriä.
Laki ei kiellä typeriä mielipiteitä. Sananvapaus takaa, että niitä saa myös esittää julkisesti. Se on kuitenkin parasta tehdä yksityishenkilönä. Kiesiä ei haastateltu Anna-lehdessä siksi, että hän on Esko Kiesi vaan siksi, että hän oli Audin myyntijohtaja - mies, jonka vastuulla oli Audin brändin rakentaminen. Siinä asemassa on varottava, mitä suustaan päästää. Jos aikoo kertoa sovinistisia vitsejä muka hauskoina, mediaksi ei kannata valita naistenlehteä. Eikä lehteä ylipäätään, vaan pitää tuollaiset jutut saunailloissa neljän seinän sisällä. Kaikkein parasta on pitää mölyt mahassaan.
En aivan ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Uuden ilmiön kohdalla on suuri houkutus löytää sille merkitystä sielläkin, missä yhteys on hatara tai puuttuu kokonaan. Juuri nyt jokainen haluaa omia sosiaalisen median itselleen ja selittää ajan ilmiöitä sitä kautta.
Mielestäni Audi-kohu on kaikkea muuta kuin sosiaalista mediaa. Haastattelun julkaisi alunperin Anna, yksi Suomen suurimmista naistenlehdistä (paperinen aikakauslehti). Uutisen siitä tekivät Helsingin Sanomat (paperinen sanomalehti) ja MTV3:n uutiset (tv-kanava), jotka antoivat kommenteille runsaasti näkyvyyttä ja palstatilaa. Samoin tekivät iltapäivälehdet (paperia).
Ei ihme, jos lukijat heräsivät ja alkoivat purkaa tunteitaan nettikeskusteluissa ja Facebookissa. Mutta se oli lähinnä reagointia perinteisen median uutisointiin. Sosiaalinen media ei itse tuottanut uutiseen mitään lisää - ei uusia näkökulmia, ei uusia paljastuksia, ei mitään. Asiasta nousi kohu, mutta se ei johtunut sosiaalisesta mediasta vaan haastattelun sisällöstä. Kommentit olivat sitä luokkaa, että kohu olisi noussut ilman internetiäkin.
Tietenkin nettiin perustettiin Kiesin eroa vaativia adresseja, mutta niitä on perustettu myös Muumi-limonadin puolesta ja monista muista yhtä tärkeistä asioista. Eikä niillä koskaan ole ollut mitään vaikutusta. Sosiaalisen median rooliksi jäi - kuten usein ennenkin - toimia henkilökohtaisen ärsytyksen purkautumiskanavana. Se ei vielä ole uutinen.
Ilman sosiaalistakin mediaa Kiesin kommentit olivat naista esineellistäviä ("naisia on moniin tarkoituksiin, kuten autojakin"). Ikään ja ulkonäköön viittaavat kommentit olivat yksinomaan typeriä.
Laki ei kiellä typeriä mielipiteitä. Sananvapaus takaa, että niitä saa myös esittää julkisesti. Se on kuitenkin parasta tehdä yksityishenkilönä. Kiesiä ei haastateltu Anna-lehdessä siksi, että hän on Esko Kiesi vaan siksi, että hän oli Audin myyntijohtaja - mies, jonka vastuulla oli Audin brändin rakentaminen. Siinä asemassa on varottava, mitä suustaan päästää. Jos aikoo kertoa sovinistisia vitsejä muka hauskoina, mediaksi ei kannata valita naistenlehteä. Eikä lehteä ylipäätään, vaan pitää tuollaiset jutut saunailloissa neljän seinän sisällä. Kaikkein parasta on pitää mölyt mahassaan.
tiistai 1. syyskuuta 2009
Canon EOS 7D -ensivaikutelmia
Pari viikkoa sitten kehuin Canonin kykyä pimittää tiedot tulevista malleista aivan viime hetkiin asti. Tällä kertaa kiinalaisia ei pidätellyt mikään: Canon EOS 7D:n tekniset tiedot ja kuvat kiinankielisistä tuotepaketeista olivat netissä jo nähtävissä jo viikkoa etukäteen.
Niin harva osasi kiinaa, että viime hetkiin asti vallitsi epävarmuutta kameran kennosta. Edelleen APS-C tai jotain muuta? Kun sitten osoittautui, että Canon jatkaa C-linjalla (1,6 kroppikerroin), moni oli pettynyt. Mutta aivan turhaan.
"Täyden koon kenno" viittaa filmiaikaan. Ei ole mitään syytä, miksi kennon pitäisi olla vanhan filmiruuden kokoinen, ja miksi sitä pienemmät kennot olisivat joten vajavaisia. Ainoa, mihin asialla on vaikutusta, ovat objektiivit. Legendaarinen 135L on kieltämättä kovin pitkä 1,6-kennoisella, eikä yhtä ohutta (sori vaan Puusa, en kiusallanikaan käytä "oikeaa" termiä koska pidän sitä harhaanjohtavana) syväterävyyttä saavuteta.
Toisaalta 1,6-kertaisesta polttovälistä on hyötyä telepäässä. Jostain syystä 70-200-millinen putki 1,6-kennon kanssa tuntuu olevan optimi omassa käytössäni, kun kuvaan esimerkiksi seminaarien puhujia. Se täsmää juuri sopivasti tavalliseen etäisyyteen puhujan ja yleisön välillä. Täyden koon kennolla pitäisi käyttää 75-300-millistä zoomia, jonka valovoima ja kuvanlaatu jättävät toivomisen varaa.
Ei, 1,6-kroppikenno ei sinällään ole paha asia. Uusi runko ja uudet EF-S-sarjan putket osoittavat, ettei 1,6-kennosta olla luopumassa. Ehkä jopa päinvastoin.
Isoa kennoa toivotaan myös siksi, että se tuottaa vähemmän kohinaa. Uuden kameran 18 megapikseliä kuulostaa pelottavan suurelta määrältä. Itse olisin mieluummin ottanut 12 megapikseliä ja vähemmän kohinaa. Protomalleilla ei vielä voinut ottaa testikuvia, joten vasta aika näyttää, miten hyvin kohina pysyy kurissa.
Kroppikennon ohella myös videokuvaus on tullut jäädäkseen. Uusi malli tekee sen taas vähän helpommaksi ja vähän paremmaksi. Itse en vieläkään ole kovin innostunut, mutta tiedän monia jotka ovat.
Muilta ominaisuuksiltaan EOS 7D on vaikuttava. Automaattitarkennukseen, valotukseen ja muihin perustoimintoihin on tullut runsaasti parannuksia. Niitä ei vielä päässyt kokeilemaan, joten toistaiseksi on tyydyttävä paperitietoihin. Langaton salamaohjaus on tervetullut parannus. Se on ollut tärkeimmän kilpailijan myyntivaltti jo pitkään.
Etsinkuva on selvästi aiempaa isompi ja näyttää entistä enemmän informaatiota. Valotusta voi nyt korjailla aina +-5 asti, kun aiemmin säätövara on jäänyt +-2:een. Etsimen näyttö loppuu tosin +-3:een, mutta sillä ei ole käytännön merkitystä.
Turhien megapikselien ohella pari muutakin asiaa jäi askarruttamaan. Miksi käytössä on yhä isokokoinen CF-kortti, jota ei käytetä enää missään muualla? Uudet SDHC-kortit kelpaavat hd-videokameroihin ja niitä saa aina 32 gigatavuun asti, joten luulisi nopeuden ja kapasiteetin riittävän myös järjestelmäkamerassa. Edes kakkoskorttina, kuten 1D-sarjan malleissa.
Sisäänrakennettu GPS olisi myös ollut toivelistalla. Nyt ainoaksi vaihtoehdoksi jää hankkia langaton liitäntäyksikkö ja käyttää ulkoista Bluetooth-gps:ää.
Korjaus klo 13:47: poistettu virheellinen tieto akkutekniikasta. Akku käyttää samaa tekniikkaa kuin 5D Mark II eli näyttää sekä varauksen prosentin tarkkuudella että akun kunnon. Etsimessä akun varaustila näkyi vain palkkeina, mistä syntyi itselleni väärä mielikuva. Tarkemmat akkutiedot selviävät valikosta.
Niin harva osasi kiinaa, että viime hetkiin asti vallitsi epävarmuutta kameran kennosta. Edelleen APS-C tai jotain muuta? Kun sitten osoittautui, että Canon jatkaa C-linjalla (1,6 kroppikerroin), moni oli pettynyt. Mutta aivan turhaan.
"Täyden koon kenno" viittaa filmiaikaan. Ei ole mitään syytä, miksi kennon pitäisi olla vanhan filmiruuden kokoinen, ja miksi sitä pienemmät kennot olisivat joten vajavaisia. Ainoa, mihin asialla on vaikutusta, ovat objektiivit. Legendaarinen 135L on kieltämättä kovin pitkä 1,6-kennoisella, eikä yhtä ohutta (sori vaan Puusa, en kiusallanikaan käytä "oikeaa" termiä koska pidän sitä harhaanjohtavana) syväterävyyttä saavuteta.
Toisaalta 1,6-kertaisesta polttovälistä on hyötyä telepäässä. Jostain syystä 70-200-millinen putki 1,6-kennon kanssa tuntuu olevan optimi omassa käytössäni, kun kuvaan esimerkiksi seminaarien puhujia. Se täsmää juuri sopivasti tavalliseen etäisyyteen puhujan ja yleisön välillä. Täyden koon kennolla pitäisi käyttää 75-300-millistä zoomia, jonka valovoima ja kuvanlaatu jättävät toivomisen varaa.
Ei, 1,6-kroppikenno ei sinällään ole paha asia. Uusi runko ja uudet EF-S-sarjan putket osoittavat, ettei 1,6-kennosta olla luopumassa. Ehkä jopa päinvastoin.
Isoa kennoa toivotaan myös siksi, että se tuottaa vähemmän kohinaa. Uuden kameran 18 megapikseliä kuulostaa pelottavan suurelta määrältä. Itse olisin mieluummin ottanut 12 megapikseliä ja vähemmän kohinaa. Protomalleilla ei vielä voinut ottaa testikuvia, joten vasta aika näyttää, miten hyvin kohina pysyy kurissa.
Kroppikennon ohella myös videokuvaus on tullut jäädäkseen. Uusi malli tekee sen taas vähän helpommaksi ja vähän paremmaksi. Itse en vieläkään ole kovin innostunut, mutta tiedän monia jotka ovat.
Muilta ominaisuuksiltaan EOS 7D on vaikuttava. Automaattitarkennukseen, valotukseen ja muihin perustoimintoihin on tullut runsaasti parannuksia. Niitä ei vielä päässyt kokeilemaan, joten toistaiseksi on tyydyttävä paperitietoihin. Langaton salamaohjaus on tervetullut parannus. Se on ollut tärkeimmän kilpailijan myyntivaltti jo pitkään.
Etsinkuva on selvästi aiempaa isompi ja näyttää entistä enemmän informaatiota. Valotusta voi nyt korjailla aina +-5 asti, kun aiemmin säätövara on jäänyt +-2:een. Etsimen näyttö loppuu tosin +-3:een, mutta sillä ei ole käytännön merkitystä.
Turhien megapikselien ohella pari muutakin asiaa jäi askarruttamaan. Miksi käytössä on yhä isokokoinen CF-kortti, jota ei käytetä enää missään muualla? Uudet SDHC-kortit kelpaavat hd-videokameroihin ja niitä saa aina 32 gigatavuun asti, joten luulisi nopeuden ja kapasiteetin riittävän myös järjestelmäkamerassa. Edes kakkoskorttina, kuten 1D-sarjan malleissa.
Sisäänrakennettu GPS olisi myös ollut toivelistalla. Nyt ainoaksi vaihtoehdoksi jää hankkia langaton liitäntäyksikkö ja käyttää ulkoista Bluetooth-gps:ää.
Korjaus klo 13:47: poistettu virheellinen tieto akkutekniikasta. Akku käyttää samaa tekniikkaa kuin 5D Mark II eli näyttää sekä varauksen prosentin tarkkuudella että akun kunnon. Etsimessä akun varaustila näkyi vain palkkeina, mistä syntyi itselleni väärä mielikuva. Tarkemmat akkutiedot selviävät valikosta.