Kahdessa viimeksi lukemassani kirjassa (Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus, Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia) on yksi yhteinen elementti. Molemmissa on tärkeässä roolissa hakkeri, joka murtautuu helposti mihin tahansa tietojärjestelmään ja hankkii tiedot, joilla juoni saadaan etenemään.
Kirjailijan kannalta hakkerin käyttö on halpa temppu, varsinainen deus ex machina. Toisessa kirjassa hakkeri mm. hankkii käden käänteessä niiden ihmisten henkilötiedot, jotka ovat lentämässä Egyptiin. Toisessa taas hakkeri mm. järjestää reaaliaikaisen puhelinkuuntelun Lontoosta soitettavaan lankapuheluun. Just joo.
Molemmissa kirjoissa kuvatut hakkerointitemput ovat täysin mahdottomia. Ne olisivat vaikeita jopa viranomaisille, ainakin jos nämä haluaisivat noudattaa lakia. Pelkäänpä, että lukijat saavat kirjoista aivan väärän kuvan siitä, mikä ylipäätänsä on mahdollista ja mikä ei.
Positiivista molempien kirjojen hakkereissa on se, ettei kumpikaan ole aivan tyypillinen tapaus. Birkegaardin hakkeri on Muhammed, Turkista Tanskaan muuttanut siirtolainen, joka hankkii elantonsa tietoverkoista koska kukaan ei huoli häntä tavallisiin töihin. Larssonin hakkeri on 25-vuotias, anorektikon näköinen, täynnä lävistyksiä ja tatuointeja oleva Lisbet, jolla on pahoja sosiaalisia ongelmia.
Larssonin kirja ei ole syyttä kohonnut bestselleriksi. Kirjan 524 sivusta ensimmäinen puolisko on parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Puolenvälin jälkeen tarina latistuu tavalliseksi jännäriksi ja loppuhuipennus on suorastaan kliseinen. Eikä Jumalan kyvyissään ohittava hakkerityttö varsinaisesti paranna asiaa.
Kaksi kirjaa peräkkäin, joissa kaikkivoipat hakkerit ovat keskeisessä roolissa - se ei voi olla sattumaa. Trendi on selvä: tietomurroista, sähköpostin luvattomasta lukemisesta ja teletunnistietojen käytöstä on tullut rikosromaanien peruskauraa. Viime aikoina tv:ssä esitetyissä ruotsalaisissa ja suomalaisissa dekkareissa urkitaan surutta sähköpostin ja matkapuhelimen tunnistetietoja -- jopa poliisit toinen toisiltaan.
Toivottavasti lukijat ja katsojat ymmärtävät eron faktan ja fiktion välillä. Se, mikä kirjoissa ja televisiossa on asiansa osaavalle helppoa, onko jo oikeasti mahdotonta tai ainakin laitonta.
Kirjailijan kannalta hakkerin käyttö on halpa temppu, varsinainen deus ex machina. Toisessa kirjassa hakkeri mm. hankkii käden käänteessä niiden ihmisten henkilötiedot, jotka ovat lentämässä Egyptiin. Toisessa taas hakkeri mm. järjestää reaaliaikaisen puhelinkuuntelun Lontoosta soitettavaan lankapuheluun. Just joo.
Molemmissa kirjoissa kuvatut hakkerointitemput ovat täysin mahdottomia. Ne olisivat vaikeita jopa viranomaisille, ainakin jos nämä haluaisivat noudattaa lakia. Pelkäänpä, että lukijat saavat kirjoista aivan väärän kuvan siitä, mikä ylipäätänsä on mahdollista ja mikä ei.
Positiivista molempien kirjojen hakkereissa on se, ettei kumpikaan ole aivan tyypillinen tapaus. Birkegaardin hakkeri on Muhammed, Turkista Tanskaan muuttanut siirtolainen, joka hankkii elantonsa tietoverkoista koska kukaan ei huoli häntä tavallisiin töihin. Larssonin hakkeri on 25-vuotias, anorektikon näköinen, täynnä lävistyksiä ja tatuointeja oleva Lisbet, jolla on pahoja sosiaalisia ongelmia.
Larssonin kirja ei ole syyttä kohonnut bestselleriksi. Kirjan 524 sivusta ensimmäinen puolisko on parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Puolenvälin jälkeen tarina latistuu tavalliseksi jännäriksi ja loppuhuipennus on suorastaan kliseinen. Eikä Jumalan kyvyissään ohittava hakkerityttö varsinaisesti paranna asiaa.
Kaksi kirjaa peräkkäin, joissa kaikkivoipat hakkerit ovat keskeisessä roolissa - se ei voi olla sattumaa. Trendi on selvä: tietomurroista, sähköpostin luvattomasta lukemisesta ja teletunnistietojen käytöstä on tullut rikosromaanien peruskauraa. Viime aikoina tv:ssä esitetyissä ruotsalaisissa ja suomalaisissa dekkareissa urkitaan surutta sähköpostin ja matkapuhelimen tunnistetietoja -- jopa poliisit toinen toisiltaan.
Toivottavasti lukijat ja katsojat ymmärtävät eron faktan ja fiktion välillä. Se, mikä kirjoissa ja televisiossa on asiansa osaavalle helppoa, onko jo oikeasti mahdotonta tai ainakin laitonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti