Kokeilussa Panasonic G1

Tämän päivän kamerat ovat kameroita - joko pokkareita tai järkkäreitä. Molemmat kehittyvät omia latujaan, mutta mitään todella uutta niissä ei ole nähty pitkään aikaan.

Panasonic G1 on jotain aivan uutta. Jättämällä perinteisen peilikoneiston pois ja korvaamalla optisen etsimen sähköisellä on saatu aikaan erittäin pienikokoinen järjestelmäkamera (aloituskuvassa vertailukohtana yhden euron kolikko). Luettuna kuvaus kuulostaa tylsältä, mutta omissa käsissä pidettynä kamera herättää aitoa innostusta. Vau, tässä olisi loistava matka- ja kakkoskamera! Istuu hyvin käteen eikä paina juuri mitään. Vielä kun rungon saisi kauniin punaisena... (ja saahan sen, vaikka koelaite olikin sininen).

Canon 40D ja 17-55 IS 2.8 -objektiivi on erinomainen yhdistelmä, mutta kookas ja painava. Koko G1-kamera mahtuu pelkän Canonin objektiivin mittoihin. Ei siis ole vaikea päättää, kumman ottaisi mieluummin mukaan matkalle - etenkin kun painossakin on eroa kilon verran. Tässä kuvassa Canon 5D + 24-105mm putki, mikä ei juuri eroa Canon 40D + 17-55IS2.8 -yhdistelmästä:

Pienestä koostaan huolimatta G1 on aito järjestelmäkamera. Käytössä on 4/3-formaatti, jossa kennon koko on puolet kinofilmistä. Objektiivien efektiivinen polttoväli siis kaksinkertaistuu. Objektiivin kiinnitys on uuden micro-4/3 määrityksen mukainen. Vanhat 4/3-objektiivit saa kiinni sovitteen avulla. Megapikseleitä on 12 ja ISO-arvoja löytyy väliltä 100-1600, sekä laajennettuna 3200.

Kokeilua varten oli käytettävissä vain kameran mukana tullut 14-45 millin kuvanvakaimella varustettu perusobjektiivi, jonka polttoväli vastaa kinokoossa 28-90 milliä. Valovoima on varsin vaatimaton, mutta piirto tuntui käyttötarkoitukseen nähden aivan riittävältä. Zoomin polttoväli kasvaa kääntämällä rengasta myötäpäivään (eli siis päinvastoin kuin Canonissa).

Sähköinen etsin on toimiva, vaikka ei optisen tasolle ylläkään. Tietoa on valtavasti - kamera näyttää etsimessä lähes kaiken mahdollisen, jopa reaaliaikaisen histogrammin. Kuvassa vilahtaa satunnaisesti dlp-projektorista tuttua sateenkaari-ilmiötä. Takaseinässä on iso, avautuva ja kaikki suuntiin kääntyvä lcd-näyttö.

Koska tavanomaista kääntyvää peilikoneistoa ei ole, kennon etäisyys objektiivin takaseinästä on voitu tehdä erittäin lyhyeksi.

Sopivalla mekaanisella sovitteella kameraan voi kiinnittää melkein mitä tahansa vanhoja, käsin tarkennettavia putkia, mikä avaa kiinnostavia mahdollisuuksia alan harrastajille. Käsitarkennuksen ajaksi etsinkuva suurenee automaattisesti ja suurennuskohtaa voi jopa siirtää nuolipainikkeilla.

Suurin kuvakoko on 4000x2672 pikseliä. Kohinasta voi silmämääräisesti sanoa ainakin sen, että ISO 800 kelpaa mainiosti, mutta 1600:lla kohina alkaa jo erottua ja 3200 kelpaa enää hätätapauksiin. Kamerassa on tietenkin myös raw-muoto. Automaattinen valkotasapaino toimii ainakin hehkulampun valossa hyvin, selvästi paremmin kuin Canonin järjestelmäkameroissa. Parhaan laatutason jpeg-kuvia mahtuu yhdelle 16 gigan SDHC-kortille 3020 kappaletta, mikä riittää vaikka maailmanympärimatkaan.

Kritisoitavaakin löytyy. Käyttöliittymä on paikoin niin hämmentävä, etten muista aikoihin nähneeni vastaavaa. Otetaan esimerkiksi etusormen alle tuleva säätöpyörä, jolla valitaan joko aukko tai yli/alivalotus. Kun sitä painaa, näyttöön ilmestyy symboli, joka ei suinkaan kerro, mihin pyörä nyt vaikuttaa, vaan sen, mihin pyörä vaikuttaa jos sitä painetaan uudelleen. Eli kun pyörää painetaan ja etsimeen ilmestyy "F", pyörä säätääkin valotusta eikä aukkoa. Kun pyörää painetaan uudelleen, näyttöön ilmestyy "+/-" ja silloin pyörästä säädetään aukkoa. Kerrassaan japanilaista!


Toinen yleisen käyttöliittymäsuunnittelun vastainen asia ovat takaseinän toimintopainikkeet. ISO-painike tuo näyttöön herkkyysasetuksen, jota muutetaan samalla painikkeella. Toisin sanoen painike, joka aktivoi toiminnan, vaihtuu painamisen jälkeen sen omaa arvoa säätäväksi. Yleensä periaatteena on, että toiminto valitaan yhdestä painikkeesta ja sen jälkeen arvoa muutetaan joko pyörästä tai toisista painikkeista. Onneksi tämäkin toimintamuoto on käytettävissä, kunhan sen hoksaa.

Lisäys 21.1.2009: Hämmentävä käytettävyys jatkuu vielä akku ladattaessa, sillä laturin merkkivalo palaa tasaisen vihreänä latauksen ajan. Kun akku on täynnä, merkkivalo sammuu. Melkein kaikissa muissa laitteissa vihreä valo kertoo latauksen olevan valmis ja punainen (usein vielä vilkkuva) sen olevan kesken.

Videokuvaus puuttuu kamerasta kokonaan, mikä on outoa. Myös pienikokoinen akku kuluu turhan nopeasti. Koska peiliä ei tarvitse kääntää, ainoa ääni lähtee sulkimesta. Laukaisuääni on vaimea, mutta sen odottaisi olevan vielä hiljaisempi.

Suurin ongelma on kuitenkin paketin hinta. Nykyinen 799 euroa on liikaa, kun valintatilanteessa oleva peruskäyttäjä saa samalla hinnalla myös perinteisen, ison järjestelmäkameran. Tällä hinnalla kamera uhkaa jäädä erikoisryhmien niche-tuotteeksi, mikä olisi sääli.

Kaiken kaikkiaan kamera on mielenkiintoinen, innostava tuttavuus. Jos micro-4/3-sarjaan tulee pienikokoisia, mutta hyvälaatuisia optiikoita, tässä on todella houkutteleva vaihtoehto esimerkiksi matkakameraksi.

Lisäys: tekniset tiedot ja perusominaisuudet löytyvät Rajala Cameran sivulta.