Virginia Tech 04-17-08

Blacksburg, Virginia, 17.4.2008 (valokuvat)

Päivä kallistuu iltaan, kun lähestyn Virginia Techiä. Lähtöni Washingtonista viivästyi, sillä paavin vierailu jumitti kadut ja seisoin kaksi tuntia ulosmenotien ruuhkassa. Teknillinen yliopisto sijaitsee syrjäisillä Appalakkien vuorilla Blacksburgin kaupungissa. Matkaa osavaltion rajalle on alle sata kilometriä.

On kulunut tasan vuosi siitä, kun häiriintynyt korealaisopiskelija Seung-Hui Cho ampui koululla 32 oppilasta ja opettajaa sekä lopuksi itsensä. Viralliset muistotilaisuudet on pidetty jo päivällä ja niihin osallistui myös valtiojohdon edustajia. Luultavasti he palasivat takaisin pääkaupunkiin neljässä suuressa helikopterissa, joiden näin ajaessani lentävän pareittain Roanoken yli itään, kohti Washingtonia.

Koululla on oma lentokenttä. Sille on varmasti ollut käyttöä niin tänä muistopäivänä kuin vuotta aikaisemminkin. Ajaessani kampusalueelle huomio kiinnittyy ensiksi suureen jalkapallostadioniin, jonka katsomot nousevat massiivisena aivan pääportin vieressä. Lane Stadiumille mahtuu 66233 katsojaa, ja silti se on amerikkalaisessa mittakaavassa suhteellisen pieni.

Jätän auton parkkipaikalle ja lähden kävelemään. Keväinen ilta on tyyni ja taivas pilvetön. Kaikkialla on niin hiljaista ja rauhallista, että on vaikea uskoa vuoden takaisen murhenäytelmän todella tapahtuneen. Ainoa elonmerkki ovat siellä täällä kävelevät opiskelijat, jotka juttelevat ja naureskelevat keskenään aivan kuten tuhannet muut ikäisensä nuoret. Joillakin on kädessä tennismaila. Kampuksella riittää tenniskenttiä ja muita urheilupaikkoja.

Läheisellä aukiolla tv-yhtiöt purkavat laitteistojaan ja kerivät kaapeleita takaisin rullalle. Pakettiautojen katolla osoittavat satelliittilautaset kohti taivasta. Näkymä on tuttu lukemattomista elokuvista. Mutta tämä ei ole elokuvaa.

Erään tv-yhtiön autoa seuraten tulen kampuksen ytimeen. Valtava keskusaukio on peräisin ajalta, jolloin koulu palveli sotilasakatemiana. Siksi aukiota kutsutaan yhä harjoituskentäksi. Aukiota reunustavat harmaasta kivestä tehdyt rakennukset. Päärakennus Buruss Hall kohoaa hieman muita korkeammaksi. Sen vieressä on pahamaineinen Norris Hall, jonka ulko-ovet Cho lukitsi ketjulla estääkseen ihmisiä pakenemasta. Monet ovat jättääneet kukkia oven edessä olevalle portaalle.

Päärakennuksen eteen kentälle on tuotu seppeleitä ja kynttilöitä. Kaksi sotilasta seisoo ilmeenkään värähtämättä asennossa, välissään jättikokoinen valkoinen kynttilä. Maassa olevan muistokiven yläpuolella on koulun motto: We will prevail, We are Virginia Tech.

Uhreista kertovat kivet on aseteltu puoliympyrään. Niiden luo on jätetty kukkia, valokuvia, tarroja ja pieniä muistoesineitä. Koulun violetinpunaisiin huppareihin pukeutuneita nuoria ja muita vieraita lukee ääneti muistokivien nimiä. Kentällä ja sen ympärillä kiertelee sekä koulun omia että Blacksburgin kaupungin poliiseja.

Auringon laskiessa aukio alkaa täyttyä ihmisistä. Opiskelijat tunnistaa hupparista, lisäksi paikalla on paljon entisiä oppilaita, joilla on mukana omia lapsia. Monilla on eväitä mukanaan ja puheensorina täyttää ilman. Joukko nuoria istuu maassa ja heittelee rantapalloa toisilleen. Tunnelma muistuttaa enemmän piknikiä kuin muistojuhlaa. Muutama toimittaja on jäänyt paikalle kiertelemään ja haastattelemaan opiskelijoita.

Vasta pimeyden laskeutuessa tunnelma vakavoituu ja iloinen puheensorina hiljenee äkisti. Osallistujilla on mukanaan punaisia kynttilöitä, jotka pistetään ison Coca-Cola-pahvimukin pohjasta läpi. Muki suojaa liekkiä sammumiselta. Vaikka olen selvästi ulkopuolinen, joku ojentaa punaisen kynttilän minullekin ja sytyttää sen. Valtava kenttä muuttuu valomereksi, kun tuhansien kynttilöiden lepattavat liekit täplittävät aukion pimeyttä.

Varttia yli kahdeksan Burruss Hallista astuu opettajia. Koulun johtaja pitää lyhyen puheen. Sanoista on vaikea saada selvää, koska ääni kaikuu takaisin aukion toisen reunan kivirakennuksista.

Uhrien nimet luetaan ääneen yksi kerrallaan. Jokaisen nimen kohdalla esiin astuu opiskelija, joka ottaa kynttilän, sytyttää sen ja kävelee hitaasti uhrin muistokiven eteen seisomaan. Nimiä ja oppilaita tuntuu riittävän loputtoman pitkään. Se konkretisoi karmivalla tavalla uhrien määrää. Muutama opettaja lohduttaa nyyhkiviä oppilaita. Takanani oleva tyttö alkaa itkeä hillittömästi. Ehkä hän menetti ystäviään vuotta aikaisemmin -- tai ehkä hän oli itse Norris Hallissa tulituksen alkaessa, mutta kuului niiden onnekkaiden joukkoon, jotka selvisivät.

Oppilaskuoro laulaa lyhyesti. Tilaisuus päättyy koulun kannustushuutoihin, jotka kohoavat tuhansista kurkuista pimeälle taivaalle. Oppilaat alkavat valua aukiolta majoitustiloihin. Matalia, samasta harmaasta kivestä rakennettuja taloja tuntuu olevan joka puolella. Valomeri hajautuu useiksi puroiksi, jotka katoavat talojen ja puiden väliin.

Lähden ajamaan pimeään yöhön ja alas vuorilta, vain navigaattorin toimiessa suojelusenkelinä. Hotellissa avaan vielä tietokoneen ja katson netistä uutisia: Suomessa poliisi on juuri julkistanut Jokelan kouluampumisen loppuraportin.