Poliisista tulee hakkeri

Helsingin Sanomat kertoo poliisin saavan vuoden päästä uusia oikeuksia. Vakavasta rikoksesta epäillyn henkilön koneelle voidaan asentaa haittaohjelma seuraamaan sähköpostia, nettisurffailua, Facebook-käyttöä ja kaikkea muutakin sähköistä viestintää.

Oikeudesta päätettiin jo lähes kaksi vuotta sitten pakkokeinolain uudistuksen yhteydessä. Laki oli todella laaja, eikä vakoiluohjelmien salliminen poliisille herättänyt sen paremmin suuren yleisön kuin kansanedustajienkaan huomiota.

Ajatus poliisista hakkeroimassa epäillyn tietokoneelle on uusi ja pelottavakin. Periaatteessa vakoiluohjelma voidaan rinnastaa sala- tai telekuunteluun, mutta se voi olla jotain paljon enemmän: kaiken sähköisen toiminnan seuraaminen läpivalaisee ihmisen täydellisesti ja paljastaa jopa ajatukset. Näppäimistökaappari voi tallentaa esimerkiksi henkilökohtaisiksi tarkoitetut muistiinpanot, päiväkirjat ja salasanat.

Kuten lähes pari vuotta sitten kirjoitin (Poliisi tekee murron), asiassa on monia käytännön ongelmia. Pc-koneen vakoilu on helppoa, mutta yhä useampi hoitaa nettiasioinnin tabletilla tai älypuhelimella. Niihin voi ujuttaa vakoiluohjelman vain, jos saa laitteen fyysisesti haltuunsa. Pitääkö matkapuhelinkauppiaiden ja huoltojen antaa laite hetkeksi poliisille, jos asiakas on poliisin valvonnassa? Mac-ympäristö on Windowsia suojatumpi, joten alkavatko rikolliset suosia Applen koneita?

Poliisihakkerien on väitetty asettavan turvaohjelmien tekijät hankalaan asemaan: saako virustorjunta löytää myös valtion omat haittaohjelmat vai pitääkö ne tietoisesti päästää läpi?

Käytännössä ongelmaa ei ole, sillä torjuntaohjelmat löytävät vain tuntemansa haittaohjelmat. Niin kauan kuin poliisi vakoilee vain muutamia epäiltyjä kerrallaan ja vaihtaa ohjelmia riittävän usein, ne saavat olla rauhassa virustorjunnalta.

Torjuntaohjelmien toiminta perustuu siihen, että joku monista tartunnan saaneista havaitsee tiedoston ja lähettää siitä näytteen torjuntaohjelmien tekijöille. Pitämällä piiri riittävän pienenä poliisin vakoiluohjelma voi toimia kaikessa rauhassa vuosien ajan. Tästä hyvänä esimerkkinä on Stuxnet ja suomalaisen henkilön tekemä web-kameran vakoiluohjelma, joista jälkimmäinen sai toimia yli vuoden kaikessa rauhassa. Tekijä paljastui väärennettyjen www-sivujen, ei vakoiluohjelman vuoksi.

Itse asiassa poliisihakkerin osa on nettihakkeria helpompi, sillä vakoiluohjelma voi olla suhteellisen yksinkertainen eikä siinä nimenomaisesti saa käyttää monimutkaisia häive- ja obfuskaatio-tekniikoita, koska virusskannerien heuristiikka saattaa tarttua niihin. Vakoiltavien kohteiden pieni määrä suojelee vakoiluohjelmaa löytämiseltä ja vaikka niin kävisikin, vahinko ei ole suuri -- poliisin on kuitenkin kerrottava vakoiluohjelman käytöstä tutkinnan päätyttyä.

Ainoa käytännön ongelma on ehtiä poistaa vakoiluohjelma epäillyn koneelta ja varmuuskopioilta ajoissa, ennen kuin kohteelle pitää tiedottaa salakuuntelusta. Muuten vakoiluohjelma on helppo kaivaa esiin ja lähettää tunnistusohjelmille, mikä estää poliisia käyttämästä samaa ohjelmaa tulevissa tutkinnoissa.

Poliisihakkerointi herättää isoja periaatteellisia ja käytännön toteutukseen liittyviä kysymyksiä. Tästä, samoin kuin pilveen tallennettujen tietojen käytöstä rikostutkintaan, kuullaan vielä paljon. Poliisityön uusi aika on alkamassa.

Korvavalo kattoon

Valkeen korvavalo herättää sekä ihailua että epäilyä. Idea on rohkea: torjua pimeän aiheuttamaa kaamosmasennusta luun läpi heijastettavalla valolla.

Valitettavasti pimeää aikaa on Suomessa vain muutama kuukausi. Jotta korvavalosta ei tulisi samanlaista sesonkituotetta kuin joulukinkusta tai joulukuusesta, Valkee on laajentanut luvattuja terveysvaikutuksia aikaerorasituksen helpottumiseen ja jopa reaktioaikojen lyhentymiseen. Näin korvavalolle saadaan myyntiä ympäri vuoden.

Rohkeita lupauksia. Ei ihme, että Skepsis palkitsi korvavalon vuoden huuhaa-palkinnolla. Valkeen kunniaksi on sanottava se, että käyttäjät saavat kirjoittaa kokemuksiaan vapaasti yhtiön Facebook-sivulle. Palautteissa korvavaloa väitetään huijaukseksi, mutta myös kehutaan sen tehoa. Omalla nimellä ja kuvalla kirjoitetut kokemukset ovat uskottavampia kuin yhtiön mainokset.

Kaamosmasennus on hyvin yksilöllistä. Itse en kärsi siitä lainkaan -- pikemminkin päinvastoin. Marraskuu on työn kannalta loistavaa aikaa ja herääminen marraskuisena maanantaiaamuna käy kuin leikki. Jos ongelma on ihmiselle todellinen ja jos Valkeen laitteesta saa siihen helpotusta niin sehän on hienoa. Mahdollisesti kyse on lumevaikutuksesta (placebo-efekti on tieteellisesti todistettu), mutta keinoa tärkeämpää on lopputulos.

Silti silmäni suurenivat kun näin sunnuntain Hesarissa Valkeen ison mainoksen (joka oli otsikoitu hauskasti Usko tai älä):

Hoitamaton oireilu??

Mainoksen viittaus oireisiin, jotka jatkuvat hoitamattomina maaliskuulle asti, luo vaikutelman sairaudesta. Tällainen medikalisointi on vastenmielinen aikamme ilmiö. Pimeys ei ole sairaus; ei liioin se, että ihmisellä on joskus paha mieli tai töissä/kotona menee kurjasti.

Kliininen tutkimus 89 henkilöllä kuulostaa vitsiltä, mutta ilmeisesti kaamosoireita ei muuallakaan maailmassa ole tutkittu tämän enempää. Ehkä pohjoisilla alueilla asuu liian vähän ihmisiä, jotta aihe kiinnostaisi -- tai sitten ongelma on vain korvien välissä. Ihan tuntematon juttu se ei ole, sillä oireella on englanninkielinen nimikin: seasonal affective disorder.

Kirkasvalolamppuja on myyty samaan tarkoitukseen jo vuosia, ja ilmeisesti ne myös toimivat. Joku käyttää pimeän ja ikävän karkoitukseen viinaa, toinen valoa. Kaikki keinot ovat sallittuja, mutta jälkimmäinen on vähemmän haitallista.

Mutta sitä en ymmärrä, miksi 8-12 minuuttia valohoitoa päivässä riittäisi. Valkee ei ole kuulemma edes testannut tämän pidempiä "hoitoaikoja". Miksi ihmeessä ei? Valoisan ja pimeän ajan ero on Suomessa jopa 24 tuntia. Miten kymmenen minuuttia voi korvata 10 tuntia?

Kalliin korvavalon vaihtoehdoksi suosittelen riittävän kirkasta päivänvalo- tai täysspektrilamppua kotiin tai työhuoneeseen. Korkealta tuleva valo muistuttaa luonnon omaa valaistusta ja tehoaa niin silmien kuin korvienkin kautta.

Jotain hyötyä niistä energiansäästölampuistakin.

Joululauluja ähkyyn asti

Olen digitoinut joululauluja sisältävät cd-levyni mp3-tiedostoiksi ja laittanut ne soimaan näin joulun alla kodin tietokoneella. Vaivaton, tauoton joulumusiikin äänimatto tuo tunnelmaa varsinkin aattoon ja joululahjojen paketointiin.

Nyt huomaan, että olen nähnyt vaivan aivan turhaan. Jouluradio.fi (www.jouluradio.fi) soittaa netissä joulumusiikkia tauotta -- ja valittavana on peräti viisi kanavaa: tavallinen jouluradio, kauneimmat joululaulut, samma på svenska, lasten joululaulut sekä uutena vielä jou'radio (uusien joululaulujen kilpailuun lähetettyjä biisejä ja demoja; takuulla ennen kuulematonta joulumusiikkia).

Saisiko olla joululauluja? Enemmän kuin lääkäri määrää.

Joululauluja viideltä kanavalta tauotta niin tietokoneeseen kuin mobiililaitteeseen. Tai kodin stereoihin, jos tietokone on yhdistetty niihin. Ja on kanavista FM-versioitakin analogiamaailmaa varten.

Musiikkipalvelun takana on Toivontuottajat eli Suomen lähetysseura. Musiikin välissä on vain lähetysseuran omia, ei kaupallisia mainoksia.

Jos mainokset eivät haittaa, lisää joulumusiikkia löytyy Radio Novan Joulun radio -palvelusta http://www.radionova.fi/nettiradio/joulunradio/.

Kinkusta ja konvehtirasioista tulee ähky, mutta niin tulee myös musiikista. Kuusi kanavaa ilmaista, tauotonta joulumusiikkia kuvaa hyvin sitä inflaatiota, mihin rajattoman tarjonnan digiaika on johtanut.

Täytyy olla todella hard core -joulufriikki (tai sitten ilman nettiyhteyttä), jotta vielä ostaisi tavaratalosta joulumusiikkia cd-levyllä.

Nuoruuden kirjoja antikvariaatista - Ohituskaista vapaaksi!

Netin kautta toimiva antikvariaattipalvelu on mahdollistanut uuden harrastuksen: kauan sitten luettujen kirjojen ostamisen ja uudelleen lukemisen. Onpa hauskaa lukea uudelleen kirjoja, jotka muistaa nuoruusvuosilta -- ja yleensä vielä väärin.

Esimerkiksi Alistair MacLean oli aikansa Ilkka Remes. Aina syksyllä ilmestyi uusi kirja, joka oli varma lahja isän pukinkonttiin. MacLean kuoli jo 1980-luvun lopussa eikä hänen teoksiaan enää löydy kirjakaupoista, mutta nettiantikvariaatti pelastaa tilanteen. (Antikvariaatti on mainio palvelu senkin vuoksi, ettei se pakota heti rekisteröitymään, ja kirjojen hinnat ovat vain muutama euro).

Toinen aikansa suuruus oli Desmond Bagley. Varsinkin Suomalainen nuorallatanssi (ilm. 1973) oli aikoinaan Tapaus, sillä osa tapahtumista sijoittui Suomeen.

Itselleni vanhojen kirjojen ostaminen on helppoa, koska kirjasin nuoruudessani vihkoon kaikki kirjastosta lainaamani kirjat. Toisessa vihkossa (nykyään tietokoneelle siirrettynä) on kaikki lukemani kirjat siitä lähtien kun täytin 15 vuotta.

Viimeksi tilasin kirjan Douglas Rutherford: Ohituskaista vapaaksi! Alkuperäisen lainasin maanantai-iltana 29.1.1979 Tampereen kaupunginkirjastosta, vaikka olisi pitänyt lukea samalla viikolla olleisiin matikankokeisiin.

Douglas Rutherford: Ohituskaista vapaaksi! 

Olipa jännittävää saada kirja taas käsiin yli 30 vuotta myöhemmin! Aikoinaan kiinnostukseni herätti se, että kirjassa päähenkilön piti ajaa suurella nopeudella halki Euroopan. Saksan ja Ranskan moottoriteiden kuvaus vaikutti nuorena eksoottiselta ja herätti halun päästä itse autoilemaan joskus samalla tavalla, mikä sitten paljon myöhemmin toteutuikin.

Ihmisen muisti on erikoinen kapistus. Kirjan lähtöasetelma ja yksittäinen lause kirjan loppuhuipennuksesta olivat jääneet kirkkaana mieleeni, mutta kaikki muu tuntui vieraalta -- aivan kuin olisin lukenut kirjan ensimmäistä kertaa. Tapahtumat eivät vaikuttaneet millään tavalla tutuilta edes lukemisen edetessä.

Ohituskaista vapaaksi! ei ole jäänyt kirjallisuuden historiaan. Vasta nyt sain tietää (kiitos netin), että Rutherford (1914-1988) oli englantilainen opettaja, joka erikoistui moottoriurheilua kuvaaviin kirjoihin. Niitä hän työsti viikonloppuisin ja koulun vapaapäivinä. Ohituskaista vapaaksi! ilmestyi suomeksi 1973 Sapo-sarjassa (alkuperäinen teos Clear the Fast Lane, 1971). Sapo-sarja oli outo valinta, sillä nimensä mukaisesti se erikoistui salapoliisiromaaneihin ja julkaisi mm. Agatha Christien dekkareita.

Rutherfordin kirjaa voi lukea kiinnostavana ajankuvana. Lähi-idässä taistellaan ja kirjan pahis on Kamalian kuningaskunnassa vaikuttava El Hakah -terrorististijärjestö. Autona on seitsemän litran moottorilla (!) varustettu sininen AC 428, jossa on peräti 345 hevosvoimaa ja 240 km/h huippunopeus. Aikoinaan luvut ovat varmasti olleet vaikuttavia, nyt tavallinen perheautokin pystyy samaan runsaalla kahden litran moottorilla.

Huvittavana yksityiskohtana mainitaan matkustajien ihmettely, miksi autossa on turvavyö jokaisella istuimella. Ja kun prinsessa Sarija haluaa soittaa Milanon läheltä Lontooseen, häntä kuljettava kirjan päähenkilö kauhistuu: "Mutta sehän voi kestää tuntikausia! Italian puhelinlaitos on hirvittävän hidas välittäessään puheluja ulkomaille."

Kirja kestää käyttöä ja kierrätystä paremmin kuin tekniikkaan sidottu videosisältö. Pisteet wanhanaikaiselle kirjalle!

Jaa-ha, sitten eteenpäin. Seuraavana hyllyssä odottaa uutta tulemistaan MacLeanin Miljonäärien laiva. Mitenkähän hyvin muistikuvani siitä pitävät paikkansa...

VHS-kasetit eivät kelpaa edes kierrätykseen

Raivasin tilaa vanhoille tietosanakirjoille, joten jouduin poistamaan kasan vanhoja VHS-elokuvakasetteja. Niitä on runsaat 150, sillä kuvan ottamisen jälkeen löytyi vielä kasa Muumeja:

VHS-kasetit eivät kelpaa edes oikeaan kierrätykseen.

Toivoin, että kasettipinolle löytyisi jokin järkevä kierrätystapa. Kierrätyskeskukset ottavat kasetteja vastaan -- mutta sieltä ne päätyvät askartelijoille. Kasettien nauhoista tehdään ilmeisesti kotitekoisia koristeita, jotka sitten päätyvät roskiin.

Kasettien kuljettaminen autolla kierrätyskeskukseen ja sieltä kotehin askartelua varten, ja edelleen kaatopaikalle vain lisää ympäristökuormitusta verrattuna siihen, että veisin kasetit suoraan kaatopaikalle. Miksi tehdä välissä turhia mutkia?

Soitin HUSin vaihteeseen ja kysyin, kelpaavatko lastenvideot heille, mutta vastaus oli empivä. "Kirjoja emme ainakaan ota, emmekä varmaan kasettejakaan. Ne hygieniasyyt katsos..."

Valtaosa kaseteista on lastenvideoita, jotka aikoinaan maksoivat 100 markan eli noin 20 euron molemmin puolin. Näin 150 kasetin arvo on ollut 3000 euron luokkaa. Olen omalta osaltani tukenut kotimaista mutta varsinkin kansainvälistä sisältöbisnestä merkittävillä summilla.

Nyt tekniikka näiden katsomiseksi alkaa olla kiven alla, joten videoiden arvo on negatiivinen: pitää maksaa, jotta niistä pääsee eroon. Sen jälkeen oikeaoppinen tapa olisi ostaa videot uudelleen Blu-ray-versioina. Onneksi siihen ei ole tarvetta, videoikäisiä lapsia kun ei enää ole.

On pakko hyväksyä, ettei VHS-kaseteille ole enää käyttöä, ei edes uusiosellaista. Muovin kierrättäminen on tunnetusti hankalaa. Onneksi uudet levyformaatit kestävät paremmin aikaa niin mekaanisesti kuin tiedostoformaattienkin osalta -- ja ennen kaikkea niistä tulee vähemmän jätettä.

Eniten tviitannut voittaa

Helsingin Sanomat oli vertaillut pääkaupunkiseudun valtuutettujen Twitter-käyttöä. Mittarina oli mahdollisimman yksinkertainen luku eli lähetettyjen tviittien määrä. Ylivoimaiseksi voittajaksi saatiin vihreiden Jaana Huhta lähes 13 000 tviitillä.

Onnittelut Jaanalle, jonka tviittejä olen itsekin seurannut jo pitkään, samoin hänen Facebook-päivityksiään. Tiedän, että Jaana on aidosti ja sydämellään mukana sosiaalisessa mediassa.

Twitter-käytön mittaamisessa Hesari oli kuitenkin tyytynyt helppoon ratkaisuun. Tviittien määrä ei vielä kerro mitään, sillä tviittailu ei ole urheilulaji. Varsinkin USAssa (mutta myös Suomessa) on julkkiksia, jotka viestittävät jopa minuutin välein kaikkea tekemäänsä tai noloja puujalkavitsejä. Tavoitteena on vain pitää oma nimi esillä ja kasvattaa tviittilaskuria, jotta näyttäisi olevan ajassa mukana.

Ei se määrä vaan laatu. Yleensä laatua on vaikea mitata, mutta juuri Twitterissä se on poikkeuksellisen helppoa verkostomaisuuden ansiosta. Esimerkiksi Twitter-seuraajien määrä kertoo paljon enemmän henkilön aktiivisuudesta kuin pelkkä tviittien määrä. Kukapa sellaista henkilöä jaksaa seurata, jolla ei ole mitään järkevää sanottavaa?

Toinen tärkeä mittari on vastaustviittien määrä. Mitä useammin tviitteistä syntyy keskustelua, johon alkuperäinen kirjoittaja osallistuu, sitä parempi vuorovaikutus. Yksisuuntainen tviittailu ei ole sosiaalista mediaa vaan puhdasta oman itsensä markkinointia.

Kuinka varhainen omaksuja tviittaaja on ollut? Se selviää sivulta When did you join Twitter? Jos henkilö on liittynyt vasta hiljattain, mutta silti viestejä on roppakaupalla, siitä voi ehkä tehdä jotain päätelmiä. Some-vaikuttamiseen ei ole oikotietä. Todellinen merkitys syntyy vasta ajan kanssa. (Jaana Huhta on näköjään liittynyt 24.5.2009, jolloin Suomessa harva oli vielä kuullutkaan koko asiasta).

Jotain kertoo myös se, kuinka monta henkilöä kohteella itsellään on seurannassa. Esimerkiksi Tarja Halonen (@tarjahalonen) seuraa vain yhtä käyttäjää (kehitysyhteistyöjärjestö Solidaarisuutta, tunnus @solidaarinen), vaikka hänellä itsellään on yli 25 000 seuraajaa. Viestejä Haloselta on tullut 135. Suuresta seuraajamäärästä huolimatta Halonen ei selvästikään ole sisäistänyt Twitterin ajatusta.

Pekka Himanen (@pekkahimanen) analysoi tietoyhteiskunnan tulevaisuutta tukevasti sosiaalisen median ulkopuolelta. Hänellä on tosin 3068 seuraajaa, mutta mies on itse tviitannut vain 19 kertaa -- viimeisin niistä yli vuosi sitten. Vähissäkään tviiteissä ei ole asiaa, vaan ne ovat oman puhujatoiminnan mainostamista.

Todellisia tunnuslukuja saadaan analysoimalla seuraajia ja varsinkin edelleentviittausten määrää. Edelleentviittausten osuus kaikista henkilön tviiteistä antaa jo hyvän käsityksen viestien merkittävyydestä. Lukuja voidaan vielä painottaa seuraajien omien seuraajien määrällä. Mitä enemmän edelleentviittaavalla itsellään on omia seuraajia, sitä laajemmalle hän pystyy levittämään kiinnostaviksi katsomiaan tviittejä.

Twitter on oikea analyysin taivas -- se paljastaa ensi kertaa, miten ajatukset ja viestit leviävät käyttäjältä toiselle. Se kertoo, kuka on todellinen vaikuttaja ja kuka tviittaa vain näön tai julkisuuden vuoksi. (Jälkimmäisiä on huomenna tukku lisää, sillä moni poliitikko sai herätyksen Hesarista ja on tänään avannut itsekin Twitter-tilin).

Juuri tämän vuoksi on sääli, ettei Hesari nähnyt enempää vaivaa. Lehti olisi voinut kokeilla vaikka maailmalla suosittuja analyysipalveluita, kuten Klout ja Twitalyzer. Ne kertovat minkä tahansa käyttäjän todellisen vaikuttavuuden Twitter-yhteisön sisällä.

Sinänsä ratkaisu on helppo ymmärtää. Sosiaalinen media viettelee pukemaan tärkeitä asioita yksinkertaisiksi luvuiksi ja kilpailemaan sillä, kenellä on eniten seuraajia, Facebook-ystäviä tai tykkäyksiä. Numerot ovat selkeitä kokonaislukuja, ja siksi niitä on helppo vertailla. Mutta juuri siksi ne eivät oikeastaan kerro mitään.

Määrällä tai tykkäyksillä ei ole merkitystä. Oikealla vaikuttavuudella on sitäkin enemmän.

Mikä on mielestäsi paras tunnusluku tai palvelu, jolla Twitter-käyttöä voi mitata? Kuka kehittäisi Twitter-indeksin, joka huomioisi mahdollisimman monia edellä esitetyistä metriikoista ja kuvaisi yhdellä luvulla henkilön todellista Twitter-aktiivisuutta.

(tekstiä muokatu 10.12.2012 klo 10)

Linnan Twitter-juhlat 2012

Vuosi sitten Twitter teki lopullisen läpilyönnin Suomessa. Samalla se toi linnan juhlien muuten tylsään kättelyseremoniaan aivan uuden ulottuvuuden: Twitter teki jokaisesta osallistujasta virtuaalisen vieraan. Pystyimme osallistumaan juhlaan omalla kotisohvalla istuen.

Tämän vuoden odotukset olivat korkealla, eikä niissä tarvinnut pettyä. Twitterin suosio oli lisääntynyt vuoden takaisesta merkittävästi. Nyt 2640 twiittaajaa lähetti yhteensä 10 827 viestiä. Puolet viesteistä oli aktiivisimman 10 prosentin kynästä (tai näppäimistöstä), mikä vahvistaa sen vanhan totuuden, että netissäkin enemmistö sisällöstä tulee pieneltä joukolta ihmisiä. Vaikka kaikilla olisi mahdollisuus vuorovaikutukseen, useimmat valitsevat passiivisuuden.

Valtaosa twiiteistä oli hauskoja tai informatiivisia. Valitettavasti linjoilla oli muutama sarjatwiittaaja, joiden puberteettivitsit olivat lähinnä ärsyttäviä. Vammaisuudesta pilaileminen ei ole koskaan hauskaa, kaikkein vähiten silloin, kun pilkan kohteena ovat linnan juhlien vieraat.

YLE poimi virrasta 1370 twiittiä, eli noin joka kymmenennen. Niitä pystyi katsomaan teksti-tv:n kautta (sivu 398):

Television kautta juhlia seurasi 2,4 miljoonaa ihmistä, lähes puolet suomalaisista. Kyse on ällistyttävästä traditiosta, jonka luulisi herättävän tutkijoidenkin kiinnostuksen.

Tv-katsojien määrään verrattuna 2640 twiittaajaa tuntuu vähältä, mutta voiko lukuja verrata? Twitterissäkin oli varmasti passiivisia käyttäjiä, jotka vain lukivat muiden viestejä, ja joiden määrä ei sen vuoksi näy tilastoissa. Mielestäni vajaat 3000 aktiivista oli suorastaan paljon. Se oli lähes tuhat enemmän kuin mitä linnaan oli kutsuttu vieraita. Twitterin varjojuhlat olivat esikuvaansa isommat ja avoimet kaikille.

Linnan juhlat oli mielenkiintoinen yhdistelmä vanhaa ja uutta mediaa. Ilman tv-kuvaa ei Twitterissä olisi ollut mitään keskusteltavaa. Tarvitsemme edelleen brodcast-mediaa ja ohjelmia, jotka keräävät lähes koko kansan television ääreen. Twitter ja televisio täydentävät toisiaan tavalla, joka tekee katselusta aivan uudenlaisen kokemuksen. Hienoa!

Paljonkohan twiittaajia on ensi vuoden juhlissa? Joko silloin uusissa televisioissa on sisäänrakennettu Twitter, joka toimii YLEn teksti-tv-viritystä paremmin?

Jk. Hesarin uutisessa Helsingin yliopiston viestinnän dosentti (hih!) pohtii, vähentääkö sosiaalisen median käyttö linnan juhlien hohtoa. Onpa omituinen ajatus! Vuorovaikutteisuus tekee tapahtumasta entistä kiinnostavamman ja tuo sen 2010-luvulle. Siitä huolimatta virtuaaliset varjojuhlat ovat eri asia kuin oikea juhla. Paikan päällä olevien Twitter-viestit pikemminkin lisäävät osallistumisen arvoa, eivät vähennä sitä. Se, onko ministerin sopivaa käyttää juhla-aikansa älypuhelinta räpläten ja kuvia maailmalle lähettäen, on eri asia ja liittyy siihen, miten ministerin ylipäätään pitää käyttäytyä työajalla. Linnan juhlien arvostuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Perivätkö levy-yhtiöt ylihintaa?

Chisugaten jälkipyykissä on kuultu väitteitä, joiden mukaan levy-yhtiöt pitävät tuotteidensa hintoja keinotekoisesti korkealla. Aikoinaan, kun cd-levyt tulivat myyntiin, ne olivat selvästi vinyyliä kalliimpia. Tekniikka oli uutta ja häiriöttömästä äänentoistosta oltiin valmiita maksamaan. Samalla luvattiin, että ajan myötä cd-levyjen hinta laskisi. Miten siis kävi?

Omasta levyhyllystä löytyi levy, jonka hintalappu on tallella. Levy on myös helppo ajoittaa, koska se julkaistiin samaan aikaan Barcelonan olympialaisten kanssa (ensimmäinen raita on avajaisissa esiintyneiden oopperalaulajien potpurri). Hintalapun päiväys vahvistaa ajoituksen heinäkuulle 1992.

Cd-levy 20 vuoden takaa.

Cd-levyn hinta oli 110 markkaa, mikä rahanarvolaskurin mukaan vastaa nyt 24,18 euroa. Käypä hinta uusista cd-levyistä lienee jossain 20 euron tienoilla (Chisun Kun valaistun 19,95 eur), joten levyjen reaalihinta on laskenut noin neljänneksellä. Lisäksi uutta musiikkia julkaistaan myös halvemmilla 15 tai 10 euron levyillä. Vertailun vuoksi iTunesissa Kun valaistun maksaa 10,99 euroa (2.0-versio 11,99 euroa).

Ladattavan laillisen musiikin hinta on alle puolittunut eikä drm-suojauksia enää ole. Musiikkipiratismiin tällä ei näytä olleen suurta vaikutusta.

Entä elokuvat? Vanhojen VHS-ostoelokuvien hinnat liikkuivat 99-119 markan haarukassa:

Ostoelokuvat maksoivat 1990-luvulla sadan markan molemmin puolin.

Näistä kaseteista ei käy ilmi vuosilukua, mutta ne on ostettu joskus 1990-luvun puolivälissä. Voi arvioida, että hinta nykyrahassa olisi runsaat 20 euroa.

Tänään samalla hinnalla saa uutuuselokuvan Blu-ray-version, jossa on tietenkin paljon parempi kuva ja ääni. Menestysleffat tulevat myyntiin jo muutama kuukausi elokuvateatterilevityksen jälkeen, kuten uusin Batman osoittaa. Kesän hittileffa julkaistiin Blu-raynä marraskuun lopussa. Anttilasta levyn sai tarjoushintaan 14,95 euroa, Prisma-marketissa hinta oli 18,95 euroa.

Kesän hittileffa jo nyt Blu-raynä vajaalla 15 eurolla.

Elokuvalippuun verrattuna levy on edullinen: jo kolmella katsojalla tulee halvemmaksi ostaa levy omaksi. Sitä voi katsoa rajattoman monta kertaa eikä tarvitse maksaa matkaa elokuvateatteriin, pysäköintiä tai muita oheiskuluja.

Mediayhtiöitä on tapana arvostella kehityksen estämisestä. Blu-ray-levyissä on ainakin yritetty seurata aikaa: levyjä on kaksi, toinen täynnä lisämateriaaleja. Lisäksi paketissa voi olla Blu-rayn lisäksi myös dvd-versio ja lipuke, jonka koodilla saa ladata digitaalisen kopion.

Kuluttajan näkökulmasta kehitystä on tapahtunut, ja vieläpä oikeaan suuntaan. Ilman piratismista noussutta kohua joutuisimme ehkä edelleen tyytymään ylihintaisiin cd-levyihin ja heikkolaatuisiin elokuvakasetteihin.

Musiikkibisneksen kokonaisuus

Tekijät valittavat kuorossa, miten huonosti musiikkibisneksellä menee, mutta kokonaiskuvaa on vaikea hahmottaa (vinkki jollekin tutkivalle toimittajalle, ehkä tätä kannattaisi selvittää?).

Tallennemyynnin lasku on selkeä trendi, joka alkoi jo vuosituhannen vaihteessa. ÄKT:n tilastoista käy ilmi, että äänitteiden euromääräinen myynti on laskenut koko 2000-luvun ja oli vuonna 2011 yhteensä 50,7 miljoonaa euroa. Fyysisten tallenteiden myynti laski 2,2 miljoonaa euroa, mitä jonkin verran paikkasi digitaalisen myynnin 0,4 miljoonan lisäys.

Vuodesta 2006 lähtien cd-myynnistä on kadonnut 21 miljoonaa ja digimyyntiin on tullut 6,6 miljoonaa. Selvästikään levy-yhtiön perustaminen juuri nyt ei ole hyvä idea.

Tosin jos oikein tulkitsen, tämän vuoden tammi-lokakuun luvut osoittavat peräti 35 % digikasvua ja -14 % tallenteiden laskua. Onko iso trendi kääntymässä? Ehkä digikaupan perustaminen kannattaisi.

Levymyynnin pudotusta kompensoi radiossa soivan musiikin tuntuva lisääntyminen. Itse en kuuntele autossa enää lainkaan omia tallenteita, vaihdan autoradion kanavaa tiheästi ja aina joltain asemalta soi päivän hittejä.

Viime viikolla kahdella kanavalla soi jopa sama biisi (Siskoni) yhtä aikaa. Tällaisen todennäköisyyden pitäisi olla lottovoiton luokkaa, mutta kun samat uutuudet kiertävät kaikkien soittolistoilla, päällekkäisyydet ovat väistämättömiä.

Chisu tuntuu olevan radiokanavien erityisessä suosiossa. Torstaina ajaessani Naantaliin ja takaisin kuulin ainakin kolme hänen biisiään. Ei ole mitään tarvetta ostaa (tai piratisoida) Chisun cd:tä, kun se soi radiossa koko ajan.

Radiosoitosta maksetaan Teosto- ja Gramex-korvauksia. Teoston julkisesta esittämisestä perimät korvaukset ovatkin nousseet tasaisesti. Sen pdf-vuosikertomuksesta löytyy oheinen graafi (sitaatti siitä omin luvin, linkki alkuperäiselle sivulle):

Teoston perimät korvaukset kasvavat tasaisesti n. 5 % vuosittain.

Gramex-korvausten kehittymisestä en löytänyt graafia, kotisivulla mainitaan vuoden 2009 tuotoiksi 18,3 miljoonaa euroa. Todennäköisesti trendi on Teoston tapaan nouseva.

Tallennemyynti supistui siis 1,8 miljoonalla, mutta yksin Teoston tuotot kasvoivat 2,5 miljoonalla. Tästäkin jo näkee, ettei alalla kokonaisuutena kovin huonosti mene. Kakku kasvaa, vaikka sitä jaetaankin eri tavalla.

Viime vuosina tulonlähteeksi on noussut myös Spotify, jonka artisteille maksamia korvauksia on tosin kritisoitu mitättömän pieniksi. Suomalainen CMX-yhtye kertoi saaneensa 400 000 kuuntelusta korvauksena 50 euroa. Toisaalta Maija Vilkkumaa on Facebookissa kertonut yllättyneensä korvausten suuruudesta, niitä sen tarkemmin erittelemättä.

Levymyynnin väheneminen voi olla luonnollinen seuraus siitä, että musiikki soi melkein kaikkialla. Toivottavasti myös tekijät saavat rahansa uusien kanavien kautta.

Netissä käyty Chisugate-keskustelu ei anna armoa artisteille. Jokainen nettikommentoija on mielestään musiikkibisneksen asiantuntija. Mitä vähemmän tietoa, sitä varmemmat mielipiteet.

Kotimaisen musiikin asema on Suomessa vahvempi kuin monessa muussa pienessä maassa. Nuorten naisartistien suuri määrä ja mahtava menestys kertovat tuoreesta osaamisesta. Suomalaisten tekijöiden menestyminen myös jatkossa on yhteinen etumme.

Kokonaisuutena tekijöitä on kuitenkin liikaa. Sisältöteollisuus ei mitenkään pysty myymään kaikkea tuottamaansa materiaalia. Teoston tiedotteen mukaan se sai viime vuonna 4400 uutta jäsentä. Vertailun vuoksi: lääkäreitä ja juristeja valmistuu vuodessa noin 600.

Kaikissa ammateissa ja kaikkina aikoina parhaat pärjäävät: Nightwishin Tuomas Holopaisen viime vuoden ansiot olivat 278 000, Yö-yhtyeen Olli Lindholmin 242 000 ja Kotiteollisuuden Jouni Hynysen 152 000 euroa. 

Olen lukenut käyttöehdot ja...

"Olen lukenut käyttöehdot ja hyväksyn ne". Klik.

Mikä vale! Todella harva jaksaa lukea juuri käyttöön ottamansa nettipalvelun käyttöehtoja (EULA, End User License Agreement). Ja vielä harvempi ymmärtää, mitä niissä sanotaan. Englanninkielinen teksti olisi vaikea ymmärtää ilman juridisia erikoistermejä. Niiden kanssa tehtävä muuttuu mahdottomaksi jopa natiiville amerikkalaiselle.

Saksalaiset ovat perustaneet verkkoon hauskan sivuston Terms of Service - Didn't Read. Se on analysoinut joukon tunnettuja nettipalveluita ja listaa punaisella huonoja sekä vihreällä hyviä havaintojaan. Esimerkiksi Googlen kohdalla on punainen peukku alaspäin kohdassa "Google can use your content for all their existing and future services". Mutta senhän me kaikki tiesimme jo ennestään, vai mitä?

Pahimmat kohdat on merkitty punaisella X:llä. Twitpic ottaa itselleen kunnian (credit) valokuvistasi eikä todellisuudessa poista poistettuja kuvia.

Toinen palvelu nimeltään AccountKiller on erikoistunut käyttäjätilien poistamiseen. Se listaa tunnettuja nettipalveluina värikoodattuina sen mukaan, miten helppoa tunnus on sulkea ja käyttö lopettaa. Monessa palvelussa lopettaminen on yllättävän vaikeaa -- kaikissa ei ole edes toimintoa, josta tilin voisi sulkea.

Palvelun mustalle listalle on päätynyt useita tunnettuja palveluita: Skype, Zoosk, Evernote, Minecraft, Wordpress, Habbo... Habbo? Hetkinen, miten tämä on mahdollista?

AccountiKillerin mukaan Habbo-tiliä ei voi poistaa, sillä ohjeissa sanotaan vain "We do not delete accounts at request." Habbon neuvo käytön lopettavalle on tyhjentää kaikki huoneet ja käyttää krediitit, jonka jälkeen tyhjentyneet nimet poistetaan automaattisesti seuraavan päivitysajon yhteydessä.

Who the heck is Sulake? Ehkä Habbon ohjeissa ja politiikassa olisi päivittämisen varaa.