maanantai 22. huhtikuuta 2013

Eräänä päivänä julkkislandiassa (eli: harkitse ketä seuraat)

Netissä on tänään piikitelty Keskisuomalaisen toimittajaa, jonka kolumni Eräänä päivänä Twitterissä toteaa ko. palvelun kelvottomaksi. Toimittaja Pipsa oli lukenut muutamien julkkisten Twitter-viestejä ja todennut, että eihän niissä ole mitään järkeä. Testipäivän jälkeen ei tullut suuria houkutuksia Twitter-tilin avaamiseen, oli tutkivan journalistin johtopäätös asiasta.

Twitter on sosiaalisen median palveluista se, johon on kenties vaikeinta päästä sisälle. Kaikki eivät saa siitä koskaan ahaa-elämystä, mutta se ei ole mikään häpeä. Ei Twitter ole itsetarkoitus eikä elämän päämäärä. Muun sosiaalisen median tavoin sitä kannattaa käyttää vain, jos kokee palvelun hyödylliseksi.

Ei kuitenkaan kannata muodostaa mielipidettä pelkkien julkkisten perusteella. Mitä järkevää Linda Lampenius, Henna Kalinainen tai Petri Nygård olisivat sanoneet, jos Pipsa olisi oma-aloitteisesti soittanut heille ja kysynyt toimittajana jotain lehteen painettavaa?

Pipsan ongelma ei ollut niinkään Twitterissä vaan julkkiksissa. Onneksi Twitterissä on noin satatuhatta muutakin suomalaista (ja miljoonia ulkomaalaisia), joista osalla on varmasti jotain relevanttia ja myös Pipsaa kiinnostavaa sanottavaa.

Yhdestä asiasta olen toimittajan kanssa samaa mieltä. Joillakin twiittaaminen tuntuu olevan joko nymfomaanista ja itsetarkoituksellista, vailla minkäänlaista sisältöä. Eikä se koske pelkkiä kotimaisia tyrkkyjä. Ihmettelen vieläkin, mitä esimerkiksi tunnettu amerikkalainen tietoturvaguru Kevin Mitnick tarkoitti twiitatessaan I'm falling asleep tai kertoessaan, että Oh boy, this pizzeria is crowded (mikä pizzeria, missä? No jaa, mitä välii).

Varsinkin amerikkalaisille twiittaaminen tuntuu olevan lähes pakonomaista toimintaa. Joku voisi tutkia, minkä aukon ihmisen psyykeessä maaninen twiittaaminen täyttää, ja miten paljon ilmiö on kulttuurisidonnaista. Onko jenkin pakko twiitata osoittaakseen olevansa elämässä kiinni ja todistaa olevansa aktiivinen?

Kun tätä joskus ääneen ihmettelin sain viisaan vastauksen (Twitteristä, tietty): mitä vain voi twiitata. Vastaanottaja päättää, ketä hän seuraa. Valta ei ole twiittaajalla vaan seuraajalla.

Turhat ja älyttömät twiitit eivät ole lähettäjän vaan vastaanottajan ongelma. Ei ole pakko seurata nymfomaaneja vaan voi valita ne lähettäjät, joiden viesteistä kokee saavansa jotain hyötyä. Siinä on yksi Twitterin viisauksista.

Ehkä Pipsan kannattaisi antaa Twitterille uusi mahdollisuus? Silloin hän ehkä huomaisi senkin, ettei twiitin maksimipituus ole 160 merkkiä, kuten hän kolumnissaan väitti, vaan 140. 

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Nymfomaanista vai narsistista?

Anonyymi kirjoitti...

Kohtuu huono sana tuo nymfomaani tässä kontekstissa.

Anonyymi kirjoitti...

Onhan siellä se Linda. Ehkä se on kyltymätön?

Petteri Järvinen kirjoitti...

Eikö kukaan enää muista Himasen 1990-luvun käsitettä "kohtaamisnymfomania"?

Jouni Laurila kirjoitti...

Twitter poikkea luonteelta Facebookista. Facebookkia aloitus ei juuri vaadi.
Toisaalta vaativa käyttäjä ei tykkää erilaisista Facebookin automattiominaisuukista joita koko ajan muutellaan.

Twitter vaatii käyttäjältä enemmän. Pitää tosiaan valita mitä seuraa ja on sitten kannattaa ryhmitellä ne listoiksi.

Eipä sen enempää ettei kukaan ymmärrä loukkaantua....

Temehero kirjoitti...

Kirjoitusvirhe huomattu. ”Joillakin twiittaaminen tuntuu olevan joko nymfomaanista ja itsetarkoituksellista”. Joko sana ”joko” on ylimääräinen tai sitten jan tilalla pitäisi olla tai.

Website Security Test